Part 4

-- On liian rohkeaa sanoa tuollaista arvostelua, kun ei ole varmuutta, huomautti Hannes.

Karvinen punastui.

-- Kuuluu hänellä olevan rukouskirja aina tuolilla sänkynsä vieressä. Mutta piiat sanovat, että se on aina samassa paikassa käyttämättä, sen kun ympärille kasaupi tomua, mutta kirjan alus on aina tomusta vapaa. Ovat ilkosillaan antaneet sen tuolin olla pyyhkimättä tomusta useamman vuorokauden. Nuorisoseuran iltamiin, kun niitä pidetään sunnuntaisin, ei laske palvelijoitaan eikä itse koskaan käy nuoria neuvomassa. Mutta pidoissa hän kyllä sunnuntaisin kulkee. Sanovat toisinaan kalaretkellekin lähtevän. Köyhiä loisia, jotka on työssä hänellä, pitää hän heidän omissa leivissään, kun muka syövät liian paljon, kun pääsevät kelvollisen ruoan ääreen. Joka pappilassa kahvikupin saa, on jo pidetty vieras. Mutta talonpoikaa ei ole nähty rovastin pöydässä vieraana murkinoivan. Kansliahuoneen oven pielessä saat asiasi toimittaa, vaikka olisit millainen isäntä. Tämä pankki-Holopainen on koiransilmä, kun niikseen rupeaa. Hänellä on paljon papinmaksuja, kun on rikas mies. Toisinaan tuovat hänelle kahvikupin siitä hyvästä. Mutta yhteen aikaan kantoivat vanhoilla rivattomilla kupeilla. Holopainen ottaa kupin, mutta viskaa sen rovastin jalkain juureen ja puhuu tyynesti: "Ennen kupin maksan kuin käteni poltan." Ja kaivaa rovastille puolimarkkasen kukkarostaan...

Karvinen nauroi oikein sydämensä pohjasta asti. Hanneksenkin täytyi hymyillä.

-- Toisella kerralla sitten ottaa molemmat ympyriäiset korput korista, vaikka aina annetaan vain yksi ympyriäinen korppu mieheen ja silloinkin se toinen korppu oli aiottu Holopaisen kumppali-isännälle. Tää rovasti on sanomattoman rahanperso...

-- Ja toinen itara toista neuvoo, huomautti Hannes.

-- Olen minäkin rahanahne, mutta rovasti sentään voittaa minut, nauroi Karvinen.

Nyt huomasi Hannes olevan sopivan tilaisuuden kääntää purjetta ja lähteä luovailemaan vastaiseen. Ympärillä oleva siisteys oli ujostuttanut häntä siirtymästä sellaiseen... Mutta kun Karvinen noin vain leikitteli rovastin heikkouksilla, niin sai Hannes rohkeutta iskeä kuin pistimellä.

-- Sanokaapa minulle, isäntä, mitä teitte metsässä silloin aamulla, kun yön heinää leikkasimme?

Karvinen oli pudota istuimeltaan, sillä niin rajusti hän säikähti. Näytti kuin veret tippuisivat hänen kasvoiltaan.

-- Näittekö sitten jotain? sopersi hän tulikuumana.

-- Näin, vastasi Hannes varmasti ja kääntyi suoraan silmä silmää vasten Karviseen.

Isäntä ei sietänyt asemaa. Mutta nousi äänetönnä kävelemään.

-- Olkaa siitä vaiti... minä pyydän... minä rukoilen... rakas opettaja... huomaan... että... että...

-- Yhdellä ehdolla olen minä vaiti...

-- Voi millä? kysyi isäntä hätäisesti.

-- Että isäntä karkoittaa kodistaan sen Lois-Maijan.

-- Iljettää se minua itseänikin. Sehän se viettelee, kun on jalkain juuressa.

-- Karkottaa sen pois siis.

