Part 5

Beautreletilla oli kädessään tukeva ryhmysauva. Äkkiä hän löi sauvallaan erästä kappelin pääoven koristeena olevaa pystykuvaa, niin että tämä särkyi sirpaleiksi.

"Oletteko järjiltänne!" huudahti herra Filleul ähmistyneenä ja heittäysi kokoamaan pystykuvan siruja. "Oletteko järjiltänne! Tuo vanha pyhimyskuvahan on mestariteos..."

"Onpa kyllä, on niinkin!" myönsi Isidore ja pyyhkäisi uudella kepiniskulla alas madonnanpatsaan.

Herra Filleul kietaisi käsivartensa hänen vyötärölleen.

"Nuori mies, minä en voi sallia teidän toimeenpanna..."

Itämaan viisaista miehistä sai yksi tehdä myöskin kuperkeikan ilmassa, sitten seimi Jeesus-lapsineen.

"Jos ette lopeta tuota, niin minä ammun!"

Uhkaaja oli kreivi de Gesvres, juuri saapunut paikalle ja panostamassa revolveriaan.

Beautrelet purskahti nauruun.

"Ampukaa silloin noita ukkoja, herra kreivi... käyttäkää niitä kuin ampumaradan maalitauluina! Kas noin... tuo ukkeli, joka kantaa päätänsä käsissään..."

Johannes Kastaja keikahti maahan.

"Villittyä raakalaistyötä!" kivahti kreivi revolverinsa kohottaen. "Verrattomien taideaarteiden hävitystä!"

"Väärennettyä tavaraa, herra kreivi!"

"Mitä? Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul, riistäen kreivin kädestä aseen.

"Väärennettyä tavaraa", kertasi Beautrelet, "paperiseoksesta valmistettua".

"Onko se mahdollista?"

"Pelkkää tyhjyyttä!"

Kreivi kumartui ottamaan käteensä sirpaleen.

"Tarkastelkaa sitä visusti, herra kreivi... seoksesta tehtyä! Tummennutta, kulunutta, mustanvihreää kuin vanha marmori... mutta kaikessa tapauksessa seosta... siinä kaikki, mitä on mestariteoksista jäljellä! Sen he ovat saaneet moniaissa päivissä aikaan! Sitäpä herra Charpenais, joka jäljensi Rubens-taulut, on valmistellut jo vuosi takaperin!"

Nyt oli hänen vuoronsa tarttua herra Filleulin käsivarteen.

"Mitä sanotte tästä, herra tutkintotuomari? Eikö se ole suurenmoista? Kappeli ryöstetty! Kokonainen goottilainen kappeli kehvelletty pala palalta pois! Kokonainen liuta pystykuvia korjattu talteen. Ja sijalle pantu valettuja kaavailuja! Verrattoman taidekauden oivallisimpia tuotteita siepattu! Sanalla sanoen, koko pyhäkkö varastettu! Eikö se ole kuulumatonta? Ooh, herra tutkintotuomari, mikä jättiläisnero se mies onkaan!"

"Osaattepa vahvasti värittää, herra Beautrelet!"

"Ei voi milloinkaan kyllin vahvasti värittää, kun on moisesta miehestä puhe. Kaikki, mikä kohoaa tavallisuuden tason yläpuolelle, on ihailun arvoista. Ja hän on päätänsä pitempi kaikkia muita. Tämä varkaus ilmaisee niin elävää mielikuvitusta, sellaista voimaa, taitoa ja kylmäverisyyttä, että selkäpiitäni karmii."

"Vahinko, että hän on kuollut", naureli herra Filleul, "muutoin olisi hän lopuksi varastanut Notre-Damen tornin".

Isidore kohautti hartioitaan.

"Älkää naurako, herra tutkintotuomari. Vainajanakin hän mykistyttää hämmästyksellä."

"Sitä en kiellä... sitä en kiellä, herra Beautrelet, ja tunnustanpa jonkunlaisella liikutuksella valmistautuvani näkemään hänet... elleivät hänen toverinsa ole kuljettaneet pois ruumista."

