Part 7

"Etkö siis ymmärrä, rosvo", huudahti Beautrelet, "että minä olen ryhtynyt omiin varokeinoihini? Kuvittelet kaiketi minua niin yksinkertaiseksi ja typeräksi, että annan isäni yhä asua pienessä yksinäisessä talossaan aukealla maaseudulla?"

Hei, minkä eloisuuden leimautti nuoren miehen kasvoille tuo reipas, ivallinen nauru! Tämä nauru helähti aivan uudella tavalla, aivan kuin Lupinin vaikutusvallan alaisena. Ja julkea sinuttelu asetti hänet heti vastustajansa tasalle.

Hän jatkoi:

"Katsos, Lupin, sinun suurin virheesi on laskelmiesi luulottelu erehtymättömiksi. Sinä tunnustat itsesi voitetuksi? Onpa se ilveilyä! Olet päinvastoin vakuutettu siitä, että sinä voitat kaikesta huolimatta, nyt ja aina. Ja sinä unohdat, että muillakin voi olla laskelmansa. Minun ovat perin yksinkertaiset, hyvä ystävä..."

Oli määrättömän hauskaa kuunnella hänen puhettaan. Hän käveli edes takaisin kädet taskuissa, yllyttävän äkeänä kuin pojannulikka, joka ärsyttää häkissä teutaroivaa tiikeriä. Tuolla hetkellä hän mitä hirmuisimmasti kosti kaikkien tuon suuren seikkailijan uhrien puolesta.

Ja hän jatkoi:

"Isäni ei ole Savoijissa. Hän on vallan toisessa osassa Ranskaa, keskellä suurta kaupunkia, vartionansa kaksikymmentä ystävääni, joilla on käsky pitää hänet näkyvissään, kunnes taistelumme on loppunut. Haluatko tietää lähempiä yksityiskohtia? Hän on Cherbourgissa erään asevarikon virkamiehen luona -- asevarikon, muista se, joka on suljettu öisin ja jonne ei päivinkään pääse muutoin kuin erityisellä luvalla ja vahdin seurassa."

Hän oli seisahtunut Lupinin eteen kuin koulupoika, joka irvistelee toverilleen.

"Mitä sanot siitä, suuri mestari?"

Lupin oli seisonut liikkumattomana muutaman minuutin. Ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikahtanut. Mitä ajatteli hän? Mitä aikoi hän päättää? Sille, joka tunsi hänen tunnottoman ja karskin ylpeytensä, oli yksi ainoa vastaus ajateltavissa: että hän silmänräpäyksessä musertaisi ja tuhoaisi vastustajansa. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Minusta tuntui, että hän heittäytyisi vastustajansa kimppuun ja kuristaisi hänet.

"Mitä sanot siitä, suuri mestari?" kertasi Beautrelet.

Lupin otti sähkösanoman pöydältä, ojensi sen hänelle ja vastasi täysin hillityllä äänellä:

"Kas tässä, poikani, lue tämä."

Beautrelet kävi äkkiä vakavaksi; toisen tyyneys vaikutti häneen. Hän avasi paperin laskoksista, katseli vastustajaansa ja kysyi:

"Mitä tämä merkitsee? Minä en käsitä..."

"Käsität kai sähkösanoman ensimmäisen sanan ainakin", sanoi Lupin, "nimittäin sen kaupungin nimen, josta se on lähetetty... katsos tuossa... _Cherbourg_."

"Kyllä, kyllä", änkytti Beautrelet, "kyllä, minä käsitän... Cherbourg... entä sitten?"