-- Luuleeko opettaja, ett'en minä itse hänestä kärsi? Mutta tuo pilattu veri ja nuoruudessa opittu paha tapa! Ja tämä Lois-Maija se oli ensimäinen, jonka ovelle minä yönjuoksijana kolkutin. Minulle hän ensimäisen rakkautensa antoi. Eikä hänellä ollut sitten mitään rajaa. Meidän mökkiläinen on hänen isänsä ja se on minulle jo vuosia tyttönsä tähden vihaa kantanut. Isänsä karkotti Maijan maantielle, kun tämä liiaksi hurjisteli. Säälistä olen minä naisparan antanut asua tupamme loukossa. Mutta se on minun verelleni viettelevä tuli. Kun kuitenkin minä niin paljon olen syypää hänen kohtaloonsa, olen häntä suosinut, vaikka se kyllä on ollut käärmeen elättämistä omalla rinnallani. En minä ole niin huono kuin opettaja luulee. Voi monesti jo olen ollut surmata itseni tämän saman tähden! Sillä minä häpeän jo itsekin itseäni... ja lapsiani... tuotakin aikaista tytärtäni.

-- Huomaan, että elätte onnettomassa avioliitossa.

-- Hyvin onnettomassa.

-- Mikä siihen on syynä?

-- Emäntääni en ole koskaan rakastanut. Äitini sen minulle väkipakolla naitti. Ja minä olin silloin vasta yhdeksäntoistavuotinen hurja yönjuoksija. Sentähden äidin mielestä minulle piti saada vaimo, jotta tuo hurjuus loppuisi...

-- Se sama ja ainainen...!

-- Äitini valitsi minulle vaimoksi ensimäisen, joka vastaan sattui. Ja tämä oli hänestä mieluinen, kun oli uskonnollinen. Emäntäni on kuutta vuotta minua vanhempi... se minut pakotettiin ottamaan. Jos minä olen rikkonut, niin on rikottu minuakin vastaan. Pitäjäläiset ovat kuitenkin minua paljon suosineet, antaneet yhtä ja toista luottamustointa. Ja minäkin olen arka kunniastani ja maineestani, vaikka se ehkä opettajasta hullunkuriselta kuuluukin. Minä saatoin Lois-Maijan onnettomaksi ja sentähden se vyöryi kallioksi omille niskoilleni. Tässä on sen suuremman tahto tapahtunut.

Karvinen kuivasi nenäliinalla silmiään.

-- Mutta nyt isäntä laittaa pois tuon Lois-Maijan, kun se on kerran itsellenne ja emännällenne suureksi pahennukseksi. Saaneehan hän asunnon muuallakin.

-- Eivät ne mieli häntä ottaa. Kaikki emännät häntä pelkäävät. Hän on sentään miehiä kiehtova olento. Ja sentähden emännät häntä kammoovat.

-- Minä annan naiselle koululla asunnon. Otan hänet sinne vahtimestariksi. Siihen kai sopii. Onhan hänelle itselleenkin eduksi asua yksinäisyydessä. Laittaahan isäntä hänet pois?

-- Laitan. Ja opettaja on vaiti?

-- Vaiti olen, kun huonot tavat pois heitätte.

-- Heitän... lupaan.

Lyötiin vankasti kättä sen vakuudeksi ja opettaja lähti.

Kun Hannes tuli koululle, istui hän miettimään. Hän näki mielikuvituksessaan hirveän suuren padan täynnä kuumaa punaista ihmisverta. Se porisi ja porisi, sillä sen alla tulena leimusi inhimillisten intohimojen rovio. Monemmoisten syntien sauhu padasta nousi. Mutta kitkerin oli sen synnin sauhu, jonka kuudes käsky kieltää. Luonnon raaka eläimellinen vietti tuoksui siinä voimakkaampana kuin satakertaiset hapot. Ja lisälemua antoi sille monien itkettyjen kyynelten suola.

-- Se on maailman mahtavin sauhu, joka palaa niinkauan kuin ihmiskuntaa on. Sitä sammuttamaan tarvitaan auringon sammuminen. Mutta sivistys siihen jo heittää jäähdyttävän kristallin, mietti Hannes.

