Part 15

Beautrelet seisoi Lupinin edessä, henkeään pidätellen odottaessaan ratkaisua, kykenemättä käsittämään Lupinin menettelyä. Hän oli luovuttanut Neulan, olkoonpa niin, mutta miksi tahtoi hän itse antautua? Mikä oli hänen suunnitelmansa? Toivoiko hän välttävänsä Ganimardin? Ja toisekseen, missä olikaan Raymonde?

Mutta Lupin mutisi ajatuksissaan:

"Kunniallinen... Arsène Lupin kunniallinen... ei varkauksia enää... elää kuten muutkin... Miksi ei? Ei ole mitään syytä, miksi en samaten menestyisi silläkin uralla... Älähän melua toki niin hirveästi, Ganimard! Etkö sinä sen tomppeli tiedä, että parastaikaa puhun historiallisia sanoja, jotka Beautreletin tulee painaa mieleensä jälkimaailmaa varten!"

Hän remahti nauruun:

"Tuhlaan aikaani. Ganimard ei milloinkaan tajua historiallisten sanojeni hyötyä."

Hän otti palan punaliitua käteensä, siirsi seinän viereen jakkaran ja kirjoitti suurin kirjaimin:

"_Arsène Lupin säätää Ranskalle kaikki Onton neulan aarteet sillä ainoalla ehdolla, että aarteet säilytetään Louvren museossa, saleissa, joilla tulee olla nimenä 'Arsène Lupinin salit_'."

"Ja nyt on omatuntoni rauhassa", hän sanoi. "Ranska ja minä olemme kuitit."

Hyökkääjät kävivät yhä kiivaammin ovea vastaan. Yksi ovilaudoista irtautui; käsi kuroittausi sisään ja hapuili lukkoa.

"Hitto vieköön", huudahti Lupin, "tuo Ganimard ääliö on kerrankin saavuttamaisillaan päämaalinsa".

Hän hyppäsi ovelle ja otti pois lukosta avaimen.

"Reudo, ukkoseni, se ovi on tukeva. Minulla on yllin kyllin aikaa... Nyt sanon sinulle hyvästi, Beautrelet... Ja kiitokset!... sillä sinä olisit todellakin voinut tehdä hyökkäyksen mutkallisemmaksi... mutta sinä olet säädyllinen ihminen!"

Hän astui erään suuren Roger van der Weydenin kolmiosaisen maalauksen eli triptykin luo, joka esitti tietäjiä itäiseltä maalta. Hän taivutti ylös oikeanpuolisen osan ja paljasti siten pienen oven, jonka ripaan hän laski kätensä.

"Hyvää metsästysonnea, Ganimard, ja terveisiä perheellesi!"

Laukaus pamahti. Hän hypähti taaksepäin.

"Voi tuota lurjusta, keskelle sydäntä! Olet varmaan ottanut opetusta ampumataidossa? Niinpä nitistettiin itämaalainen viisas! Keskelle sydäntä! Pirstautunut siruiksi kuin piipunnysä ampumaradalla!"

"Antaudu, Lupin!" huusi Ganimard, jonka revolverin piippu pistäytyi pirstautuneen ovilaudan aukosta, mistä hänen silmänsäkin kiiluivat. "Antaudu, Lupin!"

"Kaarti kaatuu, mutta ei antaudu!"

"Jos liikahdat paikaltasi, niin ammun sinut!"

"Tyhjää! Sinä et voi satuttaa minuun tänne."

Lupin oli vetäytynyt syrjään, ja vaikka Ganimard olisi voinut ampua oven aukosta suoraan, niin hän ei todellakaan voinut ampua, saati tähdätä, siihen suuntaan, missä Lupin seisoi.

Tämän asema ei silti ollut vähemmän hirvittävä, sillä maalauksen takana oleva ovi, josta hän oli toivonut pelastuvansa, oli aivan vastapäätä Ganimardia. Yritys paeta sitä tietä vaati asettumaan poliisin ampuma-aseen eteen, ja siinä oli viisi luotia jälellä...

