Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

OPPIKIRJA SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIASSA.

Kirjoittanut B. F. Godenhjelm.

Ensimmäisen kerran julkaissut Weilin & Göös 1884. Digitalisoitu vuonna 1900 ilmestyneestä neljännestä, uudistetusta painoksesta.

Alkulause ensimmäiseen painokseen.

_Tämän kirjan tarkoitus on kahdenlainen, josta syystä sen sisällys on järjestetty kahteen jaksoon. Pääteksti on kouluja varten toimitettu ja perustuu Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa tehtyihin muistoonpanoihin. Lisäyksiin olen koonnut, mitä olen katsonut laajempaan oppijaksoon kuuluvaksi, jotta kirja kokonaisuudessaan voisi olla lyhyt, mutta johonkin määrin täydellinen oppi- ja käsikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Tämä laveampikin jakso on saanut alkunsa opetustoimestani yllämainitussa opistossa: se vastaa pääasiallisesti sen jatko-opistossa suoritettavaa oppimäärää. Lisäyksiin on paitsi sitä pantu kaikenlaisia tarpeellisia selityksiä, esimerkkejä y. m., varsinkin semmoisia, joista opettaja voi saada aihetta lyhyemmässä oppijaksossa esitettyjen seikkojen tarkempaan valaisemiseen. Kertomus Kalevalan sisällyksestä samaten kuin muutkin Kalevalaa koskevat laveammat selitykset on niin-ikään sovitettu lisäyksiin, koska kouluissa tavallisesti, kun joudutaan kirjallisuuden historiaan, Kalevala jo on loppuun luettu ja oppilaat silloin tietysti jo ovat saaneet kuulla kaikki nämä selitykset._

_Suomalaisen kirjallisuuden historia on siinä suhteessa omituista laatua, että se ei voi supistaa ainettansa ainoastaan suomeksi ilmestyneihin kirjateoksiin, vaan että sen niiden ohessa täytyy pitää silmällä koko sitä kansallista kehitystä, joka sen on tuottanut, s. o. suomalaisen kirjallisuuden historia on samalla suomalaisuuden historiaa. Sentähden tärkeä sija on annettava Suomen kielen tieteelliselle tutkimukselle, ja samaten tulee semmoisiakin kirjoittajia huomioon ottaa, jotka voimallisesti ovat vaikuttaneet kansallistunnon tai kotimaisen sivistyksen varttumiseen ja niinmuodoin ainakin välillisesti edistäneet suomenkielistäkin kirjallisuutta, vaikk'eivät ole kirjoittaneet kansan omalla kielellä. Sellaiset miehet kuin Porthan, Arwidsson, Snellman, Castrén ansaitsevat kyllä kunniapaikkansa suomalaisen kirjallisuuden historiassa, vaikka heidän teoksensa ovat latinan- tai ruotsinkielisiä. Eikä mainitsematta sovi jättää noita ruotsinkielisiä runoilijoitakaan, Runeberg'iä etupäässä, joilla on ollut niin suuri merkitys meidän maan sivistyshistoriassa. Oikeimmaksi olen kuitenkin katsonut vaan lyhyeltä viitata heidän kirjalliseen toimeensa, koska tämä voipi saada oikean selvityksensä ainoastaan Ruotsin kirjallisuuden historiasta; muuten koulunuorisomme ruotsinkin tunneilla heihin tutustuu. -- Selitykset suomensukuisista kielistä ja Suomen kielen murteista pidän sopivimpana koulu-opetuksessa liittää kirjallisuuden historiaan._

