Part 14

Jyhkeä portti kääntyi tosiaankin saranoillaan. Hyvin tilava ontelo avautui heidän katseilleen.

"Lienemme täsmälleen Fréfossé-linnoituksen alla", selitti Beautrelet. "Nyt olemme kulkeneet maakerrosten läpi. Tiiliholvaus on loppunut. Kaikkialla ympärillämme on kalkkikiveä."

Suojamaan tunkeusi himmeä valojuova sen toisesta päästä. Lähestyessään he näkivät kalliossa railon, jonkunlaisena tähystysreikänä. Vastapäätä heitä kohosi aalloista viidenkymmenen metrin päässä Neulan majesteetillinen möhkäle. Oikealla oli ihan lähellä Länsiportin holvikaari, ja vasemmalla muodosti hyvin kaukana kallioranta vielä valtavamman holvin, joka päätti leveän lahden siron kaareutuman: _la Manneporte_ (_magna porta_ = iso veräjä), niin korkea, että purjelaiva olisi mastot pystyssä ja täysin purjein voinut lipua sen alitse. Taustalla meri kaikkialla.

"En näe laivastoamme", huomautti Beautrelet.

"Mahdotonta", selitti Ganimard, "Länsiportti peittää meiltä koko Etretatin ja Yportin rannan. Mutta tuolla, ulapalla, musta viiru vesirajassa..."

"No?..."

"Se on sotalaivastomme torpeedovene n:o 25. Sen voi karttaa Lupin... jos tahtoo tutustua merenpohjan maisemaan."

Porrasaukossa railon lähellä alkoi kaide, ja he seurasivat sitä. Siellä täällä oli seinässä pikku ikkuna, ja joka kerta he näkivät Neulan yhä jättimäisempänä.

Juuri heidän ollessaan saapumaisillaan merenpinnan tasalle loppuivat ikkunat ja käytävä pimeni.

Isidore laski askeleet ääneensä. Kolmeensataanviiteenkymmeneenkahdeksaan päästyään he joutuivat leveämpään käytävään, jota sitäkin taas sulki naulatuilla rautaheloilla lujitettu ovi.

"Tuon me tunnemme", sanoi Beautrelet. "Salakirjoituksesta haemme numeron 357 ja oikeassa alakulmassaan pisteellä merkityn kolmion. Meidän on vain meneteltävä kuten äskenkin."

Toinen ovi totteli kuten edellinenkin. Heidän edessään oli nyt pitkä tunneli, jota siellä täällä valaisi holviin ripustettu lyhty. Seinistä valui vettä, ja pisaroita ropsahteli maahan; kulun helpottamiseksi olikin sen vuoksi holvi päästä päähän varustettu oikealla puisella jalkakäytävällä.

"Nyt käymme meren alle", huomautti Beautrelet. "Tuletteko mukaan, Ganimard?"

Vastaamatta eteni apulaispäällikkö puukäytävää pitkin tunneliin ja seisahtui erään lyhdyn kohdalle, ottaen sen alas.

"Lyhdyt kenties ovat Keskiajalta, mutta valaistuskeino on nykyinen. Nuo herrat käyttävät auerlamppuja."

Hän jatkoi matkaansa. Tunneli vei toiseen avaraan luolaan, jossa näki edessään ylöspäin johtavien portaitten alimmat astuimet.

"Nyt alkaa neulaan nouseminen", virkkoi Ganimard; "tämä käy vakavammaksi hommaksi".

Mutta eräs hänen miehistään huusi hänelle:

"Herra apulaispäällikkö, tuolla vasemmalla on toiset portaat."

Ja heti jälkeenpäin he havaitsivat oikealla kolmannet.

"Hitto", mutisi apulaispäällikkö, "asema mutkistuu. Jos lähdemme tätä kautta, niin nuo pakenevat toisaalta."

"Jakautukaamme", esitti Beautrelet.

"Ei, ei... heikontaisimme voimiamme... On parempi toisen meistä lähteä vakoilemaan."

"Minä lähden, jos tahdotte..."

