Chapter 4

Turun yliopiston perustaminen vuonna 1640 ja samaan aikaan tapahtunut Suomen hallinnollisten ja kirkollisten asiain tarkempi järjestäminen muutti monessa suhteessa meidän maan sivistys-olot. Yliopisto levitti tieteellisyyttä ja sivistystä; mutta sen ohessa tuli Suomeen paljo Ruotsalaisia sekä yliopistoon että hallintovirkoihin, ja Ruotsin sen-aikuinen mahtavuus kohotti muutoinkin ruotsalaisen kansallisuuden arvoa suomalaisen rinnalla. Sekä siitä syystä että käytöllisen hyödyn vuoksi Suomenmaan korkeammat säädyt yhä enemmin koettivat perehtyä Ruotsin kieleen, ja mainittu kieli rupesi yhä laajemmalle tunkeutumaan keskuus-elämään. Ei ainoastaan aateliset, vaan myös papit ja porvarit, vieläpä varakkaat talollisetkin hankkivat lapsillensa tilaisuutta oppia tuota valtakunnan pääkieltä. Kristiina kuningattaren koulujärjestyksen johdosta sai Ruotsin kieli Suomenmaan oppilaitoksissakin tärkeän sijan. Suomalaisuuden syrjäytyminen huomataan sukunimistäkin. Siltä ajalta ovat enimmät noista meidän maassa niin yleisistä latinan- ja kreikanperäisistä, us- ja ander-päätteisistä nimistä; sitten, ruotsalaisuuden yhä varttuessa, sukunimet tavallisesti saivat ruotsalaisen muodon[1]. Mutta toiselta puolen Suomalaisten osallisuus Ruotsin sotamaineessa loi valonsa meidänkin kansaamme ja virkisti kansallistuntoa. Niin esim. _Johannes Paulinus_ (aateloittuna _Lillienstedt_) innokkaana lauloi Suomalaisten urostöitä kreikankielisessä runoelmassa ("Suomen kunnia" 1678). Että suomalaisuus tällä aikakaudella vielä pysyi jokseenkin vankkana, sen todistaa tänne muuttaneiden muukalaisten pikainen mukaantuminen Suomen kansallisiin oloihin. Piispa Eskil Petraeus, joka 35 vuoden iällä tuli Ruotsista Suomeen, perehtyi kieleemme siihen määrään, että toimitti ensimmäisen tunnetun Suomen kieliopin ja johti Raamatun-käännöksen lopullista suoritustyötä. Vasta Ison-vihan jälkeen Suomenmaan sivistyneet rupesivat varsinaisesti ruotsalaistumaan. Korkeamman opin kannattajana tälläkin aikakaudella pysyi latinankieli.

[1] Niin esim. Calamnius-suku, jonka vanhempi nimi oli _Arctophilacius_ (s. o. Pohjan harrastaja), on saanut nimensä Kalajoesta. Nimi oli ensin _Calajokius_, josta sitten tehtiin Calamnius, koska joki on latinaksi "amnis". Sukunimi _Frosterus_ tulee Pakkalan rusthollin nimestä (pakkanen ruotsiksi "frost"), _Alopaeus_ Kettusesta (kettu kreikaksi "aloopeeks"). _Miltopaeus_ tulee suomalaisesta sukunimestä Ruskeapää (kreikaksi "miltos" = punaliitu), _Castrén_, ensin _Castrenius_, Linnan rusthollista ("castrum" latinaksi = linna), _Chydenius_ Kytilän eli Kytyniemen talosta j. n. e.