_Tuskin tarvinnee sanoa, että kirjallisuuden historia koulussa on runsailla esimerkeillä valaistava ja että sen rinnalla siis pitää lukea kirjallisuutta niin paljon, kuin aika suinkin myöntää. Sentähden olen koettanut mahdollisuuden mukaan lueteltujen teosten joukossa mainita semmoisia helposti saatavia runoja ja muita lyhyitä kappaleita, jotka koulussa sopivat esimerkeiksi. Erittäin tahdon, mitä vanhempaan aikaan tulee, viitata tunnettuun kirjaan "Helmivyö suomalaista runoutta"[1]. -- Kaikkein uusin aika ei ole vielä historiaa eikä sitä siis voi samalla tapaa esitellä kuin edellisiä ajanjaksoja. Asianmukaisimmaksi olen katsonut suurimmassa lyhykäisyydessä asettaa näkyviin, mitä meillä tätä nykyä on olemassa kansalliskirjallisuuden eri aloilla._

[1] _Sen jälkeen kuin tämän oppikirjan ensimmäinen painos ilmestyi, on tullut toinenkin suomalainen antologia, Leimun (Kustavi Grotenfelt'in) toimittama "Väinölä" (1884 ja lisävihko 1892, uusi täydennetty painos 1899), joka tarkoitukseltaan ja sisällykseltään vastaa "Helmivyötä"._

_Näin lähetän tämän kirjasen ulos maailmaan hyvin tietäen, että teokseeni on saattanut puikahtaa paljokin erehdyksiä, semminkin kun se on ensimmäinen laatuansa eivätkä olot ole sallineet minun panna aivan runsaasti aikaa sen lopulliseen suorittamiseen._

_Syrjässä Lopen pitäjässä Elokuulla 1884._

*_Tekijä._*

Alkulause kolmanteen painokseen.

_Ne muutokset ja lisäykset, joita tämän kirjan nyt ilmestyvä kolmas painos on vaatinut, koskevat pääasiallisesti joko johdatusta ja ensimmäisiä aikakausia taikka nykyajan kirjallisuutta. Kielentutkimuksen uusimmat tulokset olivat huomioon otettavat, mitä suomalais-ugrilaisiin kieliin ja suomensukuisten kansojen vanhimpiin asuinpaikkoihin tulee, ja samaten myös Kantelettaren osittainen uudistus, joka oli tapahtunut toisen painoksen julkaisemisen jälkeen. Viime aikojen kuvailussa on edellisissä painoksissa nuorina kirjailijoina, vieläpä aloittelijoinakin, mainittu monta, joiden asema kirjallisuudessa nyt jo on vakaantunut; niihin on tietysti nyt luotu enemmän huomiota, ja uusia kirjailijoita on otettu lukuun nykyisen kirjallisuuden kokonaiskuvan täydentämiseksi. Kirjallisuutemme onkin juuri viime vuosikymmenenä niin suuresti karttunut, että entinen "loppukatsaus" on täytynyt kokonaan uudistaa. Kun tälle kirjalle toissa vuonna tapahtui se odottamaton kunnia, että se herra E. D. Butler'in taitavalla kädellä käännettiin Englannin kielelle, tein jo muutamia lyhyitä lisäyksiä englantilaista laitosta varten; mutta nyt olen katsonut tarpeelliseksi vielä tarkemmin esittää uusinta aikaa. Mainittakoon tämän yhteydessä, että uusi teksti jo valmistui Marraskuun loppupuolella ja että kirjallisuuden kehitystä siihen asti on pidetty silmällä. Ainoastaan pari viittausta muutamiin sen jälkeen ilmestyneihin teoksiin on sittemmin lisätty. -- Paitsi sitä on eri paikoin tehty parannuksia ja yleensä koetettu ottaa varteen, mitä viime aikojen tutkimus on tuonut ilmi._

_Kaikille niille, joilta olen saanut ystävällisiä tiedon-antoja, etenkin toht. K. Grotenfelt'ille ja toht. K. Krohn'ille, pyydän saada lausua lämpimät kiitokset._

_Helsingissä, Tammikuulla 1898._

*_Tekijä._*

Johdatus.

§ 1. Suomalainen kirjallisuus ja sen historia.