"Se sopii, Beautrelet. Minä jään miesteni luo... teillä ei ole mitään pelkäämistä. Rantakallioissa voi olla muitakin teitä kuin se, jota me olemme käyttäneet, ja useampia teitä Neulassakin. Mutta varmasti on tunneli ainoana yhdyssiteenä koko rantaylängön ja Neulan välillä. Tämän luolan kautta siis on kuljettava. Jään sen vuoksi tänne odottamaan paluutanne. Menkäähän, Beautrelet, ja olkaa varovainen... kääntykää pienimmästäkin levottomuutta herättävästä seikasta takaisin."

Isidore katosi nopeasti keskimmäisille portaille. Kolmannellakymmenennellä astuimella pidätti hänet ovi, oikea puuovi. Hän käänsi ovenripaa. Ovi ei ollut lukossa.

Hän saapui huoneeseen, joka suunnattoman laajuutensa takia näytti hänestä kovin matalalta.

Voimakkaita lamppuja kannattivat jyhkeät pilarit, joiden lomissa avartui kauas kantavia aukeamia; valaistuksessaan se tuntui melkein samankokoiselta kuin Neula.

Sinne oli ahdettu laatikoita ja paljous kaikenmoisia kapineita, kuten tuoleja, kaappeja, lipastoja, kirstuja, sekamelska suunnilleen sellainen kuin vanhojen esineiden kauppiaan kellarissa.

Oikealla ja vasemmalla huomasi Beautrelet kahdet portaat, epäilemättä samat, jotka lähtivät alemmasta luolasta. Hän olisi siis voinut palata ilmoittamaan Ganimardille. Mutta hänen edessään johti uusi porrasjakso ylöspäin, ja uteliaisuus houkutteli hänet jatkamaan etsintäänsä omin päin.

Taas kolmekymmentä astuinta. Ovi, sitten huone, hiukan pienempi, tuntui Beautreletista. Ja yhä edessä portaat, jotka johtivat ylöspäin.

Taaskin kolmekymmentä astuinta. Ovi. Jälleen pienempi huone...

Beautrelet ymmärsi nyt Neulan sisustan rakenteen. Se oli päälletysten ladottu huonesarja, joten siis huoneet pienenemistään pienenivät. Kaikkia käytettiin varastohuoneina.

Neljännessä ei enää ollut mitään lamppua. Päivänvaloa tunkeusi hiukan seinänraoista, ja Beautrelet näki meren kymmenen metrin päässä allansa.

Tänä hetkenä hän tunsi olevansa niin kaukana Ganimardista, että hänet alkoi vallata tuskainen mieliala, ja hänen täytyi tuimasti hillitä hermojansa ollakseen pinttämättä pakoon. Mutta mitään vaaraa ei ollut uhkaamassa, ja yltympärillä vallitsi sellainen hiljaisuus, että hän alkoi arvella Lupinin tovereinensa hylänneen koko Neulan.

"Seuraavaan kerrokseen pysähdyn", ajatteli hän.

Vieläkin kolmekymmentä astuinta, sitten ovi, mutta vähemmän jyhkeä, nykyaikaisen näköinen. Hän työnsi sen varovasti auki, valmiina syöksymään tiehensä. Ei ketään. Mutta huoneella oli toinen tarkoitus kuin edellisillä. Seiniä peittivät verhot, lattiata matot. Kaksi komeaa kaappia oli asetettu vastakkain, täynnä hopeakalustoa. Pienet, kapeihin ja syviin rakoihin sovitetut ikkunat olivat varustetut lasiruuduilla.

Keskellä huonetta oli ylellisesti katettu pöytä, jolla näkyi hedelmiä ja leivoksia hopeamaljakoissa, samppanjaa karahveissa, ja kukkia, paljous kukkia.

Se oli katettu kolmelle hengelle.

Beautrelet lähestyi. Ruokaliinojen päällä oli nimikorteissa vieraitten nimet.

Ensin hän luki: Arsène Lupin.

Vastapäätä: Rouva Arsène Lupin.

