Part 9
Antti painoi oven kiinni niin äänettömästi, ettei narahdustakaan kuulunut. Viimeksi näki hän tuvasta vaimonsa säikähtyneet silmät ja tuon niistä aina näkyvän rakkaan ja hellän huolen. Portailla hän jo kyyristyen meni kumarassa pitkin pirtin kylkeä metsän puolelle, niin että pirtti jäi hänen ja rannan väliin. Mutta vielä metsään päin mennessään hiipi hän kyyryssä pensaitten suojassa, mataen harmaana juovana maassa varovaisemmin kuin koskaan metsoa soitimella lähestyessään. Vasta kun hän noin viitan välin päässä tuvasta oli päässyt pieneen notkelmaan, jossa kasvoi tiheätä viidakkoa, oikaisihe hän ja lähti kuulumattomin askelin painaltamaan metsään päin. Sinne päästyään seisahtui hän kuuntelemaan.
Ei kuulunut mitään. Erämaan rauha oli nyt niin täydellinen, ettei juuri korvalla erotettavan äänen saattanut sanoa sitä häiritsevän. Oli aivan tyyni, niin tyyni, että kuulo, ikäänkuin työttömäksi jääneenä, suorastaan anoi ääntä. Mutta ei mitään! Kyllä! Nyt kuului järveltä telkän änkkääminen. Kuuluu aivan selvään, miten se yhä hätäisemmin ääntelee kiirehtien pitkin kaislikon rintaa uidessaan, kunnes äkäisellä kaksois-äännähdyksellä pyrähtää lentoon...
Sitäpä Antti juuri oudoksuen kuunteli, sillä kukaan ei ole ennen tähän aikaan telkkiä Haukiperällä häirinnyt. Se on se sama, joka päivällä kuikkia ajoi lentoon...
Veri kohahti hänen ohimoihinsa. Painautuen syvemmälle metsään lähti hän kaartaen pyrkimään rantaan päin. Taas hän seisahtui ja kuunteli henkeään pidätellen, taas hiipi eteenpäin. Metsän helmassa oli melkein kokonaan pimeä, mutta Antti oli tottunut silloinkin metsässä liikkumaan. Hän laski jalan maahan varoen ja tunnustellen kuin tuntosarvilla, kunnes oli varma, että jalka painuisi pehmeästi sammaleen. Ja rantaan päästyään siirsi hän varoen syrjään lepän lehviä, ennenkuin uskalsi astua rannan aukeamalle.
Mitään ei näkynyt, ei kuulunut. Rauhassa lepäsi siinä öisessä levossaan järven selkä. Kauempana oli vielä veden kalvossa ikäänkuin valon häivähdystä, mutta rannoilla oli jo pimeys. Kaislain latvoilla leijaili jo sumua. Korpi seisoi vahtina rannalla syvänä ja synkeänä, leppymättömänä, ikäänkuin alati odottaen sitä, jonka varalle se ainaiseksi oli pukeutunut lohduttomiin väreihinsä. Antin jalan pelästyttämänä pyrähti lentoon yökiveltään veden rajasta rantasipi, puhjeten pitkään valittavaan piiskutukseen, joka syyttäen kaikui korven ilottomassa yössä. Kauempana selällä teki lintu pitkin veden pintaa lentäessään pehmeän kaaren, kääntyi jälleen lepokiveänsä kohti, saapui lähemmäksi lyöden yhä harvempaan suipoilla siivillään, kunnes puikahti paikalleen istumaan. Mutta Antti tiesi, että sillä on joka hermo jännityksessä, että se on valmis minä hetkenä hyvänsä taas lentoon pyrähtämään, että se on aina vaaran saavuttamattomissa...