_Kirjallisuudeksi_ sanotaan yhteisellä nimellä kaikki ne kansain henkiset tuotteet, jotka säilyvät kirjoituksen avulla, ja jokaisella korkeammalle sivistyksen kannalle joutuneella kansalla on oma kirjallisuutensa. Kieli on henkisen toiminnon luonnollinen välittäjä ja niinmuodoin kirjallisuudenkin kannattaja; kun puhutaan _suomalaisesta kirjallisuudesta_, tarkoitetaan siis sitä kirjallisuutta, joka on suoritettu Suomen kielellä.

_Suomalaisen kirjallisuuden historia_ esittää siis suomenkielisen kirjallisuuden kehkiämistä eli, toisin sanoen, Suomen kansan sivistyksen edistymistä, niinkuin se ilmaantuu sen omakielisessä kirjallisuudessa.

_Kansalliskirjallisuudeksi_ nimitetään ne kirjallisuuden tuotteet, jotka selvästi kuvastavat kansan omituista henkeä ja katsantotapaa. Sitä laatua on varsinkin runous; tieteellisestä kirjallisuudesta siihen luetaan etenkin historia ja filosofia; muut kirjallisuuden lajit ovat kansalliskirjallisuutta samassa määrässä, kuin ne tuovat esiin kansan omituista henkeä. Kirjallisuuden historia koskee pääasiallisesti kansalliskirjallisuuteen.

*Lisäys 1.* Kirjallisuutta ovat oikeastaan vaan ne kansanhengen tuotteet, jotka säilyvät kirjoituksen avulla. Tarkkaan katsoen siis muinais-ajan runot, tarut, sananlaskut y. m., jotka elävät kansan huulilla, eivät ole kirjallisuutta, ennenkuin tulevat muistoon kirjoitetuiksi. Mutta niille on kuitenkin annettava tärkeä sija kirjallisuuden historiassa; sillä puhtaimpana ilmaantuu kansan alkuperäinen omituisuus näissä sen runouden ensimmäisissä hedelmissä, ja ikäänkuin raikkaasta luonnon-lähteestä runous myöhempinäkin aikoina niistä ammentaa uutta elinvoimaa.

*Lisäys 2.* Kansalliskirjallisuuden luonnollinen välittäjä on kansan oma kieli. Poikkeuksena on pidettävä, jos sitä toimitetaan jollakin vieraalla kielellä. Niin tapahtuu kuitenkin toisinaan historiallisten olojen vaikutuksesta, joko ennenkuin kansallinen elämä on päässyt täyteen voimaan, taikka kun se on päättynyt ja kansa on kuolemaisillaan. Olipa esim. latina keskiajalla kaiken korkeamman sivistyksen kannattajana; ei ainoastaan tieteellisiä teoksia, vaan myöskin runoutta ja muuta kaunokirjallisuutta syntyi mainitulla kielellä. Samaten meidänkin maassa ruotsi kauan aikaa on ollut ylhäisemmän hengenviljelyksen melkein yksinomaisena välittäjänä, ja uudestaan heränneen kansallishengen ensimmäiset ilmaukset pakeutuivat ruotsinkieliseen muotoon. Sellainen kirjallisuuden tila on kuitenkin vaan haihtuva väliaste kansojen kehityksessä; pian kansanhenki vahvistuneena vaati sisällyksellensä omakielisen muodon. -- Päinvastaisena esimerkkinä sopii mainita keltiläiset heimokunnat, esim. Irlantilaiset, joiden kansallisen runouden nykyaikaiset tuotteet ovat englanninkielisiä, surkeana todisteena siitä, kuinka häviämäisillään olevat kansakunnat menettävät kielensä.

Meidän maan omituiset olot tekevät tarpeelliseksi, että suomalaisen kirjallisuuden historiassa välisti otetaan lukuun myöskin ruotsin- ja latinankielisiä teoksia, kun ne tehokkaasti ovat vaikuttaneet kansallisen sivistyksen muodostumiseen.

§ 2. Suomalais-ugrilainen kieliheimo.

