Part 7

Epo tunsi kalakylän kaupungista kotoisin olevat kerjäläiset: »Orivon Aapon», »Messing Antin», »Pörö Kustan», »Trahi Vikin» ja »Tölölölö Löngqvistin», jotka kaikki olivat entisiä merimiehiä, mutta alituisen juopottelun kautta joutuneet tähän tilaan. He olivat heikkoja olentoja sekä sielun että ruumiin puolesta ja yhteiskunnan pohjasakkaan vajonneita vaivaisia, mistä sakasta eivät enää jaksaneet kohota pinnalle ilman tuonen viikatemiehen apua. Orivon Aapo oli aikoinaan ollut talonpoika sekä saanut perinnöksi osan Postin talosta Orin kylässä, Mäyhelän pitäjässä, mutta kaiken oli viinan jumala nielaissut häneltä. Messing Antti oli erään kerran varastanut konsuli Kräkin omistamasta kuunarilaiva Krakon kajuutasta yhden messinkisen morttelin ja tästä saanut liikanimen »messing». Tölölölö Löngqvist taasen oli tullut sokeaksi ja soitteli posetiivia kaupungilla henkensä ylläpitämiseksi. Vähät pojat, jotka taluttivat häntä talosta taloon, lauloivat usein posetiivin tahdin mukaan pilkallisesti tähän tapaan:

»Tölölölö, lön, lön, lön, qvist, qvist Ja pahukse pränk, pränk, vist, vist».

ja tästä syntyi hänelle liikanimi »Tölölölö».

Kellään heistä ei ollut omaa asuntoa, kuten Epolla ja sentähden heidän täytyi useasti viettää yönsä ulkosalla, missä milloinkin sattui, väliin maakuopista, kellarihalseissa, suuleissa, vajoissa ja muissa ulkohuoneissa. Tällaisissa kodeista saivat he värjöttää vilussa ja olla syöpäläisten syötävänä ja nälän ahdistamina. Puhtaita vaatteita ja saunaa he saivat vain joskus hyviltä ihmisiltä.

Eipä siis ollut ihme, että he kaikki olivat kauhean keuhkotaudin saastuttamia sairaita, niinkuin Epokin, joka kerran eräänä pimeänä iltana vajosi heikkoihin jäihin ja sen kautta sai ankaran vilustumisen, mikä ensin muuttui kuumeeksi, sitten yskäksi ja lopulta »suluksi». Silloin hän oli likellä joutua tekemään lähempää tuttavuutta ahventen kanssa, juomaan suorastaan sinä maljan, ellei Vistin Ville, joka oli kuullut hätähuudon, olisi rientänyt häntä auttamaan. Ja yhdessä sitten eräässä Noitalan kylän talon lämmitetyssä saunassa kuivasivat Epon märät vaatteet sekä Epon taskussa kastuneet setelirahat ja rahakukkaron.

Nyt oli kymmenen minuutin väliaika, minkä jälkeen näyteltiin toinen ohjelmassa mainittu näytelmä »Katutytöt eli yöelämä suurkaupungissa».

Kankaalle ilmestyi nyt suuri ja kirjava joukko ilotyttöjä, joukossa monta nuorta sinisilmäistä ja kaunistakin neitosta — ehkäpä oikein kaunotartakin, riippuen siitä, millä silmällä kukin heitä katseli. Muutamilla oli päällään hieno silkkinen puku lyhyine hameineen ja silkkiset sukat enemmän tai vähemmän siroissa säärissä sekä jalassa lakerikengät, varustetut vähintäin kahdeksan senttiä korkeilla koroilla. Hattu oli muutamilla suuri ja leveäliepeinen, peittäen kasvot, niin että ainoastaan nenännipukka oli näkyvissä, toisilla taasen oli pienempi hattu tai lakki päässään. Kaikki kantoivat käsilaukkua, mikä sisälsi nenäliinan, peilin, kamman ja hajuvesipullon sekä puuteriaskin. Enemmistöllä oli shinglattu tukka, toisilla taasen käherretty ja pitkä, vanhanaikainen, silkkinauhoilla koristettu letti.