Varovasti työnsi hän vesille pienen kaksilaitansa, kietoi airot hangoista riepuun ja lähti soutamaan pitkin pimeätä rantaa äänettömästi kuin aave. Syvään painoi hän airot veteen, veti tasaisesti vettä poruuttamatta, nosti aironsa hitaasti ja veti taas. Ja venonen oli herkkä kuin omatunto, totellen soutajansa pienintäkin viittausta. Juuri tuosta kaislikon ja avoveden rajasta suuntasi se kulkunsa, ei niin läheltä, että airot olisivat kaisloja kahauttaneet, mutta ei niin kaukaakaan, että rannalla seisoja olisi selällä heti väreet nähnyt...
Antti souteli sinne päin, mistä oli päivällä kuullut airon kolketta. Ei hän tosissaan itsekään jaksanut mitään vaaraa uskoa, mutta hän oli oppinut olemaan varovainen. Hän oli kuullut airon kolketta, ja jos soutaja oli mennyt Vaaralan sivu, niin olisi hänen täytynyt taloonkin näkyä. Mutta ei ollut näkynyt. Oli siis soutanut niin likeltä rantaa ja ääneti, ettei oltu voitu talosta huomata. Mutta miksi? Mitä syytä oli Suomen puolelta kulkijalla näin kulkuansa salata? Tai jos ei ollut soutanut talon sivu, niin oli vielä tällä puolella, piilossako? Mitä varten? Et minulta venettäsi piilota. Tarkkaan tunnen joka poukaman ja kaislikon keskeisen putaan. Kohtahan nähdään...
Kuin varjo liiteli Antin venhe pitkin rantaa, varovaisesti pistäytyen joka poukamassa ja kaarteessa, mutta turhaa näytti etsiminen olevan. Mitään ei löytynyt, ei jälkeäkään kulkijoista. Kauas ulotti Antti retkensä, mutta samalla tuloksella. Jo käänsi hän kokkansa kotiin, hiukan lepuuttaen airojansa eräässä kaarteessa, jota hänen hakemaan kyllästynyt silmänsä ei ollut huolinut ensi näkemällä tarkemmin tutkia. Nyt teroitti hän katsettaan tarkemmin poukaman perällä olevan kaislikon kätköön.
Ruumis sävahti ensin kuumaksi ja sitten kylmäksi. Silmätkö valehtelivat? Näkyjäkö näkyi? Ei kumpaakaan. Veneen kokka näkyi sieltä rannalta kaislikon läpi.
Antti oli aluksi herpautua, mutta tointui ja lipui kuulumattomasti niemekkeen taa. Hän oli mennyt aivan etsittävänsä kitaan. Mutta miksi ei kuulunut mitään ääntä? Missä olivat kulkijat? Tulta ei näyttänyt olevan myöskään, koska ei kajastusta näkynyt. Hiljaa souti hän veneensä syrjemmälle kaislikkoon, kätki sen sinne ja hiipi maalle. Hengitystään pidättäen lähti hän korven sysimustassa pimeydessä osoittelemaan kohti tuota poukamaa, jossa veneet olivat... Antti ymmärsi, ettei ollut oikea merkki tuo, että oltiin tuletta eikä käyty taloon yöksi, vaikka oltiin näin lähellä. Synkkänä jo mieli aavisteli. Silmä koetti kuin väkisellä tunkea pimeyden läpi, tutkiakseen sen aikomukset...
Hän painautui aluksi syvemmälle metsään, teki siellä kaarroksen ja alkoi lähestyä kaarteen perukkaa. Metsän loputtua aukesi ranta vetiseksi luhdaksi, joka syvemmän veden rajassa päättyi tiheään kaislikkoon. Maan puolelle kaislikkoa oli vedetty sarakkoon kaksi isoa kolmilaitaa.
Sen näki Antti pajupensaan suojasta metsän rajasta, mutta eniten oudostutti häntä se, ettei näkynyt merkkiäkään ihmisistä, ei tulta, ei ääntä. Lähemmäs vasta hiivittyään huomasi Antti sarakossa jälkien maalle johtavan...