Suomen kieli kuuluu _Suomalais-ugrilaiseen kieliheimoon_. Suomalais-ugrilaiset kielet ynnä muutamien muiden kieliheimojen kanssa luetaan suureen _Altailaiseen kielikuntaan_.

Tärkeimmät kielikunnat ovat Altailaisen rinnalla _Semiläinen_ ja _Arjalainen_. Edelliseen luetaan esim. Hebrean ja Arabian kieli, jälkimäiseen Indian ja Persian kielet (Sanskrit, Zend, y. m. ja ne, jotka niistä ovat alkunsa saaneet) sekä enimmät Euroopan kielet: Kreikka, Latina ja Romanilaiset kielet (Ranska, Italian ja Espanjan kieli y. m.), Germanilaiset kielet (Saksa, Ruotsi, Englannin kieli y. m.), Slaavilaiset kielet (Venäjä y. m.), Baltilaiset eli Liettualaiset kielet (Liettua, Lätti) ja Keltiläiset kielet.

Suomalais-ugrilaiseen kieliheimoon kuuluu seuraavat seitsemän kieli-yhteyttä:

1. _Suomen kieli_ ja sen lähimmät sukukielet (Yhteis-Suomi);

2. _Mordvan kieli_, jota on kaksi murretta: Ersa ja Moksha;

3. _Tsheremissin kieli_, jota niin-ikään on kaksi murretta: Niitty-Tsheremissien ja Vuori-Tsheremissien murre;

4. _Lapin kieli_, jota on neljä murretta (Ruotsin, Norjan, Suomen eli Inarin ja Venäjän Lapin murre);

5. _Permalaiset kielet_: Syrjäänin ja Perman kielet, jotka ovat hyvin lähellä toisiansa, sekä Votjakin kieli;

6. _Obilainen kieli-yhteys_: Ostjakin ja Voguulin kieli;

7. _Unkarin_ eli _Magyarin kieli_.

*Lisäys 1.* Altailaiseen kielikuntaan luetaan viisi kieliheimoa: _Suomalais-ugrilainen_, _Samojeedilainen_, _Turkkilais-tatarilainen_, _Mongolilainen_ ja _Mandshu-tungusilainen_; mutta kielitiede ei ole vielä ehtinyt kaikin puolin selvittää näiden keskinäistä sukulaisuutta. Yleensä altailaisten kieliheimojen yhteys ei ole niin luja ja selvästi havaittava kuin Arjalaisten kielten.

*Lisäys 2.* Mainio kielentutkija _M. A. Castrén_ jakoi Suomalais-ugrilaiset kielet neljään ryhmään, jotka jokainen käsittävät useampia kieliä. Nämä ryhmät ovat:

1. _Ugrilainen_, johon kuuluu Ostjakin, Voguulin ja Unkarin (Magyarin) kieli;

2. _Bulgarilainen_ eli _Volgalainen_: Tsheremissin ja Mordvan kieli murteineen;

3. _Permalainen_: Syrjäänin ja Perman sekä Votjakin kieli;

4. _Suomalainen_ ryhmä: Suomalaiset kielet sekä Lapin kieli.

Tästä jaosta yleensä selviää eri kielten keskinäinen sukulaisuus; mutta nykyisempi tutkimus on sen lisäksi huomannut läheisen yhteyden varsinaisten Suomalaisten kielten ja Mordvan kielen välillä, joka todistaa Suomalaisten heimojen muinoin asuneen Mordvalaisten läheisyydessä, ja toiselta puolen Lapin kieltä ei nykyjään enää aseteta välittömään yhteyteen Suomen kielen kanssa, vaan erikseen, siinä kun tavataan yhtäläisyyttä sekä Suomalaisten että myös Ugrilaisten, vieläpä Permalaistenkin kielten kanssa.

