Chapter 1

laiva Fury särkyi ja väen täytyi toisella laivalla palata kotia. Vielä neljännen kerran v. 1827 lähti tämä rohkea merimies liikkeelle, yrittäen veneillä tunkeuta Spetsberg'eistä Pohjois-navalle. Hän silloin etenikin levuasteelle 82° 40' 30", joka on pohjoisin paikka, missä kukaan on käynyt.

Sillä välin kuin Parry toimitti nämä urheat meri-matkat, olivat Juhana Franklin ja Tohtori Richardson tehneet useat vaivaloiset maa-matkat Hudsonin-lahdelta maan poikki Pohjoisen meren rannalle, tutkien seudut Vaskikaivo-joen (Coppermine River) ja Mackenzie-joen välillä sekä kahden puolen. V. 1829 taas lähti Englannista eräs kauppiaan Felix Booth'in kustantama laiva, jonka komentajat olivat Juhana Ross ja hänen nepansa Jaakko Ross, tarkoituksella tunkeutakseen Prinssi-Regent-salmen läpitse, josta Parry'n oli täytynyt palata v. 1825. Tämä matka oli mitä vaikeimpia. Matkalaiset tutkivat mainitun salmen länsi-puolta, keksivät etelämpänä sen ison saarennon, jonka nimittivät Boothia'ksi ja kävivät jalka-retkillään saman saarennon länsi-rannikolla, missä Magneettinen napa löytyy (vähää pohjasempana kuin 70°). Mutta jo aikaisin oli heiltä laiva hukkunut, ja heidän täytyi nyt monta vuotta elää näillä autioilla seuduilla, eläen niillä varoilla, mitkä löysivät Parry'n särkyneestä Fury'sta. Vihdoin v. 1833, kun pohjoiset vedet olivat enemmin vapaat jäistä kuin tavallisesti, sattui eräs valaskalan-pyytäjä tunkeumaan sinne asti ja pelasti heidät. Kapteini Back, joka sillä välin oli maata myöden lähetetty heitä hakemaan, keksi Ison Kala-joen ja eteni sen suulle. Myöhemmällä matkalla v. 1836 piti Back'in tutkiman Hudsonin-lahden pohjois-osia, mutta jäätyi laivanensa keskelle merta jää-takkuihin ja palasi seuraavana vuonna pahoin turmellulla laivalla.

Nämä retket, joista kunnia melkein yksin-omaisesti lankesi Englannin kansakunnalle, olivat tosin tehneet suurta hyötyä sekä tieteellisesti että käytännöllisesti, -- tieteellisesti saattamalla monta uutta teko-asiaa ilmi, -- käytännöllisesti taas elättämällä syvimmässä rauhassa sen urhean mielen-laadun, jonka muutoin ainoastaan sodat synnyttävät. Mutta retkien päätarkoitus, luoteisen kulku-väylän keksintö, ei ollut vielä saavutettu. Ett'ei tämmöinen kulku-väylä ikinä voisi kaupan-käynnille kelvata, oli jo aikaa ymmärretty. Kuitenkin eli Englannissa yleinen mieliteko saattaa kaikki epä-tiedot tässä asiassa lopulle ja Englantilaisilla voimilla siis täyttää, mitä Englantilaiset olivat aloittaneet. Vanha Juhana Barrow amirali-virastossa koroitti äänensä, muistuttaen ett'ei pitäisi jättämän tätä kunniaa muille kansoille, ja nyt päätettiin, että hallitus lähettäisi ulos kaksi suurta laivaa _Juhana Franklin'in_ komennon alla. Franklin oli kokenut mies, joka oli palvellut kaikissa ilma-aloissa; hän oli, kuten jo mainittiin, tehnyt maa-matkoja tutkimassa Amerikan pohjois-rantaa, hän oli myöskin ollut kuvernörinä Tasmaniassa. Nyt hän oli 60-vuotias vanhus ja moni arveli hänen liian iäkkääksi tämmöiseen retkeen. Mutta Parry lausui amirali-virastossa: "Jos emme anna hänen lähteä mukaan, niin hän suruun kuolee". Alakomentajina olivat kapteinit Crozier ja Fitzjames, ja laivat, jotka varustettiin paraimmalla tavalla, kantoivat nimet: _Crebus_ ja _Terror_. Koko retkikunta, yhteensä 129 henkeä, purjehti matkalle Toukokuun 19 p. 1845.