Hän otti kolmannen kortin ja hätkähti hämmästyksestä. Siinä oli hänen nimensä: Isidore Beautrelet!

KYMMENES LUKU

Vastapäätä olevan oven verho vedettiin syrjään.

"Hyvää päivää, hyvä herra Beautrelet, te tulette hiukan myöhään. Aamiainen oli päätetty kello kahdeksitoista. Mutta muutama hetki sinne tai tänne... Mitä nyt? Ettekö tunne minua? Olenko niin muuttunut!"

Lupinia vastaan taistellessa oli Beautreletia kohdannut moni yllätys, ja hän oli valmistautunut kokemaan yhä uusia mielenliikutuksia ratkaisevalla hetkellä, mutta tämä oli kuitenkin ihan kerrassaan odottamatonta! Hän ei tuntenut hämmästystä, vaan pelästystä, tyrmistystä.

Mies, joka hänen edessään seisoi, mies, jota tapausten raaka mahti pakotti pitämään Arsène Lupinina, tuo mies oli Valméras. Valméras, Aiguillen linnan omistaja! Valméras, jolta hän oli pyytänyt apua Arsène Lupinia vastaan! Hänen seuralaisensa Crozantin retkellä! Tuo urhoollinen ystävä, joka oli tehnyt mahdolliseksi Raymonden pelastamisen, tappamalla tai olemalla tappavinaan yhden Lupinin rikostovereita hämärässä pylväikössä!

"Te... te... Tekö siis?" änkytti hän.

"Miksi ei?" huudahti Lupin. "Luulitteko tuntevanne minut perinpohjin, kun olitte nähnyt minut pappina tai herra Massibanina? Heipä hei, kun on valinnut sen yhteiskunnallisen aseman, joka minulla nyt on, niin täytyyhän käyttää pikku seurustelulahjojaan. Jos ei Lupin mielensä mukaan voisi olla reformilaispappi ja Académie des inscriptions et Belles-Lettresin jäsen, niin olisikin toivotonta olla Lupin. Tässä on Lupin, todellinen Lupin! Aukaise nyt silmäsi suuriksi, Beautrelet, ja katsele minua tarkoin!"

"Mutta, jos se olette te... niin... sittenhän on... neiti..."

"Aivan oikein, Beautrelet, sinäpä sen sanoit..."

Hän työnsi taas syrjään oviverhon, viittasi kädellään ja ilmoitti:

"Rouva Arsène Lupin."

"Oh --!" mutisi nuori mies tahtomattaan typertyneenä. "Neiti de Saint-Véran!"

"Ei, ei", vastusti Lupin, "rouva Arsène Lupin tai oikeammin sanoen rouva Louis Valméras, laillinen vaimoni... kiitos siitä teille, kelpo Beautrelet."

Hän ojensi tälle kätensä.

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni... ja toivoakseni te puolestanne ette kanna siitä kaunaa."

Omituista kyllä, Beautrelet ei tuntenut mitään kaunaa. Ei mitään nöyryytyksen tunnetta. Ei mitään katkeruutta. Hänet valtasi niin tyyten vastustajansa suunnaton etevämmyys, että hän ei hävennyt tappiolle joutumistaan hänen nujertamanansa.

Hän puristi tarjottua kättä.

"Pöytä on katettu."

Palvelija oli asettanut pöydälle kulhoilla ja vadeilla sälytetyn tarjottimen.

"Suokaahan anteeksi, Beautrelet, keittäjäni on saanut lomaa, ja meidän täytyy tyytyä kylmään ruokaan."

Beautreletilla oli tuskin ruokahalua. Hän istuutui kuitenkin, suuresti ihmetellen Lupinin käytöstä. Mitä hän tiesi oikeastaan? Tiesikö hän, mihin vaaraan oli joutunut? Oliko hänellä aavistustakaan Ganimardista ja tämän apulaisista?