Kuva oli otettu vilkasliikkeiseltä keskikaupungin kadulta kellon ollessa noin kymmenen tienoissa illalla. — Siinäkös sitten molemmat sukupuolet vllkutteliwat silmää, päivittelivät, kuiskuttelivat ja venskasivat »Mjukaste tjenare min egen sötnos, min lilla raring, får jag låv att följa fröken hem, eller skall vi gå på kase, eller åka ut i bil»? Miespuolista olivat eniten edustettuina meri sekä sotaväki sekä upseerit. Kauppoja rotsittiin vilkkaasti ja kaikki vapaana olevat autot vislattiin kyytiin, kuljettamaan herrasväkeä kohti kaupungin laitaosia, kiila- ja höyläpenkkikaduille, missä nämät lintuset asuskelivat samoin kuin muukin roskaväki.

Epo oli tuntevinaan muutamia näistä ilotytöistä, kuten »Halituli-Hannan», »Morjens-Mandan», »Kippis-Alman ja »Tirisen Tiltun», joka viimeksimainittu omisti oman kodin, jossa oli kaksi huonetta, kamari ja keittiö sekä sitä paitsi oman liikkeen, kuten näkyi kyltistä oven päällä. «Herrain tärkkäys ja silitysliike». Ovessa oli myöskin lasiluukku, kuten postikonttoreissa, mistä oli mukava kiikaroida asuntoon pyrkiviä kundeja ennen sisäänlaskemista.

Mutta nyt tuli Epon oma entinen lemmitty ja hellitty elämänsulostuttaja Anna-Liisa esille iloisena ja herttaisena, kuten aina. Hänellä oli singlattu tukka ja punainen silkkipuku päällä sekä lakerikengät jalassa ja käsilaukku kädessä. Epolle muistuivat nyt mieleen kaikki vanhat muistot ja muiskut sekä lemmentarinat. Monen monet ilonhetket kun he olivat viettäneet yhdessä Epon matalassa majassa. Anna-Liisa asui yhdessä nuoremman siskonsa Susannan kanssa. Ja oli heilläkin oma liike, jonka rekisteerattu nimi kuului: »Herrain hierontaa ja voimistelua». Heillä oli nyt yövieraita, pari nuorta herran heppulia hakkailemassa sisaruksia ja viettämästä vaatimatonta liirum, laarum ja piirum humuelämää.

Mutta Epo ei tästä näytöksestä ensinkään pitänyt vaan tuli hirveän mustasukkaiseksi. Hänen verensä alkoi kiehua ja poreilla, niin että hän aivan vihan vimmasta vapisi, eikä voinut enään kauemmin itseään hillitä, vaan nousi istuimeltaan yhtäkkiä ja astui päin kangasta, molemmat kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen aikomuksensa oli antaa aimo isku kummallekin herralle, mutta paikalle tullut järjestysmies, joka oli huomannut Epon aikeet, esti hänet siitä, tarttumalla vihaista miestä takinkaulukseen ja työntäen hänet ulos ovesta.

Nämä ilotytöt laulelivat lauluja ja oli heillä kaikilla yhteinen niinkutsuttu puolustuslaulu, joka niinikään kuvien aikana esitettiin kankaalla ja on Epon muistiinpanojen mukaan näin kuuluva:

»Ah, sä siveä siskoni pieni kun kuulutat kunniatas ain; ja ylistät ystävät yksin mutta tuomitset minua vain.

Itse langeta usein sa voisit, ilman äitisi varjelust vaan; kuten kaikki katujen lapset kun on saastassa elää saan.

Samat tunteet on sulla kuin mulla sama polttava halu oi; saada salassa rakastella missä kukaan ei nähdä voi.

Niin, ja silkissä kahista tahdot ja lakerikengissä ain; Ja sama on vaatimus mulla ma katujen lapsi vain.

