Part 3

Hannes oli kolmatta päivää paikkakunnalla ja juuri lähdössä ensi tervehdykselle johtokunnan esimiehen luo, kun tämä omassa persoonassaan juhlallisesti astui koululle. Hannes tunsi vähän häpeävänsä, sillä hän oli mielestään lyönyt jotain laimin.

Esimiehellä oli keppi kädessä, päässä kova huopahattu, jossa oli suuri kuhmu päälaella ja tyyten kulunut sortuukki yllä. Mutta ennen kaikkea pisti silmään suuri kullattu raha, joka riippui kaulassa sinisessä vaalenneessa nauhassa ja kantoi kirjoitusta: "_rehellisyydestä_". Se raha oli siinä kuin pienoinen kello lampaan kaulalla. Sillä esimiehen kasvot muistuttivat lampaan kasvoja sekä sentähden, että ne olivat pitkät ja kapeat ja sentähden, että ne olivat jotenkin ilmeettömät.

Kun esimies oli ilmoittanut, kuka hän on, pyysi opettaja anteeksi, mutta esimies nosti kalanluisen keppinsä ylös ilmaan ja sanoi:

-- Hjah! Kyllä minä olen odottanut teitä...

-- Olin juuri lähdössä.

-- Hjah! Minä olen oppinut täsmällisyyteen... tahdoin nähdä miestä, jolle täällä leivän hankin. Se olin minä, joka sain päätöksen, että teidät valittiin.

-- Olen suuressa kiitollisuuden velassa.

-- Teidän käsialanne muistutti minun omaa käsialaani ja sentähden teihin miellyin. Sitten olitte kirjoittanut hakemuksenne punaisella ja se minusta tuntui, että te olette tarmokas mies. Nähkääs... minä olen ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä -- sen johdosta sain Hänen Majesteetiltaan tämän kultarahan -- ja siitä huomaatte, että minäkin olen tarmokas mies.

-- O'o! Niin pitkä virkaura.

-- Niin pitkä. Ja nyt elän koroillani. Juuso Kalliolla ei ole perhettä, ei talonpitoa. Ei muuta kuin oma talo, jota lampuoti hoitaa.

Esimiehen nykyinen ammatti oli kuitenkin olla talonpoikien kirjurina ja lainanantajana. Hän, joka aina kantoi rinnassaan rahaa ja päällekirjoitusta "rehellisyydestä", lainaili talonpojille rahaa hyvin mielellään, mutta tuosta lainausliikkeestä puhuttiin sitä ja tätä.

-- Ja nyt pyydän sanoa opettajan tervetulleeksi.

Kallio seisoi suorassa hattu päässä ja jostakusta hatun pohjassa olevasta reiästä hiustukko pisti näkyviin, keppinsä hän oli asettanut sääriensä poikkipuolin ja piti sitä siinä molemmin käsin. Alkaessaan puhua hän töykeästi kumarsi. Sitten hän muutti jalkaa, otti ilmaa keuhkoihinsa, nosti ylös leukansa, rykäsi ja jatkoi:

-- Joka on ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä kuten minä, ymmärtää, miten vaivalloista on kansaa palvella. Yksi sanoo sitä, toinen tätä. Tällöin tarvitaan oma harkitseva tunto... ja ymmärrys... ja järki... ja sivistys... Pyydän saada sanoa vielä kerran herra opettajan tervetulleeksi ja esitän lähempää tuttavuutta. Minä olen Juuso...

Hannes kovin hämmästyi.

Hän pyysi saada kutsua "sedäksi".

-- Heitämme pois haukkumanimet. Minä olen niin sanottu "vanha poika". Sinä taas nuori poika. Poikia olemme molemmat... hih... hih...

Juuso Kallio nauroi vesissä silmin ja raha rinnalla hypähteli myös ilosta.

Sitten nosti hän sortuukkinsa helmat ylös ja istuutui. Hannes ymmärsi myös saavansa istua.

-- Onko koulu täällä suosittu? kysyi Hannes, muistellen Karvisen emännän puhetta.

