Part 10

Sen lausui hän julki pienessä puheessa, joka viehätti kaikkia ja jossa esiintyi pelkkää katsomistakin punastelevan pojan ujous. Hän puhui ilostaan ja ylpeydestään. Ja niin järkevä ja maltillinen kuin olikin, koki hän nyt kuitenkin ikuisesti unohtumatonta hurmaannusta. Hän hymyili ystävilleen, lyseotovereilleen, Valmérasille, joka oli vasiten saapunut ilmaisemaan hänelle ihailuansa, kreivi de Gesvresille ja isälleen.

Hänen puheensa lähetessä loppuaan ja hänen vielä seisoessaan lasi kädessä kuului salin alapäästä sorinaa ja siellä näkyi joku seuhtovan sanomalehti hyppysissään. Tuli taas hiljaista, rauhanhäiritsijä istuutui jälleen, mutta uteliaisuus levisi pitkin pöytää, sanomalehti kulki kädestä käteen, ja aina kuului huudahdus, kun joku vieraista vilkaisi osoitetulle sivulle.

"Lukekaa se ääneen!" huudettiin vastapäiseltä puolelta.

Kunniavieraan pöydässä nousi joku seisomaan. Beautrelet vanhempi läksi noutamaan lehden ja ojensi sen pojalleen.

"Lukekaa! lukekaa!" huudeltiin vielä kovemmin.

Ja toiset hokivat:

"Kuulkaa! Hän aikoo lukea... kuulkaa!"

Beautrelet seisoi kasvot yleisöön päin ja haki isänsä antamasta sanomalehdestä kirjoitusta, joka oli herättänyt moista hälinää. Nähtyään sinisellä kynällä alleviivatun otsakkeen kohotti hän kätensä pyytääkseen hiljaisuutta, ja luki äänellä, jota mielenliikutus muutteli yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin hämmästyttävät paljastukset tekivät tyhjiksi kaikki hänen ponnistuksensa, kumosivat hänen käsityksensä _Aiguille creusesta_ ja osoittivat, kuinka hyödytön oli ollut hänen taistelunsa Arsène Lupinia vastaan:

"_Akatemian jäsenen t:ri Massibanin avoin kirje_.

Herra toimittaja!

Maaliskuun 17 p:nä 1679 ilmestyi aivan pienoinen kirjanen nimeltä:

'ONTON NEULAN SALAISUUS.

_Koko totuus paljastettu ensi kerran. Minun itseni painattama satana kappaleena hovin tiedoksi_.'

Saman päivän aamuna kello yhdeksän alkoi tekijä, aivan nuori, hyvin puettu mies, jonka nimeä kukaan ei tiedä, jakaa lehtistään hovin etevimmille henkilöille. Kello kymmenen, hänen käytyään neljän henkilön luona, hänet vangitsi eräs kaartin kapteeni ja vei kuninkaan yksityishuoneeseen, sitten heti lähtien etsimään noita neljää jaettua kappaletta. Kun kaikki sata kappaletta oli jälleen saatu kokoon, laskettiin ne huolellisesti, niputettiin ja todettiin, jonka jälkeen kuningas itse viskasi ne tuleen, jättäen niistä vain yhden itselleen.

Sitten hän antoi kaartin kapteenille käskyn luovuttaa kirjasen tekijä herra de Saint-Marsille; tämä taasen sulki vankinsa ensin Pigneroliin, sitten Sainte-Marguerite-saaren linnoitukseen. Tuo mies ei nähtävästi ole ollut kukaan muu kuin kuuluisa Rautanaamio.

Ja totuus -- tai ainakin osa totuutta -- ei olisi konsanaan tullut tietoon, ellei saapuvilla ollut kaartin kapteeni olisi, kuninkaan kääntäessä hänelle selkänsä, voittamatonta kiusausta tuntien vikkelästi siepannut liekeistä toista kappaletta, ennenkuin tuli oli sitä saavuttanut.

