Chapter 2

ja salmia, joita nykyisissä kartoissa näkyy, ja että vasta Franklin'ia etsittäissä tultiin tarkemmin näitä seutuja tuntemaan. Niinpä kapteini Penny oli v. 1850-1851 löytänyt Viktoria-kuninkaan kanaalin (koulukartassa seisoo "Kuningas S:mi"), jonka pohjois-päässä näytti olevan suuri avoin meri; talvella 1851-1852 oli Kennedy ja hänen seurassaan Ranskalainen Bellot tehneet Barrow-salmen etelä-puolella rohkean jää-matkan, joka kesti koko kolme kuukautta, niin että he laivaansa palatessaan olivat kulkeneet 1200 Englannin (noin 175 Suomen) peninkulmaa; vihdoin kapteini Inglefield oli v. 1852 tutkinut Baffinin-lahden pohjois-päässä Smith-salmen, ja tunkeunut ylös pohjoiselle levulle 78° 35'. Mutta kaikkein merkillisin oli MacClure'n matka ollut; sillä sen kautta oli nyt luoteinen kulku-väylä vihdoin löydetty. Luokaamme tuokioksi silmät Beering'in-salmen puolelle.

Jo edellisessä on mainittu, että v. 1848 kaksi laivaa lähetettiin Beeringin-salmelle. Toinen niistä, nimeltä Herald, kapteini Kellet'in komennon alla, kääntyi siitä koti-matkalle syksyllä 1850; mutta toinen, nimeltä Plover, joka oli ainoastaan varasto-laiva, pysyi vielä pari vuotta niillä tienoilla. Sillä välin oli Tammikuussa 1850 Collinson ja MacClure lähteneet Englannista, ja tulivat kesällä Beeringin-salmelle. Edellinen kuitenkin palasi talveksi Hongkongiin, mutta MacClure, Investigator nimisessä laivassa, oli päättänyt kulkea edelleen, pitäen talvea missä sattuisi ja näin pitkittäin vuosi-vuodelta, kunnes Baffinin-lahti olisi saavutettu. Elok. 5 p. 1850 nähtiin Ploverista ja Herald'ista Barrow-nokan seuduilla, kuinka Investigator jäiden keskellä kiiti täysillä purjeilla koilliseen. Viittauksella annettiin sille neuvo palaamaan, mutta MacClure viittasi vastaan: "Tärkeä tehtävä! Oma edesvastaus". Taistellen yhäti jäiden kanssa, hän syksympänä löysi salmen, joka on Bank-maan ja Prinssi-Walesin-maan välillä, nimitti sen Walesin-prinssin-salmeksi, ja tunkeutui sen pohjois päähän saakka, johon jäätyi talveksi kiinni. Nyt hän huomasi, että tästä kulku-väylä ulottui Barrow-salmeIle ja että luoteis-väylä siis oli löydetty. Mutta jää-tukut olivat seuraavana kesänä niin hirmuisen tiviit ja rajut, että hän ei voinut tunkeutua edemmäs, vaan suurella vaivalla ja vaaralla pelasti laivansa takaisin Walesin-prinssin-salmea myöden. Nyt hän kiersi koko Bank-maan ja tuli Bank-salmeen, mutta joutui kovan lumimyrskyn valtaan ja asettui Syysk. 24 p. 1851 siihen pieneen lahteen, jonka karttamme näyttää Bank-maan pohjoisella puolella (260° idässä Ferrosta). Tämä hänen onneksensa sattui olemaan hyvä satama, ja hän nimitti sen Armonlahdeksi, tunnustaen että Jumala oli hänelle tehnyt suuren armo-työn. Jos nyt vesi olisi ollut sulana itää kohden, olisi hän voinut tästä purjehtia Melville-saarelle, joka kaukaa näkyikin, ja siitä hän olisi kulkenut Parry'n vanhaa tietä Baffin'in-lahteen ja Englantiin. Mutta samana päivänä kuin hän joutui Armon-lahteen, hän siihen jäätyikin. Kevään puolella tehtiin jään yli vähäinen retki Talvisatamaan, johon jätettiin merkitylle paikalle kirjallinen kertomus Investigatorin matka-vaiheista. Seuraava kesä ei vapahtanut matkalaisia heidän jäisestä vankeudestaan Armon-lahdessa. Taas tuli talvi, ja kevät 1853. Elatus-varat olivat loppumallansa, väki isommalta osalta sairasti keripukkia, ja aikomus oli re'illä pyrkiä pois nälkä-kuoleman alta itäisiin ja eteläisiin seutuihin. Silloin tapahtui muutamana päivänä, kun MacClure ja hänen luutnanttinsa kävelivät jäällä, että näkivät miehen rientävän meren puolelta heitä kohtaan. Luulivat olevan jonkun heidän miehiään, joka juoksi muka jää-karhua pakoon, ja alkoivat astua hänen avuksensa. Mutta mies kirkaisi ja koroitti käsiänsä Eskimojen tavalla, niin että toiset eivät tienneet mitä ajatella, varsinkin kun eivät voineet eroittaa hänen puhettansa. Miehen tultua lähemmäksi, kysyi häneltä MacClure: "Ken olette ja mistä?" Voimme arvata hänen hämmästystään, kun vastaus kuului: "Olen luutnantti Pim, ennen Herald'issa, nyt Resolute'ssa, kapteini Kellet on Melville-saaren tykönä". -- Asia oli MacClure'lle yhtä vaikea ymmärtää kuin lukijalle. Kellet ja Pim olivat v. 1850 olleet Herald-laivassa Beeringin-salmen seuduilla, kun MacClure jätti heidät hyvästi ja purjehti edelleen. Sitten olivat palanneet Englantiin ja saaneet Resolute-laivan, joka kuului Belcher'in retkikuntaan. He olivat talveksi 1852-1853 tulleet Melville-saaren kaakkois-päähän; siitä Pim oli retkeillyt Talvi-satamaan, josta löysi MacClure'n kertomuksen ja tuli nyt pelastamaan kansalaisiaan. Muassansa oli joukko miehiä, vaikka luutnantti oli edelle rientänyt. Kuinka terve-tullut hän oli, arvaa lukija itsestään. Investigator'in väki, sairaat niinkuin terveetkin, riensivät ylös häntä katselemaan, Hädän aika oli mennyt, toivo ja ilo palasi jälleen. Kuitenkaan ei tahtonut MacClure heittää laivaansa ja lähteä itse kotimaahan; hän viipyi vielä yhden talven 1853-1854, kunnes vihdoin amirali-viraston käskyllä hän lähti Belcher'in laivoissa Englantiin. Investigator on luultavasti vielä Armon-lahden jäissä.