Aikakausi ei ollut runoudelle suosiollinen. Kaikki henkinen toiminta, tiede, uskonto, valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä, oli jäykkiin kaavoihin kangistunut, jotka eivät suoneet mielikuvitukselle vapaata liikuntoalaa. Sen-aikuiset runoelmat ovat sentähden yleensä pitkäveteiset ja ikävät sekä jokseenkin innottomat sisällykseltään. Oikeata runollisuutta ei tajuttu; sen luultiin olevan ainoastaan ulkomuodossa. Sentähden suosittiin kaikenlaista tyhjää koristetta ja turhaa lapsimaisuutta; niin esim. tehtiin runoja, joissa säkeiden alkukirjaimista muodostui tekijän tai runossa ylistettävän nimi. Runoelmissa koetettiin erittäin osoittaa kielitaitoa; Suomenmaassa niitä kirjoitettiin suomeksi, latinaksi ja ruotsiksi, vieläpä joskus kreikaksi, saksaksi tai jollakin muulla kielellä. Melkein kaikki sen ajan runouden tuotteet ovat joko hengellistä laatua tai tilapää-runoja; jälkimäisiin sopii myös lukea useat niistä historiallisista runoelmista, jotka syntyivät aikakauden loppupuolella. Kielen ja runomuodon puolesta ne enimmiten ovat sangen kankeita, semminkin kuin useimmissa käytetään Turun murteen katkonaisia sananmuotoja.

§ 18. Suorasanaista kirjallisuutta.

Vuonna 1638 oli asetettu uusi toimituskunta Piplian kääntämistä varten (vrt. § 16), ja painosta ilmestyi _Raamatun suomennos_ vuonna 1642. Näin päättyi tämä tärkeä, työ, joka hyvin pitää paikkansa muiden sen-aikuisten Raamatun-käännösten rinnalla. Toimituskunnan esimiehenä oli, niinkuin ylempänä mainittiin, _Eskil_ eli _Aeschillus Petraeus_ (synt. Vermlannissa 1593, jumaluus-opin lehtori Turun koulussa, sittemmin ensimmäinen jumaluus-opin professori Suomen yliopistossa, viimein Turun hiippakunnan piispa 1652; kuoli 1657). Muut jäsenet olivat professori _Martti Stodius_, Maskun kirkkoherra _Henrik Hoffman_ ja _Gregorius Favorinus_, Piikkiön kirkkoherra. Sittemmin _Henrik Florinus_, Paimion kirkkoherra, alkukielten mukaan paransi Raamatun käännöksen (1685).

Eskil Petraeus toimitti, niinkuin jo sanottiin, _Suomen kieliopin_; hänen teoksensa, joka on kirjoitettu latinan kielellä, ilmestyi vuonna 1649. Paitsi Suomen kieleen rupesi silloin huomio kääntymään myöskin Suomen kansan muinaisiin hengentuotteisiin. Niin yllämainittu _Florinus_, Raamatun suomennoksen korjaaja, julkaisi ensimmäisen sananlasku-kokoelman 1702, nimeltä _Vanhain Suomalaisten tavalliset ja suloiset Sananlaskut_.

*Lisäys.* Eskil Petraeuksen kirja _Linguae finnicae brevis institutio_ on, ajan tieteellisiin oloihin katsoen, varsin ansiollinen teos, vaikka se tosin on vielä hyvinkin vaillinainen esitys Suomen kielestä, jonka runsaita muotoja koetetaan pinnistää latinan kieliopin kaavoihin. Toisen kieliopin, joka oikeastaan on lisätty ja parannettu laitos äsken mainitusta, toimitti _Mattias Martinius_, Viipurin lukion lehtori (_Hodegus Finnicus_, 1689). Uudelle uralle joutui Suomen kielen tutkimus _Bartholdus Vhael_'in kieliopin kautta, joka varsinkin edellisiin teoksiin verrattuna osoittaa tarkkaa ja oikeata käsitystä Suomen kielen luonteesta (_Grammatica fennica_, painettu tekijän kuoleman jälkeen 1733). Vhael oli syntynyt Oulussa 1667 ja tuli kirkkoherraksi Ilmajoelle vähää ennen Ison-vihan alkua, jonka kestäessä hän joutui Venäläisten vangiksi, vaan sitten kenraalikuvernööri Galitsin'in käskystä määrättiin Pohjanmaan provastiksi. Vhael kuoli äkkiä 1723, ollessaan Tukholmassa valtiopäivillä.

