Part 7
Seuraavana sunnuntaina saapui nuorisokin koululle. Nyt oli nuoria, nyt oli vanhoja, nyt oli keski-ikäisiä. Mutta kaikki he arkaillen liikkuivat, hiljaan puhuivat ja jo opettajan katseesta punastuivat. Ei olisi voinut uskoa, että tämä sama yleisö viikko takaperin opettajan sellaisella rohkeudella häpäisi ja sellaisella määrättömällä remulla liikkui. Koulutalo ei yksin tätä vaikutusta tehnyt. Vaan se oli Karvisen isännän murha. Kerrottiin, miten vanhatkaan ihmiset eivät uskalla pimeän aikana tuvasta ulos mennä, miten lapset äitiensä sylissä itkevät pelosta ja miten nuoriso lupaa olevansa tästä puoleen köyritansseja pitämättä. Melkein joka talossa oli nähty kummituksia ja joka riihessä pauketta kuultu. Koko Orjasaari vavahteli omaa arkuuttaan.
Olisiko Karvinen siis kuolemallaan sovittanut sen, mitä elämällään rikkoi ja enemmänkin? Olisiko siis hänen murhansa lupaava alku irstaisuuden pois kitkemiseksi Orjasaaresta?
Hannes nousi puhumaan. Sielun kirkas toive hohti hänen silmistään ja hänen äänensä helkkyi kuin kanteleen kieli.
Sillä tässä oli se yleisö, jota hän tarvitsi, tässä nyt se maa-ala, johon sopi kylvää. Karvisen aave ikäänkuin edellä kulki tietä tekemässä. Hän piti tulla tapetuksi, jotta sydämet syntiensä painosta väriseisivät. Hän oli ollut koulun innokkain puuhaaja ja suurin ystävä koko koulupiirissä. Kun hän sen sai puuhatuksi, poistui hän itse.
Hannes kuvasi yönjuoksun monelta eri puolelta. Ja koetti sitä valaista siveyden soihdulla.
Kuulijain mieleen, tulee niin ilmielävänä hiljainen kesäyö, jolloin kaikki muut nukkuvat, mutta eivät yönjuoksijat. Luonto on valoisa, on hiljaan, on niin sanomattoman hiljaan, jotta omat askeleet painuessaan yön kosteaan ruohoon korviin kuuluvat. Joskus pelästyneen sorsan "krääk krääk" äänetöntä kulkijaa säikäyttää. Tai kuu liian totisena taivaalta katsoo. Tuolla ulompana on yksinäinen aitta ja sinne askeleet vievät. Kuumana polttaa veri, kun hiljaan ovelle napauttaa ja sieltä sisältä tulee valkoröijyinen tyttö suortuvat hajallaan ja posket hohtaen, valmiina lämmin syli nuoruuden lemmitylle...
Oi! Olivathan ne sentään sen ajan riemuhetkiä nuo nuoren elämän rohkeat yötaipaleet...
Kuulijat ovat mukana henkeä pidätellen. Se tuo opettaja todella lukee heille heidän oman sydämensä kirjaa.
Hannes pitää pienen väliajan ennenkuin uudelleen alkaa. Hän sallii kuulijain tuokion muistoissaan hekkumoida, jotta mieli olisi sen vastaanottavampi sille, mikä vielä seuraisi. Hän antaa kylliksi päivää, jotta yö siihen kahta kamalammin kuvittuisi. Riemujen ruusupohjalle hän tahtoo maalata kipujen käärmeen.
Nyt hän jatkaa kuvaustaan:
Mutta sitten vuosien takaa... surua... pohjatonta surua useimmalle yönritarille. Tällöin tuli tehdyksi lupauksia, joita ei pidetty; sanotuksi valoja, joita rikottiin. Ja kun elämä myöhemmällä iällä tinkimättömästi näytti näiden öisten riemujen takapuolta, niin silloin ne samaiset kiskoivat silmistä verikyyneleitä. Ja kiivaimmat yöntanssijattaret kaatuivat väsyneinä arkielämän maantien ojaan.
Hanneksen kuvauksessa ei muoto ollut noin verhottu eikä sisällys runollisiin poimuihin kätketty, mutta kuulijakunnan käsityskannan mukaan alastomampi. Siksipä silmät vettyivät ja äskeiset riemumuistot laskivat nyt alas aivoista itkujokina.
