Part 8

-- Mutta jospa ottavat viran. Minä olen hermotautinen ja noin monen lapsen ja vaimon tuki. Tämä on minulla vasta ensimäinen vakinainen paikka. Olen kuljeksinut kuin mustalainen paikasta toiseen siitä asti kun minut papiksi vihittiin. Muutamissa ollut jonkun kuukauden, muutamissa puoli vuotta ja muutamissa vuodenkin. Perhe kasvoi, mutta yhtenäisiä muuttoja. Ei oikeata kotia missään. Hermostoni pilaantui, mutta sitä ennen sain tämän vakinaisen paikan. Ja tässä nyt istun neljättä vuotta ja lämmittelen sentään oman kodin hohteessa. Ei tässä ole mitään ylellisyyksiä, mutta on sentään taattu leipä ja vakinainen asuntopaikka. Minä tunnen kodittomuuden, sen mieronkierron kurjuuden, sen maantien matkailemisen ja tuskalliset muutot suuren lapsijoukon kanssa rautateillä kolmannen luokan vaunuissa, joissa työmies nostaa lapseni penkiltä istumasta ja istuu itse sijalle. Minä olen mies, jota elämä on nöyryyttänyt sormenpäitä myöten. Olin minäkin kerran nuori, näissä kalpeissa kasvoissa oli verta ja tässä pienessä ruumiissa terästä, mutta huolet ja vastoinkäymiset, sairaus ja velkataakka nostivat hartioilleni elämän painon paaden ja minä näännyin sen alle... näännyin sen sanan kokonaisessa merkityksessä... Mutta nyt minulla sentään on tarjota vaimolle ja lapsille koti... pysyvä koti... ja se on sanomattoman paljon sille, joka sen oikein ymmärtää... sille, joka on koditonna puolitoista kymmentä vuotta harhaillut... Tämä on liian avomielistä ensi kohtaukselta... Mutta sinä olet viisas ja näet kaikki, vaikka minä en puhuisikaan... Kävellään vähäisen!

Pastori tarttui kainalosta Hannesta ja siinä he kävelivät käsi kynkässä veljellisesti salin siltaa.

-- Tämä sali on lattiasta kylmä, jotta pitää olla väliin liikkeessä... varsinkin minun raukan. Ja kuitenkin olen minä tässä onnellinen...! Jokohan nyt tämän onneni veisivät... veisivät köyhän miehen ainoan karitsan... Rovasti on kapitalisti... suurta sukua... kymmeniä tuhansia pankissa... minä poloinen pienen talon ja köyhien sivistymättömien vanhempien lapsi... Ei minulla ole elämältä suuria vaatimuksia... Aina olen oppinut tyytymään niin vähään... Helsingissä luin kovassa puutteessa... ja sitä puutetta kesti aina näihin päiviin asti... Mutta tänä vuonna sain viimeisen luku velkani maksetuksi ja nyt meille alkaisi runsaampi aika... saisimme uusia huonekalujakin... näethän, miten kurjat nämä vanhat ovat. En mieli kehdata rovastia käskeä niille istumaan... hän kun on niin herramainen ja arvosteleva ja hieno. Minulla olisi monta kertaa paljon helpompi olla, ellei hän olisi niin hieno ja komea... Minä sinuun miellyin, sillä sinä olit ensimäinen henkilö, jonka minä kuulin uskaltavan häntä vastustaa... ja näin suuressa asiassa... Rohkeus on jotain suurta ja kaunista... mutta minä poloinen... en ole uskaltanut pitäjäläisiltä pyytää korjauksiakaan tähän kappalaisen puustelliin. Tallissa putoaa kohta katto alas... navetassa pullistuvat seinät ja lehmät näkevät kylmyyttä... mutta sentään... sentään on se niin hauskaa, että kulkurikin sai itselleen hevosen ja puoli kymmentä lehmää. Kun minä kuulen hevoseni hirnuvan ja lehmäni ammovan, ottaa se korviini niin rakkaalta, että minä aina riemuitsen... Liekö se liiallista mammonan rakkautta...? Mutta kun kerran Jumala on kotieläimet ihmisen tarpeeksi luonut, min lienee minullakin oikeus joitakin sellaisia omina helliä.