Myös miehen ja vangiksi vaadit elinijäks ja hallita ain; mutta minä kun kerran hellyn otan köyhänä palkkani vain.

Me olemme luonnon lapset vaikk' eri on elomme tie; yhdell' on onni; mutt toisen se hornan kitahan vie.

Tomuksi molemmat tullaan ja unholaan unhoittuu kaikk', kun ajan mylly meit myllää se on totta ja totinen paikk».

Kadulle jouduttuaan lähti Epo majataloon hakemaan yökortteeria ja saikin siellä keittiön penkillä viettää yönsä kaikessa rauhassa ainakin talon puolesta. Mutta nukkumisesta ei tahtonut tulla juuri mitään, alituisesti hänen ajatuksensa askartelivat elävissäkuvissa ja Anna-Liisassa. Minkätähden hänet ajettiin pois sieltä, koska hän ei kerran ollut kellenkään pahaa tehnyt, ajatteli Epo. Tuskinpa hän enää koskaan soisi nähdä oman Anna-Liisansa niin ilmielävänä ja herttaisen näköisenä kuin tänä iltana. Oliko se sallimus tai hänen kova kohtalonsa? Miksi näin tapahtui sitä ei Epo voinut ymmärtää. Ja kaikki hänen muutkin asiansa olivat menneet vinoon. Pettymys pettymyksen jälkeen, siinä hänen kohtalonsa.

Elintarvelautakunnan pomoksi hän ei siis päässyt. Sen oli hän selvästi ymmärtänyt kuvernöörin puheista. Nyt häntä hävetti ja harmitti juuri tämä seikka siitä syystä, että oli puhunut ja kerskunut niin paljon tästä asiasta ja ollut vakuutettu lopullisesta voitostaan. Kuinka nolona hän kulkisikaan siellä kotipitäjässään ihmisten pilkan ja ivan esineenä. Ja entäs hänen ruisviljansa takaisin saanti. Sekin näytti mahdottomalta. Millä voimalla sen enään takaisin saisi, kun se kerran oli häneltä pois otettu, jauhoiksi jauhettu ja leiviksi leivottu sekä aikoja sitten jaettu leipäkorteilla pitäjäläisille.

Voi voi sentään, huokaili Epo itsekseen. Kuinka kylmä ja kurja onkaan maailma hänen kohdaltaan. Ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä synkemmiltä asiat näyttivät. Kaikki hänen loistavat suunnitelmansa olivat nyt menneet myttyyn. Hän oli siis rakentanut tuulentupia ja haaveillut tulevaisuudestaan, niinkuin moni muukin oli tehnyt ennen häntä. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi kuin haavan lehti. Hän tunsi itsensä murtuneeksi, sairaaksi ja sekapäiseksi. Näissä mietteistään hän lopulta nukahti.

EPON MAINEN MATKA PÄÄTTYY.

Ooperin Epo heräsi vasta kello kymmenen aikaan aamulla ja tunsi itsensä paljon virkeämmäksi kuin eilen illalla. Lämmin ja suloinen suvituuli oli avoimesta ikkunasta hivellyt hänen hiuksiaan ja kasvojaan. Aamuauringon kultaiset säteet olivat vaikuttaneet häneen ja saattaneet mielialan iloiseksi. Vielä vuoteellaan ollessaan hän alkoi hyräillä tähän tapaan:

»Mitä minä itken ja mitä minä suren ja valitan vaivojani; kun mulla on suoja ja mulla on Luoja ja anteeksiantajani.

vähätpä siitä, vaikk onneni taivaan pilvet synkät peitti; kun mulla on Ainani ainainen kun kahvit kodissa keitti.

Onni voi olla ja onni voi tulla ja onni voi usein pettää, mutt kerjurikeppiin kun tartun taas ei kukaan voi sitä estää.

Ma kohtalon kohlut kannan vain pää pystyssä polkuuni poljen; kun kylästä kylään ja talosta taloon ma keppini kanssa kuljen».

