Part 8

Vielä sananen herra Harlingtonista. Sen nimen taakse kätkeytyy eräs siivo nuori mies, amerikkalaisen miljaardimiehen Cooleyn kirjuri, joka sai tältä toimekseen haalia hänelle kaikki antiikit taide-esineet, mitä Euroopassa suinkin saatavissa oli. Pahaksi onnekseen hän tapasi ystäväni Étienne de Vaudreixin, eli Arsène Lupinin, minut. Hän sai tietää, että muuan kreivi de Gesvres muka tahtoi muuttaa rahaksi neljä Rubens-taulua sillä ehdolla, että niiden sijalle toimitettaisiin jäljennökset ja että kauppa pysyisi salassa. Ystäväni Vaudreix lupasi myös suostutella kreivin myymään kappelin veistoteokset. Ystäväni hieroi kauppoja aivan rehellisesti ja herra Harlington viehättävän luottavaisesti aina siihen päivään asti, jolloin Rubens-taulut ja kappelin patsaat olivat tallessa... ja herra Harlington tyrmässä. On siis vain enää vapautettava tuo kovaonninen amerikkalainen, koska hän tyytyi petkutetun vaatimattomaan osaan, leimattava miljaardimies Cooley raukaksi, koska hän ikävyyksiä peläten ei ole ryhtynyt pelastamaan kirjuriansa, ja onniteltava ystävääni Étienne de Vaudreixia, eli minua, koska hän kostaa yleisen moraalin puolesta, pitämällä ne satatuhatta frangia, jotka oli etumaksuna saanut kehnolta Cooleylta.

Suokaa anteeksi kirjeeni pituus, herra toimittaja, ja saakaa vakuutukseni syvästä kunnioituksestani. _Arsène Lupin_."

Isidore punnitsi tämän kirjeen sanoja kenties yhtä tarkoin kuin oli tutkistellut _Aiguille creusen_ lappua. Hänellä oli lähtökohtanaan se periaate, joka oli helppo todistaa oikeaksi, että Lupin ei ollut milloinkaan viitsinyt lähettää sanomalehtiin ainoatakaan tuollaista herttaista kirjoitusta ilman pakkoa, ilman jotakin vaikutinta, joka aina kävi tapauksista selville ennemmin tai myöhemmin.

Mikä oli tämän vaikutin? Mistä salaisesta syystä tunnusti hän rakkautensa ja myönsi olevansa hyljitty? Siitäkö oli selitystä etsittävä vai herra Harlingtonia koskevista tiedoista taikka ylipäänsä rivien välistä, kaikkien noiden sanojen takaa, joiden näennäisellä sisällöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin houkutella vääriin ja harhaannuttaviin johtopäätöksiin?

Tuntikausia istui nuori mies miettiväisenä ja rauhattomana vaununosastossaan. Tämä kirje herätti hänessä epäluuloisuutta, kuin se olisi ollut kyhätty häntä varten ja aiottu häntä henkilökohtaisesti eksyttämään. Hän tunsi epämääräistä pelkoa ensi kertaa ja syystä että hänellä ei ollut torjuttavanansa suoranainen hyökkäys, vaan epärehellinen ja arvaamaton miekkailuheristys. Ja ajatellessaan vanhaa kelpo isäänsä, joka oli hänen vuokseen siepattu vangiksi, kyseli hän levottomasti, eikö noin epäsuhtaisen taistelun pitkittäminen ollut hulluutta. Eikö tulos ollut selvä? Eikö Lupin jo alun pitäin ollut voiton puolella?

Tätä heikkouden kohtausta ei kestänyt kauan. Kun hän astui ulos vaununosastostaan kello kuusi aamulla, moniaan tunnin unen virkistämänä, oli hän saanut takaisin kaiken itseluottamuksensa.

Froberval, se sotasataman virkamies, jonka vieraana Beautrelet vanhempi oli ollut, odotti häntä asemasillalla kaksi-, kolmitoistavuotiaan tyttärensä Charlotten kanssa.