Kuusi kuukautta senjälkeen löydettiin kapteenin ruumis Gaillonin ja Nantesin väliseltä valtamaantieltä. Murhaajat olivat riistäneet häneltä kaikki vaatteet, mutta unohtaneet hänen oikeaan saappaaseensa jalokiven, kuten sitten havaittiin, mitä puhtaimman ja hyvinkin kallisarvoisen timantin.

Hänen papereistaan löytyi eräs käsinkirjoitettu muistiinpano. Siinä ei puhuta liekeistä pelastuneesta kirjasesta, vaan selostetaan sen ensimmäiset luvut. Kysymyksessä on salaisuus, joka oli Englannin kuninkaitten tiedossa, mutta hävisi heiltä hupelon Henrik IV:n kruunun joutuessa Yorkin herttualle. Sen ilmaisi Ranskan kuninkaalle Kaarlo VII:lle Jeanne d'Arc; nyt se joutui valtiosalaisuudeksi, se siirtyi hallitsijalta hallitsijalle, kirjeen kautta, joka aina sinetittiin uudelleen ja löydettiin kunkin kuninkaan kuolinvuoteelta, osoitteenansa: 'Ranskan kuninkaalle.'

Salaisuus koski, kertoen sen säilytyspaikan, suunnatonta kuningasten omistamaa, vuosisatojen kuluessa yhä karttunutta aarretta.

Sataneljätoista vuotta myöhemmin vei Ludvig XVI Templessä vankina ollessaan erään kuninkaallisen perheen upseerivartioon kuuluvan upseerin hiukan syrjään ja virkkoi hänelle:

'Monsieur, eikö teillä ollut esi-isäni, suuren kuninkaan väessä joku sukulainen kapteenina?'

'Kyllä, sire.'

'Vai niin. Olisiko teissä miestä... olisiko teissä miestä'...

Hän epäröitsi. Upseeri täydensi lauseen:

'Olla kavaltamatta teitä? Oh, sire'...

'No, kuulkaahan.'

Hän otti taskustaan pienen kirjasen ja repäisi sen loppulehdistä erään irti. Mutta hän katui:

'Ei, parasta on, että annan siitä jäljennöksen'...

Hän otti ison paperiarkin ja repi siitä itselleen pienen suunnikkaan muotoisen kaistaleen, jolle jäljensi viisi riviä pisteitä, kirjaimia ja merkkejä painetulta lehdeltä. Poltettuaan jälkimmäisen hän taittoi kirjoittamansa paperin neljään osaan, sinetitsi sen punaisella lakalla ja antoi upseerille.

'Monsieur, antakaa tämä kuolemani jälkeen kuningattarelle ja sanokaa hänelle: Kuninkaalta, Madame... Teidän Majesteetillenne ja hänen pojalleen... Jollei hän ymmärrä'...

'Jollei hän ymmärrä'...

'Niin huomauttakaa: Se koskee salaisuutta... Neulan salaisuutta... Silloin kuningatar ymmärtää.'

Sen sanottuaan hän heitti kirjasensa liedessä roihuavaan tuleen.

Tammikuun 21 p:nä hän astui mestauslavalle.

Upseeri sai vasta kahden kuukauden kuluttua, kuningattaren tultua sillävälin siirretyksi la Conciergerie-vankilaan, hänelle uskotun tehtävän toimitetuksi. Vihdoinkin onnistui hänen monien juonien kautta eräänä päivänä päästä Marie Antoinetten puheille.

Hän virkkoi tälle niin hiljaisesti, että toinen tuskin kuuli:

'Kuningas-vainajalta, madame, teidän majesteetillenne ja hänen pojalleen.'

Ja hän ojensi sinetöidyn kirjeen kuningattarelle.

Kuningatar vilkaisi, saattoivatko vartijat häntä nähdä, särki sinetin, näytti kummastuvan havaitessaan käsittämättömät rivit, mutta sitten äkkiä käsittävän.