Antti kuunteli tarkkaavaisesti mantereelle päin. Ei ääntäkään. Silloin ryömi hän matalana katsomaan venheitä. Yhdellä silmäyksellä näki hän, mitä erämiehiä olivat nämä kulkijat. Mutta ei ollut kalamatka mielessä, vaan tuottavampi toimi, tavaran tasaus väkevämmän voimalla. Ja airojen merkeistä tunsi Antti, että kulkija oli Soukelon Arhippainen, soutamassa kotiinsa veristä saalistaan. Nyt ymmärsi Antti päivällisen savunkin... Arhippaisen nuotio sekin...
Nuolena painalti hän metsään. Sydän löi haljetakseen ja jalka ei enää joutanut risun katkeamista varomaan, vaan hän samosi pimeätä korpea niin että metsä rytisi. Juosten kohosi hän korvesta kunnaan laitaan, ja näki siinä maakuopassa riutuvan nuotion. Hyvin osasi Arhippa tulensa salata, mietti hän arvostellen mennessään, hyvin, hyvin, jyskytti veri ohimoissa, pahoin, pahoin, moitti itseä mieli.
Kotiin juostessaan ja pahinta pelätessään moitti Antti katkerasti tyhmyyttään, että oli jättänyt talonsa niin ajattelemattomasti saamattoman vanhuksen ja vaimon haltuun. Ja kun hän jo oli puolimatkassa, säväytti uusi itsesyytös sydäntä niin, että karmea kirous purkausi huulilta: hän oli aseeton, eikä ollut hoksannut puhkaista reikiä vainolaisen veneisiin. Se oli myöhäistä nyt, sillä kotiin täytyi päästä.
Vihdoin pääsi hän rantapolulle ja sitä myöten paikkaan, josta päiväiseen aikaan tiesi kotinsa näkyvän. Ei ainakaan tulta ja tulipaloa näkynyt. Hiukan sai Antin mieli edes siitä tyydytystä. Toivo virisi mielessä ja reuhtoen astui hän kotiaan kohden.
Hän saapui koti-aidan taakse. Kaikki näytti olevan hiljaa ja rauhallista kuin satoja kertoja ennen yöllä eräretkeltä kotiutuessa. Hän asteli jo varmemmin, mutta ihmetteli hiukan itsekseen Halli-koiran vaiteliaisuutta. Mutta pyörähtäessään tuvan nurkan ympäri solasta pihaan mennäkseen, ei hän enää tuota ihmetellyt, sillä koira makasi siinä solalla karvat pystyssä, mutta nuoli kylkiluiden välissä. Se oli kuollut siihen käppyrään aivan kuin olisi makuusijalle kolkattu, eikä ollut luultavasti suurta ääntä päästänyt. Olisihan Anttikin sen silloin tyynessä yössä kuullut...
III.
SUTENA SUKUNSA PUOLESTA...
Kun Antti oli painanut oven jälkeensä kiinni ja Helena sen salvannut, jäi hän hetkiseksi huolestuneena käsi salvan päälle seisomaan. Oikeinko se Antti todellakin vaaraa varoi...
Helenaa värisytti ja aivan vaistomaisesti kävi hän nurkassa taljalla uinuvaa pojuaan kohentamassa.
Vaari painoi luukun kiinni, pani senkin salpaan ja sytytti liedestä päreen, joka pihdissään alkoi ritisten palaa, savupillikkeitä pihkapaikoista puhallellen. Päresoiton epäselvässä valossa tuntuivat tuvan seinäin yläosat ja pikimusta katto kohoavan korkeiksi ja kiiltävässä mustuudessaan kammottavan juhlallisiksi holveiksi. Tupa tuntui kuin vuoren sisukselta, jonne ei kuu kuulunut eikä päivä päässyt. Vaari meni pöydän päähän istumaan, Helena askarteli karsinanpuolella.
