Part 6

Mutta tämä...! Oih...! Tämä oli Hanneksesta enemmän kuin yllätys...

Hän oli kiivastunut ja veri voimalla juoksi hänen suonissaan.

Mutta samalla hän hillitsi itsensä. Ehkä hän tuomitsi väärin. Ehkä pinta petti ja ehkä rovasti oli nöyräkin Herran palvelija.

Hannes muisti raamatun sanat:

-- Ihminen näkee sen kuin silmiin sattuu, mutta Jumala katsoo sydämeen.

Kun Hannes palasi Holopaiseen, tuli isäntä vastaan naurun kure suupielessään ja sanoi:

-- No nyt näitte meidän piispan.

-- Näin.

-- Miltä näytti?

-- Komealta.

-- Niin minäkin uskon. Taivaan suuruus näkyy jo sen palvelijoissa maan päällä.

He menivät tupaan.

-- Lupasiko panna kuulutukseen? kysyi isäntä tuvassa.

-- Lupasi.

Emäntä, Anna ja vävy riemusta loistivat. Mutta isäntä sanoi opettajalle:

-- Me lähdemme tänne toiseen tupaan.

He menivät ja siellä puhui Holopainen:

-- Vävy ja minä emme oikein vielä hyvin sovi samaan tupaan. Mutta kyllä kai se ajan mukaan muuttuu.

-- Sen täytyy muuttua, jos mies on rehti mies. Holopainen nosti pöydälle suuren viinapullon ja sen viereen puupikarin. Kaatoi sen täyteen ja käski opettajan ottaa.

-- Ei, hyvä isäntä. En ollenkaan karvaita nauti.

-- Vai niin.

Holopainen itse kumaisi pohjaan, kaatoi uuden ja taas yhdellä siemauksella tyhjensi pikarin.

Verta nosti pian viina hänen poskilleen ja hän tuumi:

-- En minäkään pidä tapanani nauttia. Mutta tällaisessa suuressa perhejuhlassa... pitää ottaa... tuntuuhan se kovin iloiselta... kun saa... vävyn...

Holopainen pahasti irvisti. Hannes ymmärsi, että se on mielen katkeruudesta, kun isäntä juhlii.

-- Se on linna, jossa meidän pappi asuu. Silloin alkuvuosina kun siihen muutti -- hän on siinä ensimäinen asukas -- otti minut kahdenkeskiseen ripitykseen. Sanoi kuulleensa minun rakennusta vihaavan. "Onpa minusta liika ylellinen", vastasin. "Luuleeko Holopainen minulla olevan tässä sen suuremman huvin asua kuin teillä siellä omassa matalassa tuvassanne, jonka iso-isänne kuuluu rakentaneen", jatkoi. "Niinpä luulen", ehätin sanomaan. "Siinä on isäntä aivan väärässä. Minun täytyy saada asua tällaisessa, kun olen siihen tottunut. Isäntä on taas tottunut omaan tupaansa ja viihtyy siinä. Molemmilla on huvi aivan sama. Heittäkää pois mielenne katkeruus", selitteli. Mutta minä sanoin: "Miksi on rovasti niin ylelliseksi totutellut?" "Nähkääs, minä olen jo viidennessä polvessa herras- ja virkamiessukua. Minun isäni oli rovasti ja hänen isänsä rovasti ja taas hänen isänsä rovasti ja hänenkin isänsä rovasti." Naurahdin sillä rovastisakilla, mutta hän jatkoi: "Minut jo pienenä lapsena totutettiin ylellisyyteen. Ei ole siis minun vikani. Ja onhan Holopaisella omaisuutta, laittaa pois myös itselleen komean talon, niin ei tarvitse pappia kadehtia." "Omillaan kun pappikin laittanee, niin kukapa kadehtii", vastasin. Silloin jäi puhumattomaksi.

Holopainen kaatoi taas viinaa ja joi.

-- Ja sen uuden pappien palkkausjärjestelmän ne toivat tähän pitäjääseen kuin nauraen vain.

-- Miten niin?