*Lisäys 3.* Suomalais-ugrilaiset kansat ovat hyvin erilaiset sivistyksensä ja elämänlaatunsa puolesta. Samalla kuin itäisimmät heistä, Ostjakit ja Voguulit, asuen Pohjois-Aasiassa lähellä Jäämeren rantoja alkuperäisessä luonnon tilassa, hankkivat elatuksensa kalastuksella tai metsästämisellä, heidän likimmät sukulaisensa, Unkarilaiset, eläen hedelmällisessä maassa Keski-Euroopan tasangoilla, kaikin puolin ovat omistaneet nykyajan sivistyksen, heillä kun on oma kansallinen elämä, oma valtiolaitos, oma kirjallisuus, -- Bulgarilaiset kansat ovat saaneet nimensä muinoin kuuluisasta Bolgarien valtakunnasta ja heitä sanotaan myös Volgalaisiksi, koska asuvat Volgan varrella. Nykyjään Volgalaiset kansat, Mordvalaiset ja Tsheremissit, ovat paraasta päästä maanviljelijöitä; osa jälkimäisistä on kuitenkin metsästäjiä. Vaikka ulkonaisesti kääntyneinä kristin-uskoon, useat heistä pyhissä lehdoissaan salaa palvelevat entisiä jumaliansa. Tsheremissit ovatkin osaksi vielä kastamattomia. -- Syrjäänit ovat Pohjois-Venäjän varsinainen kauppakansa. Heidän luontainen taipumuksensa kaikenlaiseen kaupantekoon on syynä, että noilla autioilla lakeilla Jäämeren rannoilla mainittu elinkeino kokonaan on joutunut heidän käsiinsä, joka niin-ikään on antanut heille jonkunlaisen vallan siellä asuvain Samojeedien yli. Muutamat Syrjäänit ovat myös poronhoitajia ja paimentolaisia; etelämpänä useat elävät maanviljelyksestä, samoin kuin Permalaiset ja Votjakit. Viimeksi-mainituistakin on osa vielä pakanoita. -- Tunnettua on, miten Lappalaiset, hajaantuneina neljän valtion aineille, Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän, osittain paimentolaisina kuljeskelevat Pohjolan tuntureilla, osittain kalastajina etsivät elatustansa Jäämeren vuonoista. -- Suomalaisista heimokunnista puhutaan seuraavassa.

§ 3. Suomalaiset kielet.

Varsinaiset Suomalaiset kielet ovat hyvin likeistä sukua keskenänsä; kielentutkimuksen kannalta niitä sopiikin pitää saman kielen, Yhteis-Suomen, murteina. Sen eri muodostukset ovat: _Suomi_, _Karjala_, _Aunus_ eli _Liygi_, _Vepsä_, _Vatja_, _Viro_ ja _Liivi_.

Vertaileva kielentutkimus on vienyt siihen päätökseen, että suomalaiset heimot, -- _Karjalaiset_, _Hämäläiset_, _Varsinais-Suomalaiset_, _Vepsäläiset_, _Vatjalaiset_, _Virolaiset_ ja _Liiviläiset_, -- vielä meidän ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina asuivat itäpuolella nykyistä Liivin- ja Vironmaata sillä alueella, jota etelässä rajoittaa Väinäjoki ja pohjoisessa Suomenlahti ja Laatokka, baltilaisten ja germanilaisten kansojen läheisyydessä. Näiltä seuduilta useimmat suomalaiset heimot sitten siirtyivät länteen tai pohjoiseen päin; muuttojen alkusyynä olivat nähtävästi nuo suuret kumoukset, Hunnien hyökkäys Eurooppaan ja Gootilais-vallan hajoaminen, jotka antoivat aihetta yleiseen kansainvaellukseen.

_Karjalaiset_ levisivät pohjoiseen Laatokan rannoille ja sieltä eteenpäin, ottaen haltuunsa paitsi Inkerinmaata Suomen ja Venäjän Karjalan sekä osan Aunuksesta. Inkeristä ja Laatokan länsirannoilta suuri osa väestöstä Stolbovan rauhan jälkeen (1617), peläten uskonnollista vainoa, muutti Sisä-Venäjälle, Tver'in, Novgorod'in y. m. kuvernementteihin, joissa vielä tänäkin päivänä on vahva, Karjalan kieltä puhuva väestö. Pois muuttaneiden sijaan siirtyi Inkeriin Suomenmaasta uusia asukkaita. -- Karjalaisten alkuperäinen kieli on säilynyt Venäjän Karjalassa, Aunuksessa ja Salmin kihlakunnassa Suomen itärajalla sekä äskenmainittujen siirtolaisten kesken.