"No?" huudahti Beautrelet.

Tuo kunnon mies alkoi huokailla, mutta toinen keskeytti hänet, vei hänet mukanaan erääseen lähellä olevaan kahvilaan, tilasi kahvia ja aloitti tarmokkaalla äänellä kuulustelun, sallimatta puhujan vähääkään poiketa aineesta.

"Isääni ei ole viety, eikö totta? Sehän oli mahdotonta!"

"Kyllä, mutta silti on hän hävinnyt."

"Milloin?"

"Sitä emme tiedä."

"Kuinka?"

"Emme vain. Kello kuuden aikaan eilen aamulla, kun hän ei tullut alas kuten tavallisesti, minä avasin hänen ovensa. Hän ei ollut siellä enää."

"Mutta päivää ennen, toispäivänä, hän oli kai --?"

"Kyllä. Toispäivänä hän oli koko päivän huoneessaan. Hän oli vähän väsynyt, ja Charlotte vei hänelle aamiaisen kello kahdentoista aikana ja päivällisen kello seitsemältä illalla."

"Hän on siis kadonnut tois-illan kello seitsemän ja eilisaamun kello kuuden välillä?"

"Niin, toissa yönä. Mutta..."

"Mutta?"

"Niin... yöllä ei kukaan pääse ulos asevarikon alueelta."

"Hän ei ole siis jättänytkään aluetta?"

"Mahdotonta! Minä ja toverini olemme etsineet koko sotasataman."

"Siispä on hän poistunut alueelta."

"Mahdotonta. Kaikkialla on vartijoita."

Beautrelet mietti hetken, ja lausui sitten:

"No... sitten?"

"Sitten riensin päällystöön ja ilmoitin poliisille."

"Ja sieltä käytiin luonanne?"

"Niin, ja eräs raastuvanoikeuden herra saapui myös. Koko aamupäivän he hakivat, ja sitten vasta, kun huomasin, ettei se johtanut mihinkään ja että kaikki toivo oli turhaa, sähkötin teille."

"Näyttikö siltä, että hän oli maannut yönsä vuoteellaan?"

"Ei."

"Ja kamari oli järjestyksessä?"

"Kyllä. Minä löysin hänen piippunsa tavalliselta paikalta, hänen tupakkansa, kirjansa, jota hän luki. Sen keskellä juuri olikin tämä pikku valokuvanne kirjanmerkkinä."

"Näyttäkäähän."

Froberval ojensi hänelle valokuvan. Beautrelet hätkähti hämmästyksestä. Hän tunsi heti itsensä kuvasta, seisovana molemmat kädet taskuissa, nurmikolla, ympärillään puita ja raunioita.

Froberval jatkoi:

"Tämä on varmaan viimeinen kuva teistä, jonka olette lähettänyt hänelle. Katsokaahan, takana on päivämäärä... huhtikuun 3:s, valokuvaajan nimi, R. de Val, sekä kaupungin nimi, Lion... ehkä Lion-sur-Mer..."

Isidore käänsi valokuvan ja luki omalla käsialallaan kirjoitetut sanat:

R. de Val. -- 3.4. -- Lion.

Hän oli vaiti muutaman minuutin ja vastasi sitten:

"Onko isäni näyttänyt teille tätä valokuvaa?"

"Ei... ja minä kummastuin nähdessäni sen eilen... sillä isänne puhui hyvin usein teistä."

Uusi ja pitkä äänettömyys. Froberval jupisi:

"Minulla on yhtä ja toista tekemistä työpajassa... ehkä on parasta, että menemme kotiin..."

Hän vaikeni. Isidore ei ollut kääntänyt katsettaan valokuvasta; hän tutki sitä yhä tarkoin. Viimein kysyi nuori mies:

"Eikö kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella ole eräs ravintola nimeltä Lion-d'Or (Kultainen Leijona)?"

"Kyllä, lieuen päässä täältä."

"Valognesin tien varrella, eikö totta?"

"Aivan niin."