-- Ei tätä rovastia silloin ollut, mutta olisihan tämä voinut asian peruuttaa, kun kuuli sen nurinkurin käytellyn. Mutta oli tässä kappalaisena muuan Plumkren silloin ja se oli näppärä herra. Oli kirkonkokous asiasta. Siinä kysyttiin seurakunnan mieltä, hyväksyykö se uuden palkkausjärjestelmän vai eikö. Siinä järjestelmässä oli monemmoisia pykäliä. Ja pappi mukaan haastoi suun täydeltä. Ukot siinä miettivät ja miettivät. Tuskin alkuunkaan pääsivät punnitsemisessaan, kun pappi kysyy: "Hyväksyykö seurakunta uuden järjestelmän?" Ei kukaan puhu mitään, sillä ei kukaan ollut vielä ehtinyt asiaa miettiäkään. "Ei kukaan vastusta. Se on siis seurakunnan yksimielinen päätös", puhuu pappi ja lyö vasarallaan päätöksen valmiiksi. "Ei tuota... ei tuota... pitää äänestää", hätäilevät isännät. Kinastuksen jälkeen äänestetään. Silloin joku puoltaa uutta, mutta kaikki muut ovat vastaan. Asia menee korkeampiin virastoihin. Ja sieltä tulee päätös, että seurakunta itse on yksimielisesti uuden palkkausjärjestelmän hyväksynyt. Nyt ukot ihmeissään! Valittavat kuvernööriin ja pyytävät uutta kirkonkokousta, jossa asia perinpohjin tutkittaisiin ja punnittaisiin. Vastataan, että kirkkolain mukaan ensimäinen päätös on sitova eikä mitään uutta kirkonkokousta tarvita. Niin me saatiin uusi palkkausjärjestelmä, joka on meille talonpojille koko joukon raskaampi kuin entinen.

-- Kaikki siis riippui suomalaisen talonpojan hitaasta järjenjuoksusta.

-- Niin, juuri niin. Opettaja on ensimäinen virkamies, jonka minä olen tavannut, mikä ymmärtää talonpoikaa... Meitä ne kaikki muut ovat nylkeneet ja nylkevät. Tuosta samasta palkkausjärjestelmästä jäi kuitenkin tänne minunkin liivini alle jotain... jotain, joka toisinaan papin nähdessäni ajaa veret raivoon... Jäi minun ja monen muun liivin alle... Ja sitä katkeruutta eivät papit ole yrittäneetkään huojentaa... aina kiskovat viimeiseen penniin asti, minkä suinkin järjestelmä myöntää.

Hannes naurahti. Hän meni, laski kätensä isännän olkapäälle ja katsoi häntä syvästi silmiin. Ja puhui:

-- Ettekö tunne ketään muuta, joka nylkisi ja pettäisi lähimäisiään?

-- Tunnen kyllä. Mutta eivät ne sitä tee Jumalan sana suussa. Ja siinä on ero.

-- Voipi olla. Mutta ahneus on aina ahneus, harjoittipa sitä pappi tai maallikko.

Holopainen nousi pöydästä ja meni kaapilleen. Selaili siellä papereita, joista erotti kokonaisen tukun pois. Sulki sitten kaappinsa ja tuli Hanneksen luo.

-- Tässä on kimppu köyhien ihmisten velkakirjoja. Lainat on annettu jo isän aikana. Mutta velkakirjat on minun toimestani uudistettu. Nyt ne vävyni kunniaksi ja tyttäreni naimisiinmenon muistiksi viskaan tuonne palavaan uuniin. Ja sitten ne on kuitattu. Sinne menee tuhansia...

Samalla hän heitti paperit uuniin, jossa liekki ne kohta joka puolelta saartoi. Ne hulmahtivat suureen loistavaan paloon, joka ikäänkuin riemuitsi niiden köyhien, raukkain puolesta, joiden raskaat velkataakat se hävitti.

-- Minä tunnen ytimissäni, että tämä kova kohtaus on minulle lähetetty sen suuremman kädestä. Emäntäni minut havautti ymmärtämään, miten moninainen on synnin jälki...