"Ja ennen kaikkea", huomautti kreivi de Gesvres, "ellei veljentytär-parkani haavoittanutkin jotakuta toista".

"Häntä varmasti, herra kreivi", vakuutti Beautrelet. "Uskokaa minua, hän se kaatui raunioissa neiti de Saint-Véranin ampumasta luodista; hänen näki neiti nousevan taas ylös, kaatuvan vielä kerran ja laahautuvan isolle pilarikäytävälle, siellä noustakseen vielä viimeisen kerran -- ihmetyön kautta, jonka pian selitän -- nousevan viimeisen kerran ja etsivän turvapaikkaansa tästä kivisuojasta... josta oli koitumassa hänen hautansa."

Ja Beautrelet kolhaisi kappelin kynnystä sauvallaan.

"Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul tyrmistyneenä. "Hänen hautansa? Te luulette, että tuo saavuttamaton piilopaikka..."

"Se on täällä... tuolla", vakuutti toinen.

"Olemmehan tutkineet sen."

"Huonosti."

"Täältä ei löydy mitään piilopaikkaa", vastusti kreivi de Gesvres. "Minä tunnen kappelin."

"Löytyy kuin löytyykin yksi, herra kreivi. Menkää Varengevillen kylänvanhimman luo, missä säilytetään kaikkia vanhaan Ambrumésyn pitäjänkirkkoon kuuluneita papereita, ja noista 1700-luvun asiakirjoista havaitsette, että kappelin alla sijaitsee luolakammio. Se luolakammio luultavasti kuului siihen roomalaisen kappeliin, jonka paikalle tämä on rakennettu."

"Mutta kuinka saattoi Lupin tietää sen?" kysyi herra Filleul.

"Aivan yksinkertaisesti niiden töiden kautta, jotka hänen täytyi suorittaa viedäkseen pois kappelin."

"No no, herra Beautrelet, te liioittelette. Ei hän ole koko kappelia vienyt. Ainoaankaan näistä peruskivistä ei ole koskettu."

"Hän ei tietysti ole jäljentänyt ja anastanut muuta kuin sellaista, millä on taiteellista arvoa, kuten muovailtuja kiviä, veistoksia, korkokuvia, näitä pikku kolonneja ja kaiverrettuja suippoholveja, mutta ne ihan järjestään. Hän ei ole tavoitellut rakennuksen perustuksia; ne kyllä ovat jäljellä."

"Siispä ei Lupin ole voinut päästä alas luolakammioon."

Kreivi oli kutsunut palvelijan ja pannut tämän noutamaan avaimen. Hän avasi oven. Nuo kolme miestä astuivat sisälle.

Hetkisen tutkittuaan virkkoi Beautrelet:

"Lattian he tietysti ovat antaneet olla sinällään. Mutta on helppo nähdä, että alttari on pelkkä kipsikaavaus. Luolakammioihin johtavat portaat yleensä avautuvat pääalttarin edustalta ja kulkevat sen alitse."

"Ja siitä teette sen johtopäätöksen --?"

"Siitä teen sen johtopäätöksen, että Lupin on tuon ryöstämiseksi työskennellessään tavannut luolakammion."

Kreivin haettamalla rautakangella alkoi Beautrelet muokata alttaria. Kipsisirpaleet sinkoilivat oikeaan ja vasempaan. Hän työnsi niitä syrjään sikäli kuin pääsi pitemmälle työssään.

"Lempo soikoon", jupisi herra Filleul, "hehkunpa halusta saada tietää..."

"Minä myös", vastasi Beautrelet kiihtymyksestä vaaleana.

Hän joudutti työtänsä. Kanki ei ollut tähän asti kohdannut mitään vastusta, mutta kolahti nyt johonkin kovaan. Kuului jyrisevä vierähdys, ja alttarin jäännös syöksyi alas sen kivilohkareen mukana, jota kanki oli kolhaissut. Beautrelet kumartui eteenpäin. Kylmä viima puhalsi hänen kasvoihinsa. Hän raapaisi tulitikun ja valaisi aukkoa.