"Sitten? Mielestäni ei jatko ole vähemmän selvä: '_Tavaralähetys toimitettu... toverit korjanneet sen talteen ja odottavat ohjeita kello kahdeksaan aamulla. Kaikki hyvin_.' Mikä sinusta tässä tuntuu epäselvältä? Sana tavaralähetys? Eihän voinut kirjoittaa herra Beautrelet vanhempi. Tapa, millä talteen korjaaminen tapahtui? Se ihmetyö, jolla isäsi salaa anastettiin Cherbourgin asevarikosta kahdenkymmenen vartijan nenän edestä? Pyh, sellainen kuuluu taiteen aakkosiin. Tosiasiana pysyy, että tavaralähetys on toimitettu. Mitä sanot siitä, poikaseni?"

Isidore ponnisteli yli-inhimillisesti hillitäkseen mielenliikutustaan. Huomasi kuitenkin hänen huultensa vapisevan, hänen leukansa tärisevän kouristuneesti ja hänen silmiensä koettavan turhaan katsella samaan pisteeseen. Hän sopersi muutaman sanan, vaikeni ja äkkiä lyyhistyi tuolille kädet silmillä ja puhkesi itkuun.

"Oi, isä... isä..."

Odottamaton ratkaisu, voimatemppu, jollaisen Lupinin turhamaisuus vaati, ja samalla muutakin, äärettömän liikuttavaa ja äärettömän yksinkertaista.

Lupin teki kärsimättömän liikkeen ja otti hattunsa, ikäänkuin kiusaantuneena tuollaisesta hänelle vieraasta tunteen purkauksesta. Mutta hän seisahtui kynnykselle, epäröitsi ja palasi sitten verkalleen, askel askelelta.

Beautrelet itki hiljaa kuin pieni lapsi, jota on kohdannut suuri suru. Olkapäät hytkyivät nyyhkytyksen tahdissa. Kyyneleet tihkuivat sormien välistä. Lupin kumartui eteenpäin ja koskematta Beautreletia lausui äänellä, jonka soinnussa ei ollut rahtuakaan ivaa eikä myöskään voittajan loukkaavaa osanottoa:

"Älä itke, poikani. Sellaisille iskuille pitää olla valmistautunut, kun heittäytyy taisteluun päistikkaa, kuten sinä olet tehnyt. Silloin vaanivat mitä hirveimmät onnettomuudet. Sellainen on taiteilijan kohtalo. Sinun täytyy miehuullisesti alistua siihen."

Sitten jatkoi hän melkein hellästi:

"Olit oikeassa, me emme ole vihollisia. Sen olen kauan tiennyt. Ensi hetkestä asti tunsin sinua ja sinun älykkyyttäsi kohtaan myötätuntoa... ihailin sinua... ja sen tähden sanon sinulle erään asian. Älä pahastu... minua suuresti surettaa, jos pahastut... mutta minun täytyy se sinulle sanoa. Herkeä taistelemasta minua vastaan! Minä en sano sitä itserakkaudesta, enkä myöskään halveksien sinua... mutta, näetkös, taistelu on liian epäsuhtainen. Sinä et tiedä... ei kukaan tiedä, mitä apukeinoja minä hallitsen... eikä myöskään keinoja mitä minulla on mielessäni... mitä kaikkea saan aikaan tahdonlujuudellani ja mielikuvitukseni voimalla. Ajattelehan toki, että koko elämäni -- syntymästäni asti, voisin sanoa -- on ollut kohdistettuna samaan päämäärään; että olen saanut uurastaa kuin orja, ennen kuin olen tullut siksi mikä olen ja onnistunut kaikessa täydellisyydessään toteuttamaan sen perikuvan, jonka olen tahtonut esittää... ja jonka olen kyennyt luomaan. Mitä voit sinä siinä tehdä? Samassa silmänräpäyksessä kun luulet saavasi voiton, luisuu se sinulta käsistä... osuu aina olemaan jotakin, mitä sinä et ole tullut ajatelleeksi... joku pikku seikka... hiekkajyvänen, jonka olen tietämättäsi asettanut soveliaaseen kohtaan. Herkeä, pyydän sinua... muutoin minun täytyy vahingoittaa sinua, ja se tuottaa minulle kärsimystä..."