Holopainen istui tyynesti pöytään, vaikka huulet värähtelivät ja äänikin oli katkera. Hannes vuorostaan nousi ja meni isännän luo.

-- Suvaitseeko isäntä, että minä saan sanoa teitä ystäväkseni? Jos sen sallitte, niin siitä ylpeilen.

Holopainen ojensi suuren kätensä, joka mielenliikutuksesta vavahteli Hanneksen kädessä.

-- Hyvin mielelläni.

Isäntä siirsi kaappiin pullon ja pikarin.

-- Saako vävy oman elämisen? kysyi Hannes.

-- Saa.

-- Ettekö häntä vihaa?

-- Koetan rakastaa...

-- Nyt on autuus tapahtunut tällekin huoneelle. Olette kuin publikaani Sakeus.

Hannes lähti. Mutta mennessään hän sydämessään melkein ylpeili. Tänä päivänä hän oli saanut kauniin sielullisen voiton. Hän oli tehnyt jotain suuremmoista, josta hedelmät vielä vuosien takaa kasvavat: Pimeän kansan johtajan oli hän voittanut ystäväkseen.

XII LUKU.

Koululla kuhisi väkeä mustanaan. Oli köyrisunnuntai-ilta. Sen sunnuntain ilta, jolloin kylillä tavallisesti remuilevimmat vuoden tanssit pidettiin, juotiin viinaa ja renttuiltiin kaikella mahdollisella tavalla. Tällöin vanhan tavan mukaan oli ikäänkuin sallittua antaa valta kaikille niille taipumuksille, joita sentään muulloin muiden nähden osattiin hävetä. Takalistomaatkin tarvitsivat jonkun päivän vuodessa, jolloin inhimillinen luonto purki tokeensa ja räiskyen tulvasi yli senkin, jota täälläkin sopivaisuudeksi ymmärrettiin.

Juuri tämän päivän oli Hannes valinnut siksi päiväksi, jolloin hän aikoi tehdä kiivaan ryntäyksen yönjuoksua vastaan. Kaikkia hän oli kutsunut koululle kokoon sekä vanhoja että nuoria. Tuli hyvin pilkallisena Juuso Kallio, tuli iloisena ja myhäilevänä isäntä Karvinen, tuli virsikirja ja siniraitainen nenäliina kourassa emäntä Karvinen, tuli paljon isäntiä ja emäntiä, tuli vanhoja, tuli keski-ikä ihmisiä, tuli, tuli. Mutta nuoriso ei tullut. Ei tullut nuoriso, jolle Hannes etupäässä kutsunsa lähetti, se ihmisikä, jonka veressä yönjuoksun hapatus kuohuen kävi.

Hannes ymmärsi, että tämä ei ollut se yleisö, jota hän etupäässä oli tarkoittanut. Ja hänelle kerrottiin, että nuoriso on laittanut suuret köyritanssit muutamaan taloon ei kovinkaan kaukana koululta. Se talo oli huonossa huudossa ja sen talon tyttäret vieläkin huonommassa.

-- Me lähdemme myös sinne, sillä siellä on juuri se paikka, mistä yönjuoksun vastustaminen pitää alotettaman, puhui Hannes ja painoi rohkeasti hatun päähänsä.

Yleisö ymmärsi, että tästä tulee jotain hyvin hauskaa ja seurasi mielellään mukana. Niin lähti vanhoja ihmisiä puoli sataa Hanneksen seurassa koululta tanssitaloon.

Mutta nuoriso ei antanut itseään pelottaa. Nauraen se otti vanhat vastaan. Se hyvin tiesi, että vanha tapa oli sen puolella, että ikimuistoisista ajoista asti oli yhtä vimmatusti tanssittu köyrisunnuntai-iltana kuin jouluna hartaina kirkossa istuttu. Se kuului sen päivän luontoon. Nämä ikä-ihmiset ja heidän isänsä ja äitinsä pitemmälle kuin hautausmaan hautataulut tunsivatkaan olivat silloin tanssineet, remuilleet ja räiskyvään humuun uuvuksiin asti uppoutuneet. Miksei nyt? Miksei? oltiin valmiina voimakkaina huutaen kysymään.