Hän hymyili katkerasti, ja upseeri kuuli sanat:

'Miksi niin myöhään?'

Hän epäröitsi. Minne kätkeä tuo vaarallinen paperi? Lopulta hän avasi rukouskirjansa ja sujautti paperin jonkunlaiseen kannen ja sitä peittävän pergamentin välissä olevaan salalokeroon.

'Miksi niin myöhään?' oli hän sanonut.

On todellakin luultavaa, että tuo paperi, jos se olisi voinut hänet pelastaa, saapui liian myöhään, sillä seuraavassa lokakuussa nousi kuningatar Marie Antoinette vuorostaan mestauslavalle.

Sukunsa papereita selaillessaan löysi yllämainittu upseeri sittemmin isoisänsä isän muistiinpanon. Siitä hetkestä alkaen hänellä oli yksi ainoa ajatus, uhrata kaikki joutohetkensä tuon oudon ongelman selvittämiseen. Hän luki kaikki latinankieliset teokset, selaili kaikki Ranskan ja naapurimaiden kronikat, hankki pääsyn luostareihin, otti selon tilikirjoista, kirkonkirjoista, valtiollisista sopimuksista, ja löysikin useita eri aikakausille hajautuneita mainitsemisia asiasta.

Caesarin 'Gallialaissodan muistelmien' III kirjassa kerrotaan, että sitten kun G. Titullus Sabinus oli voittanut Viridovixin, vietiin kaleettien päällikkö Caesarin eteen ja lunasti vapautensa ilmaisemalla Neulan salaisuuden...

Saint-Clair-sur-Eptessä Kaarlo Tyhmän ja Pohjan raakalaisten päällikön Rolfin välillä solmitusta rauhasta laadittu sopimuskirja luettelee Rolfin kaikki arvonimet, niissä: 'Neulan salaisuuden haltija'.

'Saksilaiskronikka' (Gibsonin laitos, siv. 134) kertoo Wilhelm Valloittajasta, että hänen lipputankonsa päättyi terävään, lävistettyyn, neulan muotoiseen kärkeen...

Eräässä kovin hämärässä lausunnossaan tunnustaa kuulusteltaessa Jeanne d'Arc, että hänellä on suuri salaisuus ilmaistavana Ranskan kuninkaalle. Siihen hänen tuomarinsa vastaavat: 'Niin, kyllä tiedämme, mistä on kysymys, ja siksi kuoletkin, Jeanne.'

'_Par la vertu de l'Aiguille_', kirosi joskus kepuli kuningas Henrik IV.

Kun Frans I piti puheen Hâvrea arvohenkilöille vuonna 1520, lausui hän seuraavat sanat, jotka porvari Honfleur merkitsi muistikirjaansa: 'Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot.'

-- -- --

Kaikki nuo seikat, herra toimittaja, sekä kertomuksen Rautanaamiosta, kaartin kapteenista ja hänen pojanpoikansa pojasta olen tänään löytänyt eräästä juuri tuon samaisen pojanpojan pojan kyhäämästä kirjasesta, joka on julkaistu kesäkuussa 1815, ihan Waterloon taistelun edellä tai jälkeen eli toisin sanoen sellaisena kumousaikana, että julkaisu luonnollisesti jäi huomaamatta.

Mitä merkitsee tämä kirjanen? Ei mitään, sanottiin, eihän mokomaan ole vähääkään uskomista. Sen käsityksen minäkin ensiksi sain; mutta kuinka ällistyinkään, kun avatessani Caesarin gallialaissodan muistelmat mainitun luvun kohdalta löysin kirjasessa mainitun lauseen! Saman vahvistuksen sain Saint-Clair-sur-Epten rauhan sopimuskirjasta, saksilaiskronikasta, Jeanne d'Arcin jutusta, sanalla sanoen kaikesta, mitä olen tähän mennessä ehtinyt tarkistaa.