Tieteellinen elämä oli ylipäänsä vielä heikonlainen. Turun yliopiston opettajissa oli kuitenkin muutamia mainioita tiedemiehiä, joista. Petraeuksen rinnalla mainittakoon Ruotsalainen _Mikael Wexionius_ (sittemmin aateloittuna _Gyldenstolpe_), historian ja valtio-opin tutkija, filosofi ja lakimies, joka muun muassa antoi ensimmäisen laveamman maantieteellisen kertomuksen Suomenmaasta (eräässä latinankielisessä teoksessa, joka koski Ruotsin valtakuntaa: "Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae et subjectarum provinciarum" 1650) ja Suomalainen _Antti Thuronius_, ensimmäinen itsenäinen filosofian tutkija meidän maassa, logiikan ja metafysiikan professori (k. 1665).

Suorasanaista kirjallisuutta ei ilmestynyt Suomen kielellä juuri muuta kuin hengellistä. Saarnakirjoja ulos-antoivat _Laurentius Petri_, Tammelan kirkkoherra, (katso edempänä) ja _Tuomas Rajalenius_, joka oli kirkkoherrana Tyrväässä. -- _Hartikka Speitz_ julkaisi asetusten suomennoksia (Kustaa Aadolfin sota-artikkelit ja vuoriteollisuus-säännöt) ja käänsi myös suurimman osan laista suomeksi, vaikk'ei hänen lainsuomennoksensa tullut painetuksi.

§ 19. Runoutta.

Puheena olevan aikakauden runous oli, niinkuin jo ylempänä huomautettiin, melkein yksinomaisesti kolmea laatua: hengellistä, tilapäistä ja historiallista; sen lisäksi tulee muutamia muita runoteoksia.

_*Hengellistä runoutta.*_ Paras runollinen tuote tältä aikakaudelta on _Ilolaulu Jesuksesta_ (1690), jossa Jesuksen syntymää, elämää ja kuolemaa kuvataan 29 runossa vanhalla suomalaisella runomitalla. Kuvaus on välistä sangen elävä ja voimallinen, kieli hyvää ja runomitta melkein virheetön, joka on varsin harvinaista sen-aikuisissa runoelmissa. Ilolaulu Jesuksesta onkin ollut Suomen kansan mieluisimpia luettavia, jonka tähden sitä on yhä uudestaan painettu[1]. Sen tekijä oli _Mattias Salamnius_, joka luultavasti oli kotoisin Pohjanmaalta, harjoitti opintoja jossain vieraassa yliopistossa (ehkä Tartossa), sitten sotapappina oleskeli Inkerinmaalla ja kuoli Paraisissa (Turun saaristossa) vuonna 1691.

[1] Uusin painos ilmestyi 1886, K. Grotenfelt'in toimesta.

Vuonna 1701 ilmestyi suomalaisen virsikirjan laitos, joka vasta 1886 vuoden kirkolliskokouksessa vaihdettiin uuteen virsikirjaan. Vaikka nykyajan vaatimusten mukaan sangen puutteellinen, oli se kuitenkin entisestään suuresti parantunut, etupäässä, niinkuin arvellaan, Turun koulun konrehtorin, sittemmin Kronoby'n kirkkoherran, _Eerik Cajanuksen_ toimesta. -- Tuon tunnetun kauniin virren _Katoovaisuudesta_ ("Etkös ole, ihmisparka, aivan arka") on kirjoittanut _Juhana Cajanus_, ylimääräinen filosofian professori yliopistossa. Hän syntyi Paltamossa 1655, vaan kuoli vallan nuorena jo 1681, tyhjäksi tehden ne toiveet, jotka hänen runsaat luonnonlahjansa olivat herättäneet. Yllämainittu runo, joka jo ennen oli painettu, otettiin sitten vähän muutettuna virsikirjaan.