Hannes kohtasi hyvin paljon nuoria pilkallisia kasvoja, jotka nauttivat siitä, että opettajakin oli tänne tullut. Mutta kukkona ivaajien keskellä keikkui Maikki Karvinen ja iski silmää toisille nuorille Hannesta osotellen.

Sen huomasi Hannes ja sentähden oli tupa tuokion sysimusta hänen silmissään. Täällä oli jo tanssittu hyvä aika, joten oli kuuma ja rasvainen ja hikinen ilma.

Nyt kaksi viulua yltyi soimaan kiivasta polkkaa. Pari toisensa jälkeen lähti pyörimään ja kohta oli koko tupa kuin hyppelevä intiaanileiri. Tuossa meni poika ja tyttö, tuossa kaksi tyttöä, tässä taas kaksi poikaa ja tuolla lensi vimmatusti yksinään rypäs puolikasvuisia miehenalkuja. Kaikkien sääriin virma ajautui, sillä viulut kutsuivat tanssiin niin kiusaavan viettelevästi. Tuvan ilmassa oli jotain lämmintä hekumaa, lattia tömisi, seinät vastailivat, katto kumisi, koko kymmensyltäinen tupa vavahteli ilosta. Kuka tässä jaksoi vastustaa verensä vanhoja muistoja, jotka kiusaavina nousivat päähän ja veivät mennessään niihin aikoihin vanhempiakin, jolloin jalka oli jäntevä ja norja, poski lämmin ja otsa rypytön? Entiset nuoruuden köyrisunnuntai-illat iloineen nousivat menneiden aikojen kätköistä kuin eilispäivän tapahtumat ja nyt taas silmien edessä vereksinä hurmasivat. "Oltiin sitä ennen nuoria mekin, eikä olla liian vanhoja vieläkään", ajateltiin vanhempienkin joukossa. Ja yksi ja toinen pari irtausi sieltäkin tanssiin. Kaikista ensimäisinnä Karvisen isäntä muutaman nuorekkaan emännän kanssa. Etsittiin nuoruutensa rakastettuja ja vielä tahdottiin niiden kanssa viettää yksi huimaavan ilon hetki ennenkuin palattaisiin ainiaaksi takaisin arkipäivien harmaisiin huoliin.

Tuolla nurkassa ryypittiin viinaa, täällä istuivat pojat ja tytöt sylitysten. Tuossa nosteltiin tanssivien tyttöjen hameita, jotta sukanvarret paljastuivat. Siellä loukossa iskettiin korttia ja kiroiltiin. Nyt on köyri... nyt on köyri... nyt on köyri... kävi kuin humaus läpi kymmensyltäisen tuvan katosta lattiaan. Nyt tanssitaan, nyt lauletaan, nyt riemuitaan täysin sieluin... täysin rinnoin... hiiteen ja hornaan opettaja, joka meiltä ilon ryöstää aikoo...

Näin ajatteli tuvan ihmisjoukko melkein kuin yksillä aivoilla.

Karvisen emäntä paineli rintaansa ja lähti voivottaen pois. Pihalla hän alotti laulaa virttä.

Juuso Kallio katsoi ilosta humaltunutta ihmisjoukkoa, sitten opettajaa, joka hyvin kalpeana koetti vältellä tanssivien työntelyjä. Ja Kallio nauroi sydämensä pohjasta.

Opettaja huomasi, että tässä tarvittiin hänen puoleltaan kymmenen miehen rohkeus ja voima. Nyt oli se juhla ylimmillään, jolloin Orjasaaren kansa orjana uhrasi itseään voimakkaammille intohimoilleen, se pakanallinen juhla, jolloin pakanuus noiden ihmisten sydämistä vielä päivän valoon uskalsi tulla. Ja Hannes harmitteli, että juuri hän oli tuonut vanhemmatkin tänne tanssimaan.