"Portaat alkavat aikaisemmin kuin luulinkaan, melkein kuorikäytävän lattian alta. Näen alimmatkin astuimet."

"Onko luola syvä?"

"Kolme tai neljä metriä. Astuimet ovat hyvin korkeat... ja muutamia puuttuu."

"Ei ole todennäköistä", sanoi herra Filleul, "että noiden kolmen santarmin poissaollessa, jolloin neiti de Saint-Véran ryöstettiin... ei ole todennäköistä, että rikostovereilla on ollut aikaa nostaa ruumis tästä luolana. Ja miksi he muuten olisivatkaan niin tehneet? Luulen hänen olevan tuolla."

Palvelija toi tikapuut, jotka Beautrelet sovitti aukkoon ja hamuillen laski alas sortuneiden jäännösten sekaan. Sitten hän tarttui tukevasti kiinni niihin molemmin käsin.

"Menettekö te alas, herra Filleul?"

Tutkintotuomari uskaltausi alas, kynttilä kädessä. Kreivi de Gesvres seurasi häntä.

Beautrelet nyt vuorostaan laski jalkansa ensimmäiselle tikkaalle.

Hän luki niitä koneellisesti neljätoista, silmiensä tähystellessä luolakammiota, missä kynttilänvalo taisteli synkkää pimeyttä vastaan. Mutta alhaalla hönkäisi häntä vastaan ilkeä lemu, sellainen mädännyksen löyhkä, jota ei sittemmin voi unohtaa. Hui, tuo haisu ellotti häntä...

Ja äkkiä kouraisi vapiseva käsi hänen olkaansa.

"No, mikä hätänä?"

"Beautrelet", sopersi Filleul, "Beautrelet..."

Hän oli niin kauhun lamauttama, ettei kyennyt puhumaan.

"Kas niin, herra tutkintotuomari, tyyntykäähän..."

"Beautrelet... hän on tuolla..."

"Mitä?"

"Niin, tuon ison, alttarista irtautuneen kivilohkareen alla makasi jotakin... minä siirsin kiveä... ja kosketin... huh, sen muistan ikäni..."

"Missä hän on?"

"Täällä... Tunnetteko käryn? Ja tuossa... katsokaa..."

Hän valaisi kynttilällä maassa viruvaa liikkumatonta esinettä.

"Ooh --!" huudahti Beautrelet hirmustuneena.

Nuo kolme miestä kumartuivat nopeasti katsomaan. Siinä makasi puolialaston ruumis, laihana, kammottavana. Kellertävä, vihreään vivahtava iho paistoi sieltä täältä vaatteiden rei'istä. Mutta kamalin, aiheuttaen nuoren miehen äskeisen huudahduksen, oli kivilohkareen äsken rusentama pää, muodoton, hirveä sohju, missä ei ollut mitään piirteitä erotettavina.

-- -- --

Neljällä pitkällä harppauksella loikkasi Beautrelet ylös portaita ja pakeni ulos vapaaseen ilmaan.

Herra Filleul tapasi hänet makaamassa kasvot käsien varassa. Hän puheli:

"Minä onnittelen teitä, Beautrelet. Lukuunottamatta piilopaikan keksimistä olen nyt kahdessa muussakin kohdassa saanut vahvistusta teidän väitteillenne. Ensinnäkin, neiti de Saint-Véranin ampuma mies oli todellakin Arsène Lupin, kuten olette alusta asti sanonut. Ja hän tosiaankin asusti Pariisissa Étienne de Vaudreixin nimellä. Hänen liinavaatteissaan on alkukirjaimet E. V. Se tuntuu minusta riittävältä todistukselta..."

Isidore ei hievahtanutkaan.