Hannes kummasteli, miten puhelias pastori täällä kotonaan oli, vaikka siellä rovastin luona oli niin umpimielinen.

Hän oli täällä todellakin onnellinen.

-- Mutta meidän pitää saada puita lisää uuniin.

Pastori huusi palvelijalle. Se toi kuivia koivuhalkoja. Ne pian rehahtivat räiskyvään paloon ja lisäsivät kodikkuutta.

-- Me siirrymme tähän uunin eteen istumaan. Hiiloksen ääressä on niin kodikasta... lämpö kun suloisesti jäseniin paistaa ja hämärä alkaa laskeutua. Silloin sen vasta ymmärtää oman kodin arvon.

Pastori siirsi pari tuolia uunin eteen ja niille he istuutuivat.

-- Uuni tosin vähän laskee savua sisälle. Mutta se antaa vain tunnon kuin istuisi nuotion äärellä metsässä ja kuuntelisi ihania satuja... niinkuin ennen lapsina kuviteltiin. Sinä varmaan naurat minulle, että minä olen vieläkin niin lapsellinen...

-- En ollenkaan.

-- Kohta saamme teetä. Siirretään tähän tuoli äidillekin. Noin. Nyt meitä on tässä kolme serviettiä, niinkuin kai suuressa maailmassa sanottaisiin tällaisesta pienestä seurasta, joka hiiloksen ääressä juo iltateensä.

Tuotiin teetä.

-- Margareta! Istu tähän! kehotti pastori rouvaansa osottaen kolmatta tuolia uunin edessä.

Rouva istui siihen. Kun tee oli juotu, nojautui pastori rouvaansa vasten kuin rakastunut nuori aviomies.

Puut joutuivat hiilokselle. Hämärä yhä sankempana laskeutui. Huoneeseen tuli pehmeä suloinen lämpö. Oltiin tuokio aivan hiljaan ja nautittiin illan tunnelmasta ja sen ääressä vaivuttiin kuulemaan oman sielunsa kuiskeita.

Pastori oli nukahtanut. Hänen päänsä lepäsi rouvan sylissä kuin pienen lapsen. Rouva hymyili Hannekselle ja osotti pastoria.

Tässä oli kuva, jota sopi ihailla. Hannes ymmärsi, että tässä köyhässä kodissa eli sentään onnellinen aviopari.

Sitten tulivat lapset meluten huoneeseen. Pastori havahtui ja nauroi itsekin unelleen.

-- Nyt lähdemme tänne pastorin kamariin. Minäkin olen taas virkeämpi, puhui pastori.

Hannes meni kahden pastorin kanssa huoneeseen, joka oli vielä köyhempi sisältä kuin sali. Joitakin arkkuja, pöytä, tavaralaatikoita karttuunilla katettuina -- siinä huonekalusto.

Siellä he istuivat ja puhelivat, kunnes tuli kutsu iltaselle. Sen syötyä vietiin Hannes pastorin kamariin yöksi.

Ovella toivottaessaan hyvää yötä lausui pastori:

-- Sinä siis pidät, että teen jotain moitittavaa, kun luen julki kirkossa sen asevelvollisuuslain?

-- Se on minun mielipiteeni.

-- Lainaatko sitä kirjettäsi minulle yön ajaksi?

-- Tässä on.

Pastori meni viereiseen huoneeseen. Hannes laskeutui levolle. Mutta oudossa paikassa ei hän unta saanut. Hänen silmissään pyöri vain tuo pieni pastori kärsivänä, nöyränä ja kuitenkin onnellisena. Mutta hänen onnensa on kuin vuotava vene. Se voi pettää milloin tahansa. Ja se vene oli lähtenyt ulapalle kärsimysten rannasta. Mitä tekee ihminen enää onnella sitten, kun hänen elämänsä mahla on kuiviin juossut ja aivot pilalle kuluneet?

