Part 2

Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle. Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen uuttui. Siitä kun sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut, niin en olisi mennyt... nyt jo kävin kosioilla eikä tyttökään vastaan pannut...

-- Mitähän Outi mahtanee sanoa?

Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy. Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.

Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle, katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.

Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heilauttaa ja viittaa luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä äänellä:

-- Asia on selvä, vai?

Ontrei, joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen kummastuen ja pysähtyy.

-- On, sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?

-- Mitä sanoi Outi?

Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken vaitiolon jälkeen vastasi hän:

-- Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, -- tietenkin myöntyi tulemaan...

Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena penkille.

-- Miksi et sanonut ennen?

Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin. Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle. Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on peto väkevä kuin karhu, -- tämän kylän väkevin? Ontrei istui pää käsien varassa kauan, mutta nousi sitten.

-- Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.

Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen mielialaan olikaan se päättynyt!

Ontrei väitteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan. Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?

Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella. Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.

Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotiin, mieli synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli ruvennut hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain onnensa ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä iltana elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä luovuttaisi, ei vaikka siinä autuus menköön.

Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.

Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein haahmo penkiltä tilaltaan Jumalankuvan alta. Tasainen huounta osoitti, että hän nukkui.

Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.

Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys purkautui väliin ulos huokauksena.

Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.

Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.

Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.

Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä, pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen sydämeen syvälle ja vastustamattomasti.

Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta...

* * * * *

Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut. Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.

He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet, ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin häät vietettäisiin vappuna -- sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten Outin isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä hereät itkunsa.

Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana. Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään. Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan. Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.

Ontrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha, kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä. Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt, oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jäljessään pyssyineen hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaitten veljesten suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli kentiesi siltikin todistanut toista...

Miksi hän ei sittenkin luopunut Outista ja talosta sekä antanut niitä molempia Jyrkille? Siksi, että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia niin yli-inhimilliseen uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä rinnalla syrjään sysätyksi, hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla rakkaudella kuin kentiesi tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen. Miksi oli juuri silloin, kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä rikkaimpana, hänelle pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi ei häntä rakastanut. Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein tuntemaan, rakastaisi, kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja tulisella lemmellään opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän ei saattanut luopua tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän hän voinut luopua elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin, täytyisi hänen antaa hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon vaadittu, hän ei jaksanut sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli nuori ja ylpeä ihminen hänkin...

Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.

Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä juolahti hänen mieleensä kumma ajatus:

-- Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos minä voitan, niin pidän ne itse.

Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen. Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.

-- Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.

Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:

-- Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille, että lakkaa riita. Aika haavat parantaa.

Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.

Kalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona kuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan säikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa se, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi saamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli kysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan, oli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen. Ja ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki voimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin puristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana kysyi:

-- Tunnustatko paremmaksi?

-- Tunnustan.

-- Heitätkö tytön rauhassa minulle?

-- Heitän.

-- Lähdetkö kylästämme?

-- Lähden.

Ontrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana ja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin perinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa syleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että Ontreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat voimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti että henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri sen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi, vaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan voisi surunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän oli viime ajat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla kuin äsken hänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki oli luullut kuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän oli väsynyt ja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja joka ei löydä mitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin täydellisen kohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän paikoillaan, viileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta ruumistaan.

Ontrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi kyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi hänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa, ettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa hänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta taasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki olisi voittanut.

Se tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan siitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko ainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen rakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on meneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä tuskaa!

Oli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään inhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan masentuneeseen veljeensä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla voitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan että jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui sielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti uskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen.

Jyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi siinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa liikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen sauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen.

Vaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina nietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava kalliolohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan, eikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän siihen hetkeksi odottamaan ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä sauvallaan lumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven synkkää tiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat ajatukset yhä lisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta, joka hänen mieltään painoi.

Ei koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on!

Äkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut liikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan ja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät häntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä selviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään. Hätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja kiukkuiseen mörinään.

Sittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjultaan kohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut ympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli mörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua suoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli kääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan heittäytynyt hänen päälleen.

Hän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen tuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja keltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän sen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää tuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut.

Hän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä hänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä tuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä ettei hänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta kieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi vain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan neuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti jälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka peto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan hänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän raivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään taaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut nauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä olkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti päätään sivulle päin.

Ennen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin tajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse oli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin tuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi, silmissä hurja ja houraava ilme...

Kun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta Ontrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut päähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois...! Kiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein ladulle.

Salamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki voimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko aikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene avuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että talo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree hänen kättään ja raapii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki ohi, odota, malta, älä mene...

Jyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi, vaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo hänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä ikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin töihin. Kumma kyllä ei hän nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan rakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen hän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä -- niin muisti hän jälkeenpäin -- askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko hän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin kuin tässä piti...

Mutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä kuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän äkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt jos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin annettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen rakkautensa... Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta voisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten tuohon etujalan taakse.

Kaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja uteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin silmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes karhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana sen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy -- pieni talonpoikainen "suusta ruokittava" -- Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan täräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy äkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja sydäntä kohti...

Tuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki ryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan. Ikäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton tuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa vilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella, vaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle, pehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja sieluntuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös Jyrki.

Suksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme kasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään karhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni Jyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta Jyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja pyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään sitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta veri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui Ontrein rinnalle nyyhkyttäen.

* * * * *

Kauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla.

Hänellä oli kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat ja parannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän laajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen kohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta. Punehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva Outi, kuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena.

Hän oli ollut veljelleen tämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa, monen päivän matkan päästä, oli hän käynyt kysymässä lääkäriltä neuvoja, oli hankkinut lääkkeet ja opettanut Outia hoitamaan Ontreita aivan samalla tavalla kuin se ystävällinen nuori lääkäri oli hänelle kädestäpitäen ja osanotolla näyttänyt. Hän oli kertonut tuolle lääkärille avomielisesti kaikki ja kysynyt häneltä neuvoa itselleenkin, surulleen ja sitä, mitä hänen pitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri osannut sanoa muuta kuin että Ontrei oli ensin hoidettava terveeksi. Ehkä asia siitä sitten itsestään selviäisi.