Samalla hänelle selvisi, että ensimäinen sivistystyö ulkopuolella koulun tunteja, johon hänen pitää piirissään ryhtyä, on yönjuoksun vastustaminen. Ja ensimäinen uhri, joka hänen siitä tulee pelastaa, on Maikki Karvinen. Sillä isän veri varmaan pulppuili sen kevätnuoren ihon alla, isän veri ja isän helmasynti. Tyttö oli tehnyt häneen niin hyvän vaikutuksen täällä takalistolla. Se oli kuin valoisa auringon säde muuten pimeällä pinnalla. Ja se auringon säde leikki ja läikkyi, lämmitti ja liikutti hänenkin jo yksitoikkoisuudesta seisomaan pyrkivää tunne-elämäänsä.

VII LUKU.

Oli kaunis ja lempeä varhaisen syksyn yö. Kuutamo oli häikäisevän hurmaava. Sen hurmauksen täytyi painua ihmisen sieluun kuin taikajuoman, joka veret liikkeelle sysää. Tällaisessa hopeisessa haavehohdossa on tunteita nostava ja unelmia houkutteleva tenho, johon seottuu tuoksuja iltakasteesta, kukkien lemusta, tuoreesta mullasta kynnöspelloilta, ja jolle antaa lisää väriä vetten välkkyvä kalvo ja illan autereinen hämy. Silloin on yössä sanatonta kaihoa, samalla kun siinä on äänetöntä riemulaulua luonnon suuresta ja majesteetillisesta kauneudesta.

Hannes oli valvonut myöhäiseen ja koulusalin ikkunasta ihaili tuota luonnon herkullista suloa, joka häntä kiihotti oman tulevaisuutensa kuvitteluun tällaisena yksinäisenä hetkenä.

Luokan kello kirkkaasti, mutta juhlallisen verkkaan soitti yhtätoista.

Hanneksen herkän ja tunteellisen sielun pohjalta kohosi ääneen huo'attu sana:

-- _Yksin!_

Niin. Hän oli todella aivan yksin tässä suuressa koulutalossa, joka ensi päivänä otti hänet vastaan niin riemua tarjoavasti kuin olisi ollut onnea ja autuutta tulvillaan. Yksin tässä ihanan luonnon öisessä koskemattomuudessa. Ihmiset, jotka tuolla ympärillä nukkuivat, olivat hänestä niin etäällä tunneasteissa. Jos ne rakastivat, niin niiden piti välttämättömästi saada rakkautensa nautintoon hukuttaa, sillä tunne heillä ei ollut vielä hienostunut alkuperäisen luonnonvietin karkeudesta. Juuri siten oli pankki-Holopaisenkin Annan muuten ihailtavan syvän rakkauden laita.

-- Yksin...! Yksin...!

Hanneksen sielussa heräsi määrätön kaipuu. Jospa hänen rinnallaan tässä seisoisi nuori, rakastava nainen!

Silloin he olisivat niitä maailman onnellisia...

Hannes vaipui kuvitteluihin ja haaveiluihin. Hän tuijotti suuresta koulusalin ikkunasta kuutamoiseen luontoon, jonne öinen usva alkoi laatia keijukaisia ilmaan karkeloimaan. Kuta pitempään hän katsoi, sitä enemmän hän syventyi sielullisessa kaipuussaan.

Hän oli näkevinään sieltä lehdosta nousevan utuharsojen keskeltä nuoren naisen, jolla oli tunteista tulvahtavat silmät. Ja se tyttö muistutti... muistutti...

Hänen sieluunsa tulvahti lämmittävä... polttava tunne. Siinä oli rakkaus syttynyt...

Hän ojensi kätensä kuin naista syleilläkseen...

Tämä yö oli hänelle heräämistä uusiin tunnelmiin, aivan uusiin mielikuviin.

Mutta samalla oli tämä takalistomaa juottanut hänet kiinni itseensä. Se oli heittänyt hänelle kahleen, josta irti pääseminen ei ollut niinkään helppoa.