Mutta antaa raukan nauttia -- vihdoinkin. Hän ei onnelta vaadi muuta kuin varjon... joitakin uusia huonekaluja, talliinsa uuden katon ja navettaansa kestävät seinät. Ja Hannes nyt melkein katui, että hän oli kiellellyt pastoria lakia lukemasta.

Hannes kuulee viereisessä huoneessa luettavan. Hän heristää korvansa. Se on pastori, joka lukee raamattua. Kun hän on lukenut, laskeutuu hän rukoukseen. Hannes erottaa yhden ja toisen sanoista. Ja niistä ymmärtää Hannes, että pastori rukoilee Herran Jumalan neuvoa siinä vaikeassa asiassa, joka hänen toimekseen on jätetty. Ovi käypi. Se on rouva, joka tulee.

-- Joko kaikki lapset nukkuvat?

-- Jo nukkuvat.

-- Margareta, istu tähän! Sinä muistat, miten paljon puutetta me olemme kärsineet, miten meidän elämämme on ollut suljettuna tavaralaatikkoihin, joita nakellaan maailman kulkureiteillä. Lopulta löysimme pysyvän sijan. Mutta nyt panee rovasti meidät koetukselle.

-- Kuinka? Miten?

-- Hän jätti minun luettavakseni uuden asevelvollisuuslain kirkossa kansalle. Ja ell'en sitä lue, voi kirkolle käydä pahoin -- niin sanoi.

-- Mutta miksi hän ei itse lue?

-- Siinä se.

-- Mitä sitten, vaikka lukisitkin.

-- Minä teen vasten omaatuntoani.

-- Niinkö?

-- Niin.

Pastori luki rouvalle Hanneksen kirjeen.

-- Mitä arvelet?

-- En ymmärrä.

-- Mutta minä ymmärrän. Menköön virka, menköön koko maallinen omaisuus -- en sittenkään lue sitä lakia! Minä olen paljon kärsinyt. Ei se ole minulle uutta. Mutta syntiä en ole vielä niin tahallani tehnyt. Kun omatunto minua pääsisi kalvamaan, niin sitten vasta... tietäisin... mitä on kärsiä... Ei ihminen vielä silloin todella mitään ole kärsinytkään, kun hänellä on omantunnon rauha. Paina se, Margareta, mieleen! Ja nyt käymme levolle...

Tuli sammutettiin. Hiljaisuus vallitsi. Hannes vain kuuli vielä kauan rouvan hiljaan nyyhkivän... itkevän salattua itkua.

Mutta pastori jo kuorsasi.

* * * * *

Sunnuntaina sakaristossa ojensi rovasti pastorille asevelvollisuuslain lukemista varten makeasti hymyillen.

-- En minä sitä lue!

-- Et-etkö? kummasteli rovasti.

-- En!

-- Tämä on opettaja Kaupin ansio.

-- Se on Isän Jumalan ansio, puhui pastori.

Rovasti jähmettyneenä häntä katsoi. Mutta pastori käveli pystynä kuin voittanut sankari hänen silmäinsä alla.

Nyt oli rovastin vuoro joutua sekauksiin. Ja se oli ainoa kerta, kun hän teki sitä pastorin vuoksi.

Itse hän luki lain, mutta änkyttäen ja silmänympärykset aivan punaisina niinkuin aina, kun hän oli suuttunut.

XVI LUKU.

Lois-Maija tuli koululle uudessa somassa puvussa. Hänen kasvonsa olivat kuin kirkastuneet, silmät toivoa hohtivat ja huulilla oli kevyt piirre. Iloisesti hän tervehti opettajaa.

-- Tahdon sanoa opettajalle hyvästit ennen lähtöäni, puhui hän.

-- Minne Maija sitten menee?

-- Menen sinne, minne veivät isän.

-- Miksi sinne?