"Kreivi on lähtenyt valjastuttamaan parihevoset. Aiotaan noutaa tohtori Jouet toimittamaan tavanmukainen ruumiintarkastus. Kuolema on nähdäkseni tapahtunut vähintään kahdeksan päivää takaperin. Ruumiin tila... mutta te ette näy kuuntelevan minua?"

"Kyllä, kyllä."

"Arveluni perustuu epuuttamattomiin syihin. Niinpä on..."

Herra Filleul jatkoi esitelmäänsä kykenemättä houkuttelemaan toiselta mitään tarkkaavaisuuden oireita. Mutta kreivi de Gesvresin saapuminen keskeytti hänen yksinpuhelunsa.

Kreivillä oli mukanaan kaksi kirjettä. Toinen ilmoitti Sherlock Holmesin saapuvan seuraavana päivänä.

"Oivallista!" huudahti herra Filleul hilpeästi. "Apulaispäällikkö Ganimard tulee myös. Tästäpä hauskaa tulee."

"Toinen kirje on teille, herra tutkintotuomari", huomautti kreivi.

"Yhä parempaa ja parempaa", sanoi herra Filleul luettuansa kirjeen. "Noille herroille ei totisesti tule suurta puuhaa. Herra Beautrelet, minulle kirjoitetaan Dieppestä, että äyriäisenpyytäjät ovat aamulla rannalta löytäneet nuoren naisen ruumiin."

Beautrelet hätkähti.

"Mitä sanotte? Nuoren..."

"Naisen ruumiin... hirveästi kolhiintuneen, joten olisi mahdotonta todeta vainajaa, ellei oikeassa käsivarressa olisi hyvin kapeata kultaista rannerengasta, joka on syöpynyt turvonneeseen lihaan. Neiti de Saint-Véranilla oli sellainen kultaketju oikeassa käsivarressaan. Teidän onnettoman veljentyttärenne, herra kreivi, on siten meri ilmeisesti antanut takaisin. Mitä arvelette te, Beautrelet?"

"En mitään... tai oikeammin sanoen... kaikki sopii yhteen, kuten näette, ei ole pienintäkään aukkoa todistelussani. Kaikki asianhaarat, ristiriitaisimmatkin, vahvistavat sen oletuksen, jonka olen alusta asti harkinnut."

"Tuota en oikein ymmärrä."

"Pian kyllä ymmärrätte. Muistakaa, että minä olen luvannut ilmoittaa teille koko totuuden."

"Mutta minusta tuntuu..."

"Hieman kärsivällisyyttä, herra tutkintotuomari. Teillä ei tähän asti ole ollut mitään syytä tyytymättömyyteen minua kohtaan. On kaunis ilma. Kävelkää, syökää aamiaista linnassa, polttakaa piipullisenne. Minä palaan neljän tai viiden aikaan. Mitä kouluuni tulee, niin... sitä ei voi kukaan auttaa... minun pitänee jättää lähtö kahdentoista yöjunaan."

He olivat pysähtyneet piharakennusten ulkopuolelle. Beautrelet nousi polkupyörälleen.

Dieppessä hän meni _La Vigiesin_ toimitukseen ja pyysi saada nähdä viimeisten neljäntoista päivän numerot. Sitten hän porhalsi Envermeun kylään, joka oli kymmenisen kilometrin päässä sieltä. Envermeussa hän puhutteli kylänvanhinta, kirkkoherraa, maalaispoliisia. Kello löi kirkontornissa kolme. Hän oli lopettanut tutkimuksensa.

Iloisesti laulellen lähti hän kotimatkalle. Hän käytteli polkimia tahdikkaasti, hänen keuhkonsa nielivät halukkaasti raikasta meri-ilmaa, ja toisinaan hän unohti itsehillintänsä siinä määrin, että kajautteli riemukkaita voitonhuutoja, kun ajatteli tavoittelemaansa päämäärää ja menestyksen suosimia ponnistuksiansa.

