Part 16

— Sinä, Junkkari, Jouna setä! Mitä palttua sinä puhut, ettet muistaisi Punapurjetta. Sellainen kirja! Se se vasta on jotakin. Olen itkenyt ja nauranut, sitä lukiessani. Mutta tiedätkö, Jouna setä — no, käänny pois, käänny pois, katso muuriin... Niin, en voi sitä sanoa.

Ella Tyrni tuli Jounan eteen ja lyyhistyi maahan. Jouna ei uskaltanut liikahtaa, jottei säikähdyttäisi häntä. Tyttö laski kätensä Jounan polvelle.

— Katso, Jouna setä, kyllä se oli niinkuin sinä sanoit, että minä kirjoitin niitä kirjeitä, kun en ymmärtänyt että voisin kirjoittaa kirjoja. Mutta nyt — se on... se on... Ei sitä voi sanoin lausua... Kuule, minä olen noussut hyvin varhain ja mennyt talliin. Onneksi hän on ollut juovuksissa, tallimies, niin että kaikki ovat luulleet minun ruokkivan hevosta. Mutta minulla ei ollut paperia. Minun täytyi ottaa isän laatikosta. Otin sellaiset käsikirjoitukset, jotka jo ovat painetut. Pelkään vain, että isä sen huomaa. Jos hän vain minulta kysyy, niin minä valehtelen, etten tiedä niistä mitään. No niin, kello neljältä olen mennyt talliin ja kirjoittanut kauralaatikon kannella. Siellä on huono lamppu, ei tahdo nähdä. Mutta täytyyhän ne vielä sitten kirjoittaa moneen kertaan. Missä minä ne kirjoitan, myrkky vie? Sillä minä en tahdo, että isä tätä tietää. Tai kukaan muu. Jos sinä sen sanot jollekin... Jos sinä sen teet, niin minä vihaan sinua niin että minä... että minä... Minulla ei ole mitään lukittua paikkaa. Kauralaatikon takana on hiiriä. Mutta siellä minä pidän niitä, paitsi nyt kun isä on poissa. Kai hän viipyy taas monta päivää, vaikka hän sanoi tänään tulevansa. Kerran — minä olin rypistänyt kokoon liuskan, joka ei kelvannut. Ja ajattele: se oli jäänyt tallin lattialle! En tiedä, oliko isä sen huomannut. Niin, katso, sellaista tämä nyt on. Katso nyt minuun, Jouna setä. Vai oletko niin suuttunut, ettet tahdo minuun katsoa?

Jouna laski kätensä Ellan päälaelle ja silitti hänen hiuksiaan.

— Pieni rakas Ella!

Ella painoi pään hänen polveaan vasten. Hetken perästä hän sanoi:

— Nyt saat kuulla sen sitten... Mutta jos sinä naurat...

— En naura, pieni rakas Ella!

— Olen ollut niin onnellinen, Jouna setä, että olen itkenyt ja nauranut siinä kirjoittaessani! Se se oli. Nyt sinä sen tiedät. Nyt tiedät kaikki.

Lauri Jouna hillitsi väkivaltaisen halunsa sulkea syliinsä tyttösen ja piteli kättään hiljaa hänen poskeaan vasten.

— Sanon vain, että olen tästä hyvin onnellinen ja että uskon sinun menestyvän, sinä pieni ammattivalehtelija.

Ella nosti nopeasti päänsä ja sanoi hyvin vakavasti:

— Ei se ole valhetta, Jouna setä, koska se jo on tullut totuudeksi minussa. Eivät nekään kirjeet olleet valhetta. Nekin olivat tulleet totuudeksi.

— Oikein, lapsi, oikein. Ja katso, jos minäkin nyt hiukan kertoisin sinulle. Tahdotko kuulla? Voin tehdä sen hyvin lyhyesti. Teen sen oikeastaan vain jotta sinä tietäisit minun käsittävän sinut kokonaan. Tiedät, etten ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Palus oli oikeassa kun nimitti minua suolaerämaaksi. Miten epätoivoissani olen ollut, sen sinä ehkä joskus ymmärrät, kun tulee niitä aikoja, jolloin ei voi kirjoittaa — sillä niitäkin tulee kirjailijan elämässä. Ja oikeastaan ei mikään muu onnettomuus voikaan häntä kohdata. Minä olen elänyt tässä onnettomuudessa, niinkuin kaikki tietävät, hyvin kauan. Mutta _nyt_...