-- Nähkääs, opettaja, minä olen nyt uusi ihminen. Ja semmoisena menen näyttämään itseäni isälle.

-- Sehän on hauskaa. Mutta Maijan isähän on vankilassa.

-- Siksipä hän tarvitseekin lohduttajaa. Minä vien hänelle paljon terveisiä täältä ja lahjojakin. Karvisen Maikkikin antoi uudet villasukat, jotka oli isävainajalleen kutonut ja käski sanoa terveisiä isälle, ett'ei hän ollenkaan häntä vihaa. Sillä kaikki tapahtui Jumalan tahdosta.

-- Niinkö sievästi sanoi ja käyttäytyi?

-- Niin. Ja monet muut ovat antaneet lahjoja minulle. Kaikki ovat olleet minulle erinomaisen hyviä, auttaneet matkalle ja lohduttaneet.

-- Yksinkö isän vuoksi Maija lähtee?

-- Kyllä itsenikin. Minun on helpompi elää uutena ihmisenä uusissa oloissa.

-- Aivan oikein.

-- Ei isä ole tavallinen murhamies. Minä kun olin ennen hänen silmäteränsä ja sitten olin huono ihminen, niin hän kärsi hirveästi. Ja sentähden hänestä tuli murhaaja. Mutta nyt hän ilostuu, kun kuulee miten minä olen muuttunut. Ja jos Karvinen eläisi, niin hän olisi ensimäinen pyytämään isää vapaaksi.

-- Olisikohan?

-- Olisi. Niin hyväsydäminen hän oli. Nyt ovat kaikki emännätkin tulleet minulle kuin läheisiksi ystäviksi. Vaikka ennen aina kieroon katsoivat ja nimittelivät.

-- Me ihmiset olemme kaikki syntisiä. Kaikki tarvitsemme anteeksiantamusta. Maijan avomielinen tunnustus se on kaiken tämän saanut aikaan. Se teki niin edullisen vaikutuksen. Sillä syntisellä täytyy olla sydämensä pohjalla osanottavaisuutta toisen syntisen kohtaloon, kun vain koruttomasti sitä pyydetään.

-- Lahjoja he ovat minulle antaneet: vaatetta, kirjoja, ruokaa ja rahaa. Kaikki muut, mutta ei emäntä Karvinen. Tulta ja tulikiveä hän minulle toivotti, skorpiooneja ja isoppia sen lisäksi. Hän ei vieläkään voinut antaa anteeksi, vaikka polvillani sitä rukoilin. Itkin ja vyöryin hänen jaloissaan, mutta hän kirosi ja haukkui. Kaikki helvetin perkeleet hän toivotti minulle matkakumppaniksi.

-- Emäntä-rukka on noin vähän yksipuolinen. Ja sitten hän on syvästi kärsinyt. Mutta siltikin hän olisi saattanut _nyt_ kaikki unohtaa. Ovathan Maijan aikeet niin kauniit ja tarvitsevat jokaisen rohkaisua.

-- Mutta Maikki-tytär! Siinä se on isänsä tyttö. En milloinkaan saata häntä unohtaa. Ja vielä kuoleman hetkelläni häntä siunaan.

Hannes nähtävästi punastui.

-- Hän kutsui minut kamariin kahden kesken. Puhui siellä niin kauniisti, että minulle tulivat vedet silmiin. Uuden testamentin, jonka kanteen hän oli kirjoittanut sopivan raamatunlauseen, antoi hän isälle vietäväksi ja nuo sukat. Minulle pisti setelin kouraan. Ja sitten otti hyvästit niin lämpimät ja pyysi kirjoittamaan. Opettajalle kehotti erityisesti käymään sanomassa hyvästin. Kyllä oli hän toinen kuin äitinsä.

-- Sepä vasta oli kauniisti tehty.

-- Oli. Sanoin hänelle, että on minullakin toivomus hänelle, mutta en kehtaa sitä sanoa. "Maija sanoo pois vaan", kehotti. Silloin itkien lankesin hänen kaulaansa ja nyyhkytin: "Minä sydämestäni soisin, että Maikki pysyisi puhtaana tyttönä!" Hänkin alkoi itkeä. Ja me molemmat itkimme. Niin erosin hänestä kuin sisaresta.

-- Mutta uskooko Maija nyt jaksavansa voittaa synnin?

-- Niin luulen. Sillä kun entinen elämä tulee mieleen, niin silloin samassa on silmissäni isä raudoissa vangin vaatteissa ja Karvisen isäntä murhattuna puukko kyljessä. Se tapaus siellä tanssituvassa on poltettu sieluuni tulikirjaimilla. Luulen, että olen voittanut synnin. Minä häpeästä vapisen, kun ajattelenkaan entistä.

-- Tämä kaikki on hyvin hyvä.

-- Ja kun minä pääsen siellä kaupungissa palvelukseen, ostan säästörahoillani isälleni parempaa ruokaa. Sitten palaan tänne ja pyydän opettajan kirjoittamaan anomuskirjan keisarille isän vapauttamisesta. Antaahan keisari minulle takaisin isän.

-- Kun Maijan isä hyvin vankilassa käyttäypi, niin kyllä vankilan tirehtööri sellaisen anomuksen kirjoittaa.

-- Sillä ei isä ole tavallinen murhamies. Ymmärtäähän sen jokainen. Suuresta, voittamattomasta sielun tuskasta teki liikutettuna niinkuin teki. Minä murhasin ensin _hänen_ sielunsa...

Maija heltyi itkemään. Hannes kummasteli Maijan selvää ymmärrystä ja syvää tunnetta. Ja hän ajatteli, että tässäkin olisi ollut oiva ihmisen alku, mutta... mutta.

-- Ja minun pitää kaikkein ensiksi saada anteeksi isältä... sitten vasta uusi elämä minulle valoisana avautuu. Minä olen vielä voimakas ja jaksan tehdä työtä... enemmänkin kuin joku toinen. Jos vain sielläkin ihmiset auttavat, niin isä ja minä saamme vielä takaisin paljon. Hyvästi nyt, opettaja.

Maija meni. Mutta Hannes jäi kummalliseen mielentilaan.

-- Siis Karvisen ruumiin yli ojentavat isä ja tytär sovinnoksi toisillensa syntiset kätensä. Miten kummallinen on elämä? puhui Hannes itsekseen.

Ja samalla hän itse tunsi pääsevänsä kuin vuoren alta. Tietämättään oli Lois-Maija kantanut hänellekin iloa sylin täydeltä.

Sillä kaikesta päättäen on Maikki hyvin hyvä tyttö: naisellinen, lempeä, anteeksi antava...!

Isänsä murhaajalle laittaa sukat, jotka isälleen neuloi... lähettää Uuden testamentin ja lämpimät terveiset...

Totisesti sellainen sydän ymmärtää, mitä on rakkaus... se rakkaus, jota himo säikähtää... ja jota ruokkii sielun hienostunut tunne, johon aivojen paraimmat ajatukset nostavat ja jota veri vain ohimennen koskettaa.

Hannes tunsi kuin päässeensä Onnen saareen, joka sijaitsee jossakussa kaukaisessa meressä lämpimien tuulien alla. Sen meren pauhu on syvä ja tunteikas, se kohisee kuin Luojan harppu ja sen aalloilla auringon lapset karkeloon käyvät. Ne tuulet, jotka siellä puhaltavat, ovat kuin rakastuneiden polttavia suudelmia, silloin kun ovat rajuja, mutta kun vienona suhinana lentävät, ovat kuin hyväilevät kädet, joiden kosketus on lämmin ja lähtemätön. Ja se saari itse on auringon polttopiste, missä veren lika palaa ja veri puhdistuu.

Ja se Onnen saari se on nuoren miehen ensi lempi ja ne lämpimät tuulet tästä lemmestä syttyvät tunteet ja se kaukainen meri sydän, joka on tulvillaan keväistä verta. Hannes tunsi, että hänen ajatuksensa kohosivat kirkkaiksi ja korkeiksi. Nyt hän todella tunsi olevansa jättiläinen, joka on noussut rakkauden vuorelle. Nyt tämä takalistomaa oli muuttunut hänelle satujen ja runojen kolkaksi, haaveiden hopealehdoksi. Sillä se antoi hänelle sen, mitä muulla onnellisemmalla Suomella ei ollut hänelle antaa, se sytytti hänen sydämessään ensi lemmen hohtavat soihdut.

Elämä sentään humisee ihanista onnen saduista ja nuoren ihmisen sielu on suurta, sytyttävää runoa. Ja tälle kylmälle kalliolle, jota maankamaraksi kutsutaan, voi kaksi rakastavaista kyhätä lämpöisen pesän kuin kirmaava lokkipari alastomalle luodolle. Elämä on sille pyhä ja suuri, joka itse on pyhä ja suuri ja maankamara sille antelias, joka pienimmänkin korren ymmärtää taidolla käyttää. Himo ja synti eivät täällä ole muuta kuin orjantappuroita, jotka pistävät ja verille raatelevat, kun ehdoin tahdoin viskaudutaan niiden helmaan.

Ihminen! Annettiinhan sinulle kolkolle matkalle lähtiessäsi paraita eväitä: lapsuuden koti takoi sinulle ritariasun ja luonto lahjoitti sinulle rakastavan sydämen. Niillä aseilla kun taistelet elämäsi taipaleella, niin voiton saat. Mies! Sinä sait naisen rakastaaksesi. Nainen! Sinä sait miehen lemmittäväksesi. Mitään muuta ette elämältä tarvitse. Sillä rakkaus on suurin kaikista.

Tällaisiin ajatuksiin vei Hannesta se mielentila, jonka Lois-Maija oli hänelle mukanaan tuonut. Se syntinen nainen ei itse tiennyt, että hän kantoi nardusöljyä polttavaan haavaan.

Hannes lähti ulos kävelemään myöhäisen syksyn korkeaan ilmaan. Ilmassa oli jo hienoja tuoksuja talvesta, sillä tuulessa oli kylmän makua ja kohmettunut maa uhoi jäätä. Mutta aurinko toi lämpöiset terveiset kesältä, joka matkaili toisille maille ja antoi hymyä viileälle maisemalle.

Opettaja käveli pienoiseen havumetsään, joka oli siinä koulutalon lähellä. Sen puut olivat vanhat ja suuret. Juhlallisia kuusia sekä pyöreälatvaisia petäjiä. Tämä metsä oli tässä kuin raivattu puisto talojen välillä. Sen pohja oli kuiva, helkähtelevä kangas ja sen reunoilla laajat lehtimetsät.

Tuolla polulla lehtimetsän sisässä väikkyy kuin satuolentoja. Siellä tulee Hanneksenkin sydämen ikävöitty, nuorilla poskillaan elämän tulipunaruusu. Sen povessa sykkii lämmin sydän, jonka lyönnit kertovat Hannekselle uusista maailmoista. Se on metsän sinipiika, satujen autereinen tyttö ja Tapion hämyinen impi. Sen huulilla on pyypilli ja kädessä simatuoppi. Luonnon kellareita se aukoo ja laskee janoavalle tynnyreistään salon paraimmat medet.

Mutta silloin Hannes punastuu korviaan myöten, kun tien käänteestä Maikki astuukin häntä vastaan.

Maikki kun huomaa hänet, on kääntymäisillään takaisin. Mutta tuleekin suoraan kohti. Hänen huulillaan on hymy ja korkeana hän päätään kantaa.

Aurinko meni juuri mailleen ja metsä tummeni.

Hannes tunsi, että hänen rinnassaan syttyi nuotio, jonka tuli levisi aina sormenpäihin. Kaikki hänen ympärillään kuumeni ja syttyi. Tuulikin poltti nyt poskia.

Metsä lämpeni, ilma lämpeni, kangas jalkoja poltteli.