Elokuun 10 p. kirjoitti Franklin Grönlannin rannikolta amiralivirastolle. Sen perästä ei hänestä kuulunut mitään. Kahteen ensimäiseen vuoteen ei kuitenkaan kuulumisia odotettukaan, mutta loppuvuodella 1847 syntyi jo levottomuutta koko Englannin maassa, ja hallitus päätti seuraavana keväänä lähettää kolme eri retkikuntaa etsimään kadonnutta Franklinia sekä viemään hänelle elatus-apua. Jaakko Ross'in piti kahdella laivalla purjehtiman Lankaster-salmen läpi, kaksi muuta laivaa lähetettiin Hoorn-nokan ympäri Beeringin-salmen seuduille, ja Franklin'in vanha toveri Richardson sai käskyn kulkea maamatkaa Mackenzie-joen suulle ja sinne toimittaa ison määrän elatus-varoja, Franklin'ille avuksi, jos hän väkenensä olisi niille seuduille joutunut. Nämä elatus-varat olivat enimmältä osalta niinkutsuttua Pemmikania, s.t.s. kuivattua ja jauhotettua lihaa, sekoitettuna rasvalla ja vähällä sokurilla. Franklin oli ollut varustettu ainoastaan kesään asti 1848, ja se apu, mikä hänelle nyt kolmella eri tiellä toimitettiin, näytti tulevan kyllä tarkkaan tarpeesen. Kaikki kolme retkikuntaa lähtivät liikkeelle kevään aikana 1848. Paitsi niitä olivat tohtori King ja herra Isbister ehdotelleet vielä kaksi etsintö-retkeä maata myöden, toisen pitkin Isoa Kalajokea, toisen Hudsonin-lahden pohjoisseuduille; mutta hallitus ei niihin suostunut. Sitä vastoin toivottiin valaskalan-pyytäjiltä jotakin satunnaista valoa tähän pimeään asiaan, ja Franklin'in puoliso määräsi kaksi palkintoa, 1000 puntaa kumpikin, semmoisen laivan väestölle, joka toimittaisi jotakin tietoa hänen miehensä asemasta ja tilasta.

Koko Englannin maa oli levottomassa odotuksessa. Syksyllä 1848 tuli eräältä Hudsonin-lahden seuran palvelialta, pää-faktori Macphersonilta ilmoitus, että Peel-joen Intianit olivat kuulleet Eskimoilta, kuinka kaksi suurta alusta täynnänsä valkoisia miehiä olivat tulleet niille seuduin, jotka olivat Mackenzie-joen itäpuolella, ja että Eskimot olivat Intianeille näyttäneet veitsiä ja viilejä, jotka näiltä valkoisilta miehiltä olivat saaneet Tämä ilmoitus oli kyllä arveluttava; mutta koska Eskimojen luotettavuus ei ole suuressa arvossa, joutui koko juttu pian unohdukseen. Valaskalan-pyytäjät eivät tuoneet mitään tietoa, ja vuosiluku 1849 alkoi synkeillä aavistuksilla. Lady Franklin koroitti lupaamansa palkinnot 3000 puntaan, ja hallituskin määräsi 20,000 puntaa palkinnoksi sille retkikunnalle, joka tekisi todellista apua Frankin'ille ja hänen väelleen Jäämeressä. Sen ohessa päätettiin lähettää lisää ruoka-varoja Ross'ille, ett'ei hänen tarvitsisi puutteen tähden palata retkeltänsä. Tähän toimeen laitettiin laiva North Star (Pohjantähti); mutta kuinka niin toimittaa, että tämä ollenkaan tapaisi Ross'in laivat? Päätettiin tehdä kaksitoista kopiota amirali-viraston käsky-kirjeestä Ross'ille; nämä suljettiin kahteentoista tina-torveen, joista viisi pantiin puisiin tynnyreihin ja piti heitettämän eri paikoille mereen, mutta seitsemän piti kaivettaman alas seitsemään niemen-nenään meren partaalle ja paikka merkittämän lipulla. Tällä keinoin toivottiin, että joku niistä tulisi Ross'in nähtäväksi. Samaan aikaan varusti Lady Franklin omalla kustannuksellaan valaskalan-pyytäjä-laivan etsintö-retkelle. Hän myöskin kirjoitti Amerikan Yhdysvaltain ja Venäjän hallitukselle, pyytäen heidän apuansa hänen miehensä löytämiseen, ja apu luvattiin kummaltakin kohden.

Näistä kaikista niin tarkoista toimista ei lähtenyt mitään hyötyä. Ross vietti ensimäisen talvensa Pohjois-Sommersetin koillismaassa lähellä Regent-salmen suuta, teki sieltä avaroita maamatkoja ja aikoi seuraavana kesänä 1849 sekä vielä v. 1850 jatkaa tutkimuksiansa lännemmäs. Mutta pahaksi onneksensa hän takeltui kulkujäiden sekaan, kuljetettiin niiden voimalla ulos Lankaster-salmesta Davisin-salmeen asti, ja palasi pahoilla mielin Englantiin loppuvuodella 1849. Hän ei ollut mitään kuullut eikä nähnyt Franklin'ista. North Star'in kanssa hän ei myöskään sattunut yhteen, ja tämä palasi seuraavana vuonna. Samate muutkin retkikunnat vähitellen palasivat ja kaikki tyhjin toimin. Alakuloisuus oli suuri, mutta vielä suurempi oli into uusilla ponnistuksilla pelastaa kadonneet kansalaiset. Että nämä vielä saattoivat hengissä olla, luulivat kaikki kokeneet löytömatkaajat -- Parry, molemmat Ross'it, Beechy, Back, Sabine, Richardson ja muut, jotka kokoontuivat neuvottelemaan asiasta. Päätettiin siis toimittaa etsintö-retket seuraavana vuonna vielä suuremmassa määrässä kuin tähän asti.