_*2. Tilapää-runoutta.*_ Kaikenlaisia juhlatiloja varten oli tapana sepittää runoelmia, vieläpä monella eri kielellä; niin kirjoitettiin joukottain hää- ja hautajaisrunoja, jälkimuistoja vainajain kunniaksi, onnentoivotusrunoja kirjantekijöille tai yliopistollisissa väitöstiloissa, juhlarunoja kruunauksissa j. n. e. Samaa laatua ovat ne kiitos- ja ylistysrunot, jotka tehtiin jonkun voiton tai muun valtiollisen tapauksen muistoksi, vaikka ne vähän vivahtavat historialliseen runouteen. Melkein kaikki nämä sepustukset ovat runollista arvoa vailla.

Mainittavin tilapää-runoilija on _Eerik Justander_, runoustaiteen professori ja virallinen suomentaja, k. 1678 kirkkoherrana Mynämäellä. Justander kirjoitti niin-ikään ensimmäisen suomalaisen näytelmän "Tuhlaaja-pojasta", joka esitettiin rehtorin-muutoksessa Turun yliopistossa 1650, mutta ei ole säilynyt meidän päiviimme.

_*3. Historiallista runoutta.*_ Suomalaisen riimikronikan, nimeltä _Ajantieto Suomen maan menoist ja uscost_, toimitti julkisuuteen (1658) Tammelan kirkkoherra _Laurentius Petri_ (_Aboicus_ eli _Tammelinus_), muutoin tunnettu saarnakirjoistaan (vertaa ed. §, lis.). Mainittu teos viljelee loppusointua, mutta on muutoin kokoonpantu muinais-aikuisella Suomen runomitalla. -- Tietty on, ett'eivät Ison-vihan tuottamat surulliset tunteet voineet olla runoihin puhkeamatta; siltä ajalta onkin säilynyt useita runoelmia, jotka elävästi kuvailevat noita kauheita aikoja. Etevin niistä on _Bartholdus Vhael_'in (kieliopin-tekijän, katso § 18, lis.) vanhalla runomitalla suoritettu, liikuttava _Valitusruno_, "runo raudalla rakettu"[1]. Siinä kuvaillaan sodan hävitystä ja kansan kärsimisiä; runoilija kääntyy Kaarlo kuninkaan puoleen, pyytäen häntä kotia palaamaan ja tuomaan rauhaa tullessansa:

[1] "Runoelman" täydellinen nimi on: "Suomen suruisen cansan Ynnä Pohjan peräläisten Vaikia valitusruno Alla vaivan vaikeimman Venäjän verisen miecan Tygö Carlen callehimman -- -- Runo raudalla rakettu".

"Carle cuuluisin cuningas, Tule cullainen cotihin, Tuoppas rauha tullessansi!"

Varsin huomattava on niin-ikään _Gabriel Calamniuksen_ kuvaus Ison-vihan hirmutöistä ja muista tapauksista, _Sururunot suomalaiset_ (vrt. § 21).

*Lisäys 1.* Historiallisten tilapää-runojen tekijöistä mainittakoon _Anterus Aschelinus_ (kappalainen Askaisissa, k. 1713), jonka tekemiä ovat "Virsi suuresta nälästä 1697", "Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta" ja "Uron uhri Jumalalle Kahdennentoista Kaarlen edestä", sekä _Sakari Lithovius_ (k. 1743 Oulun kirkkoherrana), joka on kirjoittanut monta runoa ajan tapausten johdosta.

Muista puheena olevan ajan runoteoksista tulee vielä ottaa huomioon _Huoneen-peili_, eräs riimillinen, kuivanlainen opetusrunoelma, jota kuitenkin uudempiin aikoihin asti on tullut kymmenen eri painosta, ja _Veisu talonpojille kunniaksi_ (painettu arkkiveisuna 1703), mukaelma eräästä ruotsalaisesta runosta, jonka tekijä oli Alatornion kirkkoherra _Gabriel Tuderus_, tunnettu lähetyssaarnaajana Lappalaisten kesken. Mahdollista on, että etevä taiteilija ja muinaistutkija _Elias Brenner_, joka painatti mainitun "veisun", on antanut sille suomalaisen muodon.