Lopuksi kertoo v:n 1815 lentokirjasen tekijä vielä varsin tärkeän tiedon. Ollessaan Espanjan sodan aikana Napoleonin armeijassa upseerina hän eräänä iltana ratsunsa suistuttua maahan pyrki erääseen linnaan, missä hänet otti vastaan muuan iäkäs Ludvig XV:n ratsuväen kenraali.

Ja vähin erin hän vanhuksen keralla pakinoidessaan sai tietää, että tämä Creuse-joen varrella sijaitseva linna oli nimeltään L'Aiguille, että sen oli rakennuttanut ja ristinnyt Ludvig XIV ja että se suuren kuninkaan käskystä oli koristettu pikku torneilla, joiden keskessä kohosi neulaa esittävä huippu. Linna on rakennettu vuonna 1680.

1680! Vuosi jälkeen kirjasen painatuksen ja Rautanaamion vangitsemisen! Kaikki on selvää: Ludvig XIV rakennutti ja nimitti salaisuuden ilmitulon varalle linnan antaakseen uteliaille tuon vanhan salaisuuden uuden selityksen. _L'Aiguille creuse?_ Suippotorninen Creusen varrella sijaitseva kuninkaanlinna. Silloin kuviteltiin heti tietyksi arvoituksen ratkaisu, ja tutkimukset taukosivat.

Laskelma oli oikea, koskapa enemmän kuin kaksi sataa vuotta myöhemmin herra Beautrelet on siihen paulaan tarttunut. Ja tämänpä vuoksi, herra toimittaja, ryhdyin tämän kirjeen laatimiseen. Jos Arsène Lupin on Anfredin nimellä vuokrannut hra Valmérasilta Aiguillen linnan Creusen varrelta, jos hän on sinne sijoittanut kaksi vankiansa siinä mielessä, että herra Beautreletin välttämättömät etsiskelyt lopulta onnistuisivat, niin on hän tarvitsemansa rauhan vuoksi virittänyt herra Beautreletille ihan täsmälleen tuon niin sanoaksemme Ludvig XIV:n historiallisen ansan.

Ja tämän tajutessamme on epäämättömänä johtopäätöksenä, että hän, Lupin, pelkällä älynsä terävyydellä, tuntematta muita tosiseikkoja kuin ne, jotka mekin tunnemme, on todella erinomaisen neronsa taikavoimalla saanut selvitetyksi tuon käsittämättömän salakirjoituksen ja tuntee nyt Ranskan hallitsijain viimeisenä perillisenä _Aiguille creusen_ kuninkaallisen salaisuuden."

Siihen päättyi sanomalehtikirjoitus. Mutta jo moniaan minuutin ajan, siitä asti kun Aiguillen linna tuli puheeksi, ei Beautrelet enää ollut lukijana. Tappionsa tajuten, nöyryytyksensä nujertamana hän oli pudottanut sanomalehden ja vaipunut tuolilleen kasvot käsien peitossa.

Jännityksestä huohottaen tuota uskomatonta juttua kuunnellessaan olivat juhlavieraat vähitellen lähestyneet ja tunkeilivat nyt hänen ympärillään.

Odotettiin kuumeisella kiihkolla, mitä hän lausuisi, mitä vastaväitteitä hän tekisi.

Hän ei hievahtanutkaan.

Lempeällä väkivallalla erotti Valméras hänen kätensä ja nosti ylös hänen päänsä.

Isidore Beautrelet itki.

SEITSEMÄS LUKU

Kello on neljä aamulla. Isidore ei ole palannut lyseoon. Hän ei aiokaan palata sinne ennen kuin hänen Lupinille julistamansa säälimätön sota päättyy. Sen on hän itsekseen vannonut, ystävien viedessä hänet mukanaan masentuneena ja murheellisena.

