Part 5

Tahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle lähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat häntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot vallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan kaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa ijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut...

* * * * *

Kauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan suvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut sallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle, jossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle. Ihmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen lopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista hänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan kohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän maan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa olla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen sydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa esille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen toimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle erämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi, vartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se armo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti korvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä armosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan...

Metsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää talvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa ylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi metsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä anteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen sydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle hyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan ruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt enää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti toivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä kokonaan.

Ja sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea mahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään metsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä inhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja voimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste.

-- Mi olet sinä miehiäsi?

Ja Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä alkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut tuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli koko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen. Hän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin kuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä oli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin nähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei enää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja nautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja luoja tiesi, onnistuisiko koskaan...

Oudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki kuultuaan loihe hän lausumaan:

-- Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut sydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka. Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran löysin ne Vipusen vatsasta... Ne on ne kolme sanaa...

Ja Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun hän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan. Kauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.

Salaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: "Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja." Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä etsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon joutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen kuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin nyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?

Hän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana, sieluntuskiensa runtelemana.

Loveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan. Hän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo salaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt, vaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän kuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen se häntä kutsui.

Toivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja läksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota vastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.

Kevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla, touhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä antoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja nuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin matkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.

Hän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee? Se nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen. Hänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin anoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen ottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta sitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee sen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy se taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka valtaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni, täytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen haaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen. Huulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän pyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan kosken helmaan...

Ja nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka oli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken sovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut etsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen sydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi. Ja jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen kaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset sanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta hetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä, ettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut täydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi. Ja monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä aikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua ristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja päämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei ennen, niin ainakin kuolemassa.

Mutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on pyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.

RUNOLAULAJA.

Ohoh kullaista kyläistä, Maan parasta paikaistani; Nurmet alla, pellot päällä, Keskellä kylä välillä, Kylän alla armas ranta Rannassa rakas vetonen.

He olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa sanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä "torgovoimassa", Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen, ja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja vastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla pörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun "tshakan" tuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen sievään kylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli heidän aikomuksensa nyt viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan jälkeen. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi heidät Titoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan.

-- Jos vielä "kodavävyksi" ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet...

Näin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti ja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä sintsissä tuli vastaan erinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja neito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään:

-- A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet?

Ja samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni, että pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma nuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut vallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua, vaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja vastaamaan:

-- A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen.

Hänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen pukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti, suloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa maalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki tytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin taatto ja maammo olivat työssä. Ja pian seisoikin jo pihalla pitkä ja mustapartainen mies, vaatimaton vaimo vähän taampana. Mutta sintsin ovelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo äskeinen rakastettava tyttö, Houdi nimeltään joka olikin.

Hän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff kätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti päätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman parran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä hurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus.

-- Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän nöyrälle Ontreille. Sisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan. Sanallakaan hän ei kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän tiesi siitä kyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja kädet pesty.

Vaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen pirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu.

* * * * *

Kylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen hiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa on ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä, päädyt järvelle päin, joiden editse kulkee tie. Sen toisella puolella rannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja siitä aukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa rasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana punasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle makean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen nainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa. Kaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta ja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi.

Titoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle pyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja korkealla rivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat oli koristettu lohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakenneltu, antaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta kauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän ruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni ruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen alta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin talossa ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen rehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on navetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla. Pirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu, että päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla.

Kylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa. Maanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa, vaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten pääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen repunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja matkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun tai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille sieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille markkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla merellä seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin "purlakoitsemaan". Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat saapua kotiin.

Levoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan enimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia, tiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä hän kesäisin kokoilee eräälle kasveja, joita hän on oppinut kaikkien sääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä haeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten on mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja pitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja hänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla kulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään ja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet alusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee hänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan tyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella.

Oikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin.

Jo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina oven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa. Löyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä taivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä hetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on kylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja kuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen lämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty.

* * * * *

Mutta käymme mekin sisään.

Ovesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme, että tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin leivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella on pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni, jonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan. Huomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä käytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan erikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä ja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät on höylätty hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetty. Pitkin seiniä ovat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei kovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa on jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää. Kaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia on niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä ja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja tupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen puolessa "purlakoitsemassa" ollut mies on tähän paheeseen langennut ja harjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin heti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta.

Mutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta vireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän vilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä lasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä kermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin pöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä varten. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä ketteränä on lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin mielin hänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa eksyy hän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja taattokin toisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee, hypiskelee "peredniekkansa" helmaa ja taas päätään hiukan heittäen viskaa vastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei menetä hetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka eleellä ihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin.

-- Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa käskyä.

Nuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka oli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy edellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka oli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo painumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen vakaiset seinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni, että piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä melkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan tämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää.

Heitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään. Ensin siellä ei nähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli reikä seinässä, oli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, näkikin sentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä valossa melko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta kiuas, josta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä aivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan. Lauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja kiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten.

-- Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla koskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa oli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi heittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa rupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi ja niin kylpivät miehet vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla vauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin; hän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä, puhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan hän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen. Vihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee suoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan raitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin.

Sinne onkin kylyssä ollessamme kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja, jotka ovat tulleet katsomaan kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin pyrkijöitä. Ja siitä kertyy vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.

Toimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja poikain kohtalosta.

Vaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen toisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä sokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee hänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää, jos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten puhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki samalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff kokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla äänellä.

Tiedustellaan kaikenlaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he kotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne takaisin.

-- Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä...

Taaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se lienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata. Miehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä, naiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän luonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että Suomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle...

Ilta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas valaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa pieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä istutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa vieraiden läsnä olo.

Puhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut keskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan muistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet. Nuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff silloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:

-- Lieneekö ylisillä vai missä lienee?

Ja samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan:

-- Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy tulevankin.

Sintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita. Kepillä siellä joku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen hakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja keskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa tätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse menneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi...

Raitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään. Ensin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja jokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi hamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea, rinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta ovesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään hän vähitellen ja hitaasti oikaisihe...

Tuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan kasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan korkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat homerosmaiseksi kehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen suuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat ilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän siinä kuunnellen herkästi...

Nuorukaista värisytti ja uteliaana hän kumartui eteenpäin oikein tarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja katsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa oli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen tuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden puoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja sanan salaisten voimien puoleen.

Mutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perille istumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin kyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen ilmeettömästi eteensä.

-- Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan runoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli, mistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo lienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän muistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä muista...

Hän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää huomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi:

-- Vanha on, horajaa jo...

Mutta runolaulaja jatkoi itsekseen: