Part 5

-- Koulun menosäännössä ei saa olla mitään ylimääräisiä menoja. Voisitte sanoa esimerkiksi, että teidän pitää aina saada polttaa kynttilää, jos nyt sen sallisimme. Tähän tarvitaan erityinen kunnanpäätös.

-- Ei yhtään tarvita!

-- Tarvitaanpa! Kunnankokouksen pöytäkirjan otteella ilmoitamme teille, että ette saa polttaa kynttilää.

Silloin jo Kallio lähti. Hannes antoi hänen mennä.

Asia menikin kunnankokoukseen. Ja kunnankokous päätti yhtenä miehenä, että Orjasaaren opettajalle ei kunta kynttilöitä osta. Pöytäkirjan ote tuli päätöksestä Kallion käden kautta Hannekselle, joka nyt sille nauroi yksinään, kun ei uskaltanut muiden nähden nauraa.

Sillä ne voisivat tehdä kunnankokouksessa päätöksen, että kunnalle ei saa nauraa.

Muistutuksia satoi edelleen Kalliolta. Niitä tuli kaikista mahdollisista seikoista. Mutta Hannes pysyi tyynenä.

Lopulta Kallio väsyi eikä tullut enää luokkaan. Hänen tuolinsa pysyi siellä vain pahana muistona.

Lapsetkin sitä kaartaen kiersivät.

Lois-Maijan välityksellä nyt Kallio vakoili.

* * * * *

Oli äidinkielen tunti. Varttuneemmilla oli sisälukua, nuoremmilla kirjoitusta. Kolmas ja neljäs osasto -- täällä oli ennen kirkonkylän koululla olleita oppilaita -- luki "Maamme kirjasta" isänmaasta, toinen ja ensimäinen osasto kirjoitti erikorkuisiin väleihin sananlaskuja: "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto" ja "Oma maa mansikka, muu maa mustikka". Raikuvalla lasten äänellä he kuorossa ensin vihkoistaan nuo sananlaskut lukivat, opettajan viivottimella tahtia lyödessä. Ja kun ne oli ulkoa opittu, alettiin kirjoitus vihkossa olevan mallin mukaan.

Sillä Hannes koetti välttää pelkkää koneellista yksinäisten kirjainten jäljittelemistä.

Kirkas syyskuun loppuaurinko heitti luokkaan tulvan lämpöä ja leikkivää valoa ja kauniin luonnon ympärillä puki loistavaan värihohtoon, siihen kirjavaan loistoon, mikä on mahdollista vain syyskuussa, jolloin värit ovat runsaimmillaan, silloin kun elämä ja kuolema oman karvansa näkyviin tahtoo. Keltaista, punaista ja niiden välistä moninaista vivahdusta, vihreätä kymmenenkin laatuista, sinistä ja sen eri seotuksia näkyi kaikkialta silmään mustanharmaalla pohjalla, jonka muodostivat kynnetyt pellot, lakastunut lehto, syksyinen maankamara ja kivikoiset mäet.

Mutta auringon loisto antoi kaikelle tälle kullankellervän vernissan ja kaunisti luonnon jo riutuneita kasvoja.

Tunne syttyi Hanneksen sielussa palamaan. Hän kutsui lapset ikkunan luo ja käski heidän katsoa ulos. Laulettiin sitten reippaasti: "Olet maamme armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa".

Sitten saivat lapset mennä paikoilleen. Nyt kysyi Hannes:

-- Voipiko joku sanoa, mikä noista ikkunoista niin kauniina näkyy?

Nousi ylös kymmenkunta sormea. Hannes kysyi Karvisen pieneltä tytöltä, ja se vastasi reippaasti:

-- Isänmaa.

Nuokin, jotka eivät tienneet, kääntyivät ihmeissään "isänmaata" katsomaan.

-- Millainen on meidän isänmaamme?

Nyt nousi jo pystyyn parikymmentä sormea. Hannes kysyi Kähkösen pikku pojalta, jonka kieli sammalsi.