Ambrumésy sukelsi näkyviin. Hän kiiti täyttä vauhtia linnan edessä olevaa rinnettä alas. Satavuotiset puut, jotka neljänä rivinä reunustivat tietä, tuntuivat rientävän häntä vastaan ja heti katoavan hänen taakseen.

Äkkiä hän kirkaisi. Kuin silmänräpäyksen näkynä oli hän huomannut tien poikitse puusta toiseen pingoitetun köyden.

Polkupyörä pysähtyi heti. Hän sinkosi hurjan rajusti kolme metriä eteenpäin ja sai sen käsityksen, että ainoastaan sattuma, ihmeellinen sattuma oli pelastanut hänet lyömästä päänsä teräväkiviseen louhikkoon.

Hän seisoi muutamia sekunteja kuin huumaantuneena; ruumista kivisteli kauttaaltaan ja polvista oli nahka kahnautunut. Hän katseli ympärilleen. Oikealla oli pieni metsikkö, jonne ahdistaja luultavasti oli pujahtanut. Beautrelet irroitti köyden. Vasemmanpuoliseen puuhun, jonka ympäri se oli sidottu, oli samalla pieni paperilappu kiinnitetty. Hän suoristi sen ja luki:

"_Kolmas ja viimeinen varoitus_."

* * * * *

Hän meni linnaan, teki joitakuita kysymyksiä palvelusväelle ja lähti tutkintotuomaria tapaamaan erääseen alakerran huoneeseen oikean sivustan päässä, missä herra Filleulin oli tapana asustaa työskennellessään. Tämä istui kirjoittamassa. Sihteeri, joka istui pöydän toisella puolen, sai viittauksen poistua, ja tutkintotuomari huudahti:

"Mitä on teille tapahtunut, herra Beautrelet? Kätenne ovat veriset."

"Ei se mitään", vastasi nuori mies. "Olenhan vain syöksynyt pyörältäni, kun oli pingoitettu tien yli köysi. Tahdon ainoastaan huomauttaa, että köysi on täältä linnasta. Kaksikymmentä minuuttia takaperin kuivattiin sillä köydellä liinavaatteita pesutuvan ulkopuolella."

"Onko se mahdollista?"

"Herra tutkintotuomari, _täällä_ minua vaanitaan, liikkeitäni vartioitsee joku paikalla oleskeleva, joka näkee ja kuulee minut, minuutti minuutilta tarkkailee toimiani ja ottaa selvää aikeistani."

"Luuletteko niin?"

"Siitä olen varma. Teidän asianne on keksiä hänet, eikä se käy teille vaikeaksi. Mutta minä omasta puolestani tahdon nyt tehdä lopun ja kertoa teille lupaamani selitykset. Olen tunkeutunut eteenpäin nopeammin kuin vastustajamme olivat odottaneet, ja olen siinä käsityksessä, että he puolestaan nyt ryhtyvät tarmokkaaseen toimintaan. Kehä supistuu ympärilläni. Vaara lähestyy, sen aavistan."

"No, no, Beautrelet..."

"Niinpä niin, saapihan tuon nähdä. Nyt on kiirehdittävä. Ensinnäkin kysymys asiasta, josta tahdon heti suoriutua. Ettehän ole maininnut kenellekään paperilappua, jonka korpraali Quevillon löysi ja jonka hän jätti teille minun läsnäollessani?"

"En, en sanallakaan. Mutta annatteko yhtään mitään merkitystä..."

"Mitä tärkeimmän merkityksen. Minulla on eräs ajatus... muuten mihinkään todistukseen perustumaton ajatus, sen tunnustan... sillä tähän asti ei minun ole onnistunut selvittää salakirjoitusta. Minä puhunkin siitä vain, jotta minun ei olisi tarvis palata asiaan."

Beautrelet laski kätensä herra Filleulin käsivarrelle ja kuiskasi:

"Hiljaa... joku kuuntelee meitä... ulkopuolella..."