-- Hjah! Siinä ollaan eri mieltä. Ja kun koulu nyt on aivan uusi ja sinä olet vasta ensimäinen opettaja, niin onhan se joillekin outoa; varsinkin kun tämä koulutalo tuli maksamaan hyvään määrään toista kymmentä tuhatta kaikkine laitoksineen. Minä olen koulun lämmin kannattaja. Mutta opettajalta ne kuitenkin kaikki paljon odottavat. He luulevat sinun voivan heille vaikka mannaa taivaasta sadattaa, suoraan puhuen. Jo ennen tuloasi puhuivat he opettajasta kuin jostain suuresta onnesta, mikä heille nyt saapuu. Ovat, näes, sellaisia yksinkertaisia tolloja, ensi karaatin moukkia. Kyllä saat vielä paljon heille nauraa... on täällä toisinaan lystiäkin, kun ollaan oikein typeriä ja viisaita yhdellä kertaa. Muuten on koululla koviakin vihamiehiä. Varsinkin pankki-Holopainen on synkkä vihollinen. Ja hänellä on koko joukko kannattajia.

-- Satuin käymään talossa ja tutustuin mieheen. Taitaa olla julma mies.

-- Hän on tämän pitäjän mustan kansan esimies ja virkamiesten äkeä vihollinen, nauroi Kallio.

-- Mutta mistä kummasta hänellä on sellainen suuri omaisuus, kun emäntänsä sanoi, että sata tuhatta...

-- Se on jo isien hankkima. Ja heidän ohjeensa oli: "oikein ja väärin kokoon käärin". Niinä suurina katovuosina puoli sataa vuotta takaperin silloinen isäntä piti viljankauppaa ja hyötyi ihmeellisesti. Sitten rikkautta kartutettiin voikaupalla Pietariin. Väärensivät puntarin ja maksoivat hintaa, miten tahtoivat. Ahneus ja itaruus meni jälkeistenkin veriin. Yhtä isäntää piiskattiin, kun pisti käräjäpapereihinsa ennen leimatut karttamerkit, joista leimauksen jollakulla tavalla oli koettanut pois liuottaa. Selkäänsä sai ja kunnia pois. Sitten harjoitettin viinankauppaa. Oli määrätty paikka, jonne kun pani tyhjän pullon ja rahan viereen ja itse poistui, niin jonkun ajan takaa sai mennä ottamaan täysinäisen viinapullon. Lainausliike yhtenään suureni, niin että kansa antoi talolle pankki-Holopaisen nimen. Mutta sen talon ihmiset ovat tavattoman lujaluonteisia. Mille antauvat, niin sille antauvat. Ei mitään rajoja. He ovat hirveitä ihmisiä ja naapurit heitä hiljaisesti pelkäävät. Papitkin taloa kammoovat. Kerrotaan, että talossa kummittelee. Nytkin joka yö kello kaksitoista tulee se entinen vanha isäntä tämän isännän luo ja vaatii tätä tekemään tiliä, miten paljon hän aina päivässä on saanut rahaa haalituksi. Ja kun se vanha isäntä kuoli, niin piru vei arkusta ruumiin jo kirkkomaalle mentäessä, jotta siinä hautaan laskettaessa oli vain joku pölkyn möhkyri, joka siinä kolisi. Hautaanlaskijat niin säikähtivät, että pudottivat rusahtaen arkun hautaan ja pappi oli mennä perästä, sillä hän oli humalassa. Paholainen oli villinnyt hänet hautajaisissa juomaan, niinkuin hän itse jälestäpäin itkien valitti ja seurakunnalta anteeksi pyysi.

-- Eikö muulloin karvaita käyttänyt?

-- Voi toki! Harvoin näki oikein vesiselvää päivää...