Hän laski kätensä toisen otsalle ja pitkitti:

"Sanon sinulle vielä kerran, poika: herkeä. Minä tekisin sinulle pahaa. Kuka tietää, vaikka se ansa, johon sinun ehdottomasti täytyy takertua, jo olisi viritetty?"

Beautrelet nosti päänsä. Hän ei itkenyt enää. Oliko hän kuullut Lupinin sanat? Sitä voi epäillä, sillä hän näytti hajamieliseltä.

Hän oli vaiti pari kolme minuuttia. Hän tuntui punnitsevan sitä päätöstä, jonka aikoi tehdä, tutkivan syitä päin ja toisin, ajattelevan myötäisiä ja vastakkaisia mahdollisuuksia.

Viimein hän sanoi Lupinille:

"Jos muutan kirjoitukseni, jos suostun oletettuun kuolemaanne, ja jos sitoudun siihen, etten milloinkaan julista vääräksi tuota nyt vahvistamaani valheellista juttua, lupaatteko, että isäni pääsee vapaaksi?"

"Sen lupaan. Ystäväni ovat vieneet isäsi autolla erääseen toiseen maaseutukaupunkiin. Huomenna aamulla kello seitsemän, jos kirjoitus _Grand Journalissa_ on sellainen kuin toivon, soitan puhelimella heille, ja silloin on isänne vapaa."

"Olkoon menneeksi", myöntyi Beautrelet, "minä alistun ehtoihinne".

Ikäänkuin olisi katsonut tarpeettomaksi jatkaa keskustelua, sitten kun oli tyytynyt tappioonsa, nousi hän nopeasti tuoliltaan, otti hattunsa, kumarsi minulle ja Lupinille ja meni.

Lupin katsoi hänen jälkeensä, kuuli oven sulkeutuvan ja mutisi:

"Lapsi parka..."

Kello kahdeksan seuraavana aamuna lähetin palvelijani noutamaan _Grand Journalia_. Vasta kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän sen toi, sillä se oli jo myyty useimmissa kioskeissa loppuun.

Avasin kuumeisen innokkaasti sanomalehden. Beautreletin kirjoitus oli ensimmäisellä sivulla. Se kuului näin, sanasta sanaan, semmoisena kuin se sittemmin koko maailman sanomalehdissä julkaistiin:

_Ambrumésyn murhenäytelmä_.

Näiden rivien tarkoituksena ei ole yksityiskohtaisesti tehdä selkoa siitä ajatustyöstä ja etsiskelystä, jonka avulla minun on onnistunut sommitella kokoon Ambrumésyn murhenäytelmä tai oikeammin sanoen kaksoismurhenäytelmä. Sellainen työ, ja kaikki mitä siihen kuuluu, johtopäätökset ja määritelmät, kaikkityyni tuottaa nähdäkseni ainoastaan verrattain pientä ja kaikessa tapauksessa hyvin jokapäiväistä mielenkiintoisuutta. Ei, minä rajoitun esittämään ne molemmat aatteet, jotka olivat tutkimusteni johtavina periaatteina, ja siitä on tuloksena, että minä niiden aiheuttamat molemmat ongelmat kiehittäessäni ja ratkaistessani kerron jutun aivan yksinkertaisesti sikäli kuin se on tapahtunut, sen yksityiskohtien menoa seuraten.

Muistutetaan kenties, että muutamat näistä yksityiskohdista ovat todistamattomia ja että minä myönnän kovin suuren tilan oletuksille. Se on totta. Mutta oletukseni nojautuvat mielestäni riittävän moniin varmoihin yksityisseikkoihin, jotta esitystäni voidaan ilman täydellisiä todistuksiakin yleisin piirtein pitää epäämättömänä. Lähteen suoni useasti häipyy someropohjan alle, mutta samapa silti on lähde, joka siellä täällä kumpuaa esille maan uumenista heijastamaan sinitaivaan pilkahduksia... Tässä siis ensimmäinen ihmetystäni herättänyt arvoitus: miten käy laatuun, että kuolettavasti haavoittunut Lupin on voinut elää vähintäin neljäkymmentä päivää vailla hoitoa, vailla lääkkeitä, vailla ravintoa, pimeän luolan pohjalla?