"Lempo", sanoi hän nauraen, "osakkeeni näyttävät laskevan. Se on sinulle oikein, sinä vanha Lupin, kun tahdoit kokea viimeisen jännittävän hetken ja jännitit jousen liian kireälle. Sinä olet lörpötellyt liiemmälti."

Hän pysyttäytyi lähellä seinää. Poliisien ponnistuksista oli taaskin lauta lohjennut ovesta ja Ganimard saattoi toimia vaivattomammin.

Kolmen metrin matka, ei enempää, erotti nuo kaksi vastustajaa toisistaan. Mutta eräs kullattu kaappi suojeli Lupinia.

"Autahan toki, Beautrelet!" huusi vanha poliisi raivoissaan hammasta purren... "ammu, äläkä siinä töllistele..."

Isidore ei todellakaan ollut liikahtanut paikaltaan; hän oli tähän asti ollut tosin kiihkeän jännittynyt, mutta päättämätön katselija. Hän olisi tahtonut sekaantua taisteluun koko voimallaan ja nujertaa uhrin, joka oli hänen vallassaan. Mutta kummallinen, hämärä tunne oli hänet estänyt siitä.

Hän heräsi Ganimardin huutoon, tarttui kouristuneesti revolverinsa liipasimeen.

"Jos minä ryhdyn asiaan", ajatteli hän, "on Lupin hukassa... ja minulla on siihen oikeus... se on velvollisuuteni..."

Heidän katseensa sattuivat yhteen. Lupinin silmät olivat tyynet, tarkkaavaiset, melkein uteliaat, kuin hän olisi pelottavan vaaransa keskellä vain kiintynyt tarkkaamaan sitä siveellistä ristiriitaa, jossa nuori mies tuskitteli. Päättäisikö Isidore antaa voitetulle viholliselle kuoloniskun?

Ovi murtui keskeltä halki.

"Avustakaa, Beautrelet! Nyt saamme hänet kiinni", huusi Ganimard.

Isidore kohotti revolverinsa.

Mitä sitten tapahtui, se kävi niin nopeasti, että hän tajusi sen vasta jälkeenpäin. Hän näki Lupinin kumartuvan alas, juoksevan seinäviertä pitkin, ohi oven, revolverin alitse, jota Ganimard turhaan heristeli, ja äkkiä tunsi hän paiskautuvansa maahan, tempautuvansa ylös ja vastustamattomalla voimalla joutuvansa kiskaistuksi pois.

Lupin piteli häntä ilmassa kuin elävää kilpeä, jonka taakse hän kävi suojaan.

"Kymmenen yhtä vastaan, että pääsen pakenemaan, Ganimard! Katsos, Lupinilla on aina keinoja..."

Hän oli nopeasti vetäytynyt triptykin luo. Toisella kädellään hän painoi Beautreletia rintaansa vasten, toisella työnsi alttaritaulun sivustaa ja sulki pikku oven perässään. Hän oli pelastunut.

Aivan heidän edessään oli jyrkät portaat. "Kas niin", puheli Lupin työntäen Beautreletia edellään, "maajoukot on lyöty... ajatelkaamme nyt Ranskan laivastoa... Ensin Waterloo, sitten Trafalgar... Näkemistä sinä joudut kylliksesi saamaan, poikaseni!... Voi, kuinka tämä on hullunkurista! Nyt ne rehkivät triptykin kimpussa... Liian myöhäistä, lapsukaiset... Mutta nyt käpälät olalle, Beautrelet."

Portaat, jotka olivat hakatut Neulan seinään, sen ulkokamaraan, kiersivät pyramidia kierukan tavoin.

Toinen toisensa kintereillä he riensivät portaita alas, kaksi, kolme astuinta kerrallaan. Sieltä täältä pilkotti valoviiru halkeamista, ja Beautrelet näki vilahduksen kalastusveneistä, jotka kiertelivät jonkun matkan päässä, ja mustasta torpeedoveneestä...