-- Niin ankara on siveyden laki! Rikokset sitä vastaan ovat puukon pistoja rikkojan omaan sydämeen, lopettaa Hannes.
Hänen silmissään on lähtemätönnä Karvis-vainaja puukko kyljessä. Mutta kuollutta hän ei tahdo häväistä. Sillä siellä kuuli jäin joukossa oli Karvisen oma tytär.
Nyt nähtiin outo näky. Oven suusta kasvot itkun vääristäminä ja ruumis vavahdellen kulkee Lois-Maija opettajan luo, lankeaa siellä polvilleen ja suutelee opettajan jalkoja.
Koko ihmisjoukko on tunteiden lyömä. Katsoitpa minne tahansa, niin silmissä kiilsi kyynel. Sillä Lois-Maijan ja Karvis-vainajan nuoruuden historia oli yli koko seudun tunnettu.
Opettaja nostaa Maijan ylös ja kysyy, onko hänellä erityistä sanottavaa.
Maija puhuu hiljaan, hyvin hiljaan...
Ja sitten vaipuu taas polvilleen lattialle nyyhkimään.
-- Maija pyytää teiltä kaikilta anteeksi ja lupaa alkaa uuden elämän. Karvisen isännän murha on hänen sielunsa kääntänyt. Viime viikon on hän harhaillut metsissä omantunnon tuskissa ja sanoo nyt minun puheessani nähneensä itsensä kuin peilissä, puhuu Hannes.
-- Niin on... on... on, voivottaa Maija lattialla.
-- Te nuoret naiset, joille elämä vielä näyttää nautinnon riemut niin hurmaavina, niin kiehtovina...!
Samassa Hannes tahtoo katsoa läpi Maikki Karvisen.
-- ... Silmätkää tätä naista ja te näette ilmielävänä, mihin neitseenä särjetty puhtaus viepi. Viehkeinä te syliinne aittanne ovella suljette yön sankarin, joka surkeimmassa tapauksessa vuosien takaa viskaa teidät tuohon kipeään raunioitumiseen kuin tässä tämä naisrukka. Hän on yönjuoksun riemujen kuivettunut kukka. Voisin paljonkin opettavaa tässä asiassa hänestä puhua. Mutta en tahdo häväistä vainajia.
Kaikki kääntyivät katsomaan Maikki Karvista. Hannes huomasi ampuneensa yli maalin. Ja harmitteli sitä. Hän jatkoi Maijaa osottaen:
-- Elkää häntä silti polkeko! Vaan tukekaa häntä! Sillä hänkin oli kerran viaton impi. Nouse ylös, Maija! Kaikki me olemme syntisiä ja tarvitsemme hengessämme polvistua Kaikkivaltiaan eteen rukouksessa.
Maija nousi. Hannes määräsi virren, alkoi soittaa ja kohta voimakas virsi sävelissä vieri suuren luokan seinästä seinään. Ihmisten rinnat avartuivat ja salvat poistuivat. Ukkosilma oli ohi ja jäljelle jäi puhdistava, raikas sydänten lämpö.
Se oli se suuri puhdistusjuhla Orjasaaren kansassa. Sen aikakirjoissa oli lehti kääntynyt, mutta valistuksen ensimäinen voitto oli siihen kirjoitettu Karvisen isännän verellä.
Ja sitä Hannes suri. Hän oli toivonut, että sivistys yksin omalla sisäisellä voimallaan tekisi täälläkin valloitusretkensä ilman veren vikoja. Mutta Karvisen isännän veressä piti Orjasaaren kansan valistuksen lunnaat huuhdottaman.
Veri, jota monet miespolvet perätysten oli pilattu, vaati verta. Siinäkin yksi sallimuksen lujia lakeja.
Karvinen, aikoinaan seudun suurin yönjuoksija, oli omien eksymystensä uhri, mutta samalla nousevan valistuksen uhri.
Sillä yönjuoksu oli nyt Orjasaaressa loppunut.
XIV LUKU.
Täällä takalistolla oli kansalla vain kaukainen hämäryys kaikesta siitä valtiollisesta sekasotkusta, mikä maan keskuksessa tapahtui. Tänne kuului se vain himmeästi kuin etäisen ukkosen vieno jyrinä, ukkosen, joka särki ja pirstosi satavuotiset hongat, velloi mutaisiksi kuohuvien virtojen vedet ja painosti ilman hiostavaksi siellä, missä se vaaruna pään päällä elämöi.