Sillä Hanneksessa nuoret veret yltyivät paloon ja niin voimakkaasti, että yksin kylmä luontokin ympärillä tuntui kuumentavan.

Hannes teki hyvän päivän. Maikki hymyten vastasi. Opettaja pyysi tehdä seuraa ja sai luvan.

-- Tämä oli merkillinen sattuma. Toisinaan näkee ihminen unta keskellä päivää, puhui Hannes.

-- Kenestä näitte unta?

-- Saanko sanoa? Maikki punastui ja vastasi:

-- Aivan kernaasti.

-- Minä näin unta teistä tässä kävelessäni. Maikki oli silmissäni metsän sinipiikana.

Maikki hämäytyi ja katsoi arasti Hannesta.

-- Teillä oli kädessä simatuoppi, jota minulle tarjositte.

Maikki oli vaiti. Hannes muutti puheenainetta.

-- Oli oivallinen sattuma, että teitä tapasin. Olen mielessäni hautonut muuatta tuumaa, mutta tarvitsen siihen naisienkin kannatusta. Ja teille koulupiirin kukkana tahdon anomukseni esittää.

-- Mitä aiotte?

-- Perustaa nuorisoseuran, johon ei ole suljettu vanhempienkaan pääsy.

-- Siihen minä mielelläni yhdyn.

-- Nyt kun nurkkatanssit on saatu pois, pitää antaa sijalle jotain parempaa.

-- Niin pitää.

-- Se viime kokous siellä koululla oli kaunis, mutta liiaksi tunteellinen.

-- Niinkö?

-- Siinä oli jotain pelastusarmeijamaista. Ja nyt minä ymmärrän, miten uskonlahkokuntia syntyy.

-- Minulle se kokous oli hyvin kipeä.

-- Niin kun tunteissa hekkumoitiin isänne ruumiin ääressä. Sen minäkin vasta jäljestäpäin ymmärsin.

-- Mutta kyllä oli puheenne kaikille tytöille oikea rippi.

-- Tepä vain kärsitte siitä?

-- Kärsin sanomattomasti. Mutta te kai tahdoitte minulle mitata samalla mitalla kuin minä teille siellä tansseissa.

-- En ollenkaan.

-- Niin luulin. Ja siitäkin kärsin. Siellä tansseissa tahdoin minä vain mitata teidän voimanne syvyyttä. Jos minulta pyysitte apua, niin teitä ei viety ulos.

Hannes hämmästyi. Sillä hänen edessään olikin nainen, joka oli kyllin arvokas hänen rinnalleen omastakin mielestään.

Mutta samalla hän nautti siitä. Maikki kasvoi hänen silmissään päätään pitemmäksi.

-- Mutta miksi te oikeastaan sinne tansseihin menitte? kysyi Hannes.

-- Sentähden kun pyydettiin.

-- Ette omasta halusta?

-- En yhtään. Mutta ne kaikki siellä olivat lapsuuteni tovereita. Minä ne hyvin tunsin ja he minut. Jos olin sinne menemättä, niin monen mielen pahotin. Mutta minä en sitäkään tahtonut. Te tulitte sinne ukkosena ja salamana. Ja se minua nauratti?

-- Minä olin kai poikamainen.

-- En osaa sitäkään sanoa. Mutta huvittava teidän ilmestyksenne sinne oli. Ja te toitte sinne ihmislauman, joka aikaan sitten oli köyritanssit jättänyt. Te aioitte jotain suurta... minä ymmärrän.

-- Luonteeni on leimahteleva. Ette taida sellaisesta pitää?

-- Mikä on sen ihanampi kuin tuli, joka palaa? Tuohon nuorisoseuratuumaan yhdyn minäkin. Milloin alamme?

Hannes piti, että hän sai kylmää vettä silmilleen. Sillä hän taaskin odotti jotain kainoa syrjään vetäytymistä ja pieneksi tekeytymistä. Mutta samalla hän Maikista riemuitsi. Juuri sellainen pitää hänen ollakin!