He juoksivat alaspäin, yhä vain alaspäin, Isidore ääneti ja Lupin yhtä puheliaana kuin ennenkin.

"Haluaisin tietää, mitä Ganimard nyt puuhailee! Rynnänneekö hän toisia portaita alas katkaistakseen minulta tien tunneliin? Ei, niin typerä hän ei kai ole... Hän on varmaan jättänyt neljä miestä sinne... ja enempää ei tarvita."

Hän keskeytti puheensa.

"Kuulehan... he huutavat tuolla ylhäällä... selväpä se, ovat avanneet ikkunan ja huutavat laivastolleen... Katsos vain, jo tulee liikuntaa ja elämää veneisiin... merkkejä vaihdetaan... torpeedovene lähtee liikkeelle... kelpo torpeedovene, tunnen sinut, sinä tulet Havresta... Paikoillenne, kanuunamiehet!... Lempo soikoon, tuollapa on komentaja... Hyvää päivää, Duguay-Trouin."

Hän pisti kätensä ulos eräästä halkeamasta ja huiskutti nenäliinaansa. Sitten hän jatkoi matkaansa.

"Vihollislaivasto lähenee täydellä höyryllä", sanoi hän. "Pian ne iskevät kiinni. Hyvä Jumala, tämäpä vasta huvittavaa!"

He kuulivat ääniä altansa. Samassa he lähenivät merenpintaa ja joutuivat melkein heti avaraan luolaan, jossa kaksi lyhtyä häilyi edestakaisin pimeydessä.

Naisen haamu sukelsi esille ja heittäytyi Lupinin syliin.

"Pian, pian! Minä olen ollut kovin levoton... Mitä oletkaan hommannut?... Mutta sinähän et ole yksinäsi?..."

Lupin rauhoitti häntä.

"Mukana on vain ystävämme Beautrelet... Ajatteles, ystävämme Beautrelet on ollut niin herttainen, että... mutta tuon kerron sittemmin... nyt meillä ei ole siihen aikaa... Oletko siellä, Charolais? Hyvä... Entäs vene?"

Charolais vastasi:

"Vene on valmis."

"Tulta alle", määräsi Lupin.

Tuossa paikassa kuului moottorin suriseva ääni, ja Beautrelet, jonka silmät vähitellen tottuivat puolipimeään, tuli vihdoin tajunneeksi, että he olivat jonkunlaisella rantalaiturilla, vesirajassa, ja että heidän edessään oli moottorivene.

"Autovene", selitti Lupin täydentäen Beautreletin havaintoja. "Niin, ällistyttäähän tämä kaikki sinua, hyvä Isidoreni... Sinä et ymmärrä?... No, vesi, jonka näet edessäsi, ei ole muuta kuin merivettä, joka tunkeutuu tänne luolaan aina nousuveden aikana; minulla on siten täällä pieni näkymätön, varma satama..."

"Mutta suljettu", muistutti Beautrelet. "Kukaan ei pääse täältä ulos eikä sisään."

"Kyllä minä", vastasi Lupin, "ja sen näytän sinulle".

Ensin hän vei pois Raymonden, ja palasi sitten noutamaan Beautreletia. Tämä empi.

"Pelkäätkö?" kysyi Lupin.

"Mitä sitten?"

"Torpeedoveneen ampuvan meidät upoksiin."

"En."

"Sitten tuumiskelet kai, eikö sinun velvollisuutesi ole käydä Ganimardin puolelle, oikeuden, yhteiskunnan, siveellisyyden puolelle sen sijaan että pidät yhtä Lupinin, häpeän, kunniattomuuden kanssa."

"Aivan niin."

"Pahaksi onneksi sinulla ei ole valinnan varaa, poikani... Nykyisin täytyy meidät molemmat uskoa kuolleiksi, jotta saan jäädä rauhaan... kuten tulevaisen kunniallisen ihmisen sopii vaatia. Myöhemmin, kun annan sinulle vapautesi, saat puhua mielesi mukaan... silloin ei minulla ole enää mitään varomista."