Lupin jatkoi:

"Niin, kiitos siitä teille, hyvä ystävä. Raymonde ja minä olemme todellakin rakastaneet toisiamme ensimmäisestä päivästä asti. Juuri niin, pienokaiseni... Raymonden ryöstö, hänen vankeutensa, kaikki hölynpölyä: me rakastimme toisiamme... Mutta ollessamme vapaat rakastamaan toisiamme ei kumpainenkaan meistä voinut sallia sellaista vapaata suhdetta, joka jää sattuman heiteltäväksi. Asema oli siis mahdoton Lupinille. Onneksi se ei ollut sitä, jos tulisin takaisin siksi Louis Valmérasiksi, joka olen ollut aina lapsuudestani asti. Kun ette heittänyt kesken ja olitte löytänyt Aiguillen linnan, pisti päähän aatos käyttää hyväkseni teidän itsepintaisuuttanne."

"Ja yksinkertaisuuttani."

"Pyh, kuka hyvänsä olisi antanut johtaa itsensä harhaan."

"Minua siis kilpenänne käyttäen te olette onnistunut?"

"Niin, kuinka olisi voitu epäillä Valmérasia Lupiniksi, kun Valméras oli Beautreletin ystävä ja hän oli riistänyt Lupinilta sen naisen, jota Lupin rakasti? Olipa se ihanaa! Viehättäviä muistoja! Retki Crozantiin, löydetyt kukkavihot, rakkauskirjeeni Raymondelle, ja myöhemmällä varokeinot, joihin minun Valmérasina täytyi häitteni edellä ryhtyä omaa itseäni, Lupinia vastaan! Ja kuuluisa kemuiltanne, Beautrelet, jolloin masennuitte syliini. Viehättäviä muistoja!..."

Syntyi äänettömyys. Beautrelet katseli Raymondea. Tämä kuunteli Lupinia sanaakaan virkkamatta ja tarkkasi häntä katseella, joka ilmaisi rakkautta, kiihkeyttä ja jotakin muutakin, mitä nuori mies ei oikein voinut käsittää, jonkunlaista neuvotonta levottomuutta ja kaihomielisyyden kajastusta.

Mutta Lupin käänsi katseensa vaimoonsa, ja tämä hymyili hellästi. He ojensivat kätensä toisilleen yli pöydän.

"Mitä arvelette pikku asunnostani täällä, Beautrelet?" huudahti Lupin. "Aistikas, vai mitä? En väitä, että se olisi ihanteellisen mukava... On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat olleet Neulan omistajina ja pitäneet kunnianansa jättää näkyvän todistuksen siitä."

Seinään oli päällekkäin kaiverrettu seuraavat nimet: _Caesar. Kaarle Suuri. Rolf. Wilhelm Valloittaja. Richard, Englannin kuningas. Ludvig Yhdestoista. Frans. Henrik IV. Ludvig XIV. Arsène Lupin_.

"Kuka kirjoittaa nimensä tähän tämän jälkeen? Hohoi! luettelo on valmis. Caesarista Lupiniin... siinä kaikki. Pian alkaa nimetön joukko käydä ihmeellisessä linnoituksessa. Ja ajatteles, ilman Lupinia olisi tämä kaikki ollut tuntematonta ihmisille! Ah, Beautrelet, mitä ylpeyttä tunsinkaan ensimmäisen kerran astuessani jalkani tähän erämaahan! Jälleen löytää kadotettu salaisuus, tulla sen ainoaksi hallitsijaksi ja herraksi! Tällaisen perinnön omistajaksi! Asua Neulassa, noin monen kuninkaan seuraajana!"

Hänen vaimonsa ele keskeytti hänet. Tämä näytti kovin levottomalta.

"Jyskettä", sanoi hän, "jyskettä allamme... kuuletteko..."

"Se on laineiden loiskinaa", vastasi Lupin.

"Ei, ei mitenkään... aaltojen pauhun tunnen... se on jotakin muuta..."

"Mitä luulet sen voivan olla, rakas Raymonde?" virkkoi Lupin nauraen. "En ole kutsunut tänne aamiaiselle muita kuin Beautreletin."

Hän kääntyi palvelijaan:

"Charolais, oletko sulkenut porraskäytäväin ovet herra Beautreletin jälkeen?"