Ne retkikunnat, jotka v. 1850 lähtivät liikkeelle, olivat seuraavat. Ensiksi lähtivät Beeringin-salmen seuduille Collinson ja MacClure kahdella laivalla, nimeltä Enterprise ja Investigator (ne samat laivat, joilla Jaakko Ross äsken oli tehnyt matkansa). Toiseksi varustettiin kapteini Austin'in komennon alle kaksi höyrylaivaa ja kaksi purjelaivaa, joiden piti kulkeman Baffinin-lahden tietä. Samoille seuduille lähetettiin myöskin kapteini Penny kahdella laivalla, jotka kantoivat nimet "Lady Franklin" ja "Sophia", etsittävän miehen vaimon ja veljenlapsen mukaan. Lisäksi vanha Juhana Ross kokoili rahoja ja varusti laivan, jonka komentajaksi hän itse rupesi. Vihdoin myöskin Yhdysvalloista oli aljettu puuhata samaa asiaa; eräs rikas kauppias Grinnell antoi siihen suuret summat, muut varansa myöten, ja näin saatiin kaksi laivaa liikkeelle luutnantti De-Haven'in johdon alla. Näin oli alku-vuodella 1851 yksitoista laivaa etsintö-toimessa, ja sen ohessa oli Hudsonin-lahden seura toimittanut maa-retken jäämeren rannikoille.

Näiden puuhien kautta saatiin ensimäinen varma tieto Franklin'in matkan vaiheista, mutta sekin tieto koski ainoastaan matkan alkupuolta, Havaittiin, näet, että kadonnut väki oli talvella 1845-1846 pitänyt majansa Pohjois-Devonin luonais-päässä (Beechey-saaressa ja Riley-nokassa), Barrow-salmen varrella. Ensimäinen jäänös, mikä löydettiin, oli ainoastaan köyden-pää ja muuta pientä sälyä, joka jo kesällä 1850 lähetettiin Englantiin ja tarkalla tutkinnolla havaittiin kuuluneen Franklin'in laivoihin. Myöhemmin tavattiin paljon jäänyttä kalua sekä kolme hauta-kiveä, jotka kantoivat kuolin-päivä-määrät: Tammik. 1 ja 4 sekä Huhtik. 3 p. 1846. Mutta mihinkä oli Franklin'in laivat tästä lähteneet? -- Siitä ei löydetty vähintäkään viittausta.

Tässä ei auta luetella kaikkia retkiä, mitkä vielä seuraavinakin vuosina tehtiin. Lady Franklin ei luopunut panemasta varojansa tämmöisiin yrityksiin ja yleisön mieli seurasi suuttumattomalla innolla ja säälillä kaikkea, mitä tehtiin tässä tarkoituksessa. Keväällä 1852 lähetti hallitus taas ulos suuren retkikunnan, jonka komentaja oli Edward Belcher. Laivat olivat ne neljä samaa, mitkä Austin oli edellisenä syksynä tuonut kotia, aikaisemmin kuin oli odotettu ja suotu. Nyt ne uudesta varustettiin erinomaisen tarkalla tavalla, elatus-varoilla, pyssyillä, kruuti-torvilla, joilla kävisi räjähyttää jää-tukut rikki, ja ilma-palloilla, joilla oli aikomus levittää ilmoituksia. Tämä viime-mainittu laitos, jolla jo Collinson'in retkikunta v. 1850 oli ollut varustettu, ansaitsee erittäin selittää. Ilmaan päästettiin pieni ilma-pallo, johon oli sidottu hitaasti palava tuli-soitto. Tuli-soitossa rippui lankoihin kiinnitettyjä papereita summaton joukko, kaikki loistavan-väristä. Sitä myöden kuin soitto paloi, pääsivät paperit toinen toisensa perästä laskeumaan maahan ja hajosivat siis avaralle alalle. Nämä paperit olivat täyteensä painetut ilmoituksilla, jotka voisivat olla Franklin'ille hyödyksi; ainoastaan tyhjä paikka jätetty, mihin piti, ennenkuin ne ilmaan lennätettiin, kirjoittaa päivämäärä sekä lennättäjän asema ja tila. Näitä papereita annettiin Belcher'ille ei vähempää kuin 500,000, ja retkikunta lähti matkalle Huhtikuussa 1852. Kesällä 1853 oli kaikkiansa 13 laivaa ulkona etsintö-retkillä, ja samana syksynä lähetti Amerikkalainen kauppias Grinnell vielä kerran yhden laivan, jonka komentaja oli tohtori Kane. Mutta Juhana Franklin'ista eivät nämä kaikki etsijät löytäneet mitään sen enempää tietoa. V. 1854 annettiin kaikille Englannin laivoille käsky palata kotimaahan. Kaikki etsintö-retket olivat loppuneet synkeään epätoivoon.

Mutta jos retkien päätarkoitus ei ollut saavutettu, oli kuitenkin tieteen ala paljon levitetty. Meidän on muistaminen, että kartat vielä