Mutta toistaiseksi hän tahtoi salata tunteensa... salata itseltään... salata muilta...

VIII LUKU.

Makkosen-sedän kyyneleiset silmät, jotka häneen niin määrätysti kääntyivät, vaivasivat jälkeenkinpäin Hannesta. Joka kerta kun hän sinnepäinkään katsoi, missä Makkosen talo oli, tuli "setä" hänen silmiinsä niin surkean viheliäisenä ja ikäänkuin apua anoen käänsi kyynelsilmänsä häneen. Hannes piti itsellään olevan velvollisuuksia tuotakin miesraukkaa kohtaan. Eikä hän saanut rauhaa ennenkuin hän meni onnettoman veljelle puhumaan asiasta.

-- Minun mieltäni painaa muuan hyvin raskas seikka, alkoi Hannes puheensa isännälle.

Isäntä oudostui ja säikähti.

-- Meitäkö se koskee?

-- Koskeehan se teitäkin. Mutta erityisesti tätä "setää". Katsokaa, miten hän on kurjan näköinen, kun hän tuossa matelee. Jaloista on nahka rikki lattiaan hankautumisesta, suussa on näljää, koko miespahanen ylenmäärin likainen. Sanalla sanoen: häneltä puuttuu sopivaa hoitoa. Ettekö voisi häntä hommata jonnekin raajarikkoisten kotiin?

-- Voi, hyvä opettaja. Kun on itsellänikin kolotustaudin runtelema ruumis ja tällainen lapsijoukko ja sitten pikkuinen talorähjä, niin millä hommaa. Totisesti ei millään. Ja kun on jo kymmeniä vuosia totuttu sitä näkemään, niin ei se enää hirvitäkään.

-- Ettekö ole pyytänyt kunnan kustannuksella?

-- Kyllä on pyydetty. Mutta kunnan herrat ovat nauraneet vastaan.

-- Vai nauraneet. Kuka se niin nauroi?

-- Tämä Juuso Kallio kun oli lautakunnan esimiehenä, niin hänhän se pani leikiksi koko asian. Kolme kertaa häntä pyytelin, aina jonkun vuoden takaa. Viime kerralla hän julmistui, uhkasi minua kepillä ja ajoi pois.

-- Mutta minäpä otan asian toimekseni. Ja paikalla lähden puhuttelemaan asianomaista.

Hannes lähti. Meni lautakunnan esimiehen luo. Se mies ihmeissään kuunteli opettajaa.

-- Onko niitä semmoisiakin laitoksia? kysyi hän muka kummissaan.

-- Niinkö raajarikkoisten koteja?

-- Niin.

-- On.

-- Ne ovat vain herroja varten. Mutta eihän tämä ole mikään herra.

-- Ei kipu ja sairaus tunne säätyerotusta.

-- No laittakoot omillaan!

-- Ei heillä ole varoja.

-- Ei ole meilläkään. Ja sitä on jo puuhattu ennenkin, mutta aina hylätty.

-- Kuka on puuhannut?

-- Asianomaisen veli.

-- Kuka on hylännyt?

-- Juuso Kallio.

-- Onko Juuso Kallio koko kunta?

-- Oli, kun oli kunnallislautakunnan esimies.

-- Siinä olette erehdyksessä.

-- Ettekö tiedä, että lautakunnan esimies se tällaiset asiat päättää?

-- Ei niitä päätä yksi mies, vaan kunnankokous.

-- On joutavaa sinne asti mennäkään.

-- Kun on kysymyksessä näin kallis asia, niin ei ole joutavaa mennä vaikka kuvernööriin. Ettekö aio ottaa asiaa esille kunnankokouksessa?

Hannes ei saanut mitään vastausta.

-- Ettekö aio ottaa?

Ei mitään vastausta.

-- Kysyn kolmannen kerran: ettekö aio ottaa? Haudan hiljaisuus. Hannes painoi hatun päähänsä ja lähti. Mutta esimies juoksi avopäin hänen jälkeensä ja huusi.