"Kyllä, ja olen työntänyt varmuussalvat eteen."

Lupin nousi ylös.

"Kas niin, Raymonde, älä ole huolissasi... sinähän olet aivan kalpea!"

Hän lausui vaimolleen muutamia sanoja matalalla äänellä, palvelija nosti oviverhoa, ja he molemmat poistuivat.

Alhaalla kävi jyske selvemmäksi. Kuului kumeita iskuja, jotka uudistuivat säännöllisin väliajoin. Beautrelet ajatteli:

"Ganimard on menettänyt kärsivällisyytensä ja murtaa ovia."

Lupin jatkoi hyvin tyynesti ja kuin ei tosiaankaan olisi mitään kuullut:

"Neula oli tietysti hyvin huonossa kunnossa silloin kun onnistuin löytämään sen. Näytti siltä, että kukaan ei ollut tuntenut salaisuutta sataan vuoteen, jälkeen Ludvig XVI:n ja vallankumouksen. Tunneli uhkasi luhistua. Portaat olivat rappiolla. Vesi tunkeutui sisään. Minun täytyi pönkittää, lujittaa, rakentaa uudelleen."

Beautrelet ei voinut olla kysymättä:

"Oliko täällä tyhjää teidän tullessanne?"

"Melkein. Kuninkaat eivät suinkaan ole, kuten minä, käyttäneet Neulaa varastohuoneenaan..."

"Pakopaikkana siis?"

"Niin epäilemättä, maahankarkausten ja samaten sisällisten sotien aikana. Mutta sen varsinaisena tehtävänä on ollut... kuinka sanoisin... olla Ranskan kuninkaiden valtiopankkina."

Jyske kävi kaksin verroin kaikuvammaksi ja kuului nyt selvästi. Ganimard oli nähtävästi murtanut ensimmäisen oven ja käynyt käsiksi toiseen. Syntyi hiljaisuus, sitten kuuluivat iskut vielä lähempää. Se oli kolmas ovi. Jälellä oli kaksi.

Eräästä ikkunasta huomasi Beautrelet veneet, jotka kiertelivät Neulan ympärillä, ja jokseenkin lähellä kellui torpeedovene, mustan kalan näköisenä.

"Mikä melu!" huudahti Lupin. "Ei kuule omia sanojaan. Menemmekö tuonne ylös? Sinua ehkä huvittaa katsastella Neulan sisäpuolta."

He nousivat seuraavaan kerrokseen, johon kuten alempiinkin johti ovi; sen Lupin lukitsi perässään.

"Taulukokoelmani", selitti hän.

Seinät olivat verhotut tauluilla, joista Beautrelet luki mitä kuuluisimpia nimiä. Siellä oli Rafaelin _Katso Jumalan karitsa_, Andrea del Sarton _Lucrezia Feden_ muotokuva, Tizianin _Salome_, Botticellin _Madonna enkeleineen_, Tintoretton, Carpaccion, Rembrandtin, Velasquezin maalauksia...

"Oivallisia jäljennöksiä", lausui Beautrelet hyväksyvällä äänellä.

Lupin katseli häntä hämmästellen.

"Mitä! Jäljennöksiä! Oletko hullu! Jäljennökset ovat Madridissa, hyvä ystävä, Venetsiassa, Münchenissä, Amsterdamissa."

"Ja nämä täällä?"

"Alkuperäisiä, poikaseni, kärsivällisesti kerättyjä kaikista Euroopan museoista, minne rehellisesti olen jättänyt erinomaisia jäljennöksiä sijalle."

"Mutta ennemmin tai myöhemmin..."

"Ennemmin tai myöhemmin tulee petos huomatuksi? No, niin, silloin löydetään nimikirjoitukseni joka maalauksesta -- takaa -- ja saadaan tietää, että minä se olen lahjoittanut maalleni alkuperäiset mestariteokset. Oikeastaanhan en ole muuta tehnyt kuin mitä Napoleon teki Italialle... Ah, katsokaahan, Beautrelet, tuossa ovat kreivi de Gesvresin neljä Rubensia..."