Jouna vaikeni ja pyyhki otsaansa. Ella nousi polvilleen ja laski kätensä hänen polvilleen. Hänen avonaiset huulensa odottivat Jounan sanoja kuin jotain juomaa.

— Nyt minä kirjoitan, sanoi Jouna hiljaa.

Ella lyyhistyi takaisin maahan ja kätki kasvot käsiinsä. Hetken he olivat ääneti. Sitten tyttö hypähti ylös, kiersi kätensä Jounan kaulaan ja puraisi häntä korvaan.

He nauroivat molemmat ja itkivät samalla.

— Kuinka on hauskaa elää! sanoi Ella.

— Ihanaa on elää, lausui Jouna.

Mutta Jouna sedän täytyi saada jotain syötävää ja Ellan sitä valmistaessa Jouna kertoi eteenpäin. Hänen täytyi nyt painua korpeen saadakseen tehdä työtä. Kaiken elämän vihollinen on hajottaminen, sitä hän oli tehnyt kaikki nämä monet vuodet. Hän oli muka katsonut tehtäväkseen auttaa muita — sellaista rumaa heikkoutta! Nyt hän tahtoi koota itsensä. Erämaa, jonne hän aikoi, oli suuri kivinen kaupunki, kaukana täältä — yhdentekevää mikä sen nimi oli.

Ellalta tuntui elämä pysähtyvän. Niin kauan kuin hän muisti taaksepäin oli Jouna setä käynyt talossa ja ollut täällä läheisyydessä. Miten saattoi elämä ensinkään kulkea eteenpäin, jos Jouna setä oli poissa. Hän oli niin rehellisesti suruissaan, että Jounan täytyi tehdä kaikkensa reipastuttaakseen häntä.

— Ja tiedätkö, Ella, kuka lähtee kanssani? Haunia Vuorinen. Hänen vanhempansa eivät tahdo, että hän lähtee yksin. He ovat pyytäneet minua seuraamaan poikaa. Hän julkaisee pian uuden kirjan. Siitäkin tulee hyvä.

Ella istui hetken aivan ääneti ja puri huultaan. Sitten hän rupesi torumaan ja soimaamaan Jouna setää. Mitä se oli yllyttää häntä, Ellaa, kirjoittamaan ja itse lähteä pois? Hän ei enää kirjoita, ei yhtä riviä! Kaikki hän hävittää. Hän on niin suuttunut, että myrkky vie! Ja mokoman nulikan kanssa — mitä sellainenkin tekee ulkomailla!

— Älähän soimaa häntä, sanoi Jouna hiljaa. — Olet tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

Silloin Ella molemmilla nyrkeillään löi Jouna setää olkapäihin, juoksi sitten pöydän ääreen, painoi pään käsikirjoituksia vasten ja purskahti itkuun.

Jaakko Tyrni palasi sinä päivänä kaupungista, vieläpä ennenkuin Jouna oli ennättänyt lähteä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei kiinnittänyt huomiota oudon juhlalliseen mielialaan, missä hänen tyttärensä ja Jouna olivat. Kaupunginmatka ei ollut muodostunut huvimatkaksi, sen saattoi helposti todeta. Keskustelu ei tahtonut luistaa. Puhuttiin kaikesta muusta paitsi siitä mitä ajateltiin. Talon asiat käytiin vielä kerran yhdessä läpi. Mitä oli tehtävä juopolle talonmiehelle, jota ei saatu järkiinsä? Sääli kävi hänen hentoa vaimoaan ja lapsiaan, jotka katselivat kurjuutta. Sauna-muusan ilo sateenvarjosta, jonka hän lahjoitti Ellalle, oli ollut rajaton. Hän ei voinut salata joululahjaansa iltaan asti, vaan näytti Ellalle käärön jo päivällä, kysellen, voisiko hän arvata mitä se sisälsi. Käärön muoto jo sellaisenaan olisi tehnyt arvaamisen verraten helpoksi, mutta mitään erehdystä ei voinut syntyä senkään tähden, että vanhus aikaisemmin oli kertonut Ellalle, mitä hän hänelle lahjoittaa, jahka juomarahoja on kertynyt tarpeeksi. Annamar ei kuitenkaan muistanut ilmaisseensa Ellalle salaisuutta eikä Ellakaan mitenkään ollut arvaavinaan, mitä sellainen pitkä käärö saattoi sisältää. Silloin Annamar punaisilla kankeilla sormillaan repi paperin auki keskikohdalta, jotta näkyi mustaa kangasta. Ella ei vieläkään arvannut ja saunaeukon ilo kohosi äärimmilleen. »Ensi jouluna Ella saa kalossit», kuiskasi hän. Puhuttiin oudon leudosta talvesta ja pakkasista, jotka varmaan tulisivat seuraamaan sitä. Tultiin joulukirjallisuuden menekkiin ja arvosteluihin. Punapurjetta oli myyty enimmän. Jouna lausui sen ajattelemattomasti ja huomasi liian myöhään kuinka sekä isä että tytär siitä ärtyivät.