-- Rupeatteko seuran kirjuriksi, jos minä rupean esimieheksi? kysyi Hannes.

-- Rupean.

-- Ja käytte taloissa puhumassa naisille seurasta, kehottamassa heitä siihen liittymään, kun minä teen sen saman miehille?

-- Käyn.

-- Ja annatte kaikella tavalla minulle suosiollista apuanne seuran pystyyn saamisessa?

-- Annan.

-- Neiti Karvinen! Minä kiitän teitä!

Hannes tarttui tytön käteen, puristi sitä lujasti, paljon lujemmasti kuin pelkkä kiitos olisi vaatinut ja upotti silmänsä Maikin kosteaverhoisiin silmiin.

-- Ja minä kiitän teitä, kun meitä sivistämään ryhdytte, vastasi Maikki varmasti.

-- Neiti Karvinen on niin sivistynyt kuin minäkin. Teille on luonto antanut sitä älyn kultaa, jota ei saadakaan tekemällä, puhui Hannes ja häntä jo pelotti, että Maikki voikin olla hänelle aivan kylmä.

Se tyttö voikin olla yläpuolella hänen pyyntöjen. Ja silloin hänestä tulee sairas-raukka, vaikka lääkäriksi muille pyrkii...

-- En minä nyt ymmärrä puhettanne.

-- Teitä varten ei nuorisoseuraa tarvita. Mutta noita toisia raukkoja...

Hannes osotti kädellään kohti taloja. -- Kyllä me kaikki sitä tarvitsemme, huomautti Maikki.

-- Voipi olla niinkin. Täällä salolla kohmettuu, ell'ei ole seuraa.

-- Lainaatteko minulle jonkun kirjan?

-- Hyvin mielelläni. Tuletteko koululle ottamaan?

-- Tulen.

Ja niin he kävelivät koululle. Oli jo vähän hämärä. Mutta täysi kuu nousi. Hanneksen sieluun palasi se ensimäinen herääminen rakkaudessaan silloin kuutamoisena yönä luokassa. Hän puhui Maikille koulun rappusilla:

-- Ette usko, miten luokasta on kaunis näköala, kun kuu nousee. Lähdemme sitä ensiksi ihailemaan.

He menivät luokkaan. Tuolla kuusen latvain tasalla kuu kulkunsa alotti. Se tuli esiin pilvistä kuin ihana unelma sielun kätköistä. Vesi välkkyi, metsä hopeoitui, luonto kokonaisuudessaan nousi juhlavuoteelle yötä vastaan ottamaan.

-- Oi miten kaunista! huudahti Maikki.

Hannes eli jo kokonaan siinä entisessä tunnelmassa. Hän puhui levitetyin käsin:

-- Tämän saman ikkunan ääressä olen kerran syleillyt teitä kuutamoisena hiljaisena yönä, jolloin sydän kaipasi, mutta silmä nautti.

Maikki peräytyi hämmästyneenä ja huudahti. Hannes oli hänestä liian hurja.

-- Mutta mitä nyt? kysyi hän kummissaan.

-- Ette vielä ymmärrä minua. Mutta minä kerron kaikki.

Ja Hannes kuvasi sen kuutamoyön suuressa tunneväristyksessä, jolloin rakkaus hänessä heräsi ja miten hän tässä samassa paikassa seisoessaan silloin oli ollut näkevinään ihanan tytön, jolla oli Maikin piirteet.

Nyt oli vuoro Maikin palaa. Hannes näki, miten veret nousivat hänen kasvoihinsa, miten huulet värisivät ja miten verhotuissa silmissä kiilsivät kyyneleet.

Tuossa tuokiossa oli hän sulkenut Maikin syliinsä. He vaipuivat pitkään suudelmaan.

-- Rakastatko minua? kysyi Hannes.

-- Ensi näkemältä sinuun rakastuin, vastasi Maikki.

-- Ja kuitenkin olit niin ylpeä ja kylmä.