Vaari oli Helenasta aina ollut hiukan kolkko mies, vähäpuheinen ja karu. Vielä vanhoillaankin oli hänen vartalonsa melko suora ja voimakas, mutta hartiat olivat jo kumarassa. Tukka oli tuuhea ja valkoinen, mutta kulmakarvat olivat vielä säilyttäneet tummuuttaan. Silmät olivat kuten aina olivat olleet, mustat ja katse terävä. Mustaverinen oli vaari, ja niin oli Anttikin, kuten useimmat muutkin tämän kulmakunnan kansasta, mitä Helena oli niitä nähnyt. Hänestä, joka oli lännempää vaaleamman kansan tyttäriä, se oli outoa. Mistä lienevätkin nämä tänne kulkeutuneet?
Nuorena oli vaari mahtanut olla komea mies, kuten oli Anttikin. Kun Helena vilkaisi vaariin pöydän päässä ja näki hänen jäntevät käsivartensa, uskoi hän todeksi sen, mitä hänestä oli kerrottu, ihailevat kertomukset hänen voimansa näytteistä. Oli kerrottu muutakin, oli mainittu, miten vaari oli nuorempana aina tarttunut mieluummin keihääseen kuin kuokkaan, saanut miehiä mukaansa retkille, joilta eivät kaikki palanneet, ja väliaikoina halusta retkeillyt pyyntimatkoilla, tai pajassa mäen rinteessä, polttanut Haukiperän malmia raudaksi ja siitä ilolla teräaseita takonut. Mutta lapion teki seppä huonon, kuokan vielä huonomman, kirveen jo paremman, keihään ja nuolen kärjen aivan erinomaisen.
Arasti vilkaisi vaimo seinälle pöydän yläpuolelle, jossa Antin tappara ja muut aseet olivat kahvissa. Ja sitä tehdessään hän säpsähti...
Ukkokin oli kohottautunut puoleksi pöydän varaan ja katsoi hänkin seinälle. Mutta hän ei näyttänyt katsovan poikansa eikä omaa asettaan, vaan tuijotti tuonne yhä ylemmäksi, aivan katon rajaan, jossa nokinen ja ruostunut kirves vietti virattomia päiviään. Helena tiesi, että se oli isoisän, sen ensiksi tänne tulleen kirves. Ja aivan kuin pojan kutsua totellen, kirposi seinästä vanha puunaula ja päästi varastaan kirveen kolahtaen lattialle...
Sydänalaan koski kipeästi säikähdys, koski Helenaan, koski vaariinkin. Ukko hyppäsi seisomaan, otti kirveen käteensä, ja jäi kalpeana sen terää koettelemaan. Sitten lysähti hän väsyneenä taas istumaan, pannen kirveen pöydälle ja painaen pään käsiinsä...
-- Vainajatko lienevät liikkeellä? kuului hän itsekseen jupisevan.
Ukko oli ollut koko päivän omituinen. Kun Antti oli äsken lähtiessään hänelle jotakin sanonut, ei hän ollut vastannut, vaan katsonut Antin sivu kuin johonkin kaukaiseen, silmissä uneksiva ilme. Nytkin kohotti hän päätään tuijotellen päreen lekuttavaan valoon ja liikutellen hiljaa huuliaan.
Lehmisavulta kuului kellon kalahdus. Halli murahteli pihalla, mutta vaikeni taas. Hienosta hiekan pirinästä ymmärsi Helena sen siirtyvän pihalta solalle, tavalliseen makuupaikkaansa... Kumma kun ei Antti ollut ottanut sitä mukaansa? Oliko pelännyt tarpeetonta haukkumista ja siksi mieluiten mennyt yksin? Kauan se nyt siellä viipyykin, vaikka ei ole rantaan kovin pitkästi...
-- Helena, lausui ukko oudolla äänellä, etkö kuule askeleita?
-- En kuule mitään, isä.