Hannes oli saanut oudon kirjeen, mikä oli kätketty pieneen kuoreen ja siihen huonolla käsialalla osote kyhätty. Tuo kirje oli ulkopuolelta niin vaatimattoman yksinkertainen kuin maalaistytön lemmen kirje. Mutta sen sisällä oli asioita, jotka perin juurin järkyttivät Hanneksen mielen rauhan.
Sillä kirje oli suuri valtiollinen julistus ja sen jokainen sana säihkyvä kuin tulesta hehkuisi.
Hannes luki, vapisi, tuli selville, että hänenkin pitää jotain täällä tehdä. Kirje oli kuin tulisoihtu, joka paljasti hänelle valtiollisen aseman syvänteitä myöten.
Ja hän oli jo kyllä tarpeeksi ympäristöönsä tutustunut, jotta hän voi alkaa valtiollisenkin herätystyönsä. Tähän asti ei sen tarve ollut täällä niin ensi hetken polttava. Mutta nyt jo tuntuivat vaikutukset valtiollisesta sekasotkusta suoraan tänne asti. Sillä oli annettu uusi asevelvollisuuslaki, joka veisi tämänkin Orjasaaren nuoret miehet syömään hapankaalia Venäjälle ja raakojen aliupseerien potkittaviksi. Julistus kuitenkin pitää ensin maan kirkoissa kansalle luettaman.
_Sitä ei saa tapahtua_. Se oli tuon kirjeen ponsi. Ja siihen pyydettiin Hanneksenkin myötävaikutusta.
Nyt siis hänen pitäisi alkaa ohjelmansa valtiollinen puoli.
Ja hän sen alkoi.
Jonkun viikon takaa sai hän rovastilta kirjeen, jossa häntä kutsuttiin ensi lauantai-iltana hyvin tärkeän asian vuoksi saapumaan pappilaan.
Kun Hannes sinne saapui, olivat siellä jo pitäjän muut opettajat ja pieni pastori.
Rovasti loisti nyt kohteliaisuudesta ja lähentymisestä. Hannestakin taputti hän olkapäälle, nauroi ja käsi kädessä kuljetti sisälle.
Siellä oli valmis kahvipöytä.
Pieni pastori oli vain hirveän hermostunut. Muuten olisi tämä tilaisuus ollut erinomainen veljestymisjuhla. Pastori-raukka näytti vieläkin pienemmältä kuin hän olikaan, yski ja hätäili. Kun joku hänelle kääntyi puhumaan, oli hän hajamielinen ja unohti puhujan ja asian, niin että puhuja kylläyneenä kääntyi pois hänestä, koska keskustelu kuitenkin tuon tuostakin katkesi pastorin hajamielisyyden tähden. Sillä pastori vainusi rovastissa taas jotain kavalaa, kun noin ylenmäärin ystävyyttä jakoi.
Rovasti säteili. Hänen valkoinen tukkansa oli juhlallisen komea kuin lumikerros viheriöivän vuoren huipulla. Se vain kaunisti. Aivan sileiksi ajetuilta kasvoilta ei koskaan hymy nyt loppunut.
Hän kokosi helmuksensa, istuutui vitkaan tuolille kuin pelkäisi jotain särkevänsä ja alotti:
-- Herrat tietävät, että Suomessa nyt on kovat ajat. Mutta kun me osaamme kaikki kristityn nöyryydellä vastaanottaa, niin kalkki ei olekaan niin karvas. Meiltä vaaditaan vain Getsemane-mieltä. Oma kapinoiva tahtomme pitää meidän lannistaa ja jättää kaikki sen huostaan, joka kansojen kohtalot johtaa...
Rovasti silmäsi kuulijoihinsa. Pastori oli pannut kätensä ristiin ja hänen silmäluomensa raskaina alas painuivat kuin suljetut luukut. Useimmat opettajat olivat seuranneet esimerkkiä. Hannes oli työntänyt peukalonsa liivinsä rinnan alle molemmin puolin ja ruumis eteen käsin pullistuneena oli kuin jotain sanomaan valmiina. Hän rohkeni katsoa ylös.