Mieletön vala! Järjetön sota! Mitä voi hän saada aikaan, tämä yksinäinen ja aseeton poika, tuota tarmon ja voiman ilmiötä vastaan?

Miten päästä hänen kimppuunsa? Hän on luoksepääsemätön. Mihin haavoittaa häntä? Hän on koskematon.

Kello neljä aamulla... Isidore on jälleen käyttänyt luokkatoverinsa vieraanvaraisuutta. Hän seisoo huoneessaan uunin edessä, kyynärpäät sen marmorisella reunustalla, tukien leukaansa käsillään ja katsellen itseään kuvastimesta.

Hän ei enää itke, hän ei tahdo itkeä tai vääntelehtiä vuoteellaan tai raivota epätoivon vimmassa, kuten on tehnyt kahden tunnin ajan. Hän tahtoo pohtia, pohtia ja ymmärtää.

Eikä hän siirrä katsettansa kuvastimessa heijastuvista silmistään, ikäänkuin toivoen saavansa ajatusvoimansa kaksinkertaiseksi silmäilemällä mietiskelevää kuvaistansa -- ikäänkuin toivoen tuosta olennosta löytävänsä sen arvaamattoman ratkaisun, jota ei omasta itsestään löydä.

Kello kuuteen asti seisoo hän noin, ja kaikista yksityispiirteistä irroitettuna, jotka tuottavat sekavuutta ja hämäryyttä, esiintyy kysymys vähitellen hänen tajunnalleen aivan selkeänä ja mutkattomana, kuin laskutieteellinen esimerkki.

Niin, hän on erehtynyt. Hän on väärin tulkinnut salakirjoituksen. Sana _aiguille_ ei tarkoita Creusen varrella olevaa linnaa. Eikä _demoiselles_-sanaa voida sovelluttaa neiti de Saint-Véraniin ja hänen orpanaansa, koskapa kirjelmän teksti on vuosisatoja vanha.

Kaikki tuo on tehtävä uudestaan.

Miten?

Yksi ainoa todistelun pohja olisi epäämätön: Ludvig XIV:n aikana julkaistu kirjanen. Mutta oletetun Rautanaamion painattamista sadasta kappaleesta säästyi liekeistä ainoastaan kaksi. Toisen sieppasi kaartin kapteeni, ja se oli hukassa. Toinen oli Ludvig XIV:n tallessa, siirtyi Ludvig XV:lle, ja Ludvig XVI sen poltti. Mutta jäihän jäljennös sen tärkeimmästä sivusta, siitä joka sisälsi ongelman ratkaisun tai ainakin salakirjoituksen avaimen; sen sai Marie Antoinette ja kätki rukouskirjansa kansiin.

Minne oli se paperi joutunut? Sitäkö oli Beautrelet pidellyt käsissään ja Lupin toimittanut sihteeri Brédouxin häneltä riistämään? Vai oliko se vielä Marie Antoinetten rukouskirjassa?

Kysymys sai nyt muodon: "Minne on kuningattaren rukouskirja joutunut?"

Levättyään hetken Beautrelet neuvotteli ystävänsä isän, erään etevän keräilijän kanssa, jota useasti käytettiin virallisena asiantuntijana ja jota äskettäin valtion museoiden intendenttikin oli tarvinnut apunaan luetteloimistyössä.

"Marie Antoinetten rukouskirja?" huudahti hän. "Senhän kuningatar testamenttasi kamarineidilleen salaisella määräyksellä toimittaa se edelleen kreivi Fersenille. Kreivin suvussa sitä on säilytetty hellävaroen, ja nyt se on viisi vuotta ollut lasikuvun alla..."

"Missä?"

"Musée Carnevaletissa aivan yksinkertaisesti."

"Ja tämä museo avataan --?"

"Kahdenkymmenen minuutin kuluttua... kuten kaikkina aamuina."

-- -- --

Täsmälleen samalla minuutilla kun madame de Sévignén aikoinaan omistaman talon ovi avattiin, astui Isidore vaunuista ystävänsä keralla.