*Lisäys 2.* Sekä tältä että edelliseltä aikakaudelta on muutamia _historiallisia kansanrunoja_, joissa ajan tapauksia esitetään kansan mielikuvituksen valossa. Ne on painettu Kantelettaren III osaan. Semmoisia ovat _Kaarle herttuan sotaretki Suomeen_ (u. 52), _Puntuksen sota_ eli _Jaakko Pontus_ (v. 11, u. 53) sekä Kaarlo XII:tta tarkoittavat runot _Kaarlon sota_ eli _Kaarlo kuningas_ (v. 12, u. 55) ja _Sota Narvan tienoilla_ (u. 56). Onpa nykyisemmältäkin ajalta muutamia historiallisia lauluja.

Viides aikakausi.

Ruotsin vallan loppuaika 1721--1809.

§ 20. Ajan luonne. Fennofiilit. Juslenius.

Ison-vihan kauheat ajat hävittivät melkein kaiken sen sivistyksen, joka siihen asti oli ennättänyt Suomessa oraalle nousta. Vähittäin rupesi kuitenkin sekä aineellisella että henkisellä alalla uusi viljelys ilmaantumaan. Mutta isosta-vihasta oli kansallisessa suhteessa se seuraus, että Suomenmaan sivistyneet, jotka olivat lähteneet sotaa pakoon Ruotsiin, siellä tottuivat Ruotsin kielen käytäntöön ja sitten, kotimaahan palattuansakin, yhä enemmin vieraantuivat omasta kielestään ja kansallisuudestaan. Ruotsalaisuuden valta tällä aikakaudella karttumistaan karttui, ja Ruotsin kieli vähitellen astui latinan sijaan kouluihin ja yliopistoon. Ensimmäinen ruotsinkielinen väitöskirja ilmestyi Turun yliopistossa v. 1749. Mutta ruotsalaisuuden paisuvaa valtaa vastaan syntyi kansallinen liike, joka paraasta päästä oli tieteellistä laatua, ilmaantuen siinä, että harrastettiin oman maan kielen ja historian sekä muiden kotimaisten olojen tutkimista. Tämän liikkeen kannattajia sanottiin _Fennofiileiksi_, s. o. suomalaisuuden ystäviksi.