"Minullapa on täysi syy otaksua, että tuo majatalo on ollut Lupinin ystävien pääkortteerina. Sieltä käsin he ovat asettuneet yhteyteen isäni kanssa."

"Mitä ajattelettekaan! Isänne ei puhutellut ketään. Hän ei tavannut ketään."

"Hän ei tavannut ketään, mutta tässä on käytetty välittäjää."

"Mitä todistuksia teillä on siitä?"

"Tämä valokuva."

"Sehän on teidän?"

"Minun kuvani kyllä, mutta minä en ole sitä lähettänyt. En ole edes nähnyt sitä. Se on tietämättäni otettu minusta Ambrumésyn raunioissa; luultavasti oli valokuuvajana tutkintotuomarin sihteeri, joka oli Arsène Lupinin rikostoveri."

"No --?"

"Tämä valokuva on ollut se passi, se loihtu, jolla on houkuteltu isäni luottamus."

"Mutta kuka houkutellut? Kuka on voinut tunkeutua huoneistooni?"

"Sitä en tiedä, mutta isäni on mennyt ansaan. Hänelle on sanottu, ja hän on uskonut, että minä olin läheisyydessä ja pyysin saada tavata häntä Lion-d'Orin majatalossa."

"Tuohan on hulluttelua! Kuinka voitte sellaista väittää?"

"Asia on aivan yksinkertainen. On matkittu minun käsialaani kortin taakse ja määrätty kohtauspaikka: Valognesin tietä, 3 km 400, Lionin ravintola. Isäni saapui ja hänet siepattiin kiinni, siinä kaikki."

"Voi niin olla", vastasi Froberval hämmentyneenä; "myönnän näin voineen käydä... mutta tämäkään ei selitä, kuinka hän on öiseen aikaan päässyt ulos".

"Hän on lähtenyt keskellä päivää ja odottanut iltaan ennen kuin meni yhtymäpaikalle."

"Mutta, koira vieköön, eihän hän poistunut kamaristaan koko toispäivänä!"

"Siitä voidaan varmistua eräällä tavalla; menkää heti satamaan, Froberval, ja etsikää käsiinne joku niistä, jotka olivat vartioimassa sinä päivänä. Mutta kiiruhtakaa, jos tahdotte tavata minut täällä."

"Lähdettekö siis matkalle?"

"Lähden, junalla."

"Mitä sanotte? Ettehän tiedä... tutkimuksenne..."

"Tutkimukseni ovat päättyneet. Tiedän jokseenkin, mitä tahdon tietääkin. Tunnin kuluttua olen lähtenyt Cherbourgista."

Froberval oli noussut ylös. Hän katseli Beautreletia ihan typertyneenä, epäröiden hetken, ja otti sitten lakkinsa.

"Tule, Charlotte."

"Ei", sanoi Beautrelet, "tarvitsen vielä joitakin lisätietoja. Antaa hänen jäädä tänne minun luokseni, niin juttelemme. Minähän olen tuntenut hänet pienestä pitäin."

Froberval meni. Beautrelet ja pikku tyttö jäivät yksikseen kahvilahuoneeseen. Kului muutama minuutti, tarjoilija toi kahvikupit ja meni. Nuoren miehen ja tytön katseet kohtasivat toisensa, ja Beautrelet laski ystävällisesti kätensä tytön kädelle. Tyttö katseli häntä pelokkaasti pari sekuntia, ikäänkuin taistellen kovaa mielenliikutusta vastaan. Sitten hän kätki nopeasti kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.

Hän antoi tytön itkeä ja sanoi hetken kuluttua:

"Sinä se olet tehnyt tämän kaiken, etkö olekin; sinä se olet ollut välittäjänä? Sinä se olet antanut valokuvan? Sinä tunnustat sen? Ja kun sinä sanoit, että isäni oli huoneessaan toispäivänä, sinä tiesit, ettei se ollut totta, sillä sinä olit auttanut hänet ulos..."