-- Minä kuulen. Tuolta ne tulevat järveltä päin. Ne koettavat hiipiä, mutta korvani erottaa ne kuitenkin. Älä sinä kuitenkaan mitään pelkää, älä itsesi, poikasi, äläkä Antin puolesta. Ei teille mitään tapahdu. Minä tiedän sen. Isä-vainaja on liikkeellä, ja minun on maksettava eräs häneltä maksamatta jäänyt velka... Mitäpä se muuten olisi minulle kirvestä käteen lähettänyt...
Aivan jäykistyneenä kauhusta kuunteli Helena vanhuksen puhetta.
-- Kiesus avita, ukko, mitä te puhutte? sanoi hän kalpeana. Älkää pelottako... Anttikin kun on poissa...
-- Isä-vainaja hänet pois lähetti, sillä siinä oli pelastus. Jos olisi jäänyt tänne, olisi tuho tullut, mutta niin ei ollut sallittu. Ei, vaan hänestä nousee uusi suku, jonka veristä on jo koston himo lieventynyt. Meillä se palaa hautaan saakka... Saa se häneltä lieventyä, sillä hänhän onkin vainolaisen naisen lapsi.
Helena ei ollut koskaan nähnyt anoppiaan, eikä hänestä paljon kuullutkaan, sillä hän oli kuollut Antin syntyessä. Sen hän tiesi, että hän oli ollut rajantakaisia. Kauhulla kuuli hän ukon jatkavan muistelmiaan:
-- Soukelon Arhippaisen, sen rosvon sisar, kaunokainen. Ei tullut mieluusti, mutta tuleminen oli. Ja rakkaaksi suostui lopulta, taivutti ylpeän niskansa. Ja sovintoa olisi hän tahtonut, mutta ei saanut aikaan. Yhä suuremmaksi paisui riita, kun raukkani kuoli... Ja niin kauan kuin hammas pystyy, hijoo vanha Arhippainen kostoa, eikä lepy, ennenkuin luut valkenevat. Tuoresta sillä onkin taas koston syytä, sillä hänenhän se taisi olla poikia se Antin käteen ampuja...
Koira ulkona kohotti päätään ja puhkesi ulvomaan matalalla ja valittavalla äänellä. Sitten se taas vaipui hiljaisuuteen, silloin tällöin vain murahdellen.
Äkkiä se kiljahti, mutta vaikeni taas heti, solan hietikossa hiukan peherrellen.
-- Se on varmaankin Antti, ilahtui Helena sanomaan, kun kuuli ulkoa askeleita. Hän kiiruhti avaamaan ovea. Raivoisena karkasi silloin ukko pystyyn:
-- Älä avaa! kiljaisi hän.
Mutta se oli jo myöhäistä. Salpa oli poissa ja voimakas käsi tempasi ulkoa oven auki. Samassa syöksyi sisään pitkä, hamppupaitaan puettu mies, harmaa parta hulmuten. Suoninen käsi puristi kirvestä. Kirkaisten kaatui Helena pyörtyneenä maahan, pieni poika yltyi nurkassa pelon parkunaan. Ovesta näkyi miesjoukko, jolle harmaaparta käskevästi huusi:
-- Pian tavarat aitasta. Ainoastaan paras otetaan, jos sitä mitä tässä hiirenpesässä onkaan. Minä kyllä nämä hoidan, ja onhan minulla tämän vanhan Vaaralan kanssa tilikin tehtävä...
Kiireesti poistuivat miehet.
-- Surmillesi tulit vihdoinkin, sanoi silloin vasta Vaaralan ukko. Hänen äänessään oli kaamean pilkallinen sointu ja suu vetäytyi ikäänkuin nauruun.
-- Jo sinua odotinkin, lisäsi hän; isä-vainaja äsken pudotti tuolta seinältä käteeni vanhan sotakirveensä, ja joka kerta kun se liikahtaa itsestään, menee joku sukuni vihollisista manalle.
Arhippa tuijotti vihamieheensä ikäänkuin ahmien hänen näköänsä. Kuullessaan hänen hyytävät sanansa, liikahti hän levottomasti ovelle päin.