-- Olisiko viisainta hänen siirtää toiseen tilaisuuteen puuhansa? mietti hän.

Mutta samassa hän huomasi, miten Maikki Karvisen silmä nauroi hänellä ja miten humalaiset nuoret miehet retuuttivat muuatta piikatyttöä. Yht'äkkiä tanssi taukosi ja soitto lakkasi. Oli väliaika.

Hannes nousi tuolille huoneen perällä, levitti kätensä ja huusi:

-- Nuoret ja vanhat! Tässä välillä muuan sana. Syntyi hiljaisuus ja kaikki häntä katsoivat. Väki alkoi keräytyä oven seinälle ja sivuille, jotta keskilattia ja tuvan perä tyhjeni.

-- Tämä juhla, jota nyt vietätte -- Hannes jatkoi -- on alkuaan pakanallinen juhlapäivä. Esi-isämme viettivät sitä Kekrin eli karjanjumalan kunniaksi. Tämä vanha tapa on muuttanut meillä tämän kristillisen sunnuntaipäivän karjanhoitajain eli palvelijain vuosipäiväksi, sillä nyt he vuoden töistä vapaina saavat iloita ja viettää vapaan viikon.

-- Niin saadaankin, vastasi raikuvasti joku nuori mies.

-- Ja nyt te tanssitte ja soitatte. Sitä en ensinkään moiti. Mutta sitä moitin, ett'ette heittänyt oven ulkopuolelle viinapulloja, kortteja, mielen irstautta, raakuutta... Jos näin jatkatte aamuun asti, niin olen varma, että tänä yönä tehdään töitä, joita saadaan läpi elämänsä katua ja josta lopullista tiliä tehdään käräjäpaikalla. Syntyy tappelujuttuja, syntyy lapsenruokkojuttuja...

Juuso Kallio kuiskasi jotain oven suussa Lois-Maijan korvaan. Tämä hiipi seinäviertä huoneen perälle ja hiljaan Hanneksen huomaamatta asettui hänen tuolinsa sivulle nauravin naamoin. Näin sai Hannes Lois-Maijasta ikäänkuin taistelutoverin, sillä muita huoneen perällä ei ollut.

Hannes jatkoi:

-- Säädyllinen tanssi ja säädyllinen ilo on kyllä sallittava. Mutta koulupiirinne opettajana panen jyrkän paheksumisen tätä tällaista remua vastaan.

Koko ihmisjoukko yltyi nauramaan, sillä Lois-Maija teki jonkun hullunkurisen kujeen siinä opettajan sivulla eikä Lois-Maijan maine kylässä ollut paraita.

Nyt huomasi Hannes Lois-Maijan. Kiivaasti siirsi hän tuolinsa toiseen paikkaan ja kielsi Lois-Maijan tulemasta siihen.

-- Koulun väkeä on Lois-Maijakin, aivan saman talon väkeä, vastattiin nauraen joukosta.

-- Sovittehan koulullakin yhdessä, huomautti pirullisesti Juuso Kallio.

-- Ja hyvin sovimmekin, lisäsi Lois-Maija ja räjähti nauramaan.

Koko tupa taas nauroi. Hannes oli kuolemankalpea. Hänet oli viattomasti häväisty tämän ihmisjoukon edessä, hänet, joka lähti irstautta näistä pois ajamaan. -- Minä kiellän Lois-Maijan tulemasta tähän ja tulemasta enään koululle, kivahti Hannes posket tulvillaan verta kuin pyrkisi se läpi ihon niistä tippumaan.

-- So! so! On minullakin koulutalosta jotain sananvaltaa, kuka siellä on ja kuka ei, puhui Juuso Kallio hyvin nauttien Hanneksen hämmingistä ja asetti rahansa kuin Hanneksen katseltavaksi.

-- Minun asunnostani ei teillä ole mitään sananvaltaa ettekä voi minua pakottaa pitämään asunnossani vastenmielisiä ihmisiä. Ja on häpeällistä, että kansakoulunjohtokunnan esimies asettuu täällä pimeyden voimien puoltajaksi...