Tyttö ei vastannut. Beautrelet sanoi:

"Miksi teit sen? Sinulle on luultavasti luvattu rahaa... ostaaksesi helyjä... puvun..."

Hän siirsi tytön kädet, ja tämä nosti päänsä. Hän havaitsi surkeat kyynelten kostuttamat kasvot, tuollaisen pikku tytön sievät, epäluotettavat, nopeasti vaihtelevat kasvot, joiden kohtalo on joutua kaikkiin viettelyksiin ja sortua niihin kaikkiin.

"Kas niin", puheli Beautrelet, "ei siitä asiasta sen enempää... Minä en kysy sinulta edes, kuinka se tapahtui. Mutta sinun pitää sanoa minulle kaikki, mikä voi olla minulle hyödyksi!... Kuulitko sinä mitään... mitään, mitä nuo ihmiset puhuivat? Kuinka kuljettivat he hänet pois?"

Tyttö vastasi heti:

"Autolla... niin kuulin heidän puhuvan."

"Ja mitä tietä menivät?"

"Voi, sitä en tiedä."

"Eivätkö he virkkaneet sinun kuultesi mitään, mikä voisi olla meille avuksi?"

"Ei... Kyllä, eräs heistä sanoi: 'Meillä ei ole yhtään aikaa hukata... huomenna aamulla kello kahdeksan päällikkömme telefonoi meille sieltä'..."

"Mistä?"

"Sitä en voi... muistaa..."

"Koeta... muistuttele... joku kaupunginhan nimi se oli?"

"Niin, nimi... alkutavuina 'Château'..."

"Châteaubriant?... Château-Thierry?"

"Ei, ei..."

"Châteauroux?"

"Se juuri... Châteauroux..."

Beautrelet ei odottanut viimeistä tavua. Hän oli jo noussut ja Frobervalista tai nuoresta tytöstä piittaamatta -- tämän ällistyneenä tuijotellessa häneen -- hän avasi oven ja riensi asemalle.

"Châteauroux... rouva hyvä... piletti Châteaurouxiin..."

"Le Mansin ja Toursin kautta?" kysyi myyjätär.

"Tietenkin... lyhintä tietä... Saavunhan sinne aamiaiseksi?"

"Ette mitenkään..."

"Päivälliseksikö? Iltaan?..."

"Ei, sittenpä teidän olisi ollut mentävä Pariisin kautta... Pariisin pikajuna lähtee kello kahdeksan... On liian myöhäistä..."

Ei ollut liian myöhäistä. Beautrelet saavutti sen vielä.

"Kas niin", myhäili Beautrelet käsiänsä hykerrellen, "viivyinpä Cherbourgissa vain tunnin, mutta se tuli hyvin käytetyksi".

Hän ei hetkeäkään ajatellut Charlotten voineen valehdella. Vaikka ovatkin heikkoja, haihattelevia, mustimpiinkin petoksiin kykeneviä, voi hänenlaisillaan luonteilla kuitenkin olla vilpittömiä hetkiä, ja Beautrelet oli hänen säikähtäneistä silmistään nähnyt, kuinka hän häpesi tekemäänsä pahaa ja iloitsi siitä, että saattoi sitä osapuilleenkaan korjata. Hän ei sen vuoksi ollenkaan epäillyt, että Châteauroux oli Lupinin vihjaama toinen kaupunki, mistä hänen liittolaisensa telefonoisivat hänelle.

Heti Pariisiin tultuaan Beautrelet ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ettei kukaan seuraisi hänen jälkiään. Hän tiesi, että hetki oli merkitsevä. Hän oli hyvällä tiellä löytääkseen isänsä; yksi varomattomuus voisi tärvellä kaikki.

Hän meni erään lyseotoverin luo ja tunnin kuluttua tuli ulos sieltä tuntemattomana. Hän oli muuttunut kolmikymmenvuotiaaksi englantilaiseksi, pukeutunut isoruutuiseen ruskeaan kokopukuun, polvihousuihin, villasukkiin, matkalakkiin, leuassa punertava parran kiehkura. Hän nousi polkupyörälle, sälytettyään siihen kaikki maalarin kapistukset, ja hurautti Austerlitzin rautatieasemalle.