Rovasti kädet ristissä jatkoi:
-- Nyt on Suomen kansalla etsikkoaikansa. Meidän, jotka kaikki olemme sen opettajia, tulee ennen kaikkea neuvoa lähimäisiämme ymmärtämään tämä ja nöyrtymään sen Jumalan edessä, joka sekä alentaa että korottaa. Amen!
Kaikki nostivat silmänsä ylös ja tultiin kuin rohkeammiksi. Mutta rovasti hetken takaa jatkoi ja nyt kuuluvasti liikutettuna:
-- Sain joku päivä takaperin uuden asevelvollisuuslain kirkossa luettavaksi. Ja tämän johdosta olen kutsunut teidät neuvotteluun.
Kuulijat taas jännittyivät. Ja rovasti puhui edelleen:
-- Hiukan ennen kuin tämä laki luettavaksi saapui, tuli minulle myös erään korkean ystävän kirje.
Rovasti etsi kirjoituspöydältään kirjeen. Ja sitten hän esitti kirjoittajan, miten monessa vaikeassa pulmassa hän on maan kohtalot johtanut ja miten onnelliseksi hän tunsi itsensä saadessaan näin arkaluontoisessa asiassa neuvoja sellaiselta taholta.
Rovasti mainitsi nimen, jonka jokainen heistä hyvin tunsi. Se nimi pani rovastin vanhat posket punottamaan ja hänen silmänsä kirkastumaan.
Sillä sillä nimellä oli kaiku... maine...
Ja se nimi oli tämän kirjeen alla!
-- Ja tahtovatko herrat kuulla tämän? Vastausta ei tarvinnut odottaa.
Rovasti luki, sen tärkeimmät kohdat kahteenkin kertaan ja teki niiden johdosta reunamuistutuksia.
Kirje hyvin taidokkaasti selitti, että ainoa ehto on maan vastaiselle onnelle lukea julki tuo laki kirkossa. "Mutta samalla kuin sen huulillamme luemme ja korvillamme kuuntelemme, niin kirotkaamme se sydämessämme. Taistelkaamme vihollistamme vastaan sen omilla aseilla. Tämä on korkeampaa valtiotaitoa."
-- Mitä ammattitoverit arvelevat? kysyi rovasti.
-- Tuo haiskahtaa minusta jesuittamaisuudelta. Sillä viekkaus on huono ase isänmaan puolustuksessa, puhui Hannes kiivaasti.
-- Vai niin...
Rovasti pani suunsa hyvin leveään irvistykseen.
--... Sitten herra Kauppi ei tunne omankaan kansansa historiaa, saati sitten muuta. Sten Stuure vanhempi 27 vuotta pelkällä viekkaudella puolusti Ruotsin valtakuntaa tanskalaisia vastaan, Kustaa Vaasa viekasteli ja Kustaa III:mas pelkällä viekkaudella sai aikaan vallankumouksen, jolla pelasti Ruotsin valtiollisesta haaksirikosta, nauraen selitti rovasti, ja katsoi kuin säälien Hannesta.
-- Mutta kuinka monta vuosikymmentä se viekkaus onnea toi? Katsomme tarkemmin. Sten Stuuren viekkaus vei Tukholman verilöylyyn ja Kristian Tyranniin. Kustaa Vaasan viekkaus oli aivan viatonta laatua. Mutta Kustaa III:nen viekkaus vein yksinvaltaan, joka orjuutti ja lopulta surmasi hänet itsensä. Oliko Ruotsi onnellinen Kustaa III:nnen paarien ääressä? pyytäisin kysyä herra rovastilta.
-- Mutta se olisi voinut olla paljon onnettomampikin. Se olisi voinut olla rikkirevitty vieraiden valtojen kesken kuten Puolakin, jos säätyhallitusta olisi aina vain kestänyt. Siitä puolalaisesta perikadosta sen pelasti Kustaa III. Sillä jakokirjoja jo valmistettiin.
-- Se on vain luulo, jota minä en ensinkään usko. Aseman huippuunsa kärjistyessä olisi Ruotsin kansa itse pelastanut itsensä. Riidat olisi sovittu ja yhtenä miehenä jälleen noustu. Sillä niin Ruotsin kansan veriin oli vapaus juurtunut hamasta pakanuudesta. Kansa, joka kohotti keskuudestaan Engelbrektin, joka jaksoi elää vapaana Kaarlen XII:nnenkin tyhmyyksien jälkeen, olisi kyllä itse pelastanut itsensä "vapaudenkin ajasta". Puolan ja Ruotsin välillä ei ole mitään kosketuskohtia. Puolassa ei ollut kolmatta eikä neljättä säätyä. Ja sentähden Puola hukkui, puhui Hannes.