-- S'on kaunis, ilmoitti poika.

-- Äärettömän kaunis, vahvisti Hannes syvällä rintaäänellä, joka näytti menevän lasten veriin saakka.

-- Mutta mitä pitää meidän tälle isänmaalle tehdä? Joku yläosastolainen viittasi, Hannes kysyi siltä.

-- Rakastaa, kuului vastaus.

-- Mutta miten me sitä rakastamme?

-- Kun teemme työtä sen eteen.

-- Miten talonpoika voi sen eteen tehdä työtä?

-- Kun tulee sota, niin menee ja tappelee sen puolesta.

-- Mutta entä silloin, kun ei ole sotaa?

-- Viljelee soita ja rämeitä.

-- Jolla on voimia mennä niin pitkälle, on hyvä. Mutta isänmaan eteen tekee työtä silloinkin, kun oman jo perkatun peltonsa kelvollisesti hoitaa ja muuten kunnon ihmisenä elää. Tällöin talonpoika kuokalla ja auralla taistelee isänmaansa puolesta. Ja se taistelu on yhtä hyvää kuin miekalla taistelu -- paljon parempaakin, jos syvemmälle ajatellaan. Samalla kuin teidän isänne ja äitinne tekee työtä oman leipänsä eteen, tekevät he työtä isänmaan eteen. Ja millainen silloin oma maa heille on?

Nousi taas joku sormi.

-- No, Pekka Makkonen.

-- Oma maa on heille silloin mansikka.

-- Millainen marja se mansikka on?

-- Se on makea marja.

-- Millainen silloin on oma maa kuin se on mansikka? Saimi Karvinen sanoo.

-- Oma maa on silloin makea maa.

-- Eli toisin sanoin mieluinen ja rakas maa. Kumpi marja on makeampi, mustikka vai mansikka?

Nyt nousivat kaikkien sormet ylös.

-- Hilma Kinnunen sanoo.

-- Mansikka on makeampi.

-- Kun "oma maa on mansikka ja muu maa mustikka", niin kumpi maa on mieluisampi?

-- Oma maa.

-- Juuri sitä tahtoo tuo sananlasku opettaa. Mutta miten kuusta kuunnellaan?

Ei kukaan tiedä.

-- Siten kuunnellaan kuusta, kun ymmärretään sitä oikein hoitaa ja opitaan tuntemaan sen elämisen ja kasvamisen ehdot, sen rakenne ja äänettömät pyynnöt: "elä minua turhaan raiskaa eläkä vikuuta!" Ja siten kuunnellaan sitä kuusta, jonka juurella on asunto, kun emme omista outoja herrastapoja ja muoteja, vaan pysymme koruttomina, rehellisinä talonpoikina. Eli toisin sanoen: olemme ympäristömme täysiä lapsia ja elämme naapuriemme tavalla.

Sitten jatkettiin tavallista opetuksen menoa.

* * * * *

Muutamana päivänä tulee Karvisen emäntä koululle virsikirja kädessä ja "Siionin virret" kainalossa. Niiaa ja niiaa opettajalle. Hän tarjoaa virsikirjan opettajalle ja pyytää häntä laulamaan: "Ah, syntinen, koska synnistäs lakkaat?"

Opettaja kysyy:

-- Mitä emäntä tällä oikein tarkottaa?

-- Sitä että opettaja on syntinen.

-- Enhän sitä kielläkään.

-- Mutta syntisempi kuin minä ja moni muu...

-- Mahdollisesti.

-- Ja opettaja lapsillakin laulattaa maallisia renkutuksia. Niitä ne kotonakin hoilaavat ja meidänkin pikku Saimi puhuu minulle isänmaasta kuin mikäkin apostoli. Ei raamattu tiedä isänmaasta. Mutta taivaasta... taivaasta... oi siitä uudesta Jerusalemista...!

-- Mutta tietääpäs virsikirja.

-- Virsikirja on ihmisten tekemä, mutta raamattu Jumalan antama. Maikin jo maailma pilasi...

Hannes kauheasti punastui.