Fennofiilien etupäässä oli _*Daniel Juslenius*_, syntynyt 1676 Mynämäellä (lähellä Turkua), jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Isän kuoltua hänen täytyi, ylioppilaana ollessaan, hankkia elatuksensa kotiopettajana; purjehtipa hän pari vuotta merimiehenäkin veljensä aluksella Uudenkaupungin ja Riian väliä. Hän pääsi sitten yliopiston konsistoorin varasihteeriksi ja kotiopettajaksi piispa Gezelius nuoremman perheeseen, ja tuli viimein pyhäin kielten (s. o. kreikan ja hebrean) professoriksi Turun yliopistoon (1712). Pian hänen kuitenkin täytyi väistää sodan hävityksiä ja perheensä kanssa paeta Tornion kautta Ruotsiin, jossa oleskeli yhdeksättä ajastaikaa. Suomeen palattuansa hän tuli jumaluus-opin professoriksi sekä vuonna 1734 Porvoon piispaksi, jossa virassa hän ahkerasti toimi, tehden pitkiä matkustuksia laajassa hiippakunnassaan, kunnes 1742 vuoden sota jälleen pakoitti hänet sodan jaloista poistumaan Ruotsin puolelle. Siellä Juslenius määrättiin Skaran piispaksi ja kuoli v. 1752. Jo nuoruudessaan Juslenius teki itsensä tunnetuksi kirjallisilla teoksillaan _Aboa vetus et nova_ (vanha ja uusi Turku) ja _Vindiciae Fennorum_ (Suomalaisten puolustus), joka jälkimäinen julkaistiin maisterin arvoa varten. Näissä niinkuin Jusleniuksen muissakin teoksissa ilmaantuu hehkuva isänmaanrakkaus; palavalla innolla, vaikka toisinaan vähän liioittelemallakin, hän ylistelee omaa maatansa ja kansaansa. Jusleniuksen pääteos on hänen sanakirjansa: "_Suomalaisen sana-lugun coetus_, Jumalan avulla, suurella työllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen kielen cunniaxi coottu", painettu Tukholmassa 1745. Se on ensimmäinen, johonkin määrin täydellinen Suomen kielen sanakirja; suomalaiset sanat on käännetty latinaksi ja ruotsiksi; esipuhe ja selitykset ovat latinaksi. Sen lisäksi kirjaan on liitetty ruotsalainen sanaluettelo, joka viittaa suomalaiseen. Jusleniuksen muista teoksista mainittakoon vielä virkaanasettajais-puhe _Suomen kielen sukulaisuudesta kreikan ja hebrean kanssa_, jota sukulaisuutta hän, samoin kuin muutkin sen ajan oppineet, innokkaasti puolusteli. -- Ollen tieteellistä laatua, Jusleniuksen kirjailijatoimi melkein yksinomaisesti pukeutui latinankielen muotoon. Suomeksi ei hän ole muuta ulos-antanut kuin käännöksen _Svebeliuksen katkismuksesta_. Vanhoja kansanrunojakin oli Juslenius ruvennut keräilemään; mutta hänen kokoelmansa ovat hävinneet. -- Ajan valtiolliseen elämään Juslenius otti osaa pappissäädyn jäsenenä Ruotsin valtiopäivillä. Osittain hänen esiin-tuomainsa valitusten seurauksena oli, että v. 1739 käskettiin suomennuttaa Ruotsin laki ja yhteistä kansaa koskevat asetukset.

Puheena olevalla aikakaudella syntyi jokseenkin vilkas tieteellinen elämä, niin pian kuin Ison-vihan jäljet alkoivat umpeen kasvaa. Tieteellä oli, niinkuin jo ylempänä mainittiin, isänmaallinen suunta. Etupäässä harrastettiin sellaisia tutkimuksia, jotka taisivat edistää kotimaan aineellista vaurastumista, niinkuin taloustiedettä ja luonnontieteitä, joita harjoitettiin enemmin käytöllisen hyödyn kuin tieteellisyyden vuoksi. Mutta suurella innolla tutkittiin myöskin Suomen kieltä ja Suomen historiaa. Vaan sen-aikuinen kielen- ja historiantutkimus oli ylipäänsä tarkempaa kritiikkiä vailla: kielten lakeja syvemmältä tuntematta koetettiin vaan todistaa Suomen kielen luultua sukulaisuutta muinais-ajan kuuluisain kielten, kreikan ja hebrean, kanssa ja historioitsijat useammin noudattivat mielikuvituksensa johtoa kuin tarkkaa tieteellistä tutkimustapaa.

*Lisäys.* Suomen kielen tutkijoina tältä aikakaudelta mainittakoon _Niilo Idman_ (Huittisten provasti, k. 1790), joka, hyläten kielemme sukulaisuuden hebrean kanssa, koetti osoittaa Suomen ja Kreikan kielen yhtäläisyyttä, ja _Kaarle Kustaa Weman_, joka sen ohessa oli runokokeistansakin tunnettu, ensimmäinen Suomen kielen dosentti Turun yliopistossa, sittemmin Ruotsin prinssien opettaja Suomen kielessä, k. provastina Kemiössä 1803.

§ 21. Runoelmia.