Niin, tämä Punapurje, ivasi isä, siitä oli puhuttu talossa niin paljon, että se jo kummitteli. Se tuli pimeällä vastaan portaissa ja jos jollakin oli yöllä painajainen, niin ei hänen rintansa päällä maannut vuori, kuten painajaisessa tavallisesti, vaan purjevene, jonka punainen purje iloisesti lepatteli ja jonka kannella istui nuoriherra, kirjoitellen runoja. Niin, tästä nuorestaherrasta puhuttiin tänä jouluna kovaäänisesti ja nuoret tytöt nukkuivat hänen kirjansa tyynyn alla, niinkuin ennen katkismus, jotta läksy menisi päähän. Mutta kirjallisuushistoria ei vielä ollut sanonut hänestä viimeistä sanaansa. Päinvastoin oli havaittavissa voimakas oppositio Haunia Vuorista vastaan ja kirjoituksiakin oli tulossa lehtiin. Ja kyllä tämä runoilija sai olla hyvin varovainen tulevaan teokseensa nähden. Kun korkealta putoaa, niin saa pahat mustelmat. Ja hänet oli nyt asetettu niin ylös, että ei muuta kuin kumarra!

Jouna selitti, että jokaisen kirjallisuuden tosi ystävän oli syytä iloita tällaisesta ainutlaatuisesta debyytistä. Epäilemättä ilkeämieliset henkilöt saattoivat tuottaa pojalle jonkin unettoman yön. Mutta »opin sauna autuas aina». Vastukset ovat nekin niitä Paluksen piruja, joiden pitää kuumentaa kattiloiden alla. Tällä pojalla on niin voimakas runosuoni, ettei hätäpäivää. Jahka hän nyt pääsee ulkomaille — hän on tehnyt työtä liian kiivaasti, hänen aivonsa ovat luoneet kuumeisesti...

Jounan puhuessa Ella nousi, polki jalkaa maahan ja sanoi, että hänkin oli saanut tarpeekseen tästä herrasta eikä enää kärsinyt kuulla hänestä puhuttavan. Ja samassa läiskähti ovi kiinni hänen jälkeensä.

Tyrni ja Jouna, istuen kahdenpuolen sohvapöytää Tyrnilän salissa, katsahtivat toisiinsa.

— Hän näyttelee, sanoi Tyrni myrkyllisesti. — Hän valehtelee, suoraan sanoen. Sillä hän on rakastunut runoilijanuorukaiseen ja aikoo mennä hänen kanssaan naimisiin. Kyllä hän hänet ottaa, se nähdään tästä vielä. Hän on oikea hämähäkki, olkoon kärpänen vain varuillaan!

Jouna nauroi ja ajatteli omia ajatuksiaan.

— Muuten, jatkoi Tyrni, — olen hämmästyksekseni kuullut, että tyttö on ruvennut valehtelemaan. Olen suorastaan saanut hävetä. Hänen mielikuvituksensa ottaa oikein kamelikurjen askelia. Muutenkaan en tässä tiedä — tulit erittäin sopivalla hetkellä, sillä olin juuri aikonut kysyä sinulta neuvoa, mitä olisi paras tehdä. Ella oleskelee nykyään hevostallissa varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sellainen ei käy. Hänen täytyy jotakin oppia. En saa selville mitä hän haluaisi. Sinähän aina olet ollut niin hyvää pataa hänen kanssaan. Ota sinä haltuusi hänen kasvatuksensa — minä maksan tietysti kaikki. Mutta... olen tällä hetkellä joutunut kaikin puolin epämukavaan asemaan. Niinkuin ehkä olet arvannut ja Ellakin kai on kertonut, aion mennä naimisiin ja Ella on heti etukäteen asettunut niin vihamieliseen suhteeseen morsiameeni, ettei hän lainkaan tahdo tulla tänne käymään. Ella on yksinäisyydessä kasvanut ja saanut tehdä mitä on tahtonut. Minä ymmärrän Annikin — mutta se ei ole minulle hauskaa tämä ristiriita näiden kahden naisen välillä. Sano nyt, mitä olisi tehtävä.