Juuso Kallio sähisi vihasta ja meni talonisännän korvaan kuiskailemaan. Isäntä puolihumalaisena meni puhuttelemaan renkejään, joiden aivoissa myös viina parhaallaan vietti voittokulkuaan.

Hannes oli taas noussut tuolille ja alkoi puhua. Mutta samassa rähisi isäntä:

-- Tässä tuvassa on minulla sananvalta. Rauhanhäiritsijät pois pellolle!

Samassa tarttuivat rengit Hanneksen tuoliin ja kantoivat hänet sillä pihalle. Joukko huusi, polki jalkaa, taputti käsiään ja nauroi, nauroi nauramasta päästyäänkin. Niin paljon saatanallista pilkkaa ei Hannes vielä ollut elämässään yllättänyt. Näytti kuin koko tuo suuri tupa olisi räjähtänyt hänelle nauramaan. Siinä hän huomasi vain lihavia, rasvaisia naamoja, hikisiä kasvoja, koko- ja puolihumalaisia silmiä, tyttöjä ja poikia, nuoria ja vanhoja, ja kaikki nauroivat -- hänelle!

Juuso Kallio lopuksi yllytti miehet huutamaan: hurraa!

Tässä perkeleellisessä melussa hänet kannettiin pihalle ja siellä isäntä joukon etunenässä sanoi hänelle:

-- Uskallappas toiste tulla köyritansseihimme saarnaamaan!

Sitten väki meni sisälle, ovi suljettiin, viulut yltyivät soimaan ja tanssi alkoi -- koko maailman polkka oli parhaallaan menossa.

Nyt ymmärsi Hannes tavanneensa sitä raakuutta, jota hän lähti etsimään. Meneppäs nyt ja luennoi sille! Tai lausuisitko sille runon vaiko laulaisit isänmaallisen laulun...?

Hannes jo ivaili itse itseään. Kun hän pääsi koululle, tuntui hänestä kuin olisi hän nostettu likakuopasta ja vaatteet vielä moskaa valuisivat.

Hän oli nyt täydellisesti nöyryytetty mies. Sillä hän oli kohdannut mahtavampansa. _Hän_ oli liian heikko sivistyksen apostoliksi näillä takalistomailla. Ja hänen aseensa, jotka seminaari hänelle antoi, kovin tylsät.

Taas tuli Hanneksen sieluun kuvitelma jättiläisestä, joka nousisi näiden pariin jostain tuntemattomasta maailmasta kädessään sivistyksen valtasoihtu. Ja kun hän sen pystyttäisi tämän pimeyden keskelle, niin varmaan se huikaisisi ja he nöyrtyen maahan lankeisivat. Mutta hän? Rengit, joiden jalat viinasta horjuvat, kantavat hänet pihalle. Ja siellä hänelle vielä annetaan nuhteet yhteisen kansan silmien alla.

Mutta ei tämä tällainen ole sivistyksen vika. Vika on siinä, että hän -- sen esitaistelija -- on ylen heikko nuori mies, joka ei ymmärrä arvostella asemaa eikä oikeata hetkeä. Joka lähtee tappeluita iskemään, sen pitää juuri ymmärtää se "oikea" hetki.

Samassa hänen povessaan kuiskattiin: "Mitä valitat? Onhan se sinun oma kansasi, joka sinulle hävittömäksi rupesi. Nythän näet, kuinka se on raaka ja kuinka sen raakuudessakin piilee voimaa. Ihaile sitä! Sillä kun tuon voiman suunta saadaan käännetyksi päinvastaiseen, tekee se yhtä uljaita voimannäytteitä valon ja valistuksen alalla kuin nyt pimeyden töissä. Ja kuka on ensi kerralla kohta voittoon kohonnut? Vain suurimmat onnen sylilapset, joille taistelu on leikkiä."