"Hei, herra Beautrelet!"

Kymmenen ääntä tervehti hänen tuloaan. Suureksi hämmästyksekseen hän tunsi koko joukon sanomalehtiselostajiksi, jotka seurasivat _Aiguille creusen_ juttua. Ja eräs heistä huudahti:

"Tämäpä naurettavaa! Meillä on kaikilla ollut sama ajatus. Olkaa varuillanne, Arsène Lupin saattaa olla joukossamme."

He menivät kaikki sisään. Intendentti, joka myös oli saapuvilla, asettui kokonaan heidän käytettäväkseen, vei heidät lasikuvun luo ja näytti heille mitätöntä, korutonta pikku kirjaa, jossa ei ollut mitään kuninkaallista.

Heidät valtasi kuitenkin jonkunlainen liikutus, kun silmäilivät esinettä, jota kuningatar oli pidellyt niin synkkinä päivinä ja jota hänen itkettyneet silmänsä olivat katselleet... Eivätkä he rohjenneet ottaa sitä selatakseen; tuntui kuin pyhyyden häväisemiseltä...

"Kas niin, herra Beautrelet, se tehtävä kuuluu teille..."

Hän otti kirjan jännittyneenä. Sen ulkomuoto vastasi täydellisesti kirjasen kuvausta. Ensin pergamenttipäällys -- tahrautunut, mustunut, siellä täällä kulunut -- ja sen alla varsinaiset kankeasta nahasta valmistetut kannet.

Kuinka levottomasti etsikään Beautrelet salalokeroa! Oliko juttu satua? Vai löytäisikö hän Ludvig XVI:n kirjoittaman lapun, jonka kuningatar oli testamentannut tuliselle ihailijalleen?

Etukannessa ei ollut mitään kätköä.

"Ei mitään", jupisi hän.

"Ei mitään", kertasivat toiset suunnattomassa jännityksessä.

Mutta ottaessaan käsitelläkseen takakannen ja taivuttaessaan sitä hiukan havaitsi hän heti, että pergamentti hieman irtausi kannesta. Hän pisti sormensa rakoon... tunnusteli jotakin... paperia...

"Hei!" huudahti hän riemukkaasti. "Tässä se on... onko mahdollista..."

"Pian, pian!" huusivat toiset. "Mitä siekailette?"

Hän veti esille kokoontaitetun paperilapun.

"No, lukekaa toki! Se on kirjoitettu punaisella musteella... se näyttää vereltä... vaaleanpunaiselta vereltä... lukekaahan!"

Hän luki:

"_Teille, Fersen. Poikaani varten. Lokakuun 16 p:nä 1793... Marie Antoinette_."

Äkkiä pääsi Beautreletilta hämmästyksen huudahdus. Kuningattaren nimikirjoituksen alta hän luki... luki kaksi mustalla musteella kirjoitettua sanaa, joiden alla oli koukero... sanat: "Arsène Lupin".

"Marie Antoinette... Arsène Lupin."

Tuli hiljaisuus. Tuo kaksois-allekirjoitus, nämä molemmat yhteen liitetyt nimet, jotka oli löydetty rukouskirjasta, tuosta pyhäinjäännöksestä, jossa kuningatar poloisen avunhuuto oli vuosisadan tyhjiin kaikunut, tuo kauhistuttava päivämäärä 16 lokakuuta 1793, sama päivä, jona kuninkaallinen pää putosi, tämä kaikki oli niin kummastusta herättävää ja draamallista...

"Arsène Lupin!" kuiskasi joku ja ilmaisi siten sitä hämmästystä, joka oli pökerryttänyt heidät kaikki tuon hornamaisen nimen esiintyessä pyhällä lehdellä.