--... Nyt sinä pilaat Saimin. Portot ryöstivät minulta miehen ja porttoin asuinkumppalit tahtovat ryöstää lapseni... Ell'et sitä Lois-Maijaa karkoita tästä koululta pois, niin käyn rovastille sanomassa, millaista elämää sen kanssa pidät. Nyt sen tiedät, sen tuhannen syntinen! Ptyih...!

Emäntä sylkäsi, kokosi helmansa ja lähti. Hannes oli luihin ja ytimiin asti liikutettu. Siinä oli hänelle kiitos emännältä!

Hän juoksi emännän jälkeen ja kysyi:

-- Kuka on emännälle tuollaista uskotellut?

-- Juuso Kallio, huusi emäntä ja meni.

-- Aa! Siis se kettu, joka kantaa rinnassaan Hänen Majesteettinsa antamaa rahaa "rehellisyydestä".

Jo täydelleen selvisi Hannekselle Kallion juonittelu. Mutta Hannes jäi Lois-Maijan suhteen odottavalle kannalle --.

* * * * *

Siinä koulupihalla oli entisen rakennuksen jätteitä. Oli tallikin, jonka ylisille silta vei. Koulupojat välitunneilla sillä sillalla mielellään mekastivat, vaikka Hannes oli monesti kieltänyt.

Paavo Mononen oli poissa muutamana aamuna koulusta. Sillä poikaraukalla oli hyvin rikkonaiset vaatteet, jotta hartiat niiden alta vilahtelivat eikä ollut kenkiä. Nyt ilmojen jäähdyttyä oli aivan säälittävää nähdä hänen paljain jaloin retustavan. Hannes oli ollut juuri mielessä antaa Paavo-paralle vanhat kenkänsä ja villasukat.

-- Missä Paavo Mononen on?

-- On kipeänä.

Koulun päätyttyä meni Hannes Paavoa katsomaan. Tuvassa, joka oli höyryävän kuuma ja jossa asui toistakymmentä henkeä, makasi lattialla Paavo kasvot karmosiinin punaisina. Hän oli kiihtyvässä kuumeessa. Opettaja toimitti kylmiä kääreitä ja neuvoi hoitamaan, sillä pitäjässä ei ollut lääkäriä eikä rohtolaa.

Viikon takaa tulee Paavon isä ärtyneenä opettajan luo.

-- Miten Paavo voipi?

-- Kuoli yöllä.

Isä jäi puhumattomaksi, mutta nähtävästi punoi mielessä erikoisempaa.

-- Taidatte kovasti surra?

-- Eikös tuota... lähetti isä vastaukseksi.

-- Paavo vilustui ja sai kuumeen. Vaatteet olivat kovin heikot eikä kenkiä.

-- Ei se vilustunut.

-- No miten sitten?

-- Täällä koululla sen rusikoivat.

-- Kuka rusikoi?

-- Tuolla tallin sillalla kuuluvat hyppelevän ja Malisen Niilo oli työntänyt sen alas. Siinä aivot tärähtäneet ja sai aivokuumeen. Siihen kuoli.

-- Eivätpä lapset minulle mitään ole sanoneet.

-- Niin se on. Tautivuoteellakin huusi: "Niilo sinä, elä työnnä!"

-- Voi hourailla. Sillä lapset eivät ole minulle mitään puhuneet.

-- Lastenko sitä pitäisi puhua? Etkö itse jouda vartioimaan? Sitä vartenhan palkkaa _meiltä_ kannat...!

Mies räjähti yht'äkkiä kuin ammuttu pyssy. Hannes hytkähti.

-- Tässä on väärinkäsitys. Kuka teille tuon aivokuumeen selitti?

-- Juuso Kallio. Sanoi pitävänsä johtokunnan kokouksen, jossa asia otetaan esille. Ja siitä sitten riippuu, rupeanko minä sinulta perimään käräjissä vahingonkorvausta.