Tämän aikakauden runous on yleensä kielen puolesta parempaa kuin edellisen; Turun murteen katkonaiset muodot jäävät syrjälle ja täydelliset sananmuodot astuvat sijaan. Enimmiten käytetään vanhain kansanlaulujen runomittaa. Muutoin runous tälläkin ajalla on melkein yksinomaan hengellistä laatua tai tilapää-runoutta. Etevimmät runon tekijät ovat seuraavat:

_*Gabriel Calamnius*_, kirkkoherran poika Kalajoelta (Pohjanmaalta), synt. 1695, k. Kalajoen kappalaisena 1754. Isonvihan aikana hän joutui Venäläisten vangiksi; sen ajan surkeutta ja osittain omiakin kärsimyksiänsä hän yksinkertaisella, mutta mieltä kiinnittävällä tavalla kuvaili teoksessaan _Sururunot suomalaiset_ (vrt. § 19.3), joka kirjoitettiin v. 1720, mutta painettiin vasta 1734. Hänen pienemmät runoelmansa ilmestyivät 1755 eri vihkona nimellä _Vähäinen Cocous suomalaisista runoista_, ainoa lyyrillinen runokokoelma Suomen kielellä Ruotsin ajalta[1]. Ei näissä kuitenkaan ilmaannu aivan paljon runollista intoa; paras kappale on "Keväällä tehty hääruno".

[1] Kirja oli kauan kadoksissa; käsin-kirjoitetun kopian mukaan Calamniuksen runot, K. Grotenfelt'in toimesta, painettiin uudestaan Suomi-kirjaan (III jakso, 3 osa). "Sururunot suomalaiset" on A. R. Niemi samoin uudestaan julkaissut Suomi-kirjassa (III, 14).

_*Henrik Lilius*_, Messukylän kirkkoherra (k. 1745), on kirjoittanut muutamia onnistuneita suomalaisia runoja ("Kehtoruno" y. m.).

_*Juhana Frosterus*_ syntyi 1720 Paltamossa (Pohjanmaalla), jossa isä oli kirkkoherrana, oli koulun rehtorina ja pappina Kajaanissa, sitten kontrahtiprovastina Sotkamossa ja kuoli 1809. Syvää Suomen kielen taitoa ja runollista taipumusta osoittavat hänen tekemänsä "Hääruno" ja "Runo Jumalan pyhästä laista". Erinomaisen miellyttävä esitystavaltaan on hänen teoksensa _Hyödyllinen huvitus luomisen töistä_ (1791), ensimmäinen ja kauan aikaa ainoa suomenkielinen kirja, jossa kansantajuisella tavalla selitettiin luonnon ilmiöitä. Sitä onkin monta kertaa uudestaan painettu.

_*Abraham Achrenius*_, synt. Somerolla (Hämeessä) 1706, on erittäin tunnettu hengellisten laulujen sepittäjänä. Achrenius kirjoitteli jo ylioppilas-aikanaan onnentoivotuksia väitöstiloissa ja muita akatemiallisia juhlarunoja latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi; viimeksi-mainitulla kielellähän oli taitavimpia heksametrin ja eleegisen runomitan käyttäjiä ("Onnentoivotus väitökseen" ja "Uuden vuoden toivotus Suomenmaan asujamille"). Sen jälkeen kuin hän oli kääntynyt silloin leviävään pietismiin, liikkui hänen runoilunsa yksinomaisesti hengellisellä alalla; polttipa hän kerran uskonvimmassaan koko vihon vielä painamattomia maallisia runoelmiaan. Sillä välin Achrenius oli tullut papiksi; mutta hänen yksipuolinen jumalisuutensa saattoi hänet koviin tunnonvaivoihin, jotta hän kerran, ollessaan Ahtavan kappalaisena Pohjanmaalla, rupesi hyppelemään ja huutamaan saarnastuolissa ja julkisesti luopui virastaan. Sittemmin hän kuitenkin, edesvastauksesta vapautettuna, jälleen ryhtyi papintoimiin ja kuoli kirkkoherrana Nousiaisissa 1769. -- Abraham Achrenius on kirjoittanut suuren joukon virsiä ja myös muutamia suorasanaisia hengellisiä teoksia sekä suomeksi että ruotsiksi; enimmän tunnetut ovat _Sionin Juhlavirret_. Hänen kirjojansa on paljon suosittu kansan kesken ja yhä uudestaan painettu. Hänen suomalaiset virtensä eivät kuitenkaan ole erittäin kiitettäviä runollisessa suhteessa, vaan useimmiten pitkäveteisiä ja sekavia. Onnistuneempia ovat ruotsalaiset.