Iskut jatkuivat Neulassa.

"Tämä on sietämätöntä", sanoi Lupin. "Käykäämme ylemmäs."

Uudet portaat. Uusi ovi.

"Seinämattojen osasto", ilmoitti Lupin.

Ne eivät olleet ripustettuja seinille, vaan kokoon käärittyjä, sidottuja, nimikirjoituksilla varustettuja ja seassa antiikkisia kangaskääryjä, joita Lupin availi: loistavia korukudoksia, ihmeteltäviä sametteja ja hienoja pehmeävärisiä silkkejä, messukaapuja, kulta- ja hopeakudelmia...

He astelivat yhä ylemmäksi, ja Beautrelet näki tasku- ja pöytäkellohuoneen, kirjastohuoneen (kuinka loistokantisia ja kallisarvoisia, verrattomia kirjoja, kirjoja, joita löytyy yksi ainoa kappale, varastettuja suurista kirjastoista!), pitsihuoneen, muinaismuistojen salin.

Ja joka kerralla pieneni huoneen koko.

Ja joka kerralla kävi jyske etäisemmäksi. Ganimard menetti alaa.

"Tässä on viimeinen sali", selitti Lupin, "aarrekamari".

Se oli aivan erilainen kuin muut. Pyöreä kuten toisetkin, mutta hyvin korkea, keilamainen, ollen rakennuksen huipussa, ja sen lattia oli kai viisitoista tai kaksikymmentä metriä Neulan ylimmästä kärjestä.

Maan puolella ei ollut mitään aukkoa. Mutta meren puolella, missä ei tarvinnut uteliaiden katseita pelätä, oli kaksi leveätä lasi-ikkunaa, joiden läpi valo virtanaan tulvi sisään.

Lattia oli kallisarvoista puuta, ja siihen oli sommiteltu yhteiskehäisiä kuvioita.

Seinillä oli lasikaappeja ja muutamia tauluja.

"Kokoelmieni parhaat", kertoi Lupin. "Kaikki, mitä tähän asti olet nähnyt, on myytävää. Esineitä kuljetetaan pois, toisia tuodaan tilalle. Se kuuluu ammattiin. Täällä, tässä pyhätössä, on kaikki pyhitettyä. Ainoastaan valituita tavaroita, parhaita parhaista, korvaamattomia mestariteoksia. Katsoppa näitä koristeita, Beautrelet, kaldealaisia taikakaluja, egyptiläisiä kaulanauhoja, kelttiläisiä rannerenkaita, arabialaisia ketjuja... Katsoppa näitä pystykuvia, Beautrelet, tätä kreikkalaista Venusta, tätä Korinton Apolloa... Katsoppa näitä tanagra-kuvioita, Beautrelet. Kaikki oikeat tanagrat ovat täällä. Tämän lasikaapin ulkopuolella ei ole maailmassa yhtään ainoata oikeata. Mikä nautinto onkaan tietää tämä! Beautrelet, muistathan kirkkovarkaudet Etelä-Ranskassa, Thomasin ja hänen liittolaisensa -- minun kätyreitäni sivumennen sanoen -- no niin, tässä on Ambazacin pyhäinjäännöslipas, se oikea, Beautrelet! Muistathan Louvren häväistysjutun, väärennetyksi havaitun hiipan, nykyaikaisen taiteilijan muovaileman? Tässä, Beautrelet, on Saitaferneen oikea hiippa!... Ja katsohan, katsohan, Beautrelet, tuossa on kaikkien ihmeteosten ihme, suurin taideteos, jumalallinen ajatus, oikea Leonardo da Vincin _Gioconda_. Polvillesi, Beautrelet, ylväin _Nainen_ siinä on edessäsi!"

Pitkä äänettömyys. Alhaalla lähenivät paukutukset. Kaksi tai kolme ovea erotti heidät Ganimardista. Merellä näkyivät torpeedoveneen musta selkä ja risteilevät soutuveneet.

Nuori mies kysyi:

"Ja aarteet?"