Hannes nauroi. Mutta Kallio ei sitä naurua hyväksynyt, vaan jatkoi yltyen:

-- Kyllä siinä talossa piru ihmisiä riivaa. Miten se nytkin villitsi talon ainoan kauniin tytön, jotta rengille alkoi lapsia laitella? Sekin on aivan sen mustan miehen ansio, sen kiljuvan jalopeuran, joka käy etsien ympäri, kenen hän saisi niellä. Ja siinä talossa se käykin ympäri monessa muodossa. Jopa haastaa kansa, että se renki olikin itse paholainen, sillä ei sitä ennen kukaan tuntenut eikä tiennyt mistä se tuli. Sitten hävisi kuin tina tuhkaan...

Taas Hannes nauroi. Mutta Kallio pahastui ja yhä enemmän yltyi.

-- No uskot kai minua itseäni. Olin minäkin kerran pankki-Holopaisessa yötä, siellä samassa tuvassa kuin isäntäkin. Siinä huoneessahan se kummittelee. Kun olin päässyt nukkumaan, alkoi tupa pyöriä. Tuli kuin fosforin hajua suuhun ja sieraimiin ja aivan pikimusta olento tassutteli huoneessa, nykäisi minua ja kuiskasi: "myötkö sielusi?" Jääkylmät väreet viilsivät pitkin selkäpiitäni ja minä juoksin huutaen ulos. Ja sitä kyytiä vaatteet kourassani talviyössä naapuritaloon. Vielä jäljessäni sihisi ja sohisi, ilmassa vinkui ja takanani kuului kuin naurua.

-- Mutta esimies elikkä...

-- Sano vain sinuksi!

-- Sinä pelkäsit, näit unta ja unen pöppyrässä lähdit juoksuun. Ja ehkä isäntä jäljessäsi nauroi kummalle lähdöllesi...

Hanneskin nauroi silmät vedessä. Mutta Kallio kimposi ylös, suuttui ja ärjäsi:

-- Mene itse sinne yöksi, niin uskot!

-- So! so! Leikkiähän tämä on. Ja minä olin jo siellä yötä.

-- Olit yötä? Sinä? Uskalsit?

-- En tiennyt koko juttuja.

-- Missä tuvassa olit? Samassako kuin isäntä?

-- Toisessa.

-- Siinäpä se! huudahti Kallio ja räjähti mielihyvästä nauramaan.

Sitten hänen silmänsä loistivat kuin voittaneen sankarin. Ja riemuissaan otti hän nyt hatun päästään.

Hannes näki parhaaksi olla tällä kertaa sen enempää vastaan inttämättä.

Sitten Kallio puhui:

-- Muuten sanon sinulle hyvän neuvon: elä mene aivan lähelle itse rahvasta! Se pian pettää sinut. Eikä se sovi arvoiksikaan. Pitää olla ulompana heistä. Näyttää niille, että on herrasmies, että on virkamies, jota pitää... _kunnioittaa_.

Kallio sanoi viimeisen syvällä rintaäänellä. Sitten jatkoi:

-- Ja pelätä...! Tätä minun rintarahaani he katsovat aralla kunnioituksella, kun tietävät, että se on Hänen Majesteettinsa antama... Ja kun minä polkaisen lattiaa, katson kulmaini alta ja rypistän otsani, vapisevat he. Näin...

Kallio suoristui, heläytti keppinsä lattiaan, rypisti otsansa, katsoi kulmainsa alta ja oli hirvittävän luonnoton. Näin hän käveli hetken kamarin lattialla äänetönnä. Sitten hän ikäänkuin nauttien äskeisestä pingotetusta suuruudestaan hörähti nauruun ja muutti äänensä:

-- Kuule vielä kerran: elä mene liian lähelle mustaa kansaa! Me tarvitsemme arvoa ja kunnioitusta... me koulumiehet ja sivistyneet...

Kallio heitti hyvästin ja hänen kylmät kosteat kätensä iljettivät Hannesta. Hän komeasti poistui. Pihalta hän nosti juhlallisesti hattuaan.

Tuuli nosteli Kallion sorttuukin liepeitä ja paikkaiset housut alta näkyivät.