Hän oli yötä Issoudunissa. Aamun sarastaessa hän jatkoi matkaa pyörällään. Kello seitsemän hän saapui Châteaurouxin postikonttoriin ja pyysi puhelun Pariisiin. Silloin hänen täytyi odottaa, antautuen puheluun konttorin hoitajan kanssa, ja hän sai kuulla, että eräs autopuvussa oleva henkilö edellisenä aamuna samaan aikaan oli myös pyytänyt puhelun Pariisiin.

Siinä oli hänellä todistus. Hän ei odottanut kauemmin.

Ehtoopäivällä sai hän varmoista lähteistä tietää, että eräs umpinainen auto oli Toursin tietä suhahtanut läpi Buzançaisin kauppalan ja sitten Châteaurouxin kaupungin, ja seisahtunut vähän matkan päähän ulkopuolelle, metsän reunaan. Kymmenen aikaan olivat pienet kuomuvaunut, joita oli ajanut tuntematon henkilö, pysähtyneet auton viereen ja senjälkeen kiitäneet etelään Bouzanne-laaksoa pitkin. Silloin istui toinen henkilö ajajan vieressä. Auto oli lähtenyt vastakkaiseen suuntaan, pohjoiseen, Issouduniin päin.

Beautrelet sai pian selville kuomuvaunujen omistajan. Mutta tämä ei tiennyt mitään sanoa. Hän oli vuokrannut vaunut ja yhden hevosen eräälle henkilölle, joka oli itse ne seuraavana päivänä tuonut takaisin.

Samana iltana sai Beautrelet varmuuden siitä, että auto oli ainoastaan mennyt läpi Issoudunin ja jatkanut matkaansa Orléansia, toisin sanoen Pariisia kohti.

Kaikesta tästä oli ehdottomana johtopäätöksenä, että Beautrelet vanhempi oli läheisyydessä. Kuinka olisi muutoin voinut ajatella, että nuo ihmiset olisivat matkustaneet lähes viisisataa kilometriä halki Ranskan telefonoimaan Châteaurouxista, sen mutkan tehtyään palatakseen Pariisiin?

Tällä pitkällä matkalla täytyi olla tärkeä päämäärä: viedä Beautrelet vanhempi siihen paikkaan, jossa häntä aiottiin pitää säilyssä.

"Ja se paikka on minun saavutettavissani", ajatteli Isidore toivosta vapisten. "Kymmenen, viidentoista lieuen päässä täältä odottaa isäni minua auttajakseen. Hän on täällä. Hän hengittää samaa ilmaa kuin minäkin."

Hän aloitti heti sotaretkensä. Hän otti yleisesikunnan kartan, jakoi sen pieniin neliöihin, jotka tutki järjestään. Hän meni maalaistupiin, houkutteli talonpoikia pakinoimaan, teki käyntejä koulunopettajien, kylänvanhimpien, kirkkoherrain luo, lörpötteli naisten kanssa. Hän kuvitteli lyhyessä ajassa saavuttavansa päämääränsä; hänen unelmansa laajeni, hän ei enää toivonut vapauttavansa ainoastaan isäänsä, vaan kaikki muutkin Lupinin vangit, Raymonde de Saint-Véranin, Ganimardin, Sherlock Holmesinkin ehkä ja muut, monet muut. Ja heidän luokseen päästyään hän olisi samalla Lupinin linnan sydämessä, hänen luolassaan, siinä pääsemättömässä kätköpaikassa, jossa hän säilytti koko maailmalta varastamiansa aarteita.

Mutta neljäntoista päivän hyödyttömien etsiskelyjen jälkeen lamautui hänen innostuksensa, ja hän menetti hyvin nopeasti luottamuksensa. Kun hänen voittonsa viipyi, alkoi se hänestä äkkiä tuntua aivan mahdottomalta, ja vaikka hän jatkoikin tutkimuksiaan, olisi hän kuitenkin todella hämmästynyt, jos hänen ponnistelunsa olisivat saaneet mitään ilmi.