Jouna katseli vanhaan ystäväänsä, pieni hymy huulilla, ja ravisti päätään.

— Neiti Rastas ei mene sinun kanssasi naimisiin!

Tyrnin kasvoille puhkesi se ilme, joka ihmiskasvoilla käy äänekkään naurun edellä. Mutta se jähmettyi siihen.

— Ettei hän mene minun kanssani naimisiin! huudahti Tyrni, oikea käsi heiluen Jounan edessä. — Mitä pirua sinä tarkoitat? Sinä olet aina ollut olevinasi niin viisas, että sinä ne ennustat olemattomatkin asiat. Suututtaa se sellainen, piru vie. Mitä sinä tiedät näistä minun asioistani? Millä oikeudella sinä tulet solvaamaan minua ja morsiantani? Ovea minun pitäisi sinulle näyttää.

Jouna istui ja rummutti pöytään.

— Neiti Rastas ei mene naimisiin. Se on hänen periaatteensa. Hän olisi jo voinut olla monen rouvana. Rekola ei koskaan unohda häntä, mutta hän ei tahtonut...

Jaakko Tyrnin nyrkki kolahti pöytään.

— Pidä sinä suu kiinni, sillä jumaliste minä en salli tällaista!

— Mutta veliseni, enhän sano pahaa sanaa teistä kummastakaan.

— Hyvääkö tämä ehkä sitten on olevinaan?

— Tosiasioita vain. Annikki Rastas tarvitsee yhä uusia keväitä. Eihän siinä ole mitään pahaa. Hänen täytyy elää jokaisen kirjallisen aiheensa kanssa niin läheisessä suhteessa, että se on eräänlaista rakastumista. Mutta sitähän jokainen aihe vaatii. Kirjailijan täytyy elää siihen rakkaussuhteessa...

— Hitto sinut vieköön — kuinka voitkaan tulla sanomaan minulle, ettei morsiameni rakasta minua!

— Enhän toki ole sitä sanonut. Olen vain sanonut, ettei hän mene kanssasi naimisiin. Ei kenenkään kanssa.

— Herra siunatkoon, sinä et _tiedä_... sinä et tiedä. Mutta minäpä sanon sinulle, että hän menee minun kanssani naimisiin. Jollei hän tahtoisikaan, niin tuon hänet köysissä. Ja silloin saavat täältä väistyä kaikki, jotka eivät ymmärrä mukautua — tietäkööt sen niin toiset kuin toisetkin. Mitä minä puhunkaan? Tässä tulee aivan mielipuoleksi, kun joka taholta ahdistetaan kuin metsän otusta. Mitä perhanaa minä olen teille tehnyt, kun tässä ärhentelette kuin koirat? Hiukan toista vuotta ja Annikki on minun.

Jouna ei tuntenut tyyntä, tasaista Jaakko Tyrniä eikä hän itsekään tuntenut itseään. Tällaista myrskyä ei toki Tyrnilässä oltu nähty sitten rouva-vainajan aikojen.

Hän sai tietää, että Jouna aikoi ulkomaille. Lähimmässä tulevaisuudessa. Ja tuon paljonpuhutun Haunia Vuorisen kanssa yhdessä! Silloin Jaakko Tyrni nauroi ääneensä ja sanoi, että hän nyt enää odottaa vain vedenpaisumusta, joka lähtee kuljettamaan tätä Tyrnilää Araratin vuorelle.

Ja kaikki tämä juuri nyt, kun hänellä joka suhteessa olisi pitänyt olla hyvä. Miten se oli mahdollista?