Tavasta, jolla Lupin piteli häntä käsivarresta, ymmärsi Beautrelet, että vastarinta oli hyödytön. Ja miksi tekisikään hän vastarintaa? Olihan hän keksinyt ja paljastanut Neulan. Eikö hänellä jo ollut oikeutta antautua vastustamattoman myötätuntoisuuden valtaan, jota tuo mies kaikesta huolimatta hänessä herätti?

Se tunne oli hänessä niin voimakas, että hänen teki mieli sanoa Lupinille:

"Kuulkaahan, te olette vielä suuremmassa vaarassa: Sherlock Holmes on jäljillänne..."

"Kas niin, tulkaa", sanoi Lupin, ennen kuin Isidore ehti päättää puhua.

Hän totteli ja antoi opastaa itsensä veneeseen, jonka muoto näytti hänestä omituiselta.

Kannelle saavuttuaan he laskeutuivat alas pieniä, jyrkkiä portaita tai oikeammin tikapuita; ne liittyivät luukkuun, joka sulkeutui heidän perässään.

Alhaalla oli hyvin pieni, lampulla valaistu kajuutta, jossa Raymonde jo istui ja johon he kaikki kolme hädin mahtuivat.

Lupin otti ha'asta puhelutorven ja komensi:

"Eteenpäin, Charolais."

Isidore tunsi epämiellyttävää huimausta, jota kokee nostolaitoksessa laskeutuessaan, kun maa luisuu jalkain alta ja leijutaan tyhjässä ilmassa. Tällä kertaa luisui alta vesi...

"Nyt uppoamme", nauroi Lupin. "Emme sentään, rauhoitu... Me laskeudumme vain ylemmästä luolasta, jossa nyt olemme, aivan allamme olevaan pikku luolaan, joka on puoliavoin merelle ja jonne pääsee ulkoapäin laskuveden aikana... kaikki simpukankalastajat tuntevat sen... Nyt on kymmenen sekunnin seisahdus... ja nyt kiidämme läpi. Käytävä on kapea, vedenalainen veneemme tuskin mahtuu kulkemaan siitä."

"Mutta", kysyi Beautrelet, "mistä johtuu, että alempaan luolaan tulevat kalastajat eivät tiedä, että sen katossa on aukko, joka johtaa toiseen luolaan ja sen kautta portaita myöten Neulaan? Kuka hyvänsä siitä saa selon."

"Erehdys, Beautrelet! Alaluolan kattoaukon sulkee laskuveden aikana liikkuva graniitinvärinen katos, jonka meri noustessaan nostaa pois tieltään. Meren laskeutuessa se sulkeutuu hengenpitävästi pikku luolan kanneksi. Siksipä pääsen kulkemaan nousuveden aikana... Sukkela temppu se, hyvä aatos... Totta kyllä ei Caesar eikä Ludvig XIV tai kukaan muu edeltäjäni ole kyennyt keksimään sitä, sillä silloinhan ei ollut vedenalaisia veneitä käytettävissä... He tyytyivät portaisiin, jotka ulottuivat alaluolaan asti... Minä olen ottanut viimeiset astuimet portaista ja keksinyt liikkuvan katon juonen... Se on lahja Ranskalle... Raymonde, rakkaani, sammuta lamppu vierestäsi... me emme tarvitse sitä enää... päin vastoin..."

Heikko valon heijastus, joka näytti veden väriseltä, häämötti tosiaan heitä vastaan luolasta ulos tultaessa, tunkeutuen kajuuttaan läpi molempain sivujen pyöröikkunain ja lasikuvun, joka pistäysi ylös kannelle ja josta saattoi nähdä ylemmät vesikerrokset.

Varjo liukui niiden yli.

"Hyökkäys alkaa. Vihollisen laivasto piirittää Neulaa... Mutta olipa se miten ontto hyvänsä, ihmettelen kuitenkin, kuinka he voivat tunkeutua sen sisään..."

Hän otti puhelutorven.