-- Hän oli kummitus keskellä päivää, puhui Hannes itsekseen Kallion mentyä ja lisäsi:

-- Emme me taida koskaan tulla ymmärtämään toisiamme. Ja se on hyvin ikävä juttu.

Hannes lähti syömään päivällistä. Tämä ruokahoito oli hänelle jo tuottanut paljon huolta. Hän olisi ottanut palvelijan, joka olisi hänelle ruoan valmistanut ja huoneet siivonnut, mutta vastattiin, että ruokaa ei osata laittaa Hän oli käynyt läheisissä taloissa pyrkimässä ruokamieheksi. Mutta taas sama tyly vastaus:

-- Ei me osata tehdä ruokaa.

Viimein hän puoleksi rukoilemalla sai kaikkein läheisimmän naapuritalon, Kähkösen emännän, sen, jolla oli paljon orpoja, hänelle lupaamaan ruoan. Kolmetoistavuotinen Niina oli nyt hänen ruokaemäntänsä.

Sinne nyt Hannes lähti päivälliselle. Tupa, jossa päivälläkin on puolihämärä, on hänen ruokasalinsa. Sen seinät ja katto ovat savusta aivan mustat, sen pienet ikkunat rikki ja rievuilla tukittu, sen suuri kolkko uuni kuin suunnaton kivikasa, jonka päällä on ainainen hämärä, missä sirkka hämylauluaan laulaa. Koko uuni kihisee russakoita kuin muurahaispesä muurahaisia. Likaiset orret riippuvat katossa ja ovat koonneet päälleen puolen vuosisadan pölyt ja noet. Jos niitä olisit liikuttanut, niin huone olisi muuttunut pölymuseoksi, jossa bakteriologeilla olisi ollut kiitollinen työala.

Tässä tuvassa on suuri honkapöytä. Niin suuri että siihen sopisi kokonainen perhe makaamaan ja silti jäisi sijaa puolelle kymmenelle ruokailijalle Tämän majesteetillisen pöydän ääressä Hannes yksinään murkinoipi ja sille ruokakurjat kantaa tuo pieni Niina-raukka, joka on kuin kääpiö tämän mahtavan ruokalavan rinnalla. Ei ole liinaa pöydällä, vaan sen rosoisella halkeilleella pinnalla ovat ruoat paljaaltaan. Siinä on suuren suuri leipä ilman koria, siinä ränstyneellä posliinilautasella voinokare, likainen ja sinisen harmaa, mujeita kupissa suolavedessä, kaksikorvainen puinen maitoastia, jotain velliä...

Mutta Hanneksenhan piti edeltäkäsin tietää, että takalistoilla syödään homeleipää suolaveden kanssa. Hänen ateriansa sellaisen rinnalla oli vielä herkkua.

Itse ruokaa vastaan ei Hannes niin napissutkaan, mutta tuota likaisuutta... tätä kaikkea mauttomuutta vastaan.

Levittääppä tähänkin honkapöydälle pienoinenkaan puhdas liina, asettaappa sille vaikka juurista nidottu leipäkori, joka on kohtalaisesti täynnä sievästi leikattuja leipäviipaleita, hankkiappa noiden emaljinsa menettäneiden posliinilautasten sijaan uudet ja samaten posliininen maitokannu...

Mutta hänpä ostaa ne itse! Seuraavana päivänä tullessaan syömään oli hänellä omat kojeensa. Jonkun päivän oli puhdasta. Sitten väsyi pieni Niina tarkkaan pesemiseen. Pian oli taas silmien edessä sydäntä ellostava mauttomuus.

Tämä ruokahoito ja nuo kosteat kouluhuoneet tuottivat Hannekselle ruumiillista pahoinvointia.

Mutta hän sääli Niina-raukkaa, sillä sen piti samalla olla karjapiikana, lasten vaalijana ja kutoa perheessä tarvittavia villaesineitä.

V LUKU.