-- Joko pelottaa! kysyi heti Vaarala pilkallisesti. Ja ikäänkuin jotakin suunnitelmaa toteuttaakseen syöksähti hän samalla vastustajansa kimppuun.
Mutta tämä vielä voimiltaan paljon häntä notkeampana väisti helposti, joutuen kuitenkin tällä liikkeellään peräpuolelle tupaa, Vaaralan päästessä oven suuhun.
-- Risti silmäsi, Arhippa, pilkkasi tämä taas; ellet taivu apua huutamaan, niin olet mennyttä miestä. Ruma on tosin lankoansa tappaa, mutta täytyy, sillä muuten ei tule ikänä rauhaa tälle salolle. Ja nyt se on itse kantakettu nitistettävä. Oikein on kuin karhun tappoon olisi tässä joutunut.
Arhippa seisoi kalpeana, kuunnellen ylpeätä puhetta. Häntä aivan herpaisi sen luonnoton rohkeus, sillä olihan ukko ja vaimo pienen lapsen kanssa aivan heidän vallassaan. Vilahtipa mielessä lamauttava ajatus tuon miehen suvun ainaisesta etevämmyydestä...
Oli kuin olisi Vaarala osannut lukea hänen ajatuksensa.
-- Yksikään sinun miehistäsi ei tältä retkeltä palaa, ja sille ei voi mitään. Tuossa on sinulle läksijäiset...
Vaarala heitti äkkiä kirveensä kohti vastustajansa päätä, niin äkkiarvaamatta, ettei Arhippa ehtinyt väistää. Kirves sattui otsaan, mutta vain hamara, ja huumautuneena vaipui mies alas. Mutta sammumaton viha piti voimia yllä ja hän ehti vastata samalla teolla. Ammottavan haavan iski kirveen terä Vaaralan rintaan...
Tuo tumma, aavemainen ukko horjahti, oli kaatua, mutta vimma ei sallinut hänenkään murtua. Hän syöksyi käsiksi vastustajaansa, kirousten puristuessa hänen huuliltaan. Ja äskeisestä iskusta vielä huumautuneen Arhipan painoi hän alleen, puristi vasemmalla kädellä kurkusta, hapuili sivultaan puukkoaan, sai sen, kohotti ja iski alkuihmisen koko ihanalla koston nautinnolla sen vihamiehensä rintaan...
Arhipan kuolinhuuto kuului tuvasta pihalle ja aitoissa ryösteleväin miesten korviin... Pahaa aavistaen riensivät he paikalle. He saapuivat ovelle parahiksi kuulemaan kuolevan Vaaralan vahingoniloista sanaa:
-- Ja Antti tappaa loput...
Turhaa oli häntä enää iskeä, sillä hän oli kuollut. Mutta kuoleva Arhippa virkosi viime voimillaan varottamaan:
-- Heti paetkaa, älkääkä polttako enää. Antti on poissa ja näkee, jos tulen teette. Tuho tulee. Menkää rantaan, viekää vene, ettei pääse takaa ajamaan... me emme kestä heidän edessään... älkää naista ja lasta tappako...
Karjalaisen raakaan, mutta herkkään mieleen vaikutti suvun vanhimman äkillinen kuolema herpaisevasti. Kiireesti rupesivat he saalistaan kokoamaan. Potkaisten Helenaa kylkeen kysyi eräs:
-- Missä miehesi?
-- Rasilla, vastasi aivan älyttömäksi tyrmistynyt Helena, joka kuitenkin ymmärsi salata sen, että Antti oli mennyt rantaan.
-- Koska saapuu?
-- Huomenissa lupasi.
-- Nouse!
Helena totteli, rientäen suojaamaan lastaan, joka oli kyyristynyt nurkkaansa pelosta halvautuneena.
-- Joudu matkaan, ja ota lapsesi.
-- Armahtakaa!
Mies heristi keihästään.
-- Ei armahdeta tämän enempää, ja harvinaista on näillä retkillä tämäkin. Mutta kun ukko tuossa kielsi tappamasta, niin henki jääköön, mutta matkaan lähdet...