Lähellä Karjalan kieltä on _Aunuksen_ eli _Liygin_ kieli, jossa kuitenkin huomataan paljon yhtäläisyyttä Vepsän kielen kanssa.

Muista heimoista _Vatjalaiset_ pysyivät entisillä asuinpaikoillaan Inkerinmaalla, jossa heitä vielä on vähälukuinen väestö Narvan lähitienoilla; _Vepsäläiset_ taas joutuivat koilliseen, Äänisjärven länsi- ja eteläpuolelle. Länteen päin lähti kaksi heimoa, _Virolaiset_, jotka asettuivat Suomenlahden eteläpuolelle Viroon ja Liivinmaan pohjoisosaan, sekä yhtä heimoa olevat _Liiviläiset_ ja _Kuurilaiset_, jotka siirtyivät Riian lahden rannikoille, niihin maakuntiin, jotka heistä ovat saaneet nimensä. Heidän muinainen kielensä, _Liivin kieli_, on jo häviämäisillään. Nykyjään ei ole sitä puhuvia muualla kuin yhdessä paikkakunnassa Kuurinmaalla, yhteensä noin kolmetuhatta henkeä.

Suomenlahden pohjoispuolelle, nykyiseen Suomenmaahan, tuli, paitsi Karjalaisia, kaksi heimokuntaa: _Varsinais-Suomalaiset_, kulkien pitkin Suomenlahden rantaa Lounais-Suomeen, jossa heidän murteensa on puhtaimpana säilynyt Rauman ja Uudenkaupungin tienoilla, ja _Hämäläiset_, asettuen Hämeeseen ja Satakuntaan, josta sitten levisivät Etelä-Pohjanmaalle.

§ 4. Suomen kielen murteet.

Ne suomalaiset heimot, Varsinais-Suomalaiset, Hämäläiset ja Karjalaiset, jotka joutuivat nykyisen Suomenmaan rajojen sisälle, liittyivät täällä yhdeksi kansaksi, ja heidän murteistaan syntyi yhteinen _Suomen kieli_. Tämä jakaantuu kahteen päämurteeseen: _Itä-Suomen_ ja _Länsi-Suomen_; edellisen perustuksena on Karjalan kieli, jälkimäisen Hämäläisten ja Varsinais-Suomalaisten murteet. Kumpasenkin päämurteen alalla ilmaantuu useita paikkakunnallisia erilaisuuksia. Enimmin eroavat yhteisestä Suomen kielestä kreikan-uskoisten Karjalaisten murre _Salmin_ kihlakunnassa (Salmin, Suistamon ja Suojärven pitäjissä) Itä-Suomen alalla sekä Länsi-Suomessa se kieli, jota puhutaan _Rauman_ ja _Uudenkaupungin_ seuduilla. Välityskielenä, joka lähestyy toista päämurretta, on Länsi-Suomen alalla _Hämeen_ kieli Hämeessä, Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla sekä Itä-Suomen alalla _Savon_ murre, jota, paitsi Savossa, puhutaan suurimmassa osassa Suomen Karjalaa sekä Pohjois-Hämeessä ja Kajaanin seuduilla. Savon heimokunta ja Savon kieli ovat saaneet alkunsa karjalaisten ja hämäläisten ainesten yhdistyksestä, kuitenkin pääasiallisesti karjalaisella pohjalla. Varsinais-Suomalaiset ovat kulkiessaan nykyisille asuinpaikoilleen jättäneet paljon jälkiä eteläisen rantamaan kieleen. Heidän murteensa vaikutusta osoittavat erittäinkin nuo katkonaiset sananmuodot, joista loppuvokaali on kulunut pois (talost', kaupungiss' y. m.) Näin on syntynyt erityinen _rantamurre_, sekä _itä-_ että _länsi-suomalainen_, joka Turun seuduilla yhtyy Varsinais-Suomalaisten alkuperäiseen kieleen, Rauman ja Uudenkaupungin murteeseen.