Hannes naurahti niin vakava kuin asia olikin. Mies teki poislähtöä. Opettaja tarjosi hänelle kätensä hyvästiksi, mutta mies ylenkatseellisesti sylkäsi ja meni.

Johtokunnan kokous pidettiin, mutta kukaan oppilaista ei tiennyt niin mitään asiasta.

Juuso Kallio tahtoi kuitenkin kirjoittaa koulun johtokunnan pöytäkirjaan muistutuksen opettajalle, mutta Karvisen isäntä pani kovasti vastaan.

Asia jäi silleen. Hannes pyysi Juuso Kalliota teelle. Mutta esimies katsoi hirmuisesti ja lähti.

* * * * *

Tuomas Wänskä oli suurikokoinen poika. Se oli usein ilkeä tytöille. Muutamana päivänä oli hän järjestäjänä. Mutta silloin kantoi hän erään tytöistä välitunnilla luokkaan ja oli raaka hänelle. Opettaja sattumalta näki tapauksen. Hannes vei pojan kamariinsa ja kuritti häntä. Mutta aivan säädyllisesti. Poika juoksi kotiinsa ja haki isänsä apuun. Isä tuli hengästyneenä, kädessä suuri puukanki ja huulilla mahtava tulva kirouksia. Hannes huomasi, että tässä oli mies, joka tilapäisesti oli kadottanut järkensä. Hän koetti tyynnyttää isää. Mutta isä pauhasi:

-- Sinä sen s--na! Luuletko saavasi tappaa minun poikani niinkuin tapoit Paavo Monosen?

-- Kuka teille tuollaista on puhunut?

-- Kaikki sitä puhuvat. Ja nyt minä kostan sekä Paavon että Tuomaan puolesta...!

Mies ojensi kangen lyödäksensä. Hannes tarttui siihen voimakkaasti. Viskasi ensin kangen eteiseen ja työnsi miehen jäljestä. Pani sitten ovensa säppiin.

Mies täräytti kangellaan oveen, niin että seinät järisivät. Ja eteisessä piti tällaisen puheen, ärjyen kuin vihastunut härkä:

-- Luuletko sinä, että soosomi köyhäin lapsia saat murhata. Tästä tehdään kaipuu kuvernööriin ja sinaattiin asti. Kyllä Juuso Kallio kirjoittaa. Ja silloin virka pois...!

Voimakas kirous ja mies poistui.

Tällaisia kohtauksia, että vanhemmat, etenkin loiset, tulivat opettajalle rähisemään lapsistaan, sattui ensi alussa hyvin usein. Mutta aina kuului, että Juuso Kallio oli niiden takana. Hän oli se pimeä henki, joka täällä takalistojen yössä valtikkaa piti.

Hannes ne hyvin tyynenä selitteli. Se oli aivan yksinkertaisesti sielullinen ominaisuus, joka pohjaltaan silti oli paraita, mitä ihmisessä on. Nuo rähisijät olivat melkein poikkeuksetta köyhiä ihmisiä, loisia, joita Ylä-Karjalassa on yhtä paljon kuin sikäläisissä pelloissa kiviä. Ja silloin niitä on paljon.

Näillä loisilla ei ollut muuta omaisuutta kuin lapsia. Vaistomaisesti he vainusivat, että köyhiä kaikissa poljetaan. Siis välttämättömästi myös koulussa. Sentähden he olivat auttamattoman epäluuloisia ja uskoivat kaikki, mitä heidän lapsensa opettajasta puhuivat. Ja kun hekin rakastivat lapsiaan, tahtoivat he niitä omilla aseillaan opettajaa vastaan puolustaa. Se siis pohjalta oli vain lapsirakkautta tuo rähinä.

Ja semmoisena Hannes sitä ihailikin, niin paljon ikävyyttä kuin se hänelle tuottikin.

X LUKU.

Muutamana iltapäivänä korjaili Hannes kamarissaan oppilasten laskuvihkoja, kun eräs nuorekas hyvin korea mies pyörähti sisälle. Hannes nosti silmänsä työstään.