-- Kuulkaa! Jos saatte Juuso Kalliolta luvan, niin sitten.

-- Miksi Juuso Kalliolta?

-- Hän se johtaa vieläkin lautakunnan asiat. Hänellä on vanha kokemus. Minä olen vain semmoinen varajäsen.

-- Sillä rahallaanko hän teidät kaikki huikaisee? nauroi Hannes.

Mies pääsi nyt luo.

-- Pelätkää sitä miestä!

-- Miksi?

-- Hän on ylen viisas.

-- Viisas?

-- Hän on ylen juonikas.

-- Juonikas?

-- Hän on ylen kostonhimoinen.

-- Kostonhimoinen?

-- Hän on ylen kavala.

-- Kavala?

-- Hän on ylen itserakas.

-- No niin.

-- Hän on täysi perkele.

-- Perkele?

-- Enkä minä uskalla tehdä mitään sellaista, jonka hän on kerran hylännyt. Se kirottu raha on noitakapine, jolla hän lumoaa talonpojat. Ne sanovat ja kehuvat, että sellaista viisasta ja järkevää miestä kuin heidän.

Juuso Kallionsa ei ole toista koko maaherran läänissä. Sillä hänellä on keisarin antama raha. Ja se on mahtia, jonka edessä meidän pienten pitää taipua.

-- Taipua?

-- Varsinkin teidän on syytä sitä miestä varoa. Elkää ruvetko reistailemaan! Ja mitä opettaja siitä miesrähjästä välittää, joka siellä konttaa lattioilla? Tottapahan vielä herkeää, kun aika tulee. Palatkaahan, niin jutellaan ja tehdään "plörö".

Hannes teki kädellään hylkäävän liikkeen ja meni.

Hän ryhtyi toisiin keinoihin. Kuvernöörin avulla tahtoi hän kunnan saada pakotetuksi kustantamaan "sedän" raajarikkoisten kotiin.

Juuri iloitsi hän tuosta toivotusta päätöksestä ja paperia käsissään piteli, kun Juuso Kallio saapui koululle. Hän näytti kiehuvalta padalta, joka pian kuumuudesta halkeaa.

-- Katsokaapa tätä rahaa. Minä sanon: katsokaapa, sillä minä ylössanon lähemmän tuttavuuteni teidän kanssanne.

Kallio asetti rahansa Hanneksen silmien eteen.

-- Mitä näette?

-- Palasen kuollutta metallia, vastasi Hannes tuskauneena.

-- Vai palasen kuollutta metallia! Sitten olette sokea ja kuitenkin ryhdytte vanhempianne laittamaan.

Kallio laski kylmän, kostean kätensä Hanneksen päälaelle, silitti sitä ja puhui:

-- Te olette vielä lapsi, semmoinen pieni maitosuu.

Hannes ei ehtinyt saada selville, mikä olisi hänelle soveliain käytös tässä kiusauksessa, kun Kallio yht'äkkiä pingottui suureksi kuin aukaistu sateenvarjo ja lateli:

-- Jokainen muu näkee tässä rahassa kunniamerkin, joka on lähtenyt keisarin omasta kädestä. Paikallinen esivalta sen minulle kirkossa Jumalan silmäin alla kaulaan ripusti... Ja kirkkoherra osotti minua seurakunnalle siellä alttarin edessä seisoessani ja sanoi: "ottakaat hänet esimerkiksenne rehellisyydessä, uutteruudessa ja kaikissa kristityn hyveissä! Amen." Mutta kaksikymmentäviisi vuotta olenkin nuhteettomasti kunnan rahoja hoitanut, rakkaudella vaivaisia tukenut, leskein ja orpoin kyyneleet kuivannut, olen... -- Kallio oli itkeä -- uhrannut itseni yhteishyvän eteen. Ja kun minä olin lautakunnan esimiehenä, hoidin minä asiat niin tarkasti, että pitäjäläisten ei tarvinnut maksaa veroja... juuri mitään. Oi, se oli kultaista aikaa ja sitä kuntalaiset vieläkin muistelevat jonain kovasti toivottuna, mutta aina palaamatonna kulta-aikana.

