Part 16

Tämä ojentautui suoraksi ja hillitsi sielussaan kiehuvan raivon. Molemmat kädet taskuissa ja rinta käännettynä viholliseen kuin ampumatauluksi hän sanoi kylmästi:

"Kolmannen kerran, Holmes: jätä se nainen rauhaani"

Englantilainen nauroi pilkallisesti:

"Eikö muka ole oikeutta koskea häneen? -- Kas niin, tarpeeksi on jo valehtelua! Sinun nimesi on yhtä vähän Valméras kuin Lupinkaan, sen nimen olet varastanut, kuten olet varastanut Charmeracen nimen. Ja tuo, jota sanot äidiksesi, on Victoire, vanha rikostoverisi ja hoitajattaresi..."

Holmes menetteli varomattomasti: kostonhalunsa houkuttelemana hän katseli Raymondea, jota nämä paljastukset kauhistuttivat. Lupin käytti hyväkseen hänen virhettään. Hän laukaisi revolverinsa salamannopeasti.

"Kirottua!" ulvahti Holmes, jonka läpiammuttu käsivarsi putosi hervottomana sivulle.

Hän huusi apulaisilleen:

"Ampukaa toki, te! Ampukaa toki!"

Mutta Lupin oli jo heittäytynyt heidän kimppuunsa, eikä kulunut kahtakaan sekuntia, kun jo oikeanpuolinen mies kaatui maahan haava rinnassaan, toisen murskatuin leuoin lyyhistyessä veräjää vasten.

"Irroita nyt itsesi nuorista, Victoire... sido heidät... ja nyt on asia sinun ja minun, englantilainen..."

Hän kumartui alas ja kähisi:

"Hoo, sinä lurjus..."

Holmes oli kohottanut aseensa vasemmalla kädellään ja tähtäsi häntä.

Laukaus... kirahdus... Raymonde oli heittäytynyt noiden kahden miehen väliin, kasvot englantilaiseen päin. Hän horjui, nosti käden kaulaansa, oikaisihe, hoippui ympäri ja kaatui Lupinin jalkoihin.

"Raymonde!... Raymonde!"

Lupin painautui hänen ylitseen, kietaisi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri ja puristi häntä rintaansa vasten.

"Kuollut", ähkäisi hän.

Tuli hetkeksi kuolonhiljaisuus. Holmes näytti tyrmistyvän teostaan. Victoire änkytti:

"Poikani... pikku poikani..."

Beautrelet astui nuoren naisen luokse ja kumartui häntä lähemmin tarkastamaan. Lupin toisti: "Kuollut, kuollut..." rauhallisella äänellä, niinkuin ei hän olisi vielä oikein käsittänyt. Mutta äkkiä muuttuivat hänen kasvonsa, vääristyen ja pingoittuen sanomattomasta tuskasta. Hänet valtasi jonkunlainen mielettömyys, hän teki hurjia liikkeitä, väänteli käsiään ja polki maata kuin epätoivoinen lapsi.

"Konna!" huusi hän äkillisen vimman valtaamana.

Hän hypähti käsiksi Holmesiin rajulla voimalla, löi hänet maahan, tarttui hänen kurkkuunsa ja iski kouristuneet sormensa hänen ihoonsa.

Englantilainen korisi, mutta ei liikahtanut.

"Poikani, poikani...", hoki Victoire rukoilevalla äänellä.

Beautrelet ryntäsi esille. Mutta Lupin oli jo hellittänyt otteensa ja seisoi nyyhkyttäen maassa makaavan vihollisensa vieressä.

Säälittävä näky! Beautrelet ei voinut milloinkaan unohtaa tuota järisyttävää hetkeä, hän, joka tiesi, kuinka suuresti Lupin oli rakastanut Raymondea ja kuinka loppumattomasti tuo suuri seikkailija oli uhrannut omaa olemustansa elvyttääkseen hymyn rakastettunsa kasvoille.

Pimeys alkoi levittää harsoaan taistelutantereen yli. Nuo kolme englantilaista makasivat sidottuina ja kapinoituina ruohikolla. Aron syvä hiljaisuus värähteli lauluista. Neuvilletten väki siellä palasi kotiin työstään.

Lupin nousi ylös. Hän kuunteli yksitoikkoisia ääniä. Sitten hän silmäili rauhallista maataloa, jossa oli toivonut saavansa elää rauhassa Raymonden kanssa. Lopuksi hän katseli rakastavaista naispoloista, joka oli saanut surmansa rakkautensa vuoksi ja nyt makasi lumivalkeana uinumassa iäistä unta.

Työväki läheni.

Silloin Lupin kumartui, nosti kuolleen voimakkaille käsivarsilleen ja asetti hänet selkäänsä.

"Lähtekäämme, Victoire."

"Niin, lähtekäämme, poikani."

"Hyvästi, Beautrelet", toivotti hän.

Ja kallista ja hirveätä taakkaansa kantaen, vanhan palvelijattarensa seuraamana, hän hiljaisena ja yrmeänä aloitti matkansa merta kohden ja hävisi pimeyteen.