"Pysyttelemme vielä pohjassa, Charolais. Mihinkä menemme? Senhän olen sinulle sanonut. Lupin-satamaan... ja pistelekin pikajunan vauhtia, ymmärrätkö. Meidän täytyy laskeutua maihin mukavalla paikalla, meillähän on nainen matkassamme."

He lipuivat yli kalliopohjan. Levät kohosivat kuin tiheä, pimeä metsä, ja veneen kuohuaallot saivat ne kauniisti kaareutumaan ja sitten ojentumaan suoriksi... ne muistuttivat hiussuortuvia.

Vielä yksi varjo, mutta pitempi...

"Tuo on torpeedovene", sanoi Lupin. "Nyt saamme kuulla kanuunain jymyä. Mitä aikonee Duguay-Trouin tehdä? Pommittaa Neulaa? Ah, mikä vahinko meille, Beautrelet, ettemme saa olla mukana Duguay-Trouinin ja Ganimardin yhteentörmäyksessä! Maa- ja meriväen yhtymys! -- Halloo, Charolais, nukutko, poikaseni?"

Heillä oli kuitenkin kova vauhti. Kalliopohja oli muuttunut hiekkakentäksi, mutta nyt näkyi toinen kallioseinä, joka kuului Etretatin oikeanpuoliseen niemeen, Itäporttiin.

Kalat pakenivat heidän lähestyessään. Yksi niistä, muita rohkeampi, tarttui pyöröikkunaan ja katseli heitä suurilla, liikkumattomilla silmillään.

"No niin, nyt ei ole vauhtimme huono", huudahti Lupin. "Mitä sanot pähkinänkuorestani, Beautrelet? Ei hullumpi? Muistatko juttua herttaseitsemäisestä, insinööri Lacomben surkeasta lopusta ja kuinka minä hänen murhaajaansa rangaistuani tarjosin valtiolle hänen paperinsa ja uuden vedenalaisen aluksen piirustukset -- lahja Ranskalle sekin? No niin, hänen piirustuksistansa olin pidättänyt itselleni veden alla kulkevan autoveneen luonnoksen, ja sentähdenpä on sinulla nyt kunnia tehdä merimatka minun seurassani."

Hän huusi Charolaisille:

"Nyt nousemme pinnalle, Charolais. Ei ole enää vaaraa."

He ammahtivat veden pintaan, lasikupu sukelsi ylös ilmaan.

He olivat niin kaukana rannikosta, että pysyivät näköpiirin ulkopuolella, ja Beautrelet tajusi nyt paremmin, kuinka huimaavaa vauhtia he kiitivät eteenpäin.

Fécamp lensi heidän ohitsensa, sitten kaikki normandialaiset kylpypaikat, Saint-Pierre, Les Petites-Dalles, Veulettes, Saint-Valéry, Veules, Quiberville.

Lupin yhä lasketteli leikkiä, eikä Isidore väsynyt häntä katselemasta ja kuuntelemasta, kummastellen miehen vilkkautta, hänen herttaisuuttaan ja veitikkamaisuuttaan, hänen ivallista suruttomuuttaan, hänen elämäniloaan.

Hän piti myös Raymondea silmällä. Nuori nainen painui hiljaisesti kiinni rakastamaansa mieheen. Hän oli ottanut tämän kädet omiinsa ja katsahti useasti häneen, ja Beautrelet huomasi monesti, että hänen kätensä puristivat hänen käsiään ja että hänen silmiensä ilme kävi vieläkin kaihomielisemmäksi kuin ennen. Ja joka kerta oli se ikäänkuin äänettömänä ja surullisena vastauksena Lupinin huomautteluihin. Oli kuin tuo kevyt sanatulva, tuo ivaava elämänkatsomus olisi tuottanut hänelle kärsimystä.

"Vaikene", jupisi hän, "pilanteko on kohtalon uhmaamista. Paljon onnettomuuksia voi vielä osua tiellemme."