Näin oli Luoteis-väylä vihdoin löydetty, ei tosin semmoinen, joka kaikin aioin tai juuri milloinkaan olisi kuljettavana, mutta kuitenkin syvä ja leveä vesi-juopa: Davisin-salmi, Baffinin-lahti, _Lankaster-salmi, Barrow-salmi, Melville-selkä, Bank-salmi_ ja vihdoin Beeringin-salmi. Myöskin Belcher'in retkikunta oli tehnyt tärkeitä tutkintoja; sen eri osakunnat olivat eri salmista edenneet niiden salmien välitse, jotka ovat Luoteis-väylän pohjoisella puolella, ja siellä havainneet kyllä merkillisen seikan. Jota pohjoisemmaksi tultiin, sitä lauhkeampi oli ilma-ala, mursuja ja muita meri-eläimiä löytyi runsaammin, vesilintuja joukottain. Kaikki näytti osoittavan, että avoin meri näiden saarten pohjoispuolella oli jäistä vapaa. Tätä arvelua vahvisti vielä tohtori Kane'n tutkinnot Baffinin-lahden pohjoispuolella. Hän kulki kesällä 1853 laivassaan Smith-salmea ylös levu-asteelle 78° 45', teki tästä seuraavana talvena reki-matkoja pohjaseen, ja keksi kanaalin, joka menee pohjoista suuntaa Smith-salmesta ja sai "Kennedy'n kanaalin" nimen. Tämä oli jäätynyt levu-asteesen 81°, mutta sitten alkoi jäätön ala, joka levesi suureksi jäättömäksi mereksi. Pohjainen tuuli, joka kesti kolmatta vuorokautta, ei tuonut mitään kulku-jäitä näkö-alaan, kaikkinaisista vesi-eläimistä oli suuri rikkaus, ja vedessä osoitti lämpömittari +36° Fahrenheitia (+2 2/9 Cels.), sill'aikaa kuin ilmassa oli -60° Fahr. (-51 1/9° Cels.) Tästä kaikesta on arveltu, että Pohjoisen-navan ympäristö on lämpimämpää alaa kuin Baffinin-lahden ja Melville-salmen seudut, ja selitys tähän seikkaan on luultavasti haettava jostakin alisesta meren-virrasta, joka etelästä tuopi lämmintä vettä jäämereen. On arveltu siis mahdolliseksi kulkea Spetsbergien ohitse tähän avoimeen mereen ja näin päästä itse Pohjoiselle navalle. Että Smith-salmen tietä ei ole yrittämistä, todistaa Kane'n kokemus; sillä hänen täytyi jättää laivansa sinne ja suurella vaivalla pelastaa itsensä ja väkensä Tanskalaisiin uutis-asuntoihin Grönlannin rannikolle.