Aloittakaamme alusta. Torstaina huhtikuun 16 p:nä kello neljä aamulla yllätetään Arsène Lupin eräässä mitä rohkeimmassa murtovarkaudessaan; hän lähtee pakenemaan raunioiden kautta ja kaatuu luodin lävistämänä. Hän laahautuu työläästi kappaleen matkaa eteenpäin, kaatuu uudestaan ja nousee ylös toivoen kykenevänsä ryömimään kappeliin asti. Siellä on luolakammio, jonka hän on sattumalta saanut tietoonsa. Jos hän pääsee piiloutumaan sinne, on hän kenties pelastunut. Viimeiset voimansa ponnistaen hän ryömii sinne; hän on vain muutaman metrin päässä sieltä, kun kuulee askeleita. Nääntyneenä ja menehtyneenä hän luopuu rynnistelystään. Vihollinen tulee. Se on neiti Raymonde de Saint-Véran.

Tämä on murhenäytelmän johdanto eli oikeammin sanoen ensimmäinen kohtaus.

Mitä tapahtui heidän välillään? Se on sitä helpompi arvata, kun jutun jatko antaa meille siitä kaikki tiedot. Nuoren tytön jalkojen juuressa makaa haavoittunut mies, tuimista tuskista voimattomana ja parissa minuutissa vangiksi joutumassa. _Hän se on miestä haavoittanut_. Jättääkö hän tämän myös viranomaisten käsiin?

Kyllä, jos hän on Jean Davalin murhaaja, silloin antaa tyttö hänen käydä kohtaloansa kohti. Mutta nopein sanoin kertoo tämä hänelle, miten oli sen ihan puolustettavan miestapon laita, jonka oli tehnyt hänen enonsa, kreivi de Gesvres.

Tyttö uskoo häntä. Mitä on hänen tehtävä?

Kukaan ei voi heitä nähdä. Palvelija Victor vartioitsee pikku veräjää. Toinen, Albert, joka on asettunut salin ikkunan ääreen, on kadottanut heidät molemmat näkyvistään. _Pitääkö hänen jättää viranomaisten käsiin mies, jota hän on haavoittanut?_

Nuoren tytön valtaa vastustamaton sääli, jonka kaikki naiset kyllä ymmärtävät. Lupinin ohjeen mukaan sitaisee hän nenäliinallaan haavan, jotta ei syntyisi verijälkiä. Sitten tämä antaa hänelle avaimen, ja hän aukaisee kappelin oven. Pelastajaansa nojautuen astuu Lupin sisälle. Toinen sulkee ja poistuu. Albert saapuu.

Jos olisi tällä hetkellä tai ainakin muutamien minuuttien kuluttua tutkittu kappelia, ei Lupin olisi ehtinyt tointua siinä määrin, että olisi pystynyt nostamaan kivipaaden ja laskeutumaan alas luolakammion portaita; hän olisi joutunut kiinni. Mutta tämä tarkastus toimitettiin vasta kuusi tuntia jälkeenpäin ja mitä ylimalkaisimmin. Lupin on pelastunut, ja kenen toimesta? Sen, joka oli ollut vähällä surmata hänet.

Neiti de Saint-Véran on tästälähtein tahtomattansakin hänen rikostoverinsa. Hän ei voi luovuttaa potilasta oikeuden haltuun, vieläpä hänen täytyy myöskin jatkaa työtänsä, muutoin haavoittunut menehtyy siinä turvapaikassa, jonne hän on ollut häntä kätkemässä. Ja hän jatkaa.