Dieppen kohdalla täytyi heidän sukeltaa alas, jottei heitä voitaisi kalastajaveneistä nähdä. Ja kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen he kaarsivat rantaa kohden, ja vene livahti pieneen vedenalaiseen satamaan, jona oli kallioon säännöllisesti muodostunut komero, laskeutui aallonmurtajan viereen ja nousi hitaasti pinnalle.

"Lupin-satama", selitti Lupin.

Paikka oli noin viisi lieuea Dieppestä ja kolme Tréportista; sitä suojeli sekä oikealta että vasemmalta kaksi kallioröykkiötä, ja se oli apo autio. Hieno hiekka peitti tuon kaltevan pyöreän rannan.

"Astu maihin, Beautrelet... ojenna kätesi minulle, Raymonde. Ja sinä, Charolais, lähde takaisin Neulaan ja ota selville, mitä tapahtuu Ganimardin ja Duguay-Trouinin välillä, ja tule sitten illalla kertomaan minulle. Tuo juttu kiinnittää mieltäni tavattomasti."

Beautrelet ihmetteli jonkun verran uteliaasti, miten he pääsisivät ylös tuosta suljetusta lovesta; sitten hän huomasi rautaiset tikkaat rantaylängön juurella.

"Isidore", puheli Lupin, "jos tuntisit maantieteesi ja historiasi, niin tietäisit, että me olemme alapuolella Parfonvalin solatien, joka vie Bivillen seudulle. Enemmän kuin sata vuotta sitten, yöllä elokuun 23 päivää vasten 1803, nousivat Georges Cadoudal ja kuusi hänen rikostoveriansa maihin Ranskassa, viedäkseen vankeuteen Bonaparten, ensimmäisen konsulin, ja he kapusivat ylös sitä tietä, jonka sinulle nyt osoitan. Sittemmin ovat kallion vieremät tärvelleet tien. Mutta Louis Valméras -- laajemmin tunnettu nimellä Arsène Lupin -- on laitattanut sen kuntoon omalla kustannuksellaan, ja hän on ostanut talonpoikaistalon nimeltä Neuvillette, jossa salaliittolaiset viettivät ensimmäisen yönsä ja jossa hän nyt liikehommistaan luopuen ja maailmasta eronneena aikoo asua äitinsä ja vaimonsa kanssa, viettäen rehellisen maalaisherran elämää. Herrasmies-murtovaras on kuollut, eläköön herrasmies-talonpoika!"

Tikkaat kavuttuansa he tulivat ahtaalle rotkolle, nähtävästi sadeveden kaivamalle jyrkälle vesiuurrokselle, jonka toiseen päähän oli hakattu portaiden tapainen, kaidepuulla varustettu käytävä. Tämä kaide oli Lupinin selityksen mukaan asetettu pitkän, paaluihin kiinnitetyn köyden sijalle, jota seudun asukkaat ennen olivat käyttäneet päästäkseen alas pikku lahdelmalle.

Puolen tunnin vaivaloinen kiipeäminen toi heidät ylängölle, vähän matkan päähän sellaisesta pienestä maaluolasta, joista rannikon tullisotamiehet etsivät kattoa päänsä päälle. Kahta minuuttia myöhemmin he tapasivatkin tullisotamiehen tienmutkassa.

Tämä siirtyi syrjään ja teki kunniaa.

Lupin kysyi:

"Onko mitään uutta, Gomel?"

"Ei, armollinen herra."

"Et ole kohdannut ketään epäilyttävää henkilöä?"

"En... mutta..."

"Mitä aiot sanoa?"

"Vaimoni... joka on ompelijattarena Neuvillettessä..."

"Tiedän... Gésarine... Äitini on puhunut hänestä minulle. No?"

"Joku matruusi kuuluu kuljeskelleen kylässä tänä aamuna."

"Minkä näköinen hän oli?"

"Ei tavallisen... hän näytti englantilaiselta."

"Ahaa!" sanoi Lupin ajatuksissaan. "Ja sinä sanoit Césarinelle..."

... "että hänen on pidettävä silmät auki; niin, armollinen herra".