Yllämainitut murteet sekaantuvat toisiinsa monella monituisella tavalla. Ei päämurteidenkaan raja ole aivan jyrkkä; jos _d_-äänen pysyminen tai pois-heittäminen[1] otetaan perusteeksi, niin se alkaa etelässä Vehkalahden ja Virolahden väliltä, siten että edellinen pitäjä jää länsimurteen, jälkimäinen itämurteen puolelle, ja käy sitten, tehden muutamissa paikoin pieniä mutkia, melkein suoraan luoteeseen päin Kokkolaa kohden. Huomattava on kuitenkin, että kummallakin puolella tätä rajaa tavataan paljo toisen päämurteen omituisuuksia. Yleensä on paljo paikkakuntia, joissa eri murteet yhtyvät. Semmoisia välialoja ovat erittäinkin _Oulun_ ja _Viipurin_ lääni. Itä-Suomen kielialaa ovat myös _Inkerinmaan_ ja _Venäjän Karjalan_ murteet.

[1] Länsimurteen alalla kirjakielen _d_ aina ääntyy jollakin tavalla (pehmeänä d-nä, r-nä, l-nä j. n. e.), itämurteen alalla se katoaa.

§ 5. Suomalaisen kirjallisuuden historian jako.

Suomalaisen kirjallisuuden historia jakaantuu kuuteen aikakauteen:

1. Vanhin aika vuoteen 1157, jolloin Suomenmaa joutui Ruotsin vallan alle ja kristin-usko tuli maahan.

2. Keskiaika 1157--1542.

3. Uskonpuhdistuksen aika 1542--1640, ensimmäisen suomenkielisen kirjan ilmestymisestä Suomen yliopiston perustamiseen asti.

4. Suomen yliopiston perustamisesta Ison vihan loppuun asti, 1640--1721.

5. Ruotsin vallan loppuaika, 1721--1809.

6. Uusin aika vuodesta 1809.

Ensimmäinen aikakausi.

Vanhin aika vuoteen 1157.

§ 6. Vanhimman ajan runotuotteet.

Suomen kansan runous-into heräsi jo vanhimpina aikoina ja tuotti kansanrunouden, jonka vertaista ani harva kansa on saanut aikaan kauneuden ja runsauden puolesta. Silloin syntyivät nuo tarut eli myytit, jotka olivat esivanhempiemme uskonnon perustuksena ja joista muinais-suomalaiset kertomarunot ovat muodostuneet. Tätä aikakautta sopiikin siitä syystä sanoa _myytilliseksi_. Kansanrunous on tosin yhä ollut kehityksen alainen ja useat sen tuotteet ovat verrattain uusia; mutta tässä paikassa otetaan kuitenkin puheeksi kaikki ne runot, jotka käsittelevät tarun-omaisia aineita taikka eivät kumminkaan henkensä tai sisällyksensä puolesta nimenomaan muistuta uudempia oloja; sillä Suomen muinaisrunouden alkeet ja omituinen muoto ovat epäilemättä sen kansallisen elämän varhaisimmilta ajoilta.

Suomalaisen muinaisrunouden tuotteet ovat monta eri laatua. Vanhimpia ovat arvattavasti, samoin kuin muillakin kansoilla, _eepilliset runot_, joissa esitettiin muinais-ajan mainioin sankarien työt ja toimet; ikivanhoja ovat Suomessa _loitsurunotkin_, joiden avulla ihminen koetti luonnon voimia hallita. Sitten laulajan vaihtelevat tunteet puhkesivat _lyyrilliseen runouteen_, ja ruvettiinpa viimein suorasanaisiakin jutelmia, _satuja_, kertoilemaan. Paitsi sitä meidän kansa kaikkina aikoina mielellään on laskenut elämänviisautensa älykkäisiin _sananlaskuihin_ ja harjoittanut järkeänsä sukkelasti keksityillä _arvoituksilla_.