Kaikki viimeiset tapahtumat olivat olleet kuin pahaa unen näköä. Sillä mitäpä sillä oikeastaan väliä oli, vaikkei hän päässytkään elintarvelautakunnan pomoksi. Olihan hänellä aina vanha ja varma virkansa varalla. Kun kaikki muu loppuu, niin «kerjuu se on kun kestää». Ei mikään kunta tai valtio koskaan verottanut häntä, kuten muita ihmisiä. Olihan hänellä oma mökkinsä ja kyllin tarpeeksi pihamaata sekä rahoja kotona kirstun pohjalla ja mukana paitaan ommeltuna muutamia tuhansia markkoja. Eikä niistä kahdesta menetetystä ruisviljasäkistä kannattanut paljon porata tai suurta melua pitää. Se vahinko oli niin pienen pieni kuin pisara meren pohjassa. Ainoastaan pieni murto osa hänen omaisuudestaan. Olihan hänellä vielä tallella useampia täysinäisiä säkkejä Jumalan viljaa, joista eivät elintarvelautakunnan pomot tietäneet mitään, eivätkä koskaan tulisi tietämäänkään.

Itseään hän saattoi syyttää viljansa menettämisestä eikä ketään muita. Sen seikan oli hän selvästi tullut huomaamaan elintarvelautakunnan puheenjohtajan puheista ja viittauksista. Kuka käski minua myymään viljaa niille viinankeittäjille —, siinäpä juuri se paha piilee ja vika makaa.

Eikä niistä saadut rahat suinkaan mitään siunausta koskaan tuota. Päinvastoin karvajalkainen paholainen aina vie mukanaan mitä se on tuonutkin, tuumaili Epo ja lähti ulos kaupungille hakemaan aamiaista jostain ruokalan keittiöstä sekä katsomaan kauppatorille, olisiko mahdollisesti Moromäelle päin menevää autoa.

Täällä hän tapasikin autonkuljettajan Kustaa Kilokarin, joka silloin kuljetti Osuuskaupan autoa.

»Noh, voi sappermentti, olekkos snääkin tääll ja tuleks kottippäi, kyll mnä su vie täsä kuorman pääll nii et krapise vaa, eik se mittä maks ja lähretä puolen tiiman takka», sanoi Kilokari iloisesti.

»Kiitoksi vaa, kyll se hyvin passa mnull. Onki jo koto-ikäv tullu, kon tääll niin kauva ole joutun asioillan viipymä», virkkoi Epo.

«Mitä pahukse asioit snull on tääll. Flikoi tietyste ole friianu ja viina vattas kitanu — ja siin on kaikk snuu asias —, eiks nii oll Epo — häh.

— Kyll siinäkin puheess paljon pelä on. Ja tieläks, — ko se mnu vanh Anna-Liisan asu tääll Tuluss Höölpenkikalull 60. Se o se sama nainen, kon poliis kirkkolaatin toimest kuskas mnu asunnostan pois».

»Vai nii, vai nii,» hymyili Kilokari, mutt lait nyy ittes pia valmiks, koht lähretän täält».

Epo ehti sentään syömään aamiaisensa ja tuli juuri kreivin aikaan autoasemalle, kun Kilokari oli ehtinyt panemaan koneen pörräämään.

»Ist ny toho mnu vierehen, ett saaran praakata vähä muinassiakki reisun pääll» sanoi Kilokari.

Sitten sitä lähdettiin ja Epo ryhtyi kertomaan kaikista seikkailuistaan Turussa, mitkä ihmetyttivät ja naurattivat Kilokaria sanomattomasti. Näin kului aika myöskin rattoisasti, kunnes ennen pitkää oltiin Osuuskaupan myymälän edessä.