"Hyvä on. Pidä varalla Charolaisia hänen palatessaan parin, kolmen tunnin kuluttua. Jos jotakin tapahtuu, niin olen maatalossa."

Hän pitkitti matkaansa ja huomautti Beautreletille:

"Tämä huolestuttaa minua. Onko se Holmes? Jos se on hän, niin me voimme pelätä mitä hyvänsä, sillä nyt on hän ärsyttynyt äärimmäisyyteen asti."

Hän epäröi silmänräpäyksen.

"Olisikohan kuitenkin parasta pyörtää takaisin? Niin, minulla on niin pahoja aavistuksia."

Kumpuilevia tasankoja avautui eteen niin laajalti kuin silmä kantoi. Hiukan vasemmalla oli kauniita tuuheapuisia notkelmia ja niiden takana Neuvillette, jonka rakennukset näkyivät. Sen suojapaikan hän oli valinnut itselleen, Raymondelle lupaamakseen rauhalliseksi turvaksi. Luopuisiko hän noiden järjettömien arkailujen tähden onnestansa juuri silloin kun hän oli sen saavuttamassa?

Hän tarttui Isidoren käsivarteen ja osoitti Raymondea, joka käveli heidän edellään.

"Katso häntä. Hänen kävellessään huojuu hänen vyötärönsä tavalla, jota en voi katsella tuntematta väristystä läpi ruumiini. Mutta koko hänen olentonsa herättää minussa tämän mielenliikutuksen ja rakkauden vavistuksen -- hänen liikkeensä kuten liikkumattomuutensa, hänen äänettömyytensä kuten hänen äänensä sointukin. Vain täten käveleminenkin hänen jälessään tuottaa minulle todellista nautintoa. Oi, Beautrelet, voineeko hän milloinkaan unohtaa, että minä olen ollut Lupin? Koko tuo menneisyys, jota hän inhoaa, onnistuuko minun häivyttää se hänen mielestään?"

Hän hillitsi itsensä ja väitti kovapintaisen varmaan sävyyn:

"Hänen _pitää_ unohtaa! Hänen pitää unohtaa, koska minä olen kaikki uhrannut hänen tähtensä. Olen uhrannut Onton neulan saavuttamattoman turvapaikan. Olen uhrannut aarteeni, valtani, ylpeyteni... uhraan kaikki... en tahdo enää olla mikään... ainoastaan rakastava mies... kunniallinen mies, koskapa Raymonde ei voi muuta rakastaa. No mitäpä sillä väliä, jos olenkin kunniallinen? Eihän se ole häpeällisempää kuin muukaan."

Tämä iva pääsi niin sanoen tajuttomasti hänen huuliltaan. Hänen äänensä oli totinen kuin ennenkin ja ilman pilkan sävyä. Ja hän sanoi hillityn intohimoisesti:

"Katsos, Beautrelet, kaikista rajattomista riemuista, mitä olen nauttinut seikkailuelämäni aikana, ei yksikään vastaa sitä riemastusta, jota minulle tuottaa hänen katseensa silloin kun hän on tyytyväinen minuun. Silloin tunnen itseni aivan heikoksi, ja mieleni tekee itkeä..."

Itkikö hän? Beautrelet luuli näkevänsä, että hänen silmänsä olivat kosteat. Kyyneliä Lupinin silmissä! Rakkauden kyyneliä!

-- -- --

He lähestyivät vanhaa veräjää, joka johti maatalon pihaan.

Lupin pysähtyi hetkiseksi ja mutisi:

"Miksi pelkään? On kuin rintaani ahdistaisi. Eikö Neulan juttu ole loppunut? Eikö kohtalo hyväksy minun valitsemaani ratkaisua?"

Raymonde kääntyi takaisin hyvin levottomana.

"Tuolta tulee Césarine. Hän juoksee..."

Tullisotamiehen vaimo tuli todellakin juosten heitä vastaan maatalosta.

Lupin riensi häntä kohti.

"Mikä on hätänä? Puhu!"

Césarine änkytti läähättäen ja hengästyneenä:

"Eräs mies... olen nähnyt erään miehen vierashuoneessa..."