Pieni pastori punastui Hanneksen puolesta, sillä hän huomasi, että rovasti oli suuttunut.
-- Tahtooko siis opettaja Kauppi, ett'ei tätä asevelvollisuuslakia kirkossa luettaisi? kysyi rovasti ja hänen silmiensä ympärykset olivat punaiset, josta pastori tiesi, että rovasti oli suuttunut.
-- Kaikki se, jota uskonto ja koulu on minulle tähän asti opettanut, pakottaa minut ehdottomasti kieltämään.
-- Mutta uskonto ja koulu opettaa tottelemaan esivaltaa, huomautti rovasti.
-- Niin pitkälle kuin esivalta kulkee Jumalan teitä. Sen korkeampaa valtiotaitoa ei Suomi tarvitse oikeuksiaan puolustaessaan.
Rovasti huomasi joutuneensa aivan umpikujaan.
-- Mutta jospa me emme ymmärrä politikkaa. Kun Bismark yhdisti Saksan yhdeksi ja lujaksi, teki hän kyllä väärin, jos lyhyillä silmillä katsotaan hänen keinojaan, mutta kuitenkin historia on nostanut hänet suurtensa Pahtheoniin ja Saksan kansa nyt jumaloi häntä toisena Kaarlo Suurena, väitteli rovasti ovelana.
-- Mutta mepä emme ole taistelevalla, vaan torjuvalla puolella. Ja siinä on suuri ero. Jos me rupeamme keinotteluun ja hylkäämme rehellisen puolustuksen, niin silloin itse hyväksymme sortajan metkut ja keinot, kun kerran itsekin niitä käytämme. Heikomman ainoa puolustettava ase valtiotaidonkin puolelta on järkkymätön oikeuksiensa kiinnipitäminen. Aivan samaten kuin neito, jota vietellään, ei saa ruveta tinkimään puhtautensa kanssa. Jos hän siihen rupeaa, niin hän on voitettu.
-- Herra Kaupin vertaukset ontuvat.
-- Tuo jälkimäinen oli puhuttu vain asian valaisemiseksi tässä tilaisuudessa.
-- Valitan, että me rupesimme valtioviisaiksi. Minä tunnustan kykenemättömyyteni, vaikka olenkin valkeat hiukset päähäni saanut. Ja uskon tällaisessa asiassa aina auktoritettiin.
-- Jos omaa vakaumusta ei kunnioiteta, niin minä vaikenen. Mutta minä luulin rovastin jotain sellaista tällä neuvottelulla tarkoittaneen, ja sentähden rohkenin sanoa ajatukseni, puhui Hannes.
Rovastilla yhä enemmän silmien ympärystät punottivat. Hän hieroi tuskauneena, mutta syvästi itseään hilliten, käsiään ja koki hymyillä.
-- Mitä mielipidettä muut ovat? Mitä sanoo pastori? kysyi taas rovasti.
-- Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin...
-- Rakas veli, nyt ollaan politikassa.
-- ... Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin tämä asia ei kuulu minulle. Enkä tahdokaan olla politikko...
-- Niin juuri. Meidän ei tarvitse politikoida, kun emme ymmärrä... Oikein pastori! huudahti rovasti.
Pastori hymyili kuin pieni lapsi, jota kiitetään siitä, että on kiltti.
-- Entäs muut opettajat? kysyi rovasti.
Nämä muistivat, että nöyryys seminarissakin oli parhain hyve ja turvautuivat siihen.
-- Kun me kerran lapsille joka päivä opetamme, että esivaltaa pitää totella, niin pitää kai meidän itsemmekin, sitä totella ja puolustaa toteltavaksi, puhui ensimäinen.
-- Juuri niin! vahvisti rovasti.
-- Minä kannatan edellistä puhujaa, sanoi toinen.
-- Ja minä kannatan sinua, puhui kolmas.
-- Ja minä sinua, vakuutti neljäs.