-- Koetetaan perillä, lähteekö ruotsin naisesta yhtä pulska poika kuin täti-vainajastamme, joka oli Anttisi äiti...
Keihään tyvellä tuuppien pakoitettiin Helena lapsi sylissä kulkemaan edellä. Rantaan mentiin.
-- Montako teillä on venettä? tivattiin taas Helenalta.
-- Tämä ainoa vain, vastasi Helena, rannalla olevaa kolmilaitaa osoittaen.
-- Valehtelet, miten nuottaa vedätte?
-- Kaksi oli, mutta toisen poltti ukko äsken naulat saadakseen, että uuden olisi tehnyt.
-- Totta taitaa puhua, vahvisti nyt eräs karjalainen; kuopan luona oli vene veistoksella...
Vene lykättiin vesille, siihen istutettiin Helena ja lapsi, ja siihen mahtuivat myös karjalaiset, joita nyt oli enää vain viisi. Kiireesti lähtivät he soutamaan veneilleen. Epätoivo sydämessä ajatteli Helena vain yhtä ainoaa kysymystä: miten pelastua?, aina siihen epätoivoisena vastatakseen: ei mitenkään.
Yö oli nyt kohta puolessa. Karjalaiset, jotka tekonsa tehtyään ja, kuten luulivat, Antin ainoan veneen vietyään, tunsivat itsensä melko varmoiksi, eivät nyt suurin välittäneet kulkuaan salatakaan, vaan pyrkivät pitkin vedoin kohti vene-kaarrettaan. Vaitiollen kuitenkin soudettiin, kunnes perämies sanoi:
-- Sinne jäi Arhippainen verivihollisensa viereen.
-- Sinne jäi. Mielellään kai Antti hänet isänsä viereen hautaa. Onhan siinä edes hiukan lohdutusta.
-- Ne olivat kiinteitä miehiä, nuo kaksi. Eivät unohtaneet. Mutta surmakseen kai se isä sinne niin himoitsikin. Olisi rauhassa sivu soudettu, kuten ensin aiottiin, niin eheinä oltaisiin. Kun tulikin tuohon kaarteeseen mennyksi. Siinähän se isä taas kostoon yltyi, sillä sanotaan hänen ja vanhan Vaaralan siinä nuorena kerran tavanneen... On hyvä, että Antti ei ole aivan kintereillä.
IV.
VAINOLAISTA ETSIMÄSSÄ...
Nähtyään koiransa kuolleena ymmärsi Antti heti mitä oli tapahtunut. Ensin vaati koston himo ryntäämään suoraan, mutta sitten heti metsäihmisen vaisto sai oman hengen rakkauden elpymään. Välähdyksenä selveni hänelle, kuinka järjetöntä olisi ollut hänen aseetonna syöstä vainolaisten keskelle. Kuoleman hän sieltä olisi saanut ja siten riistänyt perheeltään sen ainoankin tuen, mikä sillä oli vielä jäljellä jos se oli enää elävien joukossa. Ja tuossa samassa tajun ja ajattelun välähdyksessä kerkesi hän huomata senkin, kuinka edullista oikeastaan oli hänen asemassaan, ettei hän ollut joutunut tuonne tupaan piiritetyksi, sillä mistään tehokkaasta puolustuksesta ei tietenkään olisi voinut olla puhetta. Parempi oli hänen toimia saartolinjan ulkopuolella.
Kärppänä painui hän siis takaisin tuparakennuksen varjoon, kuunnellen henkeään pidätellen. Jo heti oli hän mielessään paikan äänettömyyttä ihmetellyt, eikä nyt, kun sitä yhä jatkui, voinut pidättää itseään, vaan läksi matalana hiipimään solasta pihalle. Kun sielläkään ei näkynyt mitään, siirtyi hän varovasti pitkin matalaa kivijalkaa tuvan ovea kohti. Hän ei huomannut muuta väkivallan merkkiä kuin aitan oven auki; tuli portaille, siitä pimeään etehiseen; siitä pimeään tupaan, sillä päre oli aikoja sitten palanut. Astuttuaan tupaan kompastui hän johonkin pehmeään, kosketti sitä kädellään, satutti kätensä johonkin niljakkaan, ja ymmärsi kaikki.