Epo kiitti hyvästä kyydistä ja lähti suoraa päätä Poukalan taloon, jossa talonväki otti hänet ystävällisesti vastaan, tarjoten hyvää kahvia leivän kera. Sitten hän pyysi makasiinin avainta, päästäkseen katsomaan viljavarastoaan, mikä hänelle myöskin annettiin. Ja katso, kaikki oli erinomaisen hyvässä kunnossa, ei edes hiirikään ollut niihin koskenut.

Nyt oli Epon hyvä olla ja kun päivä oli mennyt mailleen ja ilta alkanut hämärtää, päätti hän vielä käydä naapuritalossa Piipussa, missä vieraanvarainen ja hyvätahtoinen emäntä tarjosi hänelle illallisen talon pöydän ääressä. Kun kaikki olivat menneet makuulle ja tuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, paneutui Epokin pitkäkseen tuvan penkille ja nukahti aivan rauhallisesti sitkeään uneen, kunnes hän aamupuolella yötä, selittämättömällä tavalla oli pudonnut penkiltä lattialle ja siinä pudotessa loukannut toisen kylkensä teräviin, puolivalmiisiin saavinvöihin, joita rengit puhdetöinä olivat valmistaneet ja jättäneet lattialle lojumaan juuri siihen paikkaan, mihin Epo putosi.

Sisikuntaa alkoi nyt polttaa kovasti ja yleinen pahoinvointi tuntui koko ruumiissa. Aamulla hän valitteli ja voivotteli sairauttaan talonväelle ja kävi vielä viimeisen kerran Toukolallakin kertomassa tapahtumasta sekä poikkesi sisälle erään lankakauppiaan luo pyytämään jotain juotavaa.

Senjälkeen hän lähti hiljalleen ja hoiperrellen hiipimään kotiinsa, minne päästyään hän heti heitti itsensä pitkäksi omalle vuoteelleen, sekä pyysi oman Ainansa tulemaan häntä hoitamaan, mikä tapahtuikin.

Murheellisena ja alakuloisena katseli Aina omaa rakasta Epoaan silmästä silmään, kun hän siinä tautivuoteellaan makasi yskässään ja tuskastaan, aina vähän väliä tuijottaen Ainaan, ikäänkuin rukoillen lohtua ja anteeksiantoa. Usein Aina lukikin Epon edessä raamattua sekä veisasi virsikirjasta kauniita virsiä. Sukulaiset olivat myöskin saaneet vihiä Epon sairaudesta ja tulivat nyt tervehtimään häntä. Keuhkotauti alkoi nyt tehdä tehtäviään. Ruumis riutui päivä päivältä.

Synkkä syksy oli tullut ja kylmät viimat puhaltelivat ulkona. Kohti syksyä painui myöskin Epon elämä. Hän oli käynyt aivan kalpeaksi ja henkisesti tylsäksi. Elämän usko ja ilo olivat poissa. Ruumiin voimat heikkenivät heikkenemistään, niin ettei hän enään jaksanut kunnolleen päätään kohottaa vuoteeltaan. Hänen mainen matkansa oli kohta päättymässä, tuntilasinsa hiekka loppuun juoksemassa.

Joulukuun 7 pnä 1920 hän ummisti silmänsä ikuiseen uneen uskossa Vapahtajaansa ja lähti kohti suurta tuntematonta, mistä ei mikään elämä olento vielä ole palanut.

Hänen maalliset jäännöksensä kätkettiin kaikessa hiljaisuudessa kirkonkylän hautausmaahan isävainajan viimeisen leposijan viereen, vaikkakin hänellä olisi ollut raatoja juhlallisempaankin hautaukseen, koska hän jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden perillisten kesken tasattavaksi.

Paitsi tätä, jätti hän myöskin jälkeensä kauniin muiston isänmaan rakkaudestaan, jommoista vain aniharvat kerjäläiset jättävät Varmasti moni hänen ystävistään vielä kaihomielin häntä muistelivat Omaperäisenä luonteena, huippuna kerjäläisten kirjavassa joukosta tullaan Epoa muistamaan pitkät ajat ja kaskut hänestä elävät pitkiä aikoja kansan suussa.