Vieläkin useita yksitoikkoisia ja alakuloisia päiviä kului. Hän sai sanomalehdistä tietää, että kreivi de Gesvres ja hänen tyttärensä olivat muuttaneet Ambrumésystä Nizzan läheisyyteen. Hän näki myös, että herra Harlington oli laskettu vapauteen ja hänen viattomuutensa todistettu Arsène Lupinin ilmoituksien mukaisesti.

Hän muutti pääkortteeria, asettui kahdeksi päiväksi La Châtreen, kahdeksi päiväksi Argentiniin. Sama tulos.

Nyt oli hän vähällä luopua toivomasta. Kuomuvaunut, joissa hänen isänsä oli sinne tuotu, olivat nähtävästi vain kuljettaneet häntä jonkun matkaa ja luovuttaneet hänet toisiin vaunuihin. Ja nyt oli hänen isänsä kaukana.

Hän aikoi matkustaa pois.

Mutta eräänä maanantai-aamuna näki hän Pariisista hänelle käännetyn maksamattoman kirjeen kuoressa käsialan, joka sai hänet kuohuksiin. Hän oli muutaman minuutin ajan niin kiihdyksissään, ettei pettymystä peläten uskaltanut avata kirjettä. Hänen kätensä vapisi. Oliko se mahdollista? Eikö tässä ollut hänen hornamaisen vihollisensa virittämä ansa?

Hän repäisi auki kirjeenkuoren. Se oli tosiaankin hänen isänsä omakätinen kirje. Käsiala osoitti kaikki hänelle hyvin tutut omituiset pyörähdykset ja piirrot.

Hän luki:

"Joutuvatko nämä rivit sinun näkyviisi, rakas poikani? Sitä en uskalla toivoa.

Koko yön, jolloin minut siepattiin vangiksi, kuljimme autossa, aamulla vaunuissa. En voinut nähdä mitään. Minulla oli side silmillä. Linna, jossa minua nyt vartioidaan, tuntuu rakenteestaan ja puiston kasvullisuudesta päättäen sijaitsevan Ranskan keskiosassa. Huoneeni on toisessa kerroksessa; on kaksi ikkunaa, joista toinen on melkein kokonaan wistariain verhoama. Ehtoopäivisin saan määrätyillä tunneilla käyskennellä puistossa, mutta alituiseen vartioituna.

Kyhään tämän kirjeen aivan umpimähkään ja kiinnitän siihen kiven. Kenties minun jonakuna päivänä onnistuu heittää se muurin yli, ja voihan silloin joku maalainen sen löytää ja panna postiin.

Mutta älä ole levoton. Minua kohdellaan hyvin hienotuntoisesti.

Olen kovin pahoillani ajatellessani, mitä huolia sinulle on tuottanut rakastava isäsi."

Isidore vilkaisi postileimaan. Kirje oli lähetetty Cuzionista Indren departementista.

Indre! Sama departementti, jota hän oli kaksi viikkoa niin uutterasti tutkistellut!

Hän silmäili aina mukanansa olevaa pientä taskuopasta.

Guzion, Eguzonin kantonissa... Sielläkin hän oli ollut.

Varovaisuuden vuoksi hän hylkäsi englantilaispukunsa, joka alkoi tulla seudulla tunnetuksi, pukeutui työmieheksi ja suuntasi matkansa Guzioniin. Se oli vähäpätöinen kylä. Kävisi helpoksi saada selville kirjeen lähettäjä.

Sattuma auttoi häntä.