* * * * *

Kun opettaja oli ulos saatettu tanssituvasta, yltyi heidän remunsa siellä sisällä kahta rajummaksi. He ikäänkuin nyt vasta tunsivatkin mahtinsa ja seisovansa omalla pohjalla, kun opettajalle tuollaisen ulosmenon laittoivat. Hurjuus huippuunsa kohosi ja rohkeina heiteltiin jalkoja vimmaisessa tanssissa.

Tanssittiin, tanssittiin, tanssittiin...

Toisistaan ei välitetty, vaan jokainen eli omaa iloaan. Ei moneen, moneen vuoteen oltu pidetty näin mahtavia köyritansseja. Sillä nyt tulivat vanhemmatkin ihmiset kuin sattumalta tukulta mukaan vedetyiksi. Siellä menivät yhdessä mylläkässä isät, äidit, lapset. Tämä oli aito Noan ajan rohkeata riemua ja kirjavata syntiä.

Silloin yön sylissä, kun tuikuttavat tuijulamput väsyneesti valaisivat hyvin tomuista, harmaankeltaista ilmaa ja hikeä ja tupakan savua oli tuvassa niin runsaasti, että sitä melkein voi lapiolla lykätä, kun useampien miesten silmät viina oli pilannut ja naiset synnynnäisen ujoutensa pois viskanneet rohkeina miesten sylissä keikkuen, silloin yht'äkkiä kuului hirveä huuto, näkyi punaista verta ja mies puukko kyljessä horjahti lattiaan.

-- Siinä on Maijan puolesta! kuului huuto ylinnä.

Kaikki säikähtivät kuin salama olisi tuvan pirstonnut.

Juopuneet selvisivät, tytöt taas häpesivät, miehet huusivat, naiset itkivät. Toiset ottivat kiinni murhaajan; toiset koettivat hoitaa murhattua. Työnneltiin toisiaan, tuupittiin ja hätäiltiin. Ja kun ensi sekasotkusta selvittiin, huomattiin, että murhattu oli Karvisen isäntä ja murhaaja Lois-Maijan isä.

Molemmat olivat he olleet liikutettuja. Murhaaja oli kantanut isännälle vihaa jo vuosikymmenin tyttönsä tähden.

Nämä olivat viimeiset köyritanssit Orjasaaressa.

XIII LUKU.

Tuon murhatapauksen jälkeen koulupiirin ihmiset olivat hyvin peloissaan. Olihan murhattu pitäjän ensimäisiä isäntiä ja kaikki hänestä olivat pitäneet. Taas murhaajaa vihattiin ja hänen oma vaimonsa kirosi häntä. Yleinen mielipide tuomitsi murhaajan kaikkein katalimmaksi raukaksi, joka kehtasi oman isäntänsä murhata, vaikka tämä aina oli ollut hänelle hyvin hyvä. Murhaaja oli ollut synkkämielinen jo monen monta vuotta. Mutta muuten kirjan mies ja uskonnollisuuteen taipuva. Monta sanaa viikossa hän ei puhunut eikä juuri ihmisten seuroissa viihtynyt. Ei kiroillut, ei juonut, eikä juuri naisiin katsonutkaan.

Kun Hannes kuuli murhan, oli hän sydänjuuriinsa asti liikutettu.

-- Kävikö isäntä Karvinen muulloin köyritansseissa? kysyi hän sanantuojalta.

-- Joka vuosi _hän_ oli niissä, kuului vastaus.

Hannes tyyntyi. Tuo Karvinen olisi varmaankin ollut pohjaltaan oikein kelpo mies, mutta salainen synti hänet tuhosi. Hän oli niin elämänhaluinen, niin kovin elämänhaluinen, hänen suonissaan kuohui voimakas veri, mutta nuoruudessa sen veren suuntaa ei osattu oikein ohjata. Ja se oma veri hänet tuhosi, se liian voimakas elämänhalu, joka jo hänen kasvoissaan leikkien säteili.

-- Käypikö tavallisesti köyritansseissa vanhojakin ihmisiä? kysyi Hannes uudelleen.

-- Ei sanottavasti. Mutta olihan niitä tänä vuonna, kun opettaja niitä sinne kuljetti.