Hiekka narskui. Beautrelet hyppäsi ikkunaan ja kumartui ulos.

"Siellä ei enää ole ketään... mutta kukkalava on tallattu... voi helposti ottaa kaavan askelten jäljistä..."

Hän sulki ikkunan ja istuutui jälleen tuolilleen.

"Kuten näette, herra tutkintotuomari, ei vihollinen enää välitä noudattaa mitään varovaisuutta... hänellä ei ole siihen aikaa, hänkin tuntee, että on kiire. Joutukaamme siis ja puhukaamme juttu selväksi... koska he eivät soisi minun puhuvan."

Hän laski paperilapun pöydälle ja suoristi sen.

"Ensinnäkin eräs huomautus, herra tutkintotuomari. Paitsi pisteitä näkyy tällä paperilla ainoastaan numeroita. Ja kolmella ensimmäisellä rivillä sekä viidennellä -- ainoat, joita meidän tarvitsee pohtia, sillä neljäs näyttää olevan aivan erikoinen lajiaan --, ei ole _ainoatakaan_ numeroa korkeampaa kuin 5. On siis varsin todennäköistä, että kukin näistä numeroista merkitsee yhtä kielemme viidestä ääntiöstä ja aakkosellisessa järjestyksessä. Kirjoittakaamme eteemme tulos."

Hän kirjoitti eri paperilehdelle:

e . a . a . . e . . e . . a . . a . .

a . . . e . e . . e . oi . e . . e .

. ou . . e . o . . . e . . e . o . . e .

ai . ui . . e . . eu . e

Sitten hän jatkoi:

"Kuten näette, ei tuosta paljoakaan lähde. Sala-aakkoset ovat samalla kertaa hyvin helpot -- koskapa on tyydytty vaihtamaan ääntiöt numeroiksi ja kerakkeet pisteiksi -- ja hyvin vaikeat, elleivät mahdottomatkin tulkita, koska ei ole nähty enempää vaivaa ongelman mutkistuttamiseksi."

"Varmaankin syystä että se on kyllin hämärä sellaisenaan."

"Koettakaamme saada valoa asiaan. Toinen rivi on jaettu kahteen osaan, jälkimmäinen osa tuntuu olevan yksi ainoa sana. Jos nyt yritämme sovittaa kerakkeita pisteiden sijalle, niin johdumme useiden hapuilevien kokeiden jälkeen siihen tulokseen, että ainoat kerakkeet, jotka sopivat ääntiöihin, muodostavat sanan _'demoiselles'_ (neidit)."

"Olisi siis kysymys neiti de Gesvresistä ja neiti de Saint-Véranista?"

"Ihan varmasti."

"Ja te ette havaitse mitään enempää?"

"Kyllä. Näen tyhjän loman myöskin keskellä viimeistä riviä, ja jos menettelen samalla tavoin tämän rivin edelliseen puolikkaaseen nähden, niin näen heti, että molempien kaksoisääntiöiden _ai_'n ja _ui_'n välissä on _g_ ainoa kerake, joka voi olla pisteen sijassa, ja kun olen saanut tämän sanan alun, _aigui_, niin on luonnollista ja välttämätöntä, että molemmat seuraavat pisteet ja loppuääntiö e muodostuvat sanaksi _aiguille_."

"Niin, _aiguille_ näyttää tosiaan olevan oikea sana."

"Viimeiseen sanaan on minulla kolme ääntiötä ja kolme keraketta. Minä hapuilen vielä, minä koettelen kaikkia kirjaimia järjestään, ja lähtien siitä periaatteesta, että molempien ensimmäisten kirjainten täytyy olla kerakkeita, teen sen johtopäätöksen, että sanoja voisi muodostua neljä: _fleuve, preuve, pleure ja creuse_. Minä pyyhin sanat _fleuve, preuve ja pleure_, joita ei voi kieliopillisesti yhdistää _aiguilleen_, ja silloin jää jälelle sana _creuse_."