"Kirje, joka pantiin postiin viime keskiviikkona?" huudahti kylänvanhin, kelpo porvari, jolle hän uskoi asiansa ja joka lupautui hänen auttajakseen. "Malttakaas, luulen voivani antaa teille tarkan tiedon. Ukko Charel, vanha veitsenteroittaja, joka kiertelee kaikilla departementin markkinoilla, tapasi minut lauantai-aamuna kylänlaidassa ja kysyi: 'Herra pormestari, kuljettaako posti kirjettä, ilman postimerkkiä?' -- 'Kyllä.' -- 'Ja se menee perille?' 'Tietysti, vastaanottajan on vain maksettava pieni lisämaksu.'"

"Ja missä tuo ukko Charel asuu?"

"Hän asuu aivan yksinään... tuolla kummulla... tuvassa heti kirkkomaan takana... Tahdotteko että tulen mukaanne?"

Tupa oli yksinäinen, keskellä korkeiden puiden ympäröimää kasvismaata. Heidän tullessaan pihaan lehahti kolme harakkaa suoraan kopista, missä vahtikoira oli kiinni sidottuna. Eikä koira heidän lähestyessään haukkunut taikka hievahtanut.

Beautrelet astui suuresti kummissaan kopille. Elukka lojui kyljellään, koivet kankeina, kuolleena.

He riensivät hökkeliin. Ovi oli auki.

Matalassa, kosteassa tuvassa makasi paljaalle permannolle levitetyllä kurjalla patjalla täysissä vaatteissaan mies.

"Ukko Charell" huudahti kylänvanhin. "Onko hänkin kuollut?"

Vanhuksen kädet olivat kylmät, kasvot hirveän kalpeat, mutta sydän tykki vielä heikosti ja hitaasti, eikä hän näyttänyt olevan haavoittunut.

He koettivat virvoittaa häntä, ja kun se ei onnistunut, läksi Beautrelet noutamaan lääkärin. Tämä ei menestynyt sen paremmin. Ukolla ei näyttänyt olevan mitään tuskia. Näytti kuin olisi hän nukkunut, mutta hypnotisoimisen tai jonkun huumaavan aineen tuottamaa keinotekoista unta.

Seuraavana yönä huomasi Isidore kuitenkin vanhuksen luona valvoessaan, että hänen hengityksensä alkoi käydä voimakkaammaksi ja että hänen koko olemuksensa alkoi irtautua niistä näkymättömistä siteistä, jotka häntä kahlehtivat.

Aamun sarastaessa hän heräsi ja oli entisellään: hän söi, joi ja liikkui. Mutta hän ei voinut koko päivänä vastata nuoren miehen kysymyksiin, hänen aivonsa olivat yhä vielä kuin selittämättömän horroksen herpaamat.

Seuraavana päivänä hän kysyi Beautreletilta:

"Mitä on teillä täällä tekemistä?"

Ensi kertaa hän vasta ihmetteli nähdessään vieraan tuvassaan.

Vähitellen hän tuli tajulleen. Hän puhui. Hän teki suunnitelmia. Mutta kun Beautrelet kyseli, mitä oli tapahtunut ennen kuin hän nukkui, ei hän näyttänyt ymmärtävän.

Beautrelet huomasi selvästi, että mies ei todellakaan ymmärtänyt. Hän oli kadottanut muististaan kaikki, mikä oli tapahtunut edellisen perjantain jälkeen. Se oli kuin äkillinen aukko hänen tavallisessa elämänkulussaan. Hän kertoi perjantain aamu- ja ehtoopäivästä, siitä kuinka paljon hän ansaitsi markkinoilla, päivällisestä, jonka hän oli syönyt majatalossa. Sen jälkeen... sen jälkeen ei ollut mitään muuta; hän luuli heränneensä sitä seuraavan päivän aamuna.

Se oli kauheata Beautreletille. Totuus oli noissa silmissä, ne olivat nähneet sen puiston muurit, joiden takana hänen isänsä odotti häntä; noissa käsissä, jotka olivat ottaneet kirjeen; noissa sekaantuneissa aivoissa, jotka olivat aistinneet näkymön, sen pikku sopen, joka oli tapahtumapaikkana. Ja noista käsistä, noista silmistä, noista aivoista hän ei voinut saada pienintäkään kaikua totuudesta, joka oli niin lähellä häntä!