Veljekset _*Simo*_ (k. 1758) ja _*Henrik Achrenius*_ (k. 1798), Abraham Achreniuksen veljenpojat Sievistä Pohjanmaalta, ovat niin-ikään tulleet tunnetuiksi runonsepittäjinä, edellinen, joka oli pappi, paraasta päästä vakavanlaatuisista runoelmista, jälkimäinen, nimismies, leikillisistä tilapää-runoista, sekä loppusointuisista että vanhalla runomitalla kirjoitetuista. Simo Achreniuksen suurin teos oli "Uudet hengelliset runot läsnä-olevaisista ja tulevaisista tiloista". Henrik Achreniuksen lauluista ovat hauskimpia "Papin rouville 1 p:nä Toukokuuta" ja "Tavallinen morsiantanssi".

_*Tuomas Ragvaldinpoika*_, eräs talonpoikainen mies, syntynyt Tyrväässä (Satakunnassa) 1724, kuollut Loimaalla 1804, on tehnyt itsensä tunnetuksi hengellisenä runoilijana. Hän oli koko aikansa kivulloinen, ja runoileminen oli tavallaan hänen elinkeinonsa. Hänen laulunsa, jotka enimmiten ovat eri tilaisuuksia varten sepitettyjä, eivät ole runollisessa suhteessa erinomaisen eteviä, mutta ovat kuitenkin hartaan jumalisuutensa tähden saavuttaneet paljon suosiota.

§ 22. Porthan ja hänen aikalaisensa.

Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla uusi virkeys ilmestyi melkein kaikilla henkisen elämän aloilla erään miehen vaikutuksesta, joka astui esiin kansallistunteen herättäjänä ja tieteellisyyden varsinaisena perustajana. Tämä mies, _*Henrik Gabriel Porthan*_, oli syntynyt Viitasaaren pappilassa Keski-Suomessa 9 p:nä Marraskuuta 1739. Hänen isänsä oli siellä kirkkoherrana; äiti oli Daniel Jusleniuksen veljentytär. Isää vaivasi surkea ruumiin ja sielun sairaus; sentähden poika jo nuorena joutui enojensa kasvatettavaksi, joista toinen oli Kronoby'n kirkkoherra Juslenius, toinen Piikkiön ja Halikon tuomari Jusleen. Tultuansa viidentoista vuoden iällä ylioppilaaksi Turun yliopistoon, hän vuonna 1760 seppelöittiin maisteriksi; senjälkeen Porthan tuli "kaunopuheisuuden" (s. o. latinan kielen) dosentiksi ja yliopiston kirjaston amanuensiksi, sitten yliopiston kirjastonhoitajaksi ja vihdoin (1777) roomalaisen kirjallisuuden professoriksi, jossa virassa pysyi kuolemaansa saakka, Maalisk. 16 p. 1804.

Porthan'in merkillisyys on etenkin siinä, että hän pani alkuun kotimaisen historiantutkimuksen ja käänsi huomion kaikkeen, mikä koskee Suomen omaa kansallista elämää. Häntä on syystä sanottu Suomen historian isäksi: sillä vanhan, epäkriitillisen tutkimustavan sijaan hän ensiksi asetti toisen tieteellisemmän, joka vasta tunnollisen tarkastuksen nojalla tekee päätöksiänsä.