"Niin, Arsène Lupin", kertasi Beautrelet. "Kuningattaren ystävä ei ole tajunnut kuolevan epätoivoista vetoamista. Hän on hellinyt rakastettunsa lähettämää muistoa, mutta ei ole arvannut sen tarkoitusta. Lupin sitävastoin on keksinyt kaikki... ja ottanut..."

"Mitä?"

"Asiapaperin, hiisi vieköön, Ludvig XVI:n kirjoittaman lapun! Ja se on se sama, jota minä olen pidellyt käsissäni. Sama näkö, samat kuviot, sama punainen sinetti. Nyt ymmärrän, minkätähden Lupin ei tahtonut jättää minulle asiapaperia, jotta minä en pääsisi jutun perille pelkästä paperin, sinetin ja muun tutkimisesta."

"Entä sitten?"

"Siispä, koska asiapaperi, jonka sisällön tunnen, on alkuperäinen, koska minä omin silmin olen nähnyt punaisen sinetin jäljet ja koska Marie Antoinette omalla käsialallaan vahvistaa oikeaksi herra Massibanin selostaman kirjasen koko kertomuksen, on todellakin olemassa historiallinen Onton neulan ongelma... ja minä olen varma siitä, että saan sen selvitetyksi."

"Mutta millä tavalla? Olipa asiapaperi oikea tai ei, se ei teitä hyödytä, ellette saa salakirjoitusta tulkituksi, koskapa Ludvig XVI hävitti kirjan, jossa selitys oli."

"Mutta eihän se toinen kappale, jonka Ludvig XVI:n kaartin kapteeni tempasi liekeistä, ole tuhoutunut."

"Mistä sen tiedätte?"

"Todistakaa toisin olevan."

Beautrelet vaikeni, sitten puheli hän hitaasti ja silmät ummessa, kuin yrittäen määritellä ja koota ajatuksiaan:

"Salaisuuden haltijana alkaa kaartin kapteeni ilmoittaa siitä pikku eriä pojanpoikansa pojan löytämässä päiväkirjassa. Tuo keskeytyy. Hän ei ilmaise arvoituksen ratkaisua. Miksi? Syystä, että kiusaus salaisuuden käyttämiseen hyväksensä vähitellen valtaa hänet ja hän sortuu siihen. Todistus? Hänen murhaamisensa. Todistus? Hänen saappaastaan löydetty kallis timantti, jonka hän epäilemättä oli saanut kuninkaallisesta aarteistosta. Tämän kaikille tietymätön kätköpaikka juuri on Onton neulan salaisuus. Lupin on antanut minun sitä odottaa; Lupin ei ole valehdellut."

"Mitä siis päätätte, Beautrelet?"

"Päätän, hyvät ystävät, että tämä juttu on tehtävä mahdollisimman julkiseksi ja että kaikki lehdet mainitkoot meidän haeskelevan kirjaa nimeltä _Onton neulan salaisuus_. Kenties se voidaan nuuskia esille jostakin maalaiskirjastosta."

Uutinen kyhättiin heti, ja ryhtymättä edes odottamaan mahdollisia tuloksia siitä kävi Beautrelet työhön käsiksi.

Hänellä oli pikku vihjaus jäljille: murha, oli tapahtunut Gaillonin seudulla. Samana päivänä hän läksi siihen kaupunkiin. Hänellä tietysti ei ollut mitään toiveita saada yksityiskohtaisemmin selville kaksisataa vuotta takaperin tehtyä rikosta. Mutta onhan rikoksia, jotka jättävät jälkiä kokonaisen seudun muistoihin ja tarinoihin. Paikalliskronikat ottavat ne omikseen. Jonakuna päivänä saapuu maalaisoppinut, vanhojen satujen kerääjä, menneen ajan elämän pikku piirteiden kuvailija, ja saa niistä aiheen sanomalehtikirjoitukseen tai maakunnan pääkaupungin akatemialle lähetettävään tiedonantoon.