Mies teki hyvän päivän, istui käskemättä ja alotti pakinan:

-- Opettaja ei minua tunne. Mutta siltikin minä olen tuttu.

-- Kuka sitten?

-- Holopaisen tuleva vävy, jolle opettaja kirjeen kirjoitti.

-- Vai niin.

Hannes kävi antamaan kättä.

-- Ja nyt isäntä Holopaiselta terveisiä. Hän pyytää opettajaa puhemieheksi tyttärelleen ja minulle.

Opettaja hämmästyi.

-- Puhemieheksi?

-- Niin. Sanoi, että kun opettaja pani asian alkuun, niin vieköön perille asti. Muuten ei kauppaan suostukaan.

Hannes naurahti.

-- Jos ei muita vaikeuksia ole, niin sitten kaikki on hyvin... aivan hyvin... kerrassaan hyvin. Sehän on erinomaista, että saatte toisenne. Onnittelen... onnittelen! Ja riemuitsen teidän onnestanne. Sillä minä näin omilla silmilläni, miten paljon Anna sinua rakastaa. Ja ymmärrä sinä häntä arvottaa...! Miksi karkuun lähdit?

Mies punastui ja hätäili:

-- Ilkeä on sanoa, mutta minä pelkäsin, että isäntä tappaa minut. Kuulin uhkauksia... että hänellä... hänellä oli jo puukot hiottu ja kirveet teroitettu. Ja... sanonko kaikki?

-- Sano pois!

-- Sinä yönä, kun pakenin, tuli Anna yöpuvussa hiljaan hiipien tallin yliselle, jossa makasin. Hän oli hätäynyt ja puhui: "Nyt pakene, muuten huomenna olet ruumiina. Tänä yönä voi tapahtua hirveitä. Mutta, rakas Janne, lupaatko vielä palata?" "Palaan... varmasti palaan...", vastasin. Hän meni. Minä kokosin vähät vaatteeni ja laskeusin alas maailmalle mennäkseni. Ja kun minä pääsen muutaman sylen talosta ja katson taakseni, näen isännän hiipivän talliin kirves kädessä. Siis pääsin pakoon viimeisellä hetkellä... juoksin... juoksin... Teinkö väärin, kun pakenin?

-- Etpä tehnyt.

-- Miksi Annan viettelit?

-- Hyvä... rakas opettaja! En minä Annaa vietellyt... Anna se kaikki keksi ja neuvoi. Minä kyllä lauloin ja soitin viulua. Mutta ei aikomukseni ollut talosta tyttöä ryöstää... Anna rupesi minua ajamaan kaikkialla takaa. Olin minä tallissa... hän tuli sinne tuomaan varsoille leipää. Olin minä niittämässä... hän tahtoi olla minun haravanaiseni. Olin minä kyntämässä... hän tahtoi olla lehmiä vahtimassa kesantopellolla. Olin minä missä tahansa... hän oli aina kintereilläni. Hän oli kuin lumouksessa. Jokaisen täytyi se huomata. Ja niin sen näki isäntäkin. Silloinkos vaino alkoi! Ensin sievästi ja hillitysti. Sittemmin yhä rajummin. Nyt jouduin minä Annan lumoukseen. Minun täytyi totella. Vereni vapisi pelosta, mutta minä olin hänen vallassaan. Jos missä liikuin, oli aina Anna silmissäni. Näin metsässä jokaisen puun takana Annan, näin hänet jokaisella pellolla leikkaamassa, jokaisessa karjassa lypsämässä, joka polulla, joka pensaassa... yöllä ja päivällä. Kun sitten hän itse todellakin tuli lähelleni, kuumenivat vereni kuin olisin pudonnut lämpöiseen veteen ja minä menin aivan tahdottomaksi ja tottelin hänen pienintäkin viittaustaan. Ellen olisi ollut lumouksessa, olisin kyllä tehnyt lopun siitä isännän kiusaamisesta. Olihan hän lapsensa isä. Mutta minä voin sanoa, että minä en voinut... en voinut, vaikka pelkäsin ja käytöstäni isäntää kohtaan kaduinkin. Mutta meille molemmille pitää antaa anteeksi: me olimme lumotut. Sellaista kai se on rakkaus. Siinä on tulta, joka palaa, vaikka sille olisi satakin sammuttajaa. Mutta se on sydäntäni karvastellut, että Annan vanhemmatkin ovat luulleet minun olevan vain tavallisen yönjuoksijan, joka synnin perässä juoksee. Jotain parempaa se kuitenkin oli kuin riettautta. Enhän muuten olisi takaisinkaan tullut.