Hän ei huutanut eikä valittanut, mutta hänen kurkkuaan kuivasi ja hänen täytyi nieleskellä alinomaa, ikäänkuin jotakin ahdasta ja raskasta alas painaakseen. Horjuen, tuntien omituista heikkoutta jaloissaan meni hän liedelle, ja puhalsi sen hehkuvista hiilistä päretikkuun valkean. Silloin hän jo näki kaikki.
Hän meni isänsä ruumiin ääreen ja kumartui ukkoa katsomaan. Olisi luullut vihan vimmassa kuolleen kasvoilla näkyneen joitakin juuri kuoleman edellä tapahtuneitten ankarain sielullisten liikutusten jälkiä, mutta ei; ukko oli rauhallinen, jopa tyytyväisen näköinen. Käsi puristi vielä lujasti puukon vartta, eikä hellittänyt siitä vielä silloinkaan, kun Antti, kiskaisten puukon haavasta, nosti hänet penkille. Sitten kääntyi hän katsomaan ympärilleen, silmissä suorastaan avuton kauhu.
-- Missä Helena ja lapsi?
Kauhistuttavana jysähti nyt tämä kysymys hänen mieleensä. Ruumiitten löytö oli äsken lyönyt hänet niin turraksi, että kaikki henkinen toiminta oli ikäänkuin pysähtynyt, mutta päreen valossa ympärilleen katsottuaan oli hänelle heidän poissa olonsa äkkiä todellisuutena esiintynyt. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen ja juoksi etehiseen, hän ei enää vaaraa varonut, vaan juoksenteli ympäri pihaa, käheällä äänellä rakkaitaan huudellen. Mutta huuto kaikui tyhjään yöhön, raskaassa ilmassa ei kaikukaan vastannut, ja merkkiäkään ei ilmennyt onnettoman hätää huojentamaan.
Äkkiä seisahtui Antti taas, mietti hetkisen ja juoksi sitten tupaan. Hän oli kuin peto, jonka penikat oli ryöstetty ja joka nyt vainuaa ryöstäjän jälkiä. Uudelleen tulen viritettyään näki hän, miten kaikki oli tapahtunut, huomasi perheensä joutuneen yllätyksen uhriksi. Sitä vain hän ei ymmärtänyt, miksi ei oltu taloa poltettu ja elikoita surmattu, kuten aina oli tapana ollut voitolle päässeen. Hänen huudoistaan säikähtyneinä tormailivat elikot tuolla pitkin tanhuata. Senkin ymmärsi hän nyt, että Helena ja lapsi olivat ryöstäjän hallussa. Vaikka hänen sitä ajatellessaan posket paloivatkin kuumasti ja uuden onnettomuuden näky avautui mieleen, tunsi hän kuitenkin jonkunmoista mielihyvää siitä, että kaiken todennäköisyyden mukaan edes hengissä olivat. Ja siitä samasta ajatuksesta, ettei kenties vielä kaikkia oltu menetetty, sai hän myös voimia ruveta asemaansa järjellisesti pohtimaan.
Hän älysi, että hänen oli pienintäkin seikkaa myöten käytettävä hyväkseen ne mahdollisuudet, jotka tarjoutuivat hänen käytettävikseen perheensä pelastamiseksi. Yksin ollen ja voimatta toivoakaan apua muualta täytyi hänen koettaa voittaa viekkaudella vihollisensa, niin kauan kuin se on hänen saavutettavissaan; jos se pääsisi painumaan kovin syvälle rajan toiselle puolelle, saattaisi Helenakin olla ijäksi mennyttä.