Jos hänen naisellinen vaistonsa muuten tekee tämän hänelle velvollisuudeksi, niin se samalla tekee velvollisuuden keveäksi. Hän on erinomaisen kekseliäs, hän osaa valmistautua kaiken varalle. Hän se tutkintotuomarille ilmoittaa väärät tuntomerkit Arsène Lupinista (muistetaan kaiketi vielä serkuksien erilaiset väitteet!). Hän se ilmeisesti joistakuista minulle tuntemattomista merkeistä arvaa, että valepukuinen ajuri on Lupinin rikostoveri. Hän se antaa tälle tietoja. Hän se tälle ilmoittaa, että leikkaus on välttämätön. Hän se luultavasti vaihtaa nuo keltaiset nahkalakit. Hän se kirjoituttaa ajurilla tuon paljon puhutun paperilapun, missä häntä henkilökohtaisesti uhataan -- kuinka voitaisiinkaan häntä sittemmin epäillä?

Hän se sinä hetkenä, jolloin aioin ilmoittaa tutkintotuomarille ensimmäiset vaikutelmani, väittää edellisenä päivänä nähneensä minut metsässä, herättää herra Filleulin epäluulot minua vastaan ja saa minut vaikenemaan. Se on tietysti vaarallinen temppu, sillä se kääntää huomioni häneen, joka syyttää minua sellaisesta, minkä tiedän valheeksi, mutta temppu on samalla suureksi hyödyksi, sillä nyt on ennen kaikkea voitettava aikaa ja suljettava minulta suu.

Ja hän se neljänkymmenen päivän ajan antaa Lupinille ravintoa ja lääkkeitä (jos kuulustellaan Ouvillen apteekkaria, niin hän antaa tietoja neiti de Saint-Véranin tilauksista), hän se vaalii sairasta, vaihtaa hänen siteitään, valvoo hänen vuoteensa ääressä, _parantaa hänet_.

Nyt on siis toinen ongelmistamme ratkaistu, samalla kun Ambrumésyn murhenäytelmä on kerrottu. Arsène Lupin on itse linnasta saanut sen avun, mitä hän välttämättömästi tarvitsi, ensiksikin pysyäkseen piilossa ja sitten säilyäkseen hengissä.

Nyt elää hän. Ja nyt toiseen ongelmaan, jonka ratkaisu vastaa Ambrumésyn toista murhenäytelmää. Lupin on hengissä, hän on vapaa, hän on jälleen joukkonsa etunenässä, kaikkivaltiaana kuten ennenkin; miksi hän siis tekee hurjia ponnistuksia -- ponnistuksia, jotka alituiseen ovat vastassani -- pakottaakseen poliisin ja yleisön siihen uskoon, että hän on kuollut?

Pitää muistaa, että neiti de Saint-Véran on hyvin kaunis. Ne valokuvat, joita on näkynyt lehdissä hänen kadottuansa, antavat vaillinaisen käsityksen hänen kauneudestaan. Kävi niinkuin täytyi käydä. Lupin, joka neljänkymmenen päivän ajan yhtämittaa näkee tuon kauniin nuoren tytön läheisyydessään, ikävöitsee häntä hänen poissa ollessaan, viehättyy hänen herttaisuudestaan ja suloudestaan hänen saapuville tullessaan ja huokuu hänen raikasta hengitystään hänen kumartuessaan potilaansa yli, -- hän rakastuu hoitajattareensa, hänen kiitollisuutensa muuttuu rakkaudeksi, hänen ihailunsa intohimoksi. Tyttö on hänen pelastuksensa, mutta myöskin hänen silmiensä ilo, hänen yksinäisten hetkiensä unelma, hänen valonsa, toivonsa, elämänsä.