-- En osaa mitään sanoa, kun en ymmärrä näitä asioita. Juuri sentähden vääjäämättömästi olen samaa mielipidettä kuin rovastikin, puhui viides yskähdellen ja punottaen.
Tämä ryhdittömyys suututti Hannesta. Nämä on pantu kansan opettajiksi eikä heillä itselläänkään ole mitään mielipidettä maansa kalleimmassa asiassa. Hän hypähti pystöön ja puhui:
-- Täällä on ratsastettu esivallalla ja että sitä on kuultava. Sen opin mukaan ei Lutherus olisi saanut koskaan nousta paavia vastaan, sillä paavi oli hänen korkein esivaltansa. Hyvät herrat, ajatelkaapa sitä!
Pastori heräsi kuin unesta, mutta rovasti aivan kalpeana änkytti:
-- Jos meidänkin uskontoamme poljetaan, niin silloin on velvollisuutemme panna vastaan. Muuten pitempi keskustelu on tarpeeton. Jokainen on jo lausunut mielipiteensä. Kaikki muut puolustavat lukemista, paitsi herra Kauppi.
Pastori väänteli itseään tuolissa.
-- Puolustetaan! äänsivät opettajat.
-- Enkö saisi minäkin lukea muutaman kirjeen? kysyi Hannes.
-- Jos se asiaa valaisee, niin tehkää hyvin! kehotti rovasti hyvillään asian kulusta.
Hannes luki sen valtiollisen kirjeensä. Muut veltosti kuuntelivat, mutta pastori terästyi. Kun Hannes oli lopettanut, räjähti rovasti nauramaan.
-- Tuo on siltä ateistiselta ryhmältä, siltä, jolla ei ole Jumalaa eikä kuolleiden ylösnousemusta. Minä valitan, että opettaja Kauppi joutuu aina vihamiesteni asianajajaksi, puhui rovasti erityisellä painolla.
Hannes ymmärsi yskän. Toisetkin opettajat ivaten Hannesta katsoivat.
-- Jätä nyt, Kauppi, nenäkkyytesi toiseen kertaan, huomautettiin sieltä Hannekselle.
Tuotiin viiniä ja hedelmiä. Rovasti kohosi ylös, otti viinilasinsa ja puhui:
-- Herrat opettajat ja ammattitoverit! Toisetkin nousivat ylös.
-- Olen kutsunut teidät luokseni asian tähden, joka on meidän kaikkien sydämellä. Kun äsken sain korkeilta viranomaisilta uuden asevelvollisuuslain sitä tarkoitusta varten, että se meidänkin kirkossa julki luettaisiin kansalle niinkuin vanha ruotsalainen sääntö määrää ja kun -- rovasti muutti puhuessaan jalkaa -- tästä laista on paljon kiistelty, minäkin teidät pitäjän opettajina kutsuin luokseni neuvottelemaan, sillä en vanhoille hartioilleni tahtonut ottaa yksin edesvastuuta. Teistä jokaisen pitää nyt olla mukana, jotta itsekukin piirissään asian painon kantaa ja kansalle sen selväksi tekee. Olkoon tämä kansamme onneksi! Esitän maljan paljon kärsineelle isänmaallemme. Eläköön Suomi ja sen kovia kokenut kansa!
Huudettiin "eläköön" ja lasit tyhjennettiin. Hannes vain koskematonna asetti sen takaisin tarjottimelle.
Rovasti istui ja niin tekivät toisetkin. Otettiin tupakkaa ja oltiin taas arkituulella. Sitten rovasti alotti keskustelun.
-- Mutta jotta tämä asetus tulisi kirkossa niin vähän kuulumaan kuin mahdollista, ehdotan, että veli pastori lukee sen siellä saarnatuolista, hänellä kun on _heikko_ ääni.
Pastori kalpeni ja liikahti mielenliikutuksesta tuolissaan. Opettajat katsoivat kummissaan toisiinsa.
-- Niin teemme. Siten saa sen julkilukeminen heikomman merkityksenkin, kun sen lukee nuorempi pappi, puhui rovasti.
Pastorin heikkohermoiset hartiat vavahtelivat.
Rovasti meni hänen luoksensa ja pyysi toiseen huoneeseen. Siellä he kuuluivat kotvan keskustelevan.
Kun pastori palasi, oli hän tulipunainen, mutta rovasti hymyili.
Neuvottelu oli loppunut.