Annikilla oli ollut vieraita. Ja Rekolakin oli todella siellä. Mutta kauan ei Jaakko Tyrni tätä kärsi. Ei suinkaan hän täältä asti lähde morsiamensa luo istuakseen niinkuin kuka tahansa nauttimassa vadelmahilloa ja joulutorttua. Hän sai Annikin senverran syrjään, että hän hänelle huomautti olevansa raivoissaan, että hän ei enää tule tänne, vaan hän vaatii Annikkia tulemaan Tyrnilään. Annikki painoi tuoksuvan kätensä hänen huulilleen ja sanoi, että hänen on mahdoton tulla niinkauan kuin Ella kohtelee häntä tällä tavalla. Mahdotonta!

Jaakko Tyrni kutsui sisään tyttärensä. Hän hillitsi itsensä vaivoin. Hänen äänensä salpautui.

— Tietääkö Ella, että tämä kaikki on Ellan syytä. Siitä täytyy tulla loppu. Ella on valehdellut. Ella on kohdellut ihmisiä kuin koira. Minulle läheisiä ihmisiä. On sellaisia, jotka sanovat, etteivät enää tule tänne senvuoksi, että heille täällä ollaan hävyttömiä. Ella tietää ketä minä tarkoitan. Ella saa katsoa, että siitä tulee loppu. Ella saa lähteä kaupunkiin pyytämään anteeksi.

Ella Tyrni seisoi liikkumatta ovella ja solmut hänen matalavartisissa rasvanahkakengissään törröttivät lyhyeksi käyneen hameen alta. Hänen kasvoissaankaan ei mikään liikahtanut. Vasta kun isä puhui anteeksipyytämisestä, hän hätkähti, avasi suunsa ikäänkuin sanoakseen jotakin, mutta ei sanonut, vaan tempasi kiivaasti auki oven ja läksi.

— Ella ei mene! huusi isä. — Minä en ole lopettanut. Tyttö...! Hän ei tottele. Nyt hän menee talliin, siitä saamme olla varmat, heittäytyy siellä permannolle ja iskee hampaat omiin nyrkkeihinsä. Mutta kerrankin tunnustaa olevansa syyllinen, nöyrtyä, sitä hän ei...

— Olevansa syyllinen? sanoi Jouna. — Mennään jokainen itseemme: kuka ei ole syyllinen!

— Sinä olet aina pitänyt hänen puoliaan! huudahti Tyrni. — Sinä hänet juuri olet hemmotellut ja vieroittanut minusta. Sen olet tehnyt, piru vie. Sinä näet, etten löydä tietä hänen luokseen! Ota hänet haltuusi yksintein. Vie ulkomaille mukaasi ja naita Punapurjeelle. Sehän sopii hyvin. Ja minun pitäisi saada tehdä työtä! Olen aina pitänyt sinua lähimpänä ystävänäni ja näin...! Kaikki sinä minulta revit ja riistät — mutta hyvä on, että tiedän.

Huoneessa kuului vain Jaakko Tyrnin raskaat, kiihtyneet askeleet. Jouna istui ääneti, pää käsien varassa. Hän nosti pari kertaa päätään, aikoen sanoa jotakin, mutta katsoi sanottavansa nähtävästi kelpaamattomaksi ja painui takaisin asentoonsa. Sitten hän katsoi kelloa, nousi ja tuli lähemmäksi Tyrniä.

— Sinä olet nyt löylyssä, sinä, sanoi hän. — Jokainen vuorostaan. Tämä on oikein sitä sisäänlämpiävää. Mutta kyllä se siitä selkeentyy, saat nähdä. Selkeentyy.

Jaakko Tyrni ei sanonut hänelle hyvästi. Hän seisoi ikkunassa ja katseli ulos. Merenkäynti oli tuonut rannalle kaikkinaista törkyä, laudankappaleita, vanhaa kaislaa ja jonkin läkkitölkin. Vaahto oli jäänyt lumen alta paljastuneeseen nurmikkoon ikäänkuin sairas eläin olisi siihen kuolannut. Muutama suuri lintu asteli heinikossa, nokkien meren tuomia jätteitä. Ehkäpä myrsky oli tuonut mukanaan kaloja. Varikset viettivät juhlaa.

Niin, varikset viettävät juhlaa minunkin ympärilläni, ajatteli Jaakko Tyrni ja kaikki hänen tähänastiset saavutuksensa tuntuivat olevan kelvottomana törkynä myrskyn kuolaamalla rannalla. Hän ei enää nähnyt ympärillään mitään kuvia, mitään näkyjä. Missä olivat hänen mielikuvituksensa aurinkoiset lapset? Ne olivat mätänevää kaislaa routaisella maankamaralla.