Voi tuota luo pääsemätöntä, pelottavaa estettä, johon hänen ponnistuksensa poukkosivat, tuota vaiteliaisuuden ja unohduksen vastusta, kuinka ilmeisesti olikaan sillä Lupinin leima! Hän yksin saattoi -- luultavasti kuultuaan, että Beautrelet vanhempi oli yrittänyt antaa itsestään elonmerkkejä -- lamauttaa osittaisella kuolemalla sen miehen, jonka todistus voisi häntä haitata. Beautrelet ei arvellut tulleensa ilmi; hän ei uskonut Lupinin tietävän, että hänen käsiinsä oli tullut kirje, ja puolustautuvan henkilökohtaisesti häntä vastaan. Mutta mikä todistus kaukonäköisyydestä ja terävä-älyisyydestä olikaan mahdollisen syytöksen ehkäiseminen tuon kuljeksivan veitsenteroittajan taholta! Nyt ei kukaan tiennyt, että erään puiston muurien takana majaili apua anova vanki.

Kukaan? Kyllä, -- Beautrelet. Ukko Charel ei kyennyt puhumaan. Mitä siitä? Voisihan ainakin ottaa selville, millä markkinoilla hän oli käynyt ja mitä tietä hän luultavasti oli samonnut kotiin. Ja tuon tien varressa olisi ehkä mahdollista löytää...

Isidore oli muuten käynyt ukko Charelin mökissä ainoastaan mitä suurinta varovaisuutta noudattaen ja kenenkään huomiota herättämättä. Hän päätti nyt olla sinne enää palaamatta. Kuulustelemalla sai hän tietää, että perjantaina oli markkinat Fresselinesissä, muutaman lieuen päässä sijaitsevassa isossa kylässä, ja että sinne pääsi joko isoa mutkittelevaa maantietä tai oikoteitä myöten.

Hän valitsi sinne perjantaina mennessään valtamaantien, mutta ei nähnyt mitään huomattavaa, mitään korkeita muureja, vanhaa linnaa.

Hän söi murkinan eräässä Fresselinesin ravintolassa ja teki juuri lähtöä, kun näki ukko Charelin astelevan torin yli pikku kärryjänsä lykäten. Hän alkoi heti seurata vanhusta hyvin pitkän matkan päässä.

Ukko pysähtyi kahdessa paikassa sietämättömän pitkäksi toviksi, hioen tusinoittain veitsiä. Sitten hän poikkesi aivan toiselle tielle, joka johti Grozantiin ja Eguzonin kauppalaan.

Beautrelet pysyi perässä. Mutta hän ei ollut viittä minuuttia vaaninut, ennen kuin johtui siihen käsitykseen, ettei hän yksinään äijän jäljillä väijynyt. Heidän välissään kulki mies, joka seisahtui aina silloin kun ukkokin ja jatkoi vaellustaan samalla kertaa kuin tämä, muutoin suurestikaan karttelematta nähdyksi joutumista.

"Vanhusta vartioidaan", ajatteli Beautrelet; "kenties tahdotaan tietää, pysähtyykö hän muurin luo..."

Hänen sydämensä pamppaili. Ratkaisu läheni.

Kaikki kolme samosivat peräkkäin ylös ja alas jyrkkiä mäkiä, saapuen Crozantiin, joka on suunnattomista linnanraunioistansa kuuluisa. Siellä ukko Charel levähti tunnin. Sitten hän läksi alas virralle ja astui sillan yli.

Mutta nyt tapahtui seikka, joka hämmästytti Beautreletia. Vakooja ei mennytkään yli. Hän katseli ukon poistumista ja tämän hävittyä näkyvistä poikkesi tielle, joka johti kenttien poikki.

Mitä oli tehtävä? Beautrelet epäröitsi jonkun sekunnin ja teki sitten rivakan päätöksen. Hän läksi seuraamaan miestä.