Hän pitää tyttöä liian suuressa arvossa, käyttääkseen hänen uhraavaisuuttaan väärin ja toimiakseen hänen välityksellään rikostoveriensa johtajana. Joukkueen liikkeet käyvätkin kovin epävarmoiksi. Mutta hän rakastaa tyttöä, hänen arvelunsa taipuvat, ja koska neiti de Saint-Véran ei anna itseänsä hellyttää rakkauden, joka häntä loukkaa, ja koska hän vähentää käyntiensä lukuisuutta aina sikäli kuin ne käyvät vähemmän välttämättömiksi sekä kerrassaan lopettaa ne hänen parantuessaan... tekee hän epätoivonsa rajussa tuskassa kamalan päätöksen. Hän lähtee liikkeelle piilopaikastaan, suorittaa valmistelunsa ja vie lauantaina kesäkuun 6 p:nä kumppaniensa avulla nuoren tytön mukaansa.

Ei siinä kaikki. Ei käy päinsä, että tämä naisenryöstö tulee tunnetuksi. Täytyy katkaista etsiskelyt, arvailut ja toiveetkin: neiti de Saint-Véran on katsottava kuolleeksi. Toimitetaan tekomurha, sovitetaan todistuksia tutkimusten tielle. Rikos näyttää selvältä asialta. Olihan se odotettavissakin, senhän olivat hänen apurinsa ennustaneet ja toimeenpanneet johtajansa kuoleman kostaakseen, ja juuri siten -- yhdistelmä on peräti nerokas -- juuri siten houkutellaan yleisö sitä helpommin uskomaan johtaja kuolleeksi.

Mutta ei riitä otaksumien aikaansaaminen, ne täytyy myös todistaa. Lupin älyää ennakolta, että minä sekaannun asiaan. Minä tulen arvanneeksi, mikä oli juonena kappelin patsaissa. Minä joudun löytämään luolakammion. Luolakammio on silloin tyhjillään, ja hänen koko rakennelmansa luhistuu.

_Luolakammio ei saa olla tyhjillään_.

Samaten ei voida varmistua neiti de Saint-Véranin kuolemasta ennen kuin meri on heittänyt rannalle hänen ruumiinsa.

_Meren pitää heittää rannalle neiti de Saint-Veronin ruumis_.

Vaikeus on suunnaton. Kaksoiseste on voittamaton.

Niin, kaikille muille paitsi Lupinille...

Minä arvaan, mikä oli juonena kappelin patsaissa, minä löydän luolakammion. Laskeudun tuohon luolaan, missä Lupin on piileskellyt. Hänen ruumiinsa viruu siellä!

Jokainen, joka oli ajatellut Lupinin kuoleman mahdolliseksi, olisi nyt joutunut harhaan. Mutta minä en ollut sekunniksikaan pitänyt tätä mahdollisena (ensin vaistosta, sitten järkisyistä). Juoni oli siis hyödytön ja kaikki yhdistelmät turhia. Oivalsin heti, että rautakangen irroittama kivilohkare oli viekkaasti sovitettu putoamaan pienimmästäkin kolauksesta ja ehdottomasti musertamaan väärän Arsène Lupinin pään, jotta häntä ei mitenkään voitaisi todeta.

Uusi löytö. Puoli tuntia jälkeenpäin saan tietää, että neiti de Saint-Véranin ruumis on löydetty Dieppen rannasta... eli oikeastaan ruumis, joka katsotaan neiti de Saint-Véraniksi, koska sen käsivarressa on samanlainen rannerengas kuin hänenkin. Se on muuten ainoa todistus; ruumis on tuntemattomaksi rusentunut.

Muistuttelen mieleeni eräitä asioita... ja ymmärrän. Muutamia päiviä aikaisemmin olen _Vigie de Dieppe_-lehdestä lukenut, että nuori Envermeussa asunut amerikkalainen pari on myrkyttänyt itsensä ja että heidän ruumiinsa ovat heti jälkeenpäin kadonneet. Minä riennän Envermeuhun. Juttu on tosi, vakuutetaan minulle, paitsi mitä ruumiiden katoamiseen tulee, sillä uhrien veljet ne olivat tulleet vaatimaan ne haltuunsa ja vieneet ne muassaan, tavanmukaisten laillisten muodollisuuksien tultua noudatetuiksi.