* * * * *

Niin elivät Jaakko Tyrni ja hänen tyttärensä päivästä toiseen, löytämättä tietä yli kuilun joka heidät erotti. He eivät enää koettaneetkaan päästä lähemmäs toisiaan. Mistäpä he olisivat puhelleet keskenään? He olivat joka asiasta eri mieltä ja tiesivät sen. Heidän ainoa ponnistuksensa tarkoitti pääsemistä täydellisesti eroon toisistaan. Ella Tyrni näki pelastuksensa siinä että hän kirjoittaisi kirjan ja voisi alkaa sitä tietä ansaita leipänsä. Jaakko Tyrni näki niinikään välttämättömäksi ansaita, voidakseen kustantaa tyttärensä pois kotoa. Tytär ahersi hevostallissa kauralaatikon päällä, kirjoittaen tihruisen lampun valossa isänsä vanhojen käsikirjoitusten tyhjälle puolelle, jolla näkyivät latojien sormenjäljet. Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä vastapäätä laakeriseppeltään, joka riippui seinällä, eikä saanut paperille yhtään riviä. Tytär eli tuskanhetkien lomassa hurmion silmänräpäyksiä, jolloin hän oli tuntevinaan kasvoillaan virvoituksen ikäänkuin kaukaisen, aavistetun armaan hengityksestä. Tai hän oli uivinaan vedessä, jonka rannoilla puhkesi kevät, ja hän huusi ilosta. Tai hän sitoi haavaa — hän ei tietänyt, oliko haavoittunut eläin vaiko ihminen — ja itki, ikäänkuin hänen edessään olisi ollut koko luomakunnan kärsimys ja hän olisi palanut halusta panna itsensä alttiiksi sen edestä. Hänen sydämensä oli kuin ainoa palava liekki. Isän ympärillä oli tyhjyys. Hänen ajatuksensa lentelivät paikasta toiseen, asiasta asiaan, ihmisestä ihmiseen. Hän syytti kaikkia ja vihasi itseään. Hänen askeleensa veivät pitkin tuttuja pihoja ja huoneita. Kun hän oli sisällä, niin hän keksi jonkin asian, jonka takia täytyi mennä ulos ja kun hän oli ulkona, niin hänen täytyi palata sisään telefonoimaan tai kirjoittamaan kirjeitä. Tuskin hän oli istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen, niin hänelle tuli halu vielä kerran katsoa läpi sanomalehti. Ja kun hän oli lukenut sen ilmoituksia myöten, niin hän alkoi odottaa jotakin vierasta, jonka hän aavisti tulevan. Kävi kaikenlaisia ihmisiä: köyhiä, jotka anoivat almua itselleen ja riippumattomia, jotka kuljettivat listaa hyviä tarkoituksia varten. Kävi nuoria kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka tarvitsivat neuvoa töitänsä varten ja kävi uteliaita, jotka tahtoivat tutustua kirjailijaan ja hänen kotiinsa. Kävi myöskin sairaalloisia naisia, jotka paljastivat sielunsa haavat ja toivoivat kirjailijan kuin minkäkin poppamiehen silmänräpäyksessä parantavan ne. Hetkittäin tulivat nämä vieraat ihmiset lievennyksenä tuskan mielialaan, joka täytti kirjailijan. Hetkittäin kirosi hän heidän tuloaan ja siirsi kykenemättömyytensä työhön heidän laskuunsa. Hän alkoi aavistaa, että Ella ja Senja olivat olleet hänen hyväntekijöitään, karkoittaessaan hänen portiltaan asiaankuulumattomat. Jos hänen ylpeytensä olisi sallinut, niin hän olisi nostanut portin paikoilleen ja varustanut sen uudella vahvalla lukolla. Mutta kun hän kerran itse oli määrännyt sen poistettavaksi, niin sen täytyi pysyä poissa.

Mitä oli sitten oikeastaan tapahtunut? Mikä oli syössyt hänet tähän outoon tilaan? Mikä oli vienyt hänen työilonsa, hänen työkykynsä, hänen mielikuvituksensa, hänen aiheensa, hänen näkemyksensä, hänen unensa — kaikki? Hänen silmissään oli tyhjyys, hänen aivoissaan pimeys, hänen ympärillään varjoja, jotka kohosivat kuin vuoret — miten tämä oli mahdollista? Kuinka hän oli tullut näin onnettomaksi, hän joka hiljan oli niin rikas?