-- Niin. Minä tarkoitin kokonaan toista. En voinut uskoa, että vanhemmatkin ihmiset olisivat noin vanhojen muistojensa vallassa. Luulin että he jaksaisivat hillitä itsensä. Mutta nyt siellä polki tanssin mylläkässä kokonaisia perhekuntia. Ja sehän on jo lumousta, jota ei tavallinen ihmisvoima pidätä. Minä olin tyhmä, mutta kyllä he minulle kostivatkin. Kuitenkin jos he kuuntelivat minua, niin murha jäi tekemättä.

-- Niin jäi. Ja nyt sitä surraan.

-- Ja opettajana minä olisin tehnyt väärin, jos olisin istunut koululla toimetonna, kun vierelläni kokonainen helvetti oli sytytetty.

-- Nyt surraan, ett'ei opettajaa toteltu. Karvisen Maikki on koko yön itkenyt ja valittanut. Emäntä Karvinen vain veisaa ja huutaa: halleluja! Toiset sanovat, että opettaja kostoksi noitui tuon tapauksen. Toiset taas että Jumala sen rangaistukseksi lähetti, kun opettajaa niin kovin häväistiin. Menettelyään teitä kohtaan he kovasti katuvat.

-- Se on kauniisti tehty. Minä luulin jo, että minun täytyy jättää tämä pitäjä...

Puhuja -- yksi koulunjohtokunnan jäsenistä -- säikähti ja alkoi monenkertaisesti pyydellä anteeksi kaikkien puolesta.

Ja sinä päivänä, joka tansseja seurasi, kävi koululla monta ihmistä, jotka olivat aivan murtuneita. Naiset itkivät ja pyysivät anteeksi, miehet sadattelivat omaa hurjuuttaan. Tuli niitäkin, jotka paikalla eivät olleetkaan, ja pyysivät opettajalta koulupiirin puolesta anteeksi. Murhatapaus oli kaikki säikähdyksellä lyönyt.

Nyt jo pyydettiin pyytämällä, että opettaja ensi sunnuntaina heitä koululla neuvoisi. Opettaja lupasi.

Hannes lähti Karviseen. Maikki häntä häpesi eikä tullut näkyviinkään. Opettaja pyysi saada nähdä ruumista. Renki tuli näyttämään. Vainaja oli nostettu riiheen, kunnes nimismies saapuisi pitämään poliisitutkinnon. Sitten se vasta hankittaisiin ja puhdistettaisiin.

Siinä lepäsi mies eksymystensä uhrina. Oi, miten ankara on siveyden laki! Hanneksella tulivat vedet silmiin.

Tässä taittui varmaankin hyvä sydän, joka pilautui sivistyksen puutteessa. Hannes oli varma, että Karvinen ei olisi ollut sellainen kuin hän oli, jos hän olisi saanut hyvän pohjakasvatuksen. Opettaja muisti hänet niin ilmielävänä eilen illalla koululla. Vainaja antoi reippaasti ja sydämellisesti kättä, hymyili ja sanoi vakavasti lopuksi:

-- Minä toivoisin, että opettaja saisi meidät kaikki paremmiksi. Minua jo kohotitte koko joukon, vaikka kyllä se vanha koski täällä liivin alla pyrkii kohisemaan.

Hannes kallistui lähemmäksi katsomaan noita sieviä kasvoja, jotka olivat vieläkin kuin puolihymyssä. Karvinen oli kuollut nauru huulilla. Ei liene luullutkaan itselleen niin pahoin käyneen.

Pois mennessään käveli Hannes rakennuksen sivustaa. Hän kuuli tuvasta hyvin kimakan virren veisuun, johon seottui useampia särkyneitä ääniä. Kylän hurskaat mummot olivat tulleet emäntää lohduttamaan ja nyt siellä kuorossa veisattiin niin, että huone järisi.

-- Ei ole tämäkään kristitty opettaja, kuuli hän samalla soimauksen selkänsä takaa.

Mutta hän meni vain. Sillä hänen sydämensä oli liian täysi.

* * * * *