"Vai niin, poikaseni, sekö se mieltäsi enimmin kiinnittää? Kaikki nämä taiteen mestariteokset eivät voi sinua niin tyydyttää kuin aarre?... Koko suuri yleisö puhuisi sinun tavallasi...! No niin, tahtosi täyttyköön."

Hän polki jalkaansa kovasti lattiaan, yksi permantoliuskoista liikahti, hän nosti sen ylös kuin lippaan kannen ja paljasti nelikulmaisen, kallioon hakatun loven. Se oli tyhjä.

Vähän kauempana hän uudisti saman tempun. Uusi kolo aukeni. Sekin tyhjä.

Kolmasti vielä hän teki samaten. Kaikki kolme syvennystä olivat tyhjät.

"Mikä pettymys!" nauroi Lupin. "Ludvig XI:n, Henrik IV:n ja Richelieun aikana olivat nämä viisi lovea kaiketikin täynnä. Mutta ajattelehan Ludvig XIV:ttä, kaikkea mitä Versaillesin hullutus maksoi, sotia ja hänen hallituskautensa onnettomuuksia! Ja ajattelehan Ludvig XV:ttä, tuhlarikuningasta, Pompadouria, Dubarrya! Onpa silloin täytynyt ammentaa! Kuinka raapittiinkaan silloin kivipohjaa ahnain kynsin! Kuten näet, täällä ei ole mitään jälellä..."

Hän keskeytti puheensa.

"Kyllä, jotakin täällä vielä on... seitsemäs kätköpaikka! Se on koskematon... Ei kukaan niistä ole uskaltanut koskea siihen. Se oli viimeinen turva... suoraan sanoen, apu äärimmäiseen hätään. Katso tänne, Beautrelet."

Hän kumartui ja nosti kannen, lovessa oli sen täyttävä rauta-arkku. Lupin otti taskustaan hyvin monimutkaisen avaimen ja avasi arkun.

Näky oli huikaiseva. Kaikki kallisarvoiset jalokivet kimmelsivät, kaikki värit leimusivat, safiirien taivaansini, rubiinien tuli, smaragdien vihreys, topaasien auringonloisto.

"Katso, katso, pikku Beautrelet. He ovat nielleet kaikki kulta- ja hopearahat, kaikki écut ja tukaatit sekä dublonit, mutta jalokivilipas on koskematon. Katso koristeita. Niitä on kaikilta aikakausilta, kaikilta vuosisadoilta, kaikista maista. Tässä ovat kuningattarien myötäjäiset. Kukin kartutti aarretta osuudellaan, Skotlannin Margareta, Savoijin Charlotte, Englannin Maria ja Katarina de Medici, ja kaikki itävaltalaiset arkkiherttuat, Eleonora, Elisabet, Maria Teresia, Marie Antoinette... Katsohan näitä helmiä, Beautrelet, ja näitä suunnattomia timantteja! Jokainen niistä on keisarinnan arvoinen, 'Le Régent de France' ei ole kauniimpi!"

Hän ojentausi suoraksi ja nosti kätensä kuin valan tehden:

"Beautrelet, sinun pitää sanoa koko maailmalle, että Lupin ei ole ottanut ainoatakaan jalokiveä kuninkaallisesta arkusta, ei ainoatakaan, sen vakuutan kunniasanallani! Siihen minulla ei ollut oikeutta. Ne olivat Ranskan omaisuutta..."

Alhaalla Ganimard joudutti työtään. Iskujen jyminästä saattoi päättää, että he olivat ryhtyneet viimeisen edelliseen oveen, joka johti muinaisjäännösten saliin.

"Jättäkäämme kirstu auki", sanoi Lupin, "ja kaikki lokerot myöskin... kaikki nämä pienet tyhjät haudat..."

Hän asteli kertaalleen ympäri huoneen, katseli eräitä lasikaappeja ja tauluja, ja puheli miettivästi kävellen:

"Kuinka ikävää sentään on jättää nämä kaikki! Niin sydäntä särkevää! Ihanimmat hetkeni olen viettänyt täällä, yksinäni, yhdessä näiden esineiden kanssa, joita rakastin... Ja silmäni eivät milloinkaan pääse niitä enää näkemään, eikä käteni milloinkaan niitä koskettamaan."