Todella nyt ei ollut koko Luoteis-väylän saaristossa muuta tutkimatonta alaa, kuin Boothia'n pohjoispäästä luonaan päin mannermaata kohden. Siihen aikaan kuin viimeiset etsijä-kunnat palasivat luoteisilta vesiltä, alkoi selvetä se tieto, että Juhana Franklin väkenensä laivoinensa oli joutunut juuri näille seuduille, ja että häntä etsittäissä oli jätetty tutkimatta ne ainoat paikat, joista olisi voitu häntä löytää. Tohtori Rae, joka jo ennen oli tehnyt monta rohkeata retkeä Amerikan pohjoisimmalla merenrannalla, lähti v. 1854 kulkemaan Boothian luonais-rannikkoa, nimittäin Ison Kalajoen lahdelta pohjaiseen. Hän tuli sillä retkellä todistamaan, että Boothia ei ollut saari vaan saarento, s.t.s. mannermaahan yhdistetty, ja että Wilhelmi-kuninkaan-maa (se saari, joka on Boothian luonais-puolella) on salmella eroitettu Boothiasta. Mutta matkallansa hän myöskin tapasi joukon Eskimoita, jotka juttelivat, että muka keväällä neljä vuotta sitten[5] toinen Eskimo-joukko oli käynyt hylkeitä ampumassa Wilhelmi-kuninkaan-maan pohjoisrannikolla ja silloin oli nähnyt noin 40 miestä, jotka matkustivat etelään pitkin saaren länsirannikkoa, vetäen muassaan rekiä ja veneen. Niistä ei muka yksikään puhunut Eskimojen kieltä, mutta viittaamalla ilmoittivat, että heidän laivansa olivat särkyneet jäissä ja että kävivät metsän-riistaa etsimässä. Myöhemmin samana keväänä oli noin 30 valkoista miestä tavattu ruumiina mannermaatta, pitkän päivä--matkan päässä länteen päin Isosta Kalajoesta, ja 5 ruumista oli eräässä lähisessä saaressa. Tohtori Rae osti Eskimoilta joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka Englantiin tuotuina helposti tunnettiin Franklin'in väen omaisuudeksi. Seuraavana vuonna 1854 lähetti Hudsonin-lahden seura faktori Anderson'in tarkemmin tutkimaan kuolin-paikkoja. Hänelle Eskimot ilmoittivat, että puheenalaiset miehet olivat kuolleet nälkään; hän löysi myöskin pienessä Montreal-saaressa (Ison Kalajoen suussa) paikan, missä Eskimot sitten olivat veneen hajottaneet, käyttääksensä sen puu-aineet ja naulat. Muutamia Franklin'in väen kaluja hänkin sai ostaa, mutta hän ei löytänyt mitään kirjoja, paperia, pyssyjä, eikä ainoata ihmis-luuta tai hautaa. Syy oli arvattavasti se, että meri toisinaan tulvailee Montreal-saaren yli. Kuinka lieneekin, on ainakin selvästi nähtävä, että viimeinen jäänös Erebus'in ja Terror'in väestöstä näille paikoille heittivät henkensä.

Englannin hallitus oli nyt lakannut etsintö-toimesta; mutta Lady Franklin ei vielä löytänyt lepoa surevalle sydämmelleen. Hän toimitti