Ei ole epäilystäkään siitä, että näiden veljeksien nimi oli Arsène Lupin ja Kumpp.

Todistusketju on täydellinen. Me tiedämme syyn, minkä vuoksi Lupin on toimeenpannut nuoren tytön näennäisen murhan ja vahvistanut huhun omasta kuolemastaan. Hän on rakastunut eikä soisi kenenkään sitä tietävän. Tarkoituksensa saavuttamiseksi hän ei haikaile keinoja kehnoimpiakaan, menee niinkin pitkälle, että varastuttaa ruumiit näyttelemään hänen ja neiti de Saint-Véranin osaa. Siten voi hän pysytellä levollisena. Kukaan ei voi häntä häiritä. Kukaan ei konsanaan voi aavistella oikeata asianlaitaa, jonka hän tahtoo saada unholaan painetuksi.

Kukaan? Kyllä sentään... kolme vastustajaa mahdollisesti vainuaisi jotakin. Ganimard, jonka tuloa odotetaan, Sherlock Holmes, joka on lähtemäisillään Kanaalin yli, ja minä, joka olen jo paikalla. Siinä on kolminainen vaara.

Hän häivyttää sen. Hän toimittaa Ganimardin korjuuseen. Hän tekee Sherlock Holmesille saman tempun. Hän antaa minun maistaa Brédouxin tikaria.

Yksi ainoa seikka jää vielä hämärään. Miksi oli Brédoux Lupinin puolesta niin kiihkeä ottamaan minulta paperilapun, joka päättyi sanoihin _Aiguille creuse_? Eihän hän toki olettanut sen riistämisellä haihduttavansa muististani sen sisältämiä viittä riviä? Miksi siis? Pelkäsivätkö, että itse paperilaji tai joku muu vihje saattaisi minut jäljille?

Olipa se asia miten tahansa -- tällainen kuitenkin on Ambrumésyn murhenäytelmän meno. Myönnän vielä kerran, että olettamuksella on sijaa selityksessäni kuten tutkimuksessanikin. Mutta jos Lupinin nujertamiseksi odotettaisiin todistuksia ja tosiseikkoja, niin olisi vaarana joko joutua odottamaan niitä iankaikkisesti tai löytää sellaisia, joita Lupin itse on sommitellut ja jotka johtaisivat ihan päinvastaiseen suuntaan.

Olen vakaasti ja varmasti siinä uskossa, että tosiseikat täydellisesti selvitessään kaikin puolin vahvistavat olettamukseni.

-- -- --

Isidore Beautrelet oli hetkeksi taipunut Arsène Lupinin vaikutusvaltaan ja isänsä sieppaamisen johdosta alistunut tappioonsa; mutta hän ei ollut siis lopultakaan kyennyt vaikenemaan. Totuus oli liian viehättävä ja omituinen, todistukset, joita hän voi antaa, olivat liian loogillisia ja sitovia, hänen taipuakseen niitä vääristämään. Koko maailma odotti hänen paljastuksiaan. Hän puhui.

Saman päivän iltana, jona hänen kirjoituksensa oli ollut painettuna, kertoivat sanomalehdet uutisen herra Beautrelet vanhemman ryöstämisestä. Isidore oli saanut siitä tiedon Cherbourgista kello kolmen aikana saapuneella sähkösanomalla.