-- Huomaan että olet kelvollisempi kuin aluksi luulinkaan.

-- Luuleeko opettaja, että Anna vain raakaa yönjuoksijaa olisi niin suosinut? Ei toki. Pois se! Eihän hän ole sellainen nainen. Mutta kun hän rakastaa, niin hän rakastaa, eikä sille kukaan voi mitään. Niin hän itse sanoo. Ja niin minäkin uskon. Ja sanon samaten.

-- Rakastatko _sinä_ Annaa?

-- Muutenko tässä olisin? Mutta enhän minä aluksi olisi rohjennut lähestyäkään sellaisen suuren talon ja sellaisen jäykän isännän tyttöä... ja ainoata tyttöä...

-- Niin, niin. Kyllä ymmärrän. Mutta pääasia on se, että sinä rakastat Annaa?

-- Rakastan.

-- Ottaisitko hänet nytkin vaimoksesi, vaikka hänen mukanaan et saisi penniäkään?

-- Ottaisin.

-- Teetkö valasi sen päälle?

-- Teen... varmasti teen.

Hannes otti raamatun ja teetti miehellä valan. Mies vannoi opettajan sanojen mukaan.

-- No nyt minä rupean puhemieheksesi.

-- Eikö opettaja lähde sinne Holopaiseen, niin siellä tehdään kirjat valmiiksi?

-- Onko isäntä minulle vihainen?

-- Ei ole. Kummastelee vain sitä, että miten te nuoreksi mieheksi olette viisas...

-- Elkääpä imarrelko!

-- Ja teitä minunkin pitää sydämeni pohjasta kiittää onnestani... ilman teitä en olisi Annaa koskaan saanut... minä kiitän... kiitän...

Miehelle tulivat vedet silmiin ja vielä käsi opettajan kädessä astui hän ulos koulutalosta.

He lähtivät Holopaiseen.

XI LUKU.

Hannes oli menossa rovastilaan mukanaan Holopaisten naimapaperit. Pappila oli jonkun matkaa kirkolta korkealla kummulla, ympärillä hyvin viljeltyjä peltoja, niittyjä, lehtoja, vähän ulompana havumetsää. Ja sitten kahdelta puolelta ottivat silmään suuret selät lukemattomine saarineen ja salmineen, lahtineen ja niemineen. Luonto tässä oli aina juhlallinen ja aina mielikuvitusta nostava, olipa se sitten kesän luovassa vihreydessä ja elävässä kukoistuksessa tai talven harmaissa pakkasissa, jolloin kylminä öinä revontulet hohtavat ja valju kuu jäätyneisiin hankiin kimaltelee. Sillä tässä näki silmä aina vaihtelua, näki aina erilaisia värejä ja suhdallisia ääriviivoja. Kaukana oli tästä paikasta erämaiden yksitoikkoisuus, niin kaukana, että taitelijan silmä tällä kummulla olisi viettänyt yhden elämänsä nautintorikkaimpia hetkiä.

Piispakin oli tarkastusmatkallaan paikkaan lumoutunut ja kehottanut pitäjäläisiä kummulle Jumalan ylistykseksi rakentamaan pappilan. Pitäjäläiset kiitoksesta lumoutuivat piispaan ja lupasivat laittaa.

Se tehtiinkin uudenaikainen, huvilamainen, jossa oli neljä lipputankoa ja kookkaat parvekkeet. Siinä olivat suuret salit, niissä paneiliseinät, terrakottauunit ja kattokoristeet oikeata taidetta.