"Siitä siis koituu _aiguille creuse_ (ontto neula). Hitto vieköön, minä myönnän ratkaisunne oikeaksi, ja myönnän sen syystä että asia ei mitenkään _voi_ olla toisin; mutta mitä hyötyä meillä on tuosta?"

"Ei mitään", vastasi Beautrelet miettivällä äänellä. "Ei mitään vielä tähän asti... myöhemmin ehkä. Minä aavistelen, että tuo arvoituksellinen sanayhtymä _aiguille creuse_ sisältää varsin paljon. Enimmin ajattelen nykyään itse paperia. Valmistetaanko vielä tällaista pergamentin kaltaista, hieman rosoista paperia? Ja sitten tämä norsunluun väri... ja laskokset... näiden neljän taitteen kuluminen... ja katsokaahan näitä nurean puolen punaisen lakkasinetin jälkiä..."

Tällä hetkellä Beautrelet tuli keskeytetyksi. Sihteeri Brédoux avasi oven ja ilmoitti yliprokuraattorin äsken saapuneen.

Herra Filleul nousi tuoliltaan.

"Joko taas? Onko yliprokuraattori alakerrassa?"

"Ei, herra tutkintotuomari. Herra yliprokuraattori ei ole astunut vaunuistaan. Hän on pysähtynyt vain ohimennen ja pyytää teitä hyväntahtoisesti saapumaan luokseen veräjän ulkopuolelle. Hänellä on vain pari sanaa lausuttavana teille."

"Sepä omituista", mutisi herra Filleul. "No niin, saadaanhan kuulla. Suokaa anteeksi, Beautrelet, tulen heti takaisin."

Hän läksi. Askelten kaiku häipyi. Silloin Brédoux lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Beautrelet ällistyneenä. "Mitä te teette? Miksi suljette meidät lukon taa?"

"Sittenpähän voimme pakinoida paremmin rauhassa", vastasi Brédoux.

Beautrelet loikkasi viereiseen huoneeseen johtavalle ovelle. Hän oli ymmärtänyt. Rikostoveri oli Brédoux, tutkintotuomarin sihteeri.

Brédoux nauroi pilkallisesti:

"Älkää tärvelkö sormianne, nuori ystäväni, minulla on tuon toisenkin oven avain."

"Onhan ikkuna..." huudahti Beautrelet.

"Myöhäistä", vastasi Brédoux ja asettui revolveri kädessä ikkunan eteen.

Pakotie oli katkaistu. Ei ollut muuta tehtävissä kuin puolustautua vihollista vastaan, joka noin raa'an rohkeasti oli viskannut syrjään naamarinsa. Isidore laski käsivartensa rinnalle ristiin; niin peloissaan hän ei ollut vielä koskaan ollut.

"No", tuumi sihteeri, "puhukaamme asiat lyhyeen".

Hän otti esille kellonsa.

"Herra Filleul astelee alas veräjälle. Siellä ei tietysti ole kissaakaan, saati mitään yliprokuraattoria. Hän pyörtää takaisin ja palaa tänne ylös. Kaikki vie noin neljä minuuttia. Yhden minuutin tarvitsen hypätäkseni ulos ikkunasta, livistääkseni pikku raunioveräjästä ja heittäytyäkseni minua odottelevalle moottoripyörälle. Aikaa on siis kolme minuuttia. Siinä on kylliksi."

Hän oli kummallinen, rujo olento; sääret olivat hyvin pitkät ja ohuet, rintakehä tavattoman laaja, pyöreä kuin hämähäkin ruumis, ja käsivarret harvinaisen alhaalla riippuvat. Luisevat kasvot ja matala härän otsa ilmaisi tyhmää itsepintaisuutta.

Beautrelet tunsi polviensa huojuvan ja tunsi pakolliseksi istuutua.

"No, puhu pois. Mitä tahdot?"

"Tahdon saada paperin. Olen etsinyt sitä kolme päivää."

"Minulla ei sellaista ole."