-- Mitä se minuun kuuluu? kysäsi Hannes.

-- Vain niin paljon, että lapsi saisi ymmärrystä kunnioittamaan niitä, joille kunnia tulee. Ettekö itsekin ymmärrä, että olette minun rinnallani vain poikanulikka? Ja kuitenkin te rupeatte minua mestaroimaan. Huuti seminaristi, sanon minä.

Hannes tuskastui, mutta hillitsi itsensä.

-- Ettekö ymmärrä, ett'ette te ole mikään pitäjän johtomies, mikään sellainen henkilö, jonka täällä sallitaan asioita järjestää makunsa mukaan? Ja teidän lähin isäntänne olen minä. Tietäkää se!

-- Toivoisin, että esimies ei liiaksi kuumenisi...

-- Te nyt kirjoittelette kuvernööriin rampojen asiamiehenä ja laitatte kunnalle senkin seitsemät maksut. Täällä on jo kallis vaivaistalo kuin Imatran hotelli, täällä on jo pappila kuin Iisakin kirkko, täällä on jo komeat kansakoulut kuin ruhtinaiden linnat, täällä on jo kuusi nälkäistä seminaristia suuria palkkoja nauttimassa, täällä on jo paratiisin ihanuus minusta, mutta ei teistä.

-- Eikö esimiestä ole säälittänyt tuo miesraukka? Omatuntoni ei antanut minulle rauhaa ennenkuin ryhdyin hänen puolestaan puhumaan. Siivosti käännyin ensin nykyisen lautakunnan esimiehen puoleen ja pyysin hänen apuaan, jotta onneton kunnan kustannuksella laitettaisiin raajarikkoisten kotiin. Mutta hän ei antanut minulle mitään lupaan. Silloin vasta kirjoitin kuvernöörin virastoon, sillä yhteiskunta on velvollinen onnettomia holhoomaan. Me, jotka olemme terveitä, teemme vain hyvin pienen lähimäisen rakkauden työn, jos maksamme kukkarostamme jonkun markan kärsivien kanssaihmistemme puolesta. Puhuitte äsken olleenne vaivaisten tukena. Tämä miesrukka on vaivaisista vaivaisin. Jos kerran sydämenne on vaivaisille ja köyhille lämmin, niin teidän täytyy häntä sääliä. Ettekö todellakin sääli häntä? Tietystihän säälitte?

-- Eläin kuin eläin. Sattui vain saamaan ihmisen haamun.

-- Annan teille anteeksi puheenne. Sillä näen että olette kovin tulistunut. Minä tein vain sen, mitä omatuntoni vaati.

-- Ja minä sanon, että minun omatuntoni vaatii säästämään kunnan rahoja, että riittäisi palkata kallispalkkaisia kansakoulunopettajia ja saada heidän tähtensä sappitauti.

Hannes lähti pois huoneesta. Juuso Kallio seurasi perästä ja haukuskeli:

-- Lautakunnan esimies kertoi minulle varottaneensa teitä rupeamasta reistailemaan. Oli käskenyt kysymään minun neuvoani. Mutta minut sivuutti herra seminaristi, minut, jota keisari ei ole sivuuttanut. Kun tarkalleen asiaa tutkii, on tässä Hänen Majesteetinsa halventamista. Sillä tämä on samalla loukkaus häntäkin kohtaan. Minä sanon, että te olette juonittelija eikä teille hyvin käy.

Hannes otti luokassa liidun ja piirsi suurelle taululle aasin hirveän pitkine korvineen ja sortuukkiin puettuna, asetti otsalle kuhmuisen hatun ja koetti jäljitellä yhdennäköisyyttä Juuso Kallion kanssa. Ja kuvan alle hän kirjoitti:

-- Tässä on herra ja narri yhdessä ainoassa olennossa. Kallio huomasi kujeen, tempasi keppinsä lyödäkseen Hannesta. Mutta Hannes ehti ennemmin. Pani kepin palasiksi ja viskasi kappaleet aukinaisesta ikkunasta pihalle.