Pitäjän muuten liiankin kuiva ja kova vaatimattomuus oli tässä unohtanut itsensä ja Jumalan ylistykseksi pusertanut itsestään vavahtelevin käsin ja verta vuotavin sydämin ensi luokan korutemppelin näille nälkämaille.

Tuohon ihmeellisen ihanaan luontoon sopi rakennus kyllä mainiosti kuin taivaasta lähetettynä, sillä Luoja itsekin oli tässä ruvennut juhlatuulelle ja henkäissyt maan päälle kappaleen taivaallista kauneutta.

Mutta kun pappila valmistui ja loistossaan auringon valossa ui siellä ylävällä kummulla ikäänkuin hymyillen ottaen vastaan ihailuja, kirosi pankki-Holopainen sen ensi kerran nähdessään. Ja koko se ryhmä, jonka etunenässä hän seisoi, kirosi mukana. Siitä päivästä he olivat sen ihanan pappilan veriviholliset. Sillä he itse asuivat tuvissa, joissa ovet olivat kuin tallissa ja uunit rakennetut omin käsin oman pellon liioista kivistä. Tätä pappilaa tehtäessä oli mestaria idästä ja lännestä.

Pankki-Holopaisen leppymättömän vihan pappilaa kohtaan oli rovastikin pian saanut kuulla. Hän ja Holopainen olivat siitä lähtien pitäjässä kuin kaksi tähteä taivaalla, jotka paistavat eri aikana vuorokaudesta. Rovasti luki itsensä aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta Holopaisen ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä.

Hannes seisahtui kummissaan pappilan rappusilla luontoa ihailemaan. Sillä vaikka oli jo syksy, oli maisema yllättävän kaunis. Rakennus salasi suuruuttaan näin avaralla ja avonaisella paikalla.

Hannes tuli komeaan eteiseen, joka ikäänkuin kuohui vaatetavaraa. Ja nyt hän huomasi lähteneensä liian yksinkertaisessa asussa tällaisiin vieraisiin. Sillä hän oli harmaassa sarkapuvussa, ilman kiillotettua kaulusta ja saappaiden varret housunlahkeiden päällä.

Eteisessä Hannes ryki ja ryki, sillä kaikki oli hiljaista eikä ihmistä näkynyt missään. Viimein saapui palvelija, joka osotti Hannesta menemään pihalta toisesta ovesta kansliaan, sillä nyt hän oli muka tullut "väärälle puolelle."

-- Tämä on herraspuoli, neuvoi palvelija lopuksi.

-- Mutta enköhän saisi täältäkin tavata rovastia? kysyi Hannes naurahtaen.

Palvelija avasi oven rovastin työhuoneeseen. Siellä keinutuolissa istui suuri mies, jolla oli aivan lumenvalkoinen tukka, nenällään kultakehyksiset rillit, päällä valkoinen silkkiliivi ja jalassa vaatekengät. Hän oli syventynyt sanomalehden lukemiseen. Se lehti näkyi olevan "Hufvudstadsbladet".

Palvelija alkoi puhua ruotsinkieltä.

Rovasti havahtui. Pani pois sanomalehden ja niisti nenänsä. Hienoissa valkoisissa käsissä loisti useita sormuksia, kun hän nenäliinaansa kaavamaisilla liikkeillä avasi.

Kaikki ympäristö oli ylellistä ja komeaa kuin kaupungin suurimmissa herrastaloissa. Hannes, joka tuli puutteen ja yksinkertaisuuden, alastomuuden ja töryn keskeltä, hiukan vavahti tätä arvaamatonta korskaa.

Hän kumarsi syvään ja esitteleytyi. Rovasti oli noussut, katsoi tarkastavasti Hanneksen sarkapukua ja saappaita, joiden varret olivat housunlahkeiden päällä, vetäsi sieraimiaan, viittasi kädellään istumaan ja painautui takaisin tuoliinsa ja venytti pitkään:

-- Vai Orjasaaren uusi opettaja...