Noita ikirunoja laulettiin Suomen saloilla ja ulkopuolella sen rajoja, kaikkialla, missä Suomalaisia asui. Mutta uuden-aikuisen sivistyksen tieltä ne kuitenkin ovat yhä edemmäksi paenneet ja katoavat vuosi vuodelta kansan muistista. Molemmin puolin rajaa Suomen ja Venäjän Karjalassa, Laatokan rannoilla, Inkerissä ja Pohjanmaalla Kajaanin seuduilla runonlaulu kuitenkin vielä elää kansan huulilla, ja sieltä niitä tällä vuosisadalla ahkerasti on keräilty. Enimmät muinais-ajan runoaarteet (Kalevalan, Kantelettaren, Loitsurunot, Sananlaskut, Arvoitukset) julkaisi nerokas _Elias Lönnrot_ (vertaa § 30); "Satuja ja Tarinoita" antoi ulos _Eero Salmelainen_ (vrt. § 37).

Niinkuin kansanrunous yleensä, niin Suomen muinaislaulutkin viehättävät meitä luonnon-omaisella tuoreudellaan; mutta Suomen runoudelle omituista on siinä ilmaantuva virkeä luonnontunne, syvä ja puhdas innollisuus sekä rikas ja voimallinen mielikuvitus, useissa kohdin samanlaatuinen kuin itämaan kansojen. Eepillisille kuvauksille tarjoo oivallisen pohjan tuo alkuperäinen, runsasmuotoinen tarumaailma, joka elolliseksi esittelee koko luontoa ja valaisee sitä runollisella loisteellaan.

Vanha suomalainen runomitta, joka ilmaantuu kaikissa muinais-ajan kertoma-, loitsu- ja laulurunoissa, niinkuin myös enimmissä sananlaskuissa ja arvoituksissa, on kokoon-pantu nelipolvisista trokaio-säkeistä ja perustuu sekä laajuudelle että korolle. Nousussa saa olla mimmoinen tavuu hyvänsä, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa kaikki muut paitsi pitkät korolliset tai pääkorolliset keskiarvoiset. Ensimmäisessä runopolvessa sallitaan enemmän vapautta; se on tavallisesti kaksitavuinen, mutta toisinaan myös kolmi- tai nelitavuinen, eikä tavuitten laatu ole tarkoin määrätty. Muinais-ajan runomitan kaunistuksena ovat alkusointu ja kerto eli parallelismi. Koron ja laajuuden vastariita antaa muinais-suomalaiselle runomitalle erinomaisen sulon ja vaihtelevaisuuden.

*Lisäys.* Runojen laulamista E. Lönnrot kuvailee seuraavalla tavalla: "Pitopaikoissa ja muissa ilovietteissä tavallisesti kaksi laulavat yhdessä, toinen _laulajan_, _päämiehen_ eli _edeltäjän_ (_edellä kävijän_) nimellä, toinen _puoltajan_, _säistäjän_, _kertojan_, _kerallisen_ (_keralla laulajan_) nimellä. Vastatusten tahi vieretysten istuessaan he pitävät toinen toistaan kädestä, päämies alottaa runon ja säistäjä yhtyy lauluun värsyn kolmannesta polvesta. Koko värsyn hän laulaa sitten toistamiseen päästä päähän yksinänsä, jolla ajalla päämies miettii tahi muistuttelee uutta ainetta lisäksi, jonka taas kerallisetta laulaa kolmanteen polveen ja siitä kerallisen kanssa loppuun. Laulaessa kumpainenki liikuttelee eli nyykähyttelee päätänsä verkalleen hyvin vakaisen ja miettiväisen näköisenä".

§ 7. Kalevala.