Hän etsi käsiinsä kolme, neljä tuollaista tutkijaa. Mukanaan eräs heistä, vanha notaari, hän selaili vankilaluettelot, vanhat käräjäpöytäkirjat ja kirkonkirjat. Ainoakaan muistiinpano ei ilmaissut, että 1600-luvulla oli murhattu kaartin kapteeni.

Hän ei menettänyt miehuuttaan, vaan jatkoi tutkimuksiaan Pariisissa, missä oikeudenkäynti kenties oli tapahtunut. Hänen vaivannäkönsä oli turha.

Mutta hänen ajatuksensa johtuivat uudelle tolalle ja ohjasivat hänen tutkimuksensa toiseen suuntaan. Oliko mahdotonta saada tietää sen kapteenin nimi, jonka pojanpojan poika palveli tasavallan armeijassa ja joka oli komennettu vartiopalvelukseen Temple-torniin kuningasperheen ollessa siellä vankina?

Loppumattomalla kärsivällisyydellä onnistui hänen lopulta saada kokoon luettelot, joissa ainakin kaksi nimeä oli melkein samoja: herra de Larbeyrie Ludvig XIV:n aikana ja kansalainen Larbrie hirmuhallituksen kautena.

Se oli jo tärkeä kohta. Hän toimitti sanomalehtiin lähetetyn kirjoituksen, jossa vetosi yleisöön ja kysyi, voisiko kukaan antaa hänelle tietoja tuosta Larbeyriestä tai hänen jälkeläisistänsä.

Herra Massiban, lentokirjasen Massiban, akatemian jäsen, se hänelle vastasi:

"Hyvä herra:

Ikäväkseni en tunne teitä, mutta luen tutkimuksistanne suorastaan ihaillen. Minua ilahduttaa, kun nyt voin auttaa niitä huomauttamalla teille seuraavaa kohtaa Voltairesta, jonka olen löytänyt hänen käsikirjoituksestansa _Ludvig XIV:n vuosisata_ (XXV luku, kaskuja hovista). Se on karsittu kaikista painoksista:

'Olen kuullut rahaministeriön intendentin ja ministeri Chamillardin ystävän, edesmenneen herra de Caumartinin kertovan, että kuningas eräänä päivänä äkkiä matkusti pois kuomuvaunuissaan, kuultuaan herra de Larbeyrien tulleen murhatuksi ja rosvojen ryöstäneen hänen kalliit jalokivensä. Hänen mielensä näytti olevan kovin järkkynyt, ja hän hoki lakkaamatta: Kaikki on hukassa... kaikki on hukassa... Seuraavana vuonna tuon Larbeyrien poika ja hänen de Vélinesin markiisin kanssa naimisissa oleva tyttärensä karkoitettiin tiluksillensa Provençeen ja Bretagneen. Epäilemättä oli tässä jotakin salaista.'

Se on vielä vähemmän epäilemätöntä, lisään minä, kun herra de Chamillard Voltairen mukaan _oli viimeinen ministeri, joka tunsi Rautanaamion merkillisen salaisuuden_.

Näette mitä etua voi olla tuosta lausunnosta ja siitä yhteydestä, mikä ilmeisesti on noiden molempien tapausten välillä. Minä puolestani en rohkene harkita aivan määrättyjä oletuksia Ludvig XIV:n käytöksestä, epäluuloista ja arkailuista tuossa tilaisuudessa, mutta toiselta puolen, koskapa herra de Larbeyrie jätti jälkeensä pojan, joka luultavasti oli kansalaisen Larbrien isoisä, sekä tyttären, voihan olla sallittua otaksua, että osa Larbeyrien jättämiä papereita on joutunut hänen tyttärelleen ja että niiden joukossa oli se paljon puhuttu kirjanen, jonka kaartin kapteeni pelasti liekeistä.

Olen katsonut aateliskalenterista. Rennesin tienoilla asuu joku parooni de Vélines. Sattuisiko hän olemaan markiisin jälkeläinen?