-- Nyt teit sen viimeisen teon! Rovasti-vainajan lahjakepin katkoit, ärjyi Kallio.

Mutta Hannes levitti kuvernöörin päätöksen Kallion silmien eteen ja puhui rauhallisesti:

-- Tämä paperi on rakkauden aikaansaama. Mutta tuo herra esimiehen raha kylmän viekkauden. Menkää nyt kotiinne harkitsemaan, kumpi on arvokkaampi esivallan antamana, tämäkö päätös, joka erään liian paljon kärsineen lähimäisemme saattaa kelvolliseen hoitoon, vaiko tuo rahanne, jolla ylpeilette ja talonpoikia pimitätte!

Kallio oli kuin siihen paikkaan jähmettynyt.

-- Tämä maksaa vielä opettajalle kalliisti, puhui hän ja lähti.

IX LUKU.

Sinä aamuna, jona koulun piti alkaa, ilmestyi Hanneksen kamarin oven pieleen tuo sama Lois-Maija, joka oli ollut niityllä. Siinä se seisoi nyytti kädessä.

Hannes arvasi asian, mutta kysyi sitä tavan vuoksi.

-- Tämän koulun isännöitsijä minut tänne laittoi. Isäntä Karvinen sanoi opettajan aikoneen ottaa minut tähän koululle vahtimestariksi.

-- Eikö Maija enää Karvisessa asukaan?

-- Enhän minä, kun se emäntä hupsii.

-- Onko Maijasta olijaa tähän koululle? Koulun seinissä on raamatun lauseita, kun osaa niitä lukea.

Maija punastui ja hätääntyi. Mutta Hannes ei ollut mitään huomaavinaan.

-- Kyökissä saatte asua ja siitä hyvästä lämmittää ja siivota minun kamarini. Osanneehan Maija tehdä käsityötä?

-- Jo toki.

-- Sillä ansaitsette leipänne.

Hannes katsoi naista tarkemmin. Sen olennossa oli jotain kevyttä ja huoletonta, ylimielistä ja surutonta. Eikä se suinkaan ollut ruma.

Maija jo keimaili ja koetti hymyillä.

-- Toivoisin että tämä koulu Maijaakin opastaisi johonkin parempaan.

Hymy katosi Maijan huulilta. Hän meni kyökkiin nyyttineen. Ja tuli hetken takaa uusi vasta kädessä opettajan kamaria lakaisemaan.

Hannes lähti aamiaiselle Kähköseen sinne suuren pöydän ääreen.

Lapsia alkoi koululle saapua. Harvoilla heistä oli isä tai äiti mukanaan.

Jo ensimäisenä koulupäivänä kirjoitettiin koulun nimikirjaan lähes neljäkymmentä oppilasta. Ja seuraavina päivinä tuli lisää.

Ei siis koulua suinkaan vihattu, vaikka Hannes oli pahasti pelännyt. Mutta siitä piirin kunnasta, missä pankki-Holopaisen talo oli, ei ollut yhtään lasta.

Esimies Kallio oli kannatuttanut tuolin kodistaan luokkaan, jotta hän siellä voi istua kuulemassa ja katsomassa koulun menoa.

Hän oli nyt opettajan äkäinen vihamies. Entisen kalanluisen kepin sijasta oli hänellä nyt paksu visasauva. Lapset tuota hänen rahaansa erityisellä innostuksella katselivat, niin että monesti ensi päivinä sen vuoksi häipyivät pois opetuksen kulusta. Ja Kallio sillä silloin tahallaan leikitteli kuin näyttelisi koiranpenikoille sokuripalasta. Se ainainen, siunattu raha!

Jo toisena päivänä antoi esimies opettajalle muistutuksen, että koululapset eivät tervehdi häntä.

Kolmantena päivänä huomautti hän, että opettajan pitää muistuttaa lapsia pyyhkimään jalkansa, etteivät kanna sisälle multaa.