Muutamana iltana oli Hannes jo nukkunut hyvän aikaa, kun hän heräsi jostain häiritsevästä äänestä. Hän kuunteli tarkemmin. Ja älysi, että eteisen ovelle lyötiin. Oli kuutamo. Hän katsoi kelloa. Juuri kaksitoista yöllä. Lyönti uudistui. Hannes hiukan hytkähti. Sillä olihan nyt keskiyö.

Joko tulivat pankki-Holopaisen aaveet tänne asti?

Lyönnit toistuivat. Hannes meni ovelle hiukan pukeuduttuaan.

-- Kuka siellä?

-- Oi, rakas opettaja...! kuului oven takaa valittava ääni.

-- Kuka se?

-- Karvisen emäntä.

Hannes yhä enemmän hytkähti. Siellä oli siis se nainen, joka oli hulluuden rajamailla. Ehkä olikin jo täysi hullu ja oli lähtenyt tänne koululle sydänyönä kummittelemaan.

-- Rakas opettaja! Avatkaa Jumalan tähden! Ja pyyntöä seurasi hyvin syvä huokaus.

Hannes avasi. Näkyviin tuli Karvisen emäntä avojaloin yöröijy päällä ainoastaan saali hartioille heitettynä. Mutta ilman huivia hän oli.

-- Jumalan tähden opettaja on hyvä ja seuraa, pyyteli emäntä.

-- Mutta minne?

-- Sitten näette. Nyt tulkaa!

-- Ettekö voi sanoa minne?

-- Kohta näette minun suruni.

Emäntä oli jo menossa ja Hannes otti nuttunsa ja hattunsa ja seurasi jäljestä. Emäntä laskeusi alas koulumäeltä, meni sitten hiipien lehtoon. Lehdon takana oli niitty. Ja niityllä teki heinää mies ja nainen. Lehdon laitaan emäntä pysähtyi ja viittasi opettajalle olemaan hiljaan. Hän laskeutui kyykylleen maahan. Hannes painautui hiukan häntä ulommaksi samaten piiloon muutaman nuoren koivun taakse.

Tämä oli hirvittävän salaperäistä. Mutta toisilleen eivät he mitään puhuneet.

Mies ja nainen tekivät vain heinää. Mies niitti. Nainen haravoi. Toisinaan he lähestyivät toisiaan ja näytti siltä kuin olisivat he jotain kuiskanneet toisilleen.

Mutta mitä kummaa he yön kuutamoon heinälle lähtivät, jolloin kaste on märimmillään ja uni on makeinta?

Tässä oli taas jotain yllättävää, oivalsi Hannes. Mutta hän oli hiljaan ja katsoi tuon tuostakin emäntään, joka näytti vavahtelevan koko ruumiilleen kuin kauheissa hermokivuissa.

Mies oli kaunislihaksinen keski-ikä mies. Sievä suippoparta ja ylen säännöllinen vartalo hänellä oli. Nainenkin oli sorja vartaloltaan ja liikkeissä oli itsetietoista varmuutta.

Toinen niitti ja toinen haravoi. Lähestyivät toisiaan ja erkanivat. Supattivat hetken ja syventyivät taas työhönsä. Niittäessä suuri puukko miehen uumenilla heilui ja kun hän laski viikatteen heinään, tapahtui se jonkunmoisella keikaroivalla notkeudella.

Emäntä hiipi Hanneksen luo ja kuiskasi:

-- Tuo mies, joka niittää, on meidän isäntä ja nainen on meillä asuva loinen. Siinä ovinurkassa tuvassa se asustaa. Se on isännän tahto...

Emäntä silmäsi tarkastaen niitylle ja jatkoi:

-- Tämä meidän isäntä oli nuoruudessaan yhtenäinen yönjuoksija ja näin se vielä jatkuu, vaikka on viiden lapsen isä ja vanhin tyttö on jo seitsemäntoistavuotinen.

Jo Hannes kaikki käsitti. Se sairaus, jota hän emännässä oli luullut hulluudeksi, olikin mustasukkaisuuden karvas tuska.