VIIDES LUKU

Tuo kova isku huumasi nuoren Beautreletin. Painattaessaan kirjoituksensa hän oli totellut tuollaista vastustamatonta vaikutinta, jollaiset saavat ihmisen syrjäyttämään kaikki järkisyyt, mutta itsekseen hän ei ollut voinut uskoa, että tuo sieppaaminen oli mahdollista. Hän oli ryhtynyt peräti taattuihin varovaisuustoimenpiteisiin. Hänen ystävillään Cherbourgissa ei ainoastaan ollut käskynä ottaa Beautrelet vanhempi turviinsa, heidän piti myöskin vartioida hänen joka askeltaan, milloinkaan antamatta hänen mennä yksinään ulos tai edes luovuttamatta hänelle mitään kirjettä ennenkuin se oli otettu ulos kuorestaan. Ei, ei voinut olla mitään vaaraa tarjolla. Lupin pelotteli tyhjällä, hän tahtoi voittaa aikaa ja koetti säikähdyttää vastustajaansa.

Isku tuli siten melkein odottamatta, ja koko ehtoopäivän hautoi hän tuskaansa, kykenemättä mihinkään toimintaan. Yksi ainoa ajatus piti häntä yllä... matkustaa, rientää tuonne omin silmin varmistumaan tapahtuneesta, ja jälleen ryhtyä hyökkäämään.

Hän sähkötti Cherbourgiin. Kello kahdeksan hän saapui Saint-Lazare-asemalle. Muutamia minuutteja myöhemmin hän istui pikajunan kiidättämänä.

Vasta tunnin kuluttua hän koneellisesti avasi asemasillalla ostamansa iltalehden ja sai lukeneeksi sen merkillisen kirjeen, joka tavallaan oli Lupinin vastauksena hänen aamunumerossa ilmestyneeseen kirjoitukseensa:

"Herra toimittaja.

En vaadi, ettei vähäpätöinen persoonani saisi herättää huomiota meidän veltolla ja keskinkertaisella ajallamme, vaikka se uljaampina aikakausina olisikin huvennut ihmispaljouteen. Mutta määrätyn rajan yli ei laumojen epäterve uteliaisuus voi ulottautua saamatta sopimattoman tungettelevaisuuden leimaa. Ellei yksityiselämän muuria pidetä kunniassa, niin mitä suojaa on silloin enää kansalaisilla?

Vedotaan ehkä totuuden kaikkivallitsevaan tärkeyteen? Tyhjä veruke minuun nähden, koska totuus on tunnettu ja minä kieräilemättä tunnustan sen julkisesti. Niin, neiti de Saint-Véran elää. Niin, minä rakastan häntä. Niin, surukseni hän ei rakasta minua. Niin, nuoren Beautreletin tutkimusten tarkkuus ja terävyys ovat ihailtavia. Näin olemme kaikista kohdista samaa mieltä. Ei ole enää mitään arvoitusta, mitään salaperäisyyttä. Hyvä, siispä --?

Sieluni sisintä myöten loukkaantuneena, vielä tuntien mitä julmimpien sydänhaavojen kirpelöimistä, vaadin ettei enää työnnetä sisimpiä tunteitani ja salaisimpia toiveitani yleisön pahansuopaisuuden saaliiksi. Minä pyydän rauhaa, sitä rauhaa, jota välttämättömästi tarvitsen voittaakseni neiti de Saint-Véranin ystävyyden ja hänen muististansa häivyttääkseni ne tuhannet pikku nöyryytykset, joita hän köyhänä sukulaisena -- siitä ei ole vielä kukaan huomauttanut -- on saanut kokea enonsa ja orpanansa taholta. Neiti de Saint-Véranin on unohdettava tuo ikävä menneisyys. Kaikki, mitä hän voi haluta, olipa se vaikka maailman kaunein koriste tai saavuttamattomin aarre, tahdon minä laskea hänen jalkoihinsa. Hän tulee vielä onnelliseksi. Hän johtuu rakastamaan minua.

Mutta onnistuakseni täytyy minulla olla rauhaa, sen sanon vielä kerran. Sen vuoksi lasken alas aseeni ja ilmestyn vihollisteni eteen öljypuunoksa kädessä -- samalla kertaa kun muuten jalomielisesti varoitan heitä, että kieltäytyminen heidän taholtaan voisi tuottaa mitä arveluttavimpia seurauksia.