Neljäntenä päivänä, että lapset valavat juomavettä eteisen lattialle.

Viidentenä päivänä, että ulkohuonetta on sotkettu.

Kuudentena päivänä, että pihalta pitäisi korjata lastut halkosuojaan. Ja silloin hän erityisesti kehui Hannekselle täsmällisyyttään ja järjestystään.

Ensi viikkoina istui hän luokassa kuin joku ilkeä painajainen opetusta raskauttaen.

Viimeksi lämpimänä päivänä hän nukkui siihen istualleen, kuorsasi ja lapset nauroivat.

Hannes otti laulua. Soittokone pani fortissimon. Lapset lauloivat. Kallio hypähti säikähtyneenä ylös, katseli hetken hätäillen ympärilleen, mutta selvisi pian.

Hän meni tarkastamaan lukujärjestystä.

Aivan oikein! Laulua siinä oli tällä tunnilla.

Seuraavana päivänä kuulee Hannes ulompaa puhetta. Hän heristää korvansa. Siellä on Kallio ja Maija.

-- Maija noutaa koulun vinniltä toiset ikkunalasit, kuuluu Kallio puhuvan.

-- Nytkö jo? Mitä varten? kysyy Maija.

-- Pitää panna jo toiset ikkunat paikoilleen.

-- Miksikä nyt jo?

-- Ett'ei opettaja ikkunoita auki pitämällä laske taivaalle lämmintä ja polta turhaan kunnan puita.

Hannes oli antanut lämmittää suojia, kun seinissä oli tuo hirvittävä kosteus, joka joka yö toi mukanaan päänkivun, ja päivisin pitänyt ikkunoita auki, jotta huoneet kuivuisivat.

Muutenkin olivat ilmat vielä aivan lämpöiset.

-- Mutta mitä opettaja sanoo? kuuluu Maijan ääni.

-- S'on minä, joka määrään tällä talolla! vastaa Kallio.

Hannes ehätti luo.

-- On toki minulla lupa saada raitista ilmaa, huomautti opettaja.

Kallio levitti kätensä ja puhui:

-- Kernaasti minun puolestani ulkona... metsässä... niityillä... mäkilöillä...

-- Ja myös asunnossani.

-- Menee liian paljon puita. Lämmittää äkyytätte nyt huoneita niin, että ihmiset sisällä raukeevat ja nukkuvat siitä paahteesta.

-- Vai sen tähden. Mutta minä se määrään, milloin tuohon ikkunaan toiset lasit pannaan.

-- Ennen teidän tuloanne ei täällä osattukaan riidellä.

Kallio kutsui johtokunnan koolle ja se antoi määräyksen, että koulun puita ei saa turhaan polttaa.

Hannes ei voinut muuta kuin nauraa heidän lapsellisuudelleen. Siitä he pahastuivat. Ainoastaan Karvinen nauroi mukana. Kallio antoi Hannekselle virallisen muistutuksen, että johtokunnalle ei saa nauraa.

Muutamana päivänä tuli Kallio koululle ja tapasi kynttilän Hanneksen pöydällä.

-- Aikooko opettaja polttaa kynttilää?

-- Mitä sitten?

-- Öljyvalo se kuuluu palkkaetuihin. Vain suuremmat herrat kynttilöitä polttavat.

-- Onko valossakin sääty erotus?

-- On tok'. Mökissä salolla polttavat vielä pärettä. Tämä on tietysti otettu koulun laskuun?

-- On se yksi kynttilänaula.

-- Sellaista herrastelemista kunnan varoilla! Minä en raahdi öljyäkään polttaa, vaan pimeän tullen panen maata. Eikö se sopisi opettajallekin, jos tahtoisi kunnalle mieliksi olla?

-- Ettäkö mököttää pimeässä?

-- Mitä siinä maatessa on mököttämistä?

-- Kun ei saa unta. Otin tuon kynttilänaulan nyt siksi, kun ehdin öljyvalot laittaa.