-- Tämä niitty kuuluu koululle. Isäntä sen vuokrasi. Tänä iltana tuli hän koko väen kanssa ulkoniityltä. Ja kun oli syönyt ja vähän levähtänyt, sanoi minulle: "Käyn sen koulun niityn Maijan kanssa leikkaamassa, kun on näin kaunis yö." Ja niin he lähtivät. Mutta minä epäilin. Ja lähdin myös.

-- Mutta jospa epäluulonne on turha.

-- Nyt se nähdään. Niinhän ne ihmiset sanovat, että turhaan minä luulottelen. Sillä kukaan ei ole isäntää sen jälkeen kuin meni naimisiin minun kanssani, suoranaisesti yhdyttänyt, sillä näissä asioissa osaa hän olla hyvin viekas...

-- Emännällä voi olla sitten aivan väärä luulo.

-- Minä tunnen veressäni, että meidän välillämme on jotain kieroa. Ja miksi se tuota naista niin suosii?

-- Mutta emäntähän on jumalinen ja luulee tällaista...

-- Jo kauan sitten olen minä ollut varma, että niin on. Odottakaa!

Emäntä hiipi entiselle paikalleen. Kului ainakin tunti. Jo suuri luikare oli niittyä leikattu ja märät heinät oli nainen hajalleen sirotellut.

Hetken takaa meni nainen niityllä olevaan latoon.

Isäntä jäi edelleen niittämään. Rupeaman takaa tarkasteli hän varovasti ympäristöä ja meni myös latoon.

Samassa oli emäntä kiemurtaunut niityn ojaan ja matoi sitä pitkin ladon luo hyvin hiljaan kuin vaaniva kissa.

Sanomaton surumielisyys laskeutui Hanneksen sieluun raskaana ja tukahduttavana. Hän tunsi jäsentensä kangistuvan ja hänet herpasi jäykistävä tuska. Hän ei tahtonut eikä voinut paikaltaan liikkua.

Hän häpesi tuon mieskurjan tähden, häpesi luihin ja ytimiin asti. Hän häpesi koko sukupuolensa tähden, joka noin raa'asti unohtaa aviomiehen ja isän velvollisuudet, häpesi, häpesi... kyyneleet tulivat hänelle silmiin ja hänen sydämensä järkytti äärettömässä mielen jännityksessä.

Oli joku hetki kuoleman hiljaisuutta. Se aika oli pitkä ja salaperäinen.

Sitten erotti Hannes emännän seisovan valkoinen yöröijy päällään, sillä saali oli pudonnut ojaan, ladon seinämällä kädet ristissä rinnalla ja kuului virheellinen virren laulanta:

"Maa irstaisuutt' on täynnänsä, Hulluutehensa päänänsä Se nuoret vanhat vetää. He haureutta himoovat, Myös muita houkuttelevat Ja makein sanoin pettää. Täst' iloita voi saatana, Joukkonsa kanssa riemuita, Kun synti saapi vallan, Vakuuden maahan tallaa."

Yön hiljaisuudessa oli tuo kaameaa kuin yölinnun laulu. Ja kuitenkin sen linnun, huuhkajan ja pöllön, ääni oli korvalle nautintoa verrattuna tähän vihlovaan valitukseen, joka lähti onnettoman aviovaimon ja äidin haavoitetusta, pilkatusta, rikkirevitystä sielusta. Katkera, kymmenesti katkera oli se Hanneksen kuulla. Hänkin vavahteli tuon naisparan vuoksi, joka kai sai nähdä omilla silmillään elämän ja nautinnon raa'imman näytelmän.

Veri hänellä -- Hanneksella -- tuntui jäätyvän, sillä nyt oli hän todistajana takalistomaan likaisimmassa teossa...

Kun virren veisuu vain jatkui eikä mitään sen kummempaa tapahtunut, palasi Hanneksen suoniin entinen elämän rohkeus ja hänessä heräsi uteliaisuus. Hän käveli ladon luo.

Siellä isäntä istui ja tyynesti pani piippuun. Nainen seisoi ovenpielessä ja nauroi laulelevalle emännälle.

