Part 13

Helena ratkesi lohduttomaan itkuun, Antti tuijotti synkästi saarelle. Hän laski varovaisesti veneensä samaan hiekkaan, josta oli ne myrsky-yönä ryöstänyt, sekä nousi nuotiopaikalle.

Siinä oli kolme karjalaista kuolleena, ja kuolintaudin kauhea laatu näkyi selvästi heidän kuihtuneesta muodostaan. Mutta Kuismaa ei näkynyt.

Hakien kiersivät Antti ja Helena saaren, mutta ei missään. Vihdoin nousivat he kalliolle. Siellä makasi Kuisma hätäisesti tehdyllä lehtivuoteella. Kun he lähestyivät, näkivät he hänen koettavan kääntää päätään heihin päin. Hän oli vielä hengissä.

Kun he saapuivat ääreen, ja Kuisma näki oudosti ja kauhistuneesti katselevan Antin, koetti hän nostaa kättään ikäänkuin iskua varjellakseen, kuitenkaan jaksamatta. Itkien heittäytyi Helena polvilleen hänen viereensä.

-- Antti, kanna kiireesti veneeseen, hätäili hän; ehkä hän vielä virkoaa.

Ja Antti nosti vihollisensa syliinsä voimakkaasti ja vaivatta sekä kantoi hänet veneeseensä. Ja Kuisma kiinnitti häneen elottoman ja tuijottavan katseensa, johon Antin täytyi katseellaan vastata, sillä hän tunsi olevansa aivankuin vankina. Ja se katse poltti kuin tuli ja syöpyi hänen mieleensä ainaiseksi karkoittaen rauhan...

Helena koetti antaa Kuismalle syötävää pienissä erissä, mutta kuoleman kouristamasta kurkusta ei enää tahtonut mennä mitään alas. Päivä kului häntä hoidellessa, mutta minkään muun ei voinut sanoa Kuismassa elävän kuin katseen. Se seurasi Helenan ja Antin toimia milloin vain he olivat näkyvillä, ja Helenasta tuntui aivan kuin hän unessaan olisi nähnyt tuon katseen. Se oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman katkera ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna yhteen koko ihmiskunnan tuska ja kärsimys. Ei mikään maailmassa näyttänyt voivan sen tuskaa lieventää.

Saapui murheellinen yö. Antti kaivoi kuolleille haudan siihen paikkaan, jonka vanhastaan tunsi ja hautasi heidät sinne. Entiselle paikalle laittoi hän myös yö-nuotion, teki sen ääreen Kuismalle vuoteen ja kantoi hänet sinne. Ja oli kuin olisi Kuisman kelmeillä kasvoilla vilahtanut hymyn kajastus. Kun pimeä saapui ja aalto kahautteli kaislikkoa salaperäisesti, liikahti Kuisma äkkiä. Kun Helena kumartui hänen ylitsensä ja Anttikin saapui ääreen, kokosi hän viimeisetkin voimansa, katsoi ruskeilla silmillään Helenaan, katsoi Anttiinkin, koetti lausua jotakin, ojensi vaivaloisesti molemmille kätensä ja oli kuollut...

Eivätkä Antti ja Helena sanoneet mitään, sillä itku ja suru salpasi heidän äänensä. -- -- --

Mutta kun Helena nuotion ääressä valvoessaan mietti Kuisman kuolemaa, tuntui hänestä kuin olisi Kuisma antanut anteeksi, ikäänkuin kuoleman edessä ymmärtänyt Antin teon, hänet, koko maailman tuskan ja vaivan. Kentiesi hän oli siksi hymyillyt, kun Antti kantoi, ymmärtänyt hänen menettelynsä perusteet, tuominnut omansa ja katsonut heidät kaikki näihin tekoihin tavallaan syyttömiksi. Helenasta tuntui kuin olisi Kuisma kuolemallaan ja käden ojennuksellaan vetänyt verhon menneisyyden eteen ja tehnyt onnen ja rauhan taas mahdolliseksi. Hänessä oli vihan ja koston henki saanut niin uljaan ja jalon uhrin, että se oli tyydytetty ja rauhan sekä onnen mahdollisuus taas rakennettu.