Ruoste — olisi Jouna sanonut.

Kirjallisuudessa tehdään samoin kuin intiaanit kuuluvat tekevän Pohjois-Amerikan aarniometsissä: kun he ovat saavuttaneet täyden iän, niin he tappavat isänsä. Jaakko Tyrni muisti yhtäkkiä tämän ja koetti ajatella asiaa intiaani-isien kannalta: alistuvatko he vapaaehtoisesti tapettaviksi?

Jos tutustuisi tuohon kirjaseen, joka oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimystä. Missä se olikaan, Punapurje? Ehkä se oli vaarattomampi kuin hän luuli. Ehkä aave saisi lihaa ja verta, jos siihen kävisi käsin kiinni. Jos hän lukee kirjan, niin hänellä itsellään on tilaisuutta arvostella, minkä arvoinen runoilija tuo kehuttu Haunia Vuorinen on. Senpä hän tekeekin — kuinka hän on ollut niin lapsellinen, ettei ole tullut ajatelleeksi tätä!

Tämän päätöksen tekeminen virkisti häntä ja antoi hänelle toimintakykyä. Hän etsi kirjaa. Sitä ei löytynyt mistään.

Se oli tietysti Ellalla! Hän säilytti sitä tietenkin pyhänä esineenä kätköissään. Eikä Jaakko Tyrni voinut kysyä sitä häneltä. Ei mistään hinnasta.

Hänen täytyy ostaa se kirjakaupasta. Hän lukee kuin lukeekin sen ja sitten hän tietää, miten hänen on suhtauduttava mieheen.

Tämä antoi oikeutetun syyn lähteä kaupunkiin. Hänen mielensä keveni, hänen huomionsa kiintyi ihmisiin ja esineihin, jotka sattuivat vastaan. Hän kuunteli keskusteluja rautatievaunussa ja ajatteli, että täytyy hankkia muistikirja, johon merkitsee mieltäkiinnittävät huomionsa, jotteivät unohdu. Ihmisvilinä asemalla huvitti häntä ja katuliike suorastaan virkisti. Hän katseli taloihin ja ikkunoihin kuin ystäviin, joiden luota kauan on ollut poissa, ja kirjakaupan ikkunaan seisahtuessa hypähti sydän ilosta, kun hän siellä keskikohdalla näki oman kirjansa. Mutta mitä hemmettiä — Punapurjeen vieressä! Oli se nyt ihmettä ja kummaa, että tuo kirja aina ja alituisesti tuli hänen tielleen. Miten asetettiinkaan hänen, vanhan kirjailijan kirja, tuon ensikertalaisen viereen! Punapurje oli joulun suosituin kirja — ehkä loppujen lopuksi Tyrni sai lukea itselleen kunniaksi tuon uuden tulokkaan naapuruuden! No, käydäänpäs ostamassa tuo merkillinen teos.

Tuntui oudolta pyytää kirjaa. Myyjä oli outo eikä huomannut mitään — tuskinpa tunsikaan Tyrniä. Ja niin Jaakko Tyrni astui kirjakaupasta, kädessään pieni käärö, joka sisälsi vastauksen erääseen hänelle kohtalokkaaseen kysymykseen.

Kas vain, ettei hän huomannut kirjakaupasta soittaa Annikille. No niin, hän menee suoraa päätä hänen luokseen, vaikka hän onkin vannonut, ettei käy siellä ennenkuin Annikin jouluvieraat ovat poissa. Mutta entä jos hän siellä kohtaa Rekolan. Kirottu Jouna, joka istutti häneen epäilyksen hengen! Hänpä yllättää heidät, Annikin ja tuon maalarin, tuon entisen ihailijan. Jaakko Tyrni nousi raitiovaunuun, seisoi sillalla, näki tutun pankin liukuvan ohitseen ja nosti lakkia jollekin, joka häntä tervehti. Hän ei edes pannut merkille, kuka se oli, niin askartelivat hänen ajatuksensa sen kysymyksen ympärillä, olisiko Rekola Annikin luona. Hänen sydämensä löi kuin kuumeessa ja hän juoksi ylös portaat.