Hannes huomasi, että emäntä sittenkin oli pahasti pettynyt ja samassa pettänyt hänetkin.

Kun isäntä näki Hanneksen, nousi hän ja tuli kohti.

-- Taidatte olla uusi opettaja?

-- Olen.

-- Nyt jouduitte mylläriksi hullun ihmisen myllyyn. Hannesta hävetti. Hän meni emännän luo ja pyysi häntä lopettamaan ja menemään rauhassa kotiinsa.

Mutta emäntä pani kovan tenän. Hän ei luvannut lähteä ennenkuin Maijakin.

-- Lähdenhän minä, hyvä emäntä. Lähdemme yhdessä, puhui nainen.

-- En lähde ennenkuin isäntäkin, kivasi emäntää ja itki.

-- Lähdenhän sitä minäkin, kun niin tahdot. Mutta olisin nyt leikannut kokonaan tuon niityn, jotta olisimme aamulla saaneet mennä salolle heinään. Maija olisi saanut sitten pitää näistä heinistä huolta.

Lois-Maija nauroi valkoiset hampaansa näkyviin.

-- Koska isännällä on kiirut, niin joukolla tämän niityn lopetamme. Ja kun olemme niittämisen lopettaneet, niin sitten rakennamme sulan sovinnon. Eikö niin, isäntä?

-- Ka jos opettaja niin tahtoo.

Ladossa oli toinen viikate. Opettaja otti sen ja alkoi niittää. Mutta emäntä lähti itkien pois.

Tapahtuma jäi kuitenkin Hannekselle salaperäiseksi. Tässä alla täytyi olla sittenkin jotain surullista, arvaili Hannes. Isäntä taitaa olla kirjansa läpi lukenut mies.

Siinä kuutamoisena yönä hän niitti ja mietti isännän sivulla. He juttelivat täyttä kyytiä, mutta isännän puheessa oli usein sellainen kaksinaisuus ja silmissä naurava kuje, että Hannes arveli miehen olevan vaikeasti tajuttavan olennon. Mutta tuohon arkaan kysymykseen ei Hannes tahtonut tällä kertaa pitemmältä kajota.

Kuunvalon hopeat vaalenivat. Mailta katosi hämärä. Pensaikko ja metsä alkoi elää. Säveljaksot seurasivat toistaan. Kuului taloista kukon kiekunta ja karjakellon kalkunta yösyötössä olevasta lehmälaumasta, joka nousi levoltaan tuoreella nurmella. Aamun viileys auringon noustessa oli väsyneelle niittomiehelle virkistävä.

Koko niitty oli niitetty. Lois-Maija oli vähää ennemmin lähtenyt pois.

Isäntä sanoi pitävänsä mennä metsään katsomaan tervaksia tuulastuspuiksi. Hannes meni vastaiselta puolelta koululle. Kun hän kulkiessaan sattui katsomaan taaksensa, näki hän Lois-Maijan valkoisen huivin metsärinteessä vilahtavan. Ja aivan kohta samaan suuntaan katosivat isännän sopusuhtaiset, miehekkäät hartiat.

Siinä oli sittenkin surullista alla, mietti Hannes.

Tämä yö oli hänelle tuokiossa näyttänyt veriäjäätävän kuvan onnettomasta avioliitosta, jossa kaikki on särmikästä eikä sopusointua missään.

Pitkään aikaan hän ei saanut ajatuksiaan irti siitä, että hän oli ollut tuon mielevän Karvisen isännän narrina tänä yönä.

VI LUKU.

Kun tuli sunnuntai-aamu, lähti Hannes Karviseen, sillä silloin tiesi hän tapaavansa isännän kotona.

Isäntä oli jo rappusilla vastassa, hymyili ja pyyteli sisälle. Hän oli puhtaassa sunnuntai-asussa ja hänen persoonansa oli miellyttävä.