Ja sitten hetken takaa:

-- Tervetuloa.

Nyt tarkastelu jatkui ja terävä katse uudelleen kulki Hanneksen kengistä hänen hiuksiin asti.

Sitten rovasti nosti nenäliinan taskustaan, kieputti sitä hetken ja huone täyttyi Kölnin veden lemusta.

-- Oletteko käynyt seminaarin?

-- Olen.

-- Eikö mitään muuta opistoa?

-- Kansakoulun ja viisi luokkaa lyseota.

-- Miksi ette käynyt lyseota loppuun?

-- Ei ollut varoja.

-- Mikä oli isä?

-- Pohjanmaalla pieni tervanpolttajatilallinen. Rovasti taas kieputti nenäliinaansa ikäänkuin olisi karkottanut pois tervanhajua.

Hannes punastui. Tämä vastaanotto oli liian loukkaava.

-- Pohjanmaaltako tänne tulitte?

-- En. Olen ollut aina suvet kauppapalveluksessa ja talvet koulussa. Nyt olin suvea sen entisen kauppaisäntäni luona Etelä-Karjalassa.

Hannes tahtoi toimittaa asiansa niinpian kuin mahdollista. Ja otti esille pankki-Holopaisten paperit.

Mutta nyt vasta rovasti hämmästyi. Naurahti sitten ivallisesti ja sanoi:

-- Taidatte olla pankki-Holopaisen ystävä?

-- Minä olen jokaisen koulupiirini ihmisen ystävä, vastasi Hannes.

Vähän kuumaa verta nousi rovastin kalpeille kasvoille. Mutta hän oli vaiti.

Asia toimitettiin kylmästi ja virallisesti. Rovasti ei puhunut mitään muuta kuin kaikkein välttämättömintä. Hannes heitti hyvästin ja poistui.

Rovasti ikkunastaan katsoi häntä ja tuumi puoliääneen:

-- Siinäkin yksi puoliherra... hm... hm... Tulee ensi tervehdykselle sarassa, saappaan varret housujen päällä, ei kaulustinta kaulassa eikä siinä kaulahuivia. Ja... ja pitäjän suurimman raakalaisen talonpojan tytön puhemiehenä, tytön, joka on laittanut aviottoman lapsen omalle rengille. Se on jo huutavaa sivistyksen puutetta, jota vain kansakoulunopettaja osaa tarjota pitäjänsä rovastille...

Rovastin täytyi ääneensä nauraa. Niin hassunkurista se hänestä oli, niin paksua, niin kymmenkertaisesti paksua... niin niin niin...

Ja hänen silmiinsä tulvahti kokonainen lauma tyhmännäköisiä miehiä, jotka kesäkuumassa poutasäässä kaupungissa käydessään maleksivat sateenvarjo kädessä ja kokokalossit jalassa ja kotikutoiset puolivillaiset vaatteet päällä.

-- Ne ovat niitä kan-sa-kou-lun-opet-ta-ji-a, venytti rovasti.

Sitten hän painautui lukemaan uudelleen "Hufvudstadsbladetin" Samin mehevää kooseriaa.

Hanneksesta tuntui helpottavalta, kun pääsi ulos syksyn viileään ilmaan. Tämä pappila... ja tämä pappi muistutti hänelle jotain hienon hienoa pankkiiria, josta hän jossakussa romaanissa oli lukenut.

Niin kylmä kuin saframinkeltainen kulta ja niin suljettu kuin timantti rasiaansa oli tämä hengen mies korulinnassaan. Huh! Siellä sisällä puhalsi kuin kylmä tuuli vastaan yhteiskunnan pieniä ja vähäväkisiä.

Jos Kristus vielä kulkisi maan päällä halpana ja paljain jaloin, niin varmaan hän jäisi tuon pappilan oven taakse, mietti opettaja.

Samassa muisti Hannes oman kotipitäjänsä kirkkoherran ja miten sen usein tapasi pihalta hihat ylös käärittyinä taputtelemassa hevostensa turpaa tai jakamassa suolaa lehmille.