"Aamullisen englantilaisen?"

"Niin, mutta toisessa valepuvussa."

"Näkikö hän teidät?"

"Ei, hän tapasi äitinne. Rouva Valméras yllätti hänet juuri kun hänen piti poistua."

"No?"

"Hän sanoi etsivänsä Louis Valmérasia ja olevansa teidän hyvä ystävänne."

"Ja sitten?"

"Sitten rouva vastasi, että hänen poikansa oli matkoilla... eikä palaisi useaan vuoteen."

"Ja silloin hän meni?"

"Ei. Hän viittaili ulos ikkunasta, joka antaa tasangolle päin... kuin olisi tahtonut huutaa jotakuta."

Lupin näytti epäröivän. Kimeä huuto vihlaisi ilmaa. Raymonde huudahti epätoivoissaan:

"Se on äitisi... minä tunnen äänen..."

Lupin heittäysi häneen käsiksi ja laahasi häntä mukanaan.

"Tule... paetkaamme... sinä ennen kaikkea..."

Mutta hän hillitsi itsensä heti, järkkyneenä suunniltaan.

"Ei, minä en voi... se on inhottavaa... anna minulle anteeksi, Raymonde... naisparka tuolla... jää sinä tänne... älä jätä häntä, Beautrelet."

Hän juoksi pitkin nurmettunutta multavallia, joka ympäröi maataloa, kääntyi kulmauksessa ja seurasi sitä aina sille veräjälle asti, joka johti tasangolle.

Raymonde, jota Beautrelet ei voinut estää, saapui sinne melkein samalla kertaa kuin hänkin, ja puiden taakse kätkeytyneenä näki Beautrelet tiellä, joka vei maatalosta veräjälle, kolme miestä. Pisin heistä käveli edellä, toiset kaksi kuljettivat välissään naista, joka koetti tehdä vastarintaa ja vaikersi.

Alkoi hämärtää. Beautrelet tunsi kuitenkin Holmesin. Nainen oli jo vanha; hänen kalpeat kasvonsa olivat hopeisten hapsien ympäröimät. He lähestyivät kaikki neljä.

He olivat nyt veräjän luona. Holmes avasi sen toisen puolikkaan.

Silloin Lupin astui esille ja asettui heidän tielleen.

Asema näytti sitä kamalammalta, kun kaikki kävi äänettömästi, melkein juhlallisesti.

Kauan mittelivät nuo kaksi vastustajaa katseillansa toisiaan. Heidän kasvonsa vääntyivät samasta vihasta. He eivät liikahtaneet paikaltaan.

Lupin sanoi vaikuttavan tyynesti:

"Käske häntyriesi laskea irti tuo nainen."

"En."

Näytti siltä kuin molemmat olisivat pelänneet aloittaa viimeistä ottelua ja sentähden kokoisivat kumpikin voimiaan. Ei mitään tarpeettomia sanoja tällä kertaa, ei haukkumisia, eikä pilkallisia haasteita. Kuolemanhiljaisuus.

Tuskaansa menehtymäisillään odotti Raymonde kaksintaistelun loppua, Beautrelet oli kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja pidätti häntä liikkumattomana.

Hetken perästä kertasi Lupin:

"Käske miestesi päästää tuo nainen."

"En."

Lupin sanoi:

"Kuulehan, Holmes..."

Mutta hän keskeytti, käsittäen että sanat eivät tässä hyödyttäisi mitään. Mitä merkitsivät uhkaukset tuota tahdonvoiman ja ylpeyden jättiläistä vastaan, jolla oli Holmesin nimi.

Valmiina mihin hyvänsä hän pisti kätensä viittansa taskuun. Englantilainen ennätti ennen, ryntäsi vangitun naisen luo ja piti revolverinsa piippua parin tuuman päässä tämän ohimosta.

"Älä liikahda, Lupin, muutoin ammun."

Hänen molemmat apulaisensa vetivät esille pistoolinsa ja tähtäsivät Lupiniin.