Isäntä vei kamariin, joka oli siististi laitettu. Oli kukkia pöydällä, oli kahden hengen soudettava keinutuoli, oli seinällä joku taulu. Oli korkealle tehty sänky runsaine sänky vaatteineen ja valkoisine tyynyineen. Vieressä oli vielä toinen kamari, joka oli paremmassa laitoksessa. Sieltä pisti silmään kiiltävä piironki, jossa oli kullatut lukot, sen päällä korkea peili ja pari vaasia.

Näki, että talo oli varakas. Ja täällä rakastettiin puhtauttakin. Mutta Hanneksen oli vaikea uskoa kaikkea tätä emännän työksi. Se aamiainen, jonka hän talossa söi, ja emännän olemus haastoi sanattomasti aivan toista.

Samalla tuli huoneeseen sievässä puvussa nuori nainen kahvitarjotin kädessä. Tyttö oli aivan samannäköinen kuin isäntä. Hänen liikkeensä samallaiset, hymyily samallaista. Liekö verikin samallaista...?

Hanneksen vastoin tahtoaankin täytyi kumartaa naiselle, sillä sen olento oli kuin vaatisi sitä. Hoikka vartalo, jossa oli pehmeyttä ja pyöreyttä juuri tarpeeksi asti, kasvot, joissa elämän tulipunaruusu hehkuvimmillaan kukki, soma ohut suu, niin lämpimät kosteat silmät -- kaikki tuo oli harvinaista näillä karuilla mailla, joilla naisen kauneus alkuunsa surkastui samaten kuin omenapuu ei jaksanut pidemmälle raakuloita milloinkaan päästä.

Tyttö nyökäytti vain päätään. Tarjosi kahvin ja poistui.

Hannes tunsi jonkimmoista pettymystä. Hän oli melkein kuin nolattu. Hän oli täällä tottunut syviin niiailemisiin, punastumisiin ja ujostelemisiin. Tämä liikkui kuin prinsessa itsetietoisena nopeilla käänteillä ja harkituilla eljeillä.

Se on isän tyttö. Äidistä siinä ei ollut piirrettäkään, tuskin soluakaan.

Isäntä hymyili, kun näki tytön tekevän vaikutuksen Hannekseen.

-- Onko neiti isännän tyttö?

-- Meidän vanhin lapsemme hän on.

-- Mikä nimi?

-- Maikki.

-- Erinomaisen herttainen lapsi, ihasteli Hannes.

-- Oo... oo...

-- Miten vanha?

-- Kohta seitsemäntoista vuotta.

-- Onko käynyt koulua?

-- Kävi kirkolla kansakoulun ja oli sitten kaupungissa ompeluopissa.

Hannes jo ymmärsi, että kaikki tämä sirous kamareissa on Maikin käsialaa. Ja hänelle tuli mieleen, että miten onnellinen tämä koti voisi olla, jos... jos...

Mutta hänestä tuntui melkein mahdottomalta ajatella likaista tällaisen sievyyden ja somuuden keskellä.

Eipä kumma, että ihmiset arvelivat Karvisen isännän olevan moitteettoman, mutta emännän mustasukkaisen hullun. Nämä kamarit, tuo tyttö ja itse isännänkin olemus puhuivat niin paljon hänen edukseen, enemmän puhuivat kuin joku vimmainen, rajusanainen puolustuspuhe hänen omilta huuliltaan.

Sitten kuului isäntä vielä olevan lautamies ja semmoisena erityisesti pidetty. Yhdellä sanalla sanottuna: hän oli puoleensa vetävä talonpoika, jolle Luoja oli antanut kirkkaan älyn.

Puheltiin kaikemmoista vuodentulosta, koulusta, kansasta, mutta sitten yht'äkkiä Karvinen elostui ja kysyi:

-- Joko tunnette rovastin?

-- Ei ole saanut käydyksi vielä. Karvinen tuli iloiselle päälle.

-- Hän on pappi, joka muille saarnaa vimmatusti eikä itse usko mitään!

-- Mutta mistä niin tiedätte?

-- En tiedä, mutta luulen.