Mutta Antti oli nyt vuorostaan synkkä. Vaikka hän nyt tahtonsa perille päästyään entistä selvemmin huomasi, kuinka edullista hänelle lopultakin oli kaikkien karjalaisten tuho, oli Kuisman kuoleman näkeminen, tuo käden ojennus, joka oli hänelle käsittämätön, häntä ankarasti järkyttänyt. Ainoastaan Helenan sovittava usko sai hänet rauhoittumaan ja paljasti hänen alkuperäiselle sielulleen tunnelmia, jotka olivat liikuttavaisuudessaan hänelle outoja ja ihmeellisiä... Aatoksissaan makasi hän mielessään käyden läpi äskeiset tapahtumat. Ja hän ei niitä sittenkään katunut, sillä elämä oli sen kaiken niin vaatinut. Vika ei ollut hänen.

Kun päivä valkeni, hautasi hän Kuisman toisten karjalaisten viereen, ja vieritti haudalle viisi isoa kiveä. Ja kun Helena ihmetellen kysyi, miksi hän viisi kiveä vieritti, kun kuolleita oli vain neljä, ei hän antanut mitään selitystä... Viisi ristiä hakkasi hän kivellä kallion seinään...

Hiljaisina soutivat he koskelle. Siinä päästi Antti toisen veneen irti, jättäen sen kosken niskaan odottamaan. Toisen laski hän heti kosken alle. Ja siinä jäntevällä kädellä venettään kuohujen läpi ohjatessaan tunsi hän taas voimansa palaavan ja rohkeutensa virkoavan viime päivien sielullisten kidutusten jälkeen. Hymyillen vilkaisi hän Helenaan ja lapseensa sekä tunsi luottamusta ja rohkeutta tulevaisuutta ajatellessaan. Uneksien lepuutti Helena suvannolle saavuttua airojaan. Oli taas niin mieluista antaa virran viedä, aallon tuuditella ja uneksia onnen ja rauhan unelmia. Ainoastaan se, joka kokee myrskyn ja onnettomuuden, ymmärtää rauhan arvon ja siitä täysin nauttii. -- -- --

Isänsä ja Arhippaisen hautasi Antti vierekkäin kotimäen rinteeseen suuren koivun alle, piirtäen koivuun kaksi ristiä. Jo hiukan leikillä sanoi hän Helenalle, että eivät taida siitä vanhukset tosin olla varsin mielissään, mutta että olkoonpahan kuitenkin näin sovinnon merkiksi. Karjalaisten veneestä löytämänsä tavarat saattoi hän hiljaisuudessa, mitään selityksiä antamatta, takaisin omistajilleen, sikäli kuin ne olivat hänen ulottuvissaan; loput piti hän hyvällä omallatunnolla omanaan...

Siitä pitäen alkoi Vaaralan talon varallisuus.

Kadonneita karjalaisia ei koskaan kysytty. Mitä Vaaralan vakava isäntä ja hänen surumielinen emäntänsä tiesivät, sitä eivät he koskaan kertoneet. Heidän sukunsa levisi seudussa laajalle, asuttaen viljelyskelpoiset paikat sitkeillä ja voimakkailla miehillä.

Heidän sukuaan on sekin väki, joka asuu Murhelassa, Parvaselän rannalla. Miksi taloa sillä nimellä sanotaan, sitä eivät kaikki tiedä, mutta perintötaruna kulkee Murhelan väellä kertomus Murhisaaren viidestä kuolleesta.

Kun kesä-iltana apaja vedetään saaren rantaan ja mennään sinne syömään rantakalaa, kertoo isäntä nuotiolla perintötarun. Hän kertoo sen ylpeänä suvustaan. Ja hänen kertomustaan uskotaan, sillä lukemattomat paikat seudulla kantavat muinaisten ryöstöretkien muiston nimessään. Ja yhä vieläkin on rajaseutulaisilla vihamielinen ja halveksiva käsitys karjalaisista.

Jos olet oikein Murhelan isännän suosiossa, niin kertoo hän sinullekin pirtin eteiskamarissaan tarun Kuisman kuolemasta. Ja kertomuksensa vahvistukseksi kaataa hän kalliina aarteena sinulle lopuksi ryypyn koko pitäjässä kuuluun "karjalaisen kuppiin". Se on perinnöksi jäänyt Kuisman sotasaaliista, ryöstetty kaukaa rantamailta, sirosti koristeltu hopeakuppi, joka on alkujaan aiottu komeampaa käytäntöä varten. Väkevästi syöpyy mieleen tämän maljan ääressä taru uljaan ja jalon karjalaisen kuolemasta ja sovituksesta... -- -- --