Hänen vääntyneillä kasvoillaan oli sellainen väsymyksen ilme, että Beautrelet tunsi vaistomaista myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Tuskan täytyi tuossa miehessä nousta valtavampaan vauhtiin kuin toisessa, kuten ilokin, ylpeys tai nöyryytys.

Nyt seisoi hän ikkunan ääressä ja sanoi, ulospäin viitatessaan:

"Vieläkin synkempää on se, että minun täytyy jättää tämä, kaikki tämä. Eikö olekin kaunista, tuo mittaamaton meri... taivas... oikealla ja vasemmalla Etretatin rantaylänkö ja sen kolme porttia, Länsiportti, Itäportti ja la Manneporte... riemuportteja tämän hallitsijalle... ja se olen minä! Satukuningas! Onton neulan kuningas! Harvinainen, yliluonnollinen kuningaskunta! Mikä taival Caesarista Lupiniin!"

Hän purskahti nauruun.

"Satukuningas, niinkö? Sanokaamme yhtä hyvin Yvetotin kuningas! Naurettavan vähän! Maailman kuningas, kas niin juuri! Pidin sitä kuin saalista kynsissäni! Nosta ylös Saitaferneen hiippa, Beautrelet... Siellä näet kaksi puhelinkonetta... Oikealta lähtee johto Pariisiin -- oma johto --, vasemmalta Lontooseen, oma johto. -- Lontoon kautta hallitsin Amerikkaa, Aasiaa, Australiaa! Kaikissa noissa maissa minulla oli haaraosastoja, myyjiä, vainukoiria, tietojen kerääjiä. Liike on kansainvälinen. Se on taiteen ja muinaisteosten suuret maailmanmarkkinat. Voi, Beautrelet, on hetkiä, jolloin mahtini panee pääni pyörälle ja minä olen päihdyksissä voimani ja vallintani tunnosta..."

Alhaalla ovi myötäsi. Kuultiin Ganimardin ja hänen joukkonsa seuhtomista yltympäri etsiskellen... Hetken perästä Lupin jatkoi tukahtuneella äänellä:

"Ja nyt se on mennyttä... Tuli vaaleatukkainen tyttönen kauniine surullisine silmineen ja rehellisine sydämineen... niin, rehellisine... ja kaikki on mennyttä... minä itse revin tämän suunnattoman rakennuksen... kaikki muu tuntuu minusta luonnottomalta ja lapselliselta... hänen kiharansa ne vain ovat minkään arvoiset... hänen surulliset silmänsä... ja hänen pieni rehellinen sydämensä."

Miehet nousivat portaita ylös. Isku jymähti ovea vasten, viimeistä...

Äkkiä Lupin tarttui nuoren miehen käsivarteen.

"Ymmärrätkö, Beautrelet, miksi olen sinulle jättänyt vapaasta tahdostani taistotantereen, vaikka jo monta viikkoa sitten olisin voinut musertaa sinut milloin olisin tahtonut? Ymmärrätkö sinä, minkätähden olet voinut tulla tänne asti? Ymmärrätkö, että olen antanut jok'ainoalle miehelleni oman osuutensa saaliista, niille, jotka tapasit tois-yönä rantakallioilla? Käsitäthän syyn kaikkeen? Ontto neula, se on vain seikkailu. Niin kauan kuin olen sen omistaja, pysyn seikkailijana. Neulan menettäessäni irtaudun entisyydestäni, tulevaisuus alkaa minulle, rauhallinen ja onnellinen, tulevaisuus, jolloin minun ei enää tarvitse häpeillä Raymonden katsetta, tulevaisuus..."

Hän kääntyi raivoissaan ovea kohden:

"Mutta hellitä toki, Ganimard, minä en ole vielä lopettanut!"

Jyskytys kävi yhä vimmatummaksi. Tuntui siltä kuin he olisivat muurinmurtajalla ruhjoneet ovea rikki.