-- Sovimme, että pastori sen lukee, sanoi vain rovasti lopuksi.
Eikä tuolla hermosairaalla ollut voimaa vastustaa.
Kaikki lähtivät pois. Mutta pastori hämäyneenä oli ottanut eteisessä Hanneksen kalossit. Tuli tielle niitä vaihtamaan takaisin ja samalla pyysi Hannesta tulemaan luoksensa.
Hannes lähti. Rovasti näki sen ikkunasta.
-- Se merkitsee pahaa. Kaupilla on enemmän järkeä kuin noilla toisilla yhteensä. Mutta hän näkyy olevan kapinanhenki seurakunnassani, puhui rovasti itsekseen.
XV LUKU.
Pastorin muassa tuli Hannes hänen kotiinsa. Vastassa ovella oli kuusi pikisilmä poikaa, tuskin tuuma erotusta niiden pituudessa. Lapset olivat puetut niin, että outo olisi kysynyt, ovatko nämä säätyläis- vaiko talonpojan lapsia. Sillä päähineet ja joku muukin vaateparsi ilmoittivat edellistä, mutta alapuoli ruumista jälkimäistä. Rouvakin tuli esille hiilisilmineen ja luukasvoineen. Hän oli laiha ja kalvakka ja viimeisillään kantoi seitsemättä kodin sulostuttajaa. Hänen hartioillaan oli punaruusuinen saali, joka lisäsi värien kirjavuutta hänessä. Häntä olisi luullut ensi näkemältä paremmin kuleksivan sirkusmatkueen tai hoijakan emännäksi kuin maalaispastorin rouvaksi.
Opettaja vietiin saliin istumaan. Siellä oli kuluneita vanhoja huonekaluja, joiden koristelemisesta omamakuisilla piirustuksillaan lapset olivat pitäneet huolta. Lakastuneet tapeetit seinillä ja katto liasta kellervä. Huonekalujen joukossa oli tavaralaatikoitakin, mutta jollain pumpulivaatteella verhottuina.
Lattiasta nousi viima jalkoihin ja paraallaan lämpiävä uuni laski savua sisälle.
Kun rovastin asunnon väljistä ja komeista saleista, joissa oli ensi luokan huonekalusto, siirryit pastorin vaatimattomaan majaan, sait huutavan käsityksen elämän ristiriidasta: _niin_ siellä ja _näin_ täällä!
Hanneksesta tuntui istuessaan vanhalla täytetyllä tuolilla kuin täällä joka sopessa köyhyys itkisi äänetöntä, lohdutonta itkuaan.
Mutta lapset olivat villit ja raisut. He edustivat tervettä elämää kaiken tämän näivettymisen keskellä.
Pastori esitteleytyi sinuksi, koetti olla ystävällinen ja hiljenteli lasten raikuvaa ääntä.
Ensi tutustumisen jäljestä rouva meni kyökkipuolelle.
-- Antaisitko minun vielä lukea sen kirjeesi? pyyteli pastori.
-- Aivan mielelläni.
Pastori luki, vavahteli ja luki. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, mutta hän koetti salata sitä opettajalta.
-- Sinä olet vielä nuori ja onnellinen ja uskallat vastustaa, sanoi hän sitten Hannekselle pehmeällä äänellä.
Hannes ymmärsi pastorin mielialan. He olivat hyvän aikaa vaiti. Huoneessa oli syvä hiljaisuus, sillä lapset olivat kadonneet kyökkipuolelle.
-- Rovasti uhkasi minua kahden kesken viran menettämisellä, ell'en lue sitä lakia, sitä asevelvollisuuslakia kirkossa, puhui sitten pastori, pani kätensä ristiin ja tuijotti lattiaan.
-- Ja virka on jokapäiväinen leipä, huomautti Hannes.
-- Niin on. Se on noiden pienten raukkain välttämätön turva.
-- Saavat vielä nekin, kun aika tulee, potkuja raa'an aliupseerin saappaan rautakoroista.
-- Mutta silloin he jo... he jo... jaksavat... kärsiä...
-- Isä! Elä kasvata lapsiasi vieraan orjiksi! Pastori katsoi Hannesta pitkään ja mietti.
-- Mitä sinä arvelet tuosta lukemisesta? Onko se minun tehtävä?
-- Ei, ja vieläkin: ei.