"Valehtelet. Sisään tullessani näin sinun pistävän sen lompakkoosi."

"Entä sitten?"

"Entä sitten? Sinun täytyy luvata pysyä alallasi. Sinä suututat meitä. Anna meidän olla rauhassa ja hoida omia asioitasi. Kärsivällisyytemme on lopussa."

Hän astui muutamia askeleita eteenpäin, pistooli yhä suunnattuna nuoreen mieheen, ja hän puhui kumeasti antaen voimakkaan painon jok'ainoalle tavulle. Katse oli kova, hymy julma.

Beautreletin pintaa karmi. Ensi kertaa hän tunsi olevansa vaarassa. Ja millaisessa vaarassa! Hän tajusi seisovansa järkähtämättömän vihollisen edessä, sokean ja vastustamattoman voiman ahdistamana.

"Edelleen?" hän virkahti puolitukahtuneella äänellä.

"Ei muuta mitään. Sinä jäät vapaaksi... me tahdomme unohtaa..."

Vaitiolo. Brédoux jatkoi:

"Minuutti enää. Sinun on päätettävä. Kas niin, veikkoseni, heitäpä tyhmyydet. Me olemme voimakkaita, aina ja kaikkialla. Paperi tänne heti..."

Isidore ei hievahtanut paikaltaan, valjuna ja säikähtäneenä, mutta kuitenkin kyeten hillitsemään itsensä ja ajattelemaan selvästi, vaikka hermosto olikin kuohuksissa. Revolverin pieni, musta suu oli kahdenkymmenen sentimetrin päässä hänen silmistään. Sormi oli taipunut liipaisimeen. Hänen tarvitsi painaltaa vain hiukan lujemmin...

"Paperi", toisti Brédoux, "muutoin..."

"Tässä on", sanoi Beautrelet.

Hän veti lompakon taskustaan ja ojensi sen Brédouxille, joka heti sieppasi sen.

"Hyvä, järkeviä ollaan. Sinusta voi kyllä koitua jotakin... hiukan pelokas olet, mutta ymmärrys on sinulla hyvä. Puhun sinusta tovereilleni. Ja nyt luikin tieheni. Hyvästi."

Hän pisti revolverin taskuunsa ja avasi ikkunan.

Askeleita kuului käytävästä.

Mutta sitten hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Hän kurkisti nopeasti lompakkoon.

"Tuli ja leimaus", sadatti hän hammasta purren, "paperi ei ole tässä. Olet puijannut minua!"

Hän loikkasi keskelle huonetta.

Kaksi laukausta pamahti. Isidore oli vetäissyt esille pistoolinsa ja ampunut.

"Ohitse, poikaseni", huusi Brédoux. "Kätesi vapisee, sinä pelkäät..."

He syöksähtivät painimaan ja kierivät lattialla.

Ovelle koputettiin kiivaasti.

Isidoren voimat uupuivat, hänen vastustajansa oli heti päässyt päälle päin. Rinnustus oli hyödytön. Veitsellä aseistettu käsi kohosi ilmaan ja iski alas nopeana kuin salama. Hän tunsi tuimaa kipua olkapäässään ja hellitti irti.

Hän tunsi käden kourivan takkinsa povitaskua ja ottavan paperin. Sitten hän puoli-ummistunein silmin näki miehen kiipeävän ikkunalaudan yli. --

Samat lehdet, jotka seuraavana aamuna kertoivat Ambrumésyn linnassa viimeksi sattuneista tapauksista, kappelin väärennetyistä taide-esineistä, Arsène Lupinin ja Raymonden ruumiiden löydöstä ja lopuksi tutkintotuomarin sihteerin Brédouxin tekemästä murhayrityksestä Beautreletia vastaan, -- samat lehdet kertoivat myös Ganimardin kadonneen ja Sherlock Holmesin tulleen siepatuksi rosvojen haltuun sydänpäivällä keskellä Lontoota, hänen juuri ollessaan lähdössä Doveriin.