Part 6

Oikein, barbaari, vain sanan karkean sa tajuat: Tään kansan onni herralleni kallis ol' elon työ. Nyt turha taistella sen puolest' on, kun petostyön teit sinä, ei paljain käsin kansa vastustaa voi Rooman armeijaa. Siis jäljell' on vain säästää kansa verta vuotamasta, tuhosta päättömästä pelastaa. Teill' aikomus on ostaa hänen päällään pelastus Roomalt' itsellenne. Itse nyt kansan vuoksi päänsä tarjoo hän, ja valmis antautumaan on teille, jos sit' ennen Elisan, hovineitos, kohtalosta saa itse määrätä. — Jos ette suostu, hän ryntää päin, ja silloin Rooman miehet ei elävinä löydä teitäkään ja kansa tää on turhaan vuodattanut verensä kaikki. Jos taas petosmielin sa, valtiatar, lyödä aikoisit Elisan sankarinsa suuren myötä, niin tietäkää: jos päivän pyöreäksi käyden Elisa täält' ei turvallisna tule, ma puolestani ryntömerkin annan. — Tää onko selvää? Suostutteko?

TAURUS

Suostun, hän tulkoon. Kerallas käyn häntä vastaan.

(Kleanthes ja Taurus pääportaita pois.)

ZENOBIA (prinssin katsoessa kysyvin silmin):

Suur' onko hän, vai lemmen hourupää? — Vai sirkusareenalta taitur onko, mi valhetempuin häikäisee ja pettää — — — Meit tuomiolla vielä valtikoi ja täytymystä leikkii. Tulkoonkin — —

KÄTYRI:

Hei, hälinää, he saapuu.

ZENOBIA:

Tulkoon, nähköön: Tää täytymyst' on murhan eikä muuta. (Puristaa prinssin syliinsä.) Sa myrkkylukki pieni, loukkoon käy, nyt piiloon pimeään mun kanssain lähde ja viime tuska kuoliaaksi pistä. Tee turraks sydän, ruumis niljakkaaksi ja saalisahnas raivo sieluun ahda.

ATHENODORUS:

Nyt murheen kuoliaaksi lyöt kuin kerran löi lempiväinen prinssikin.

(Zenobia ja prinssi palatsiin.)

LONGINUS (astuu pääportaita ja viittaa jäljessä nousevan Tauruksen sotilaineen takaisin. Lankhalle ja Kätyrille lempeästi):

Kas seura tääll' onhan loistava. Mut, ystäväni, nyt poistukaa, on kiire auringolla mun uutta riemuani katsomaan. (Lankhan ja Kätyrin aikoessa poistua.) Mut oottakaa. — Ken teist' on kyllin hyvä ja yksinkertainen mua auttamaan?

KÄTYRI:

'Sytytä maailma', jos kuuluu käsky, sun palveluksees parhain mies oon minä.

LONGINUS:

Sa varjon mies, mun aurinkoni paistaa nyt kohtisuoraan yltä pään, sun töilles ei enää katvepaikkaa. — (Kätyri vetäytyy oikealle.) Mutta, Lankha, sull' onhan suuri murhe harteillasi niin kuulleheni muistan — pääsinpäivää es'isäin syntein alta varrot?

LANKHA (polvistuen):

Valtias, jos orjaotsan alta riemuiten nää silmät kerran liekehtiä saisi kuin vapaan miehen, silloin taattoin tahrat ja synkkyys kirousten usvain haihtuis — —

LONGINUS:

Mun kanssain, orja, pääsinpäiväs aukes! Elisa tänne nouda, niinkuin isä kädestä hiljaa saata. (Lankha poistuu palatsiin.) Nytkö vasta sen ymmärrän, ett' ilman ystävää, vaill' alttiin mielen lämmint' ihastusta, — ah — ilman lemmenhurmaa, täällä sun on korskein mielin toista syötävä, jos valtaherraks aiot, aatteen mies. — Mull' oli sydän, sydän marttyyrin, mut järki voittajan. — Mun sydän vei, vei riemujanoon, lempeen, tappioon. — — Ja kuitenkin — Miss' onkaan kauhu multa, miss' erheet, raivot, murhat? — Tuntuuhan kuin tuulet mun jo tyyntyneet ois kauvan. — Mit' uhkaavampi syöksy hornaa päin ja hurjemp' elon riehakkainen myrsky, sit' tyynemp', autuaampi määränpää, tää tuulen tyyntymys — — näin tunnen nyt. — — Elisa! — Missä viivyt? — — Itkenyt hän onko maassa maaten, lyyhistyin hän siellä nyyhkyttääkö?

(Painuu pylvästä vasten kuin palaavainen tuhlaajapoika. Hetken hiljaisuus. Elisa saapuu Lankhan seuraamana.)

LONGINUS:

Tuhlar onnen sun eessäs, pyhä, anteeks anoo.

ELISA (kuin heräten):

Kaunis Kuink onkaan äänes — —

LONGINUS:

Murheelt' ilomieltä ja raivolt' anteeksantoa ma opin — —

ELISA:

Alt' itkun tyrskivän mun autat taas — —

LONGINUS:

Mut tielle tomuiselle ohjata mun täytyy pyhimys.

ELISA:

Vaikk' kitalakeen tien vaivat kaikki pölypilvin kertyis sun kanssas naurain käyn.

LONGINUS:

Ah, auhdompaa sun ties on vielä: päivä paahtaa sun ja taival uuvuttaa, mut ilman mua sun kestettävä — —

ELISA (keskeyttäen):

Vailla vartes voimaa ja virvoitusta huultes mehun! — Miks näin hyljäät mun? — Tää tuomiota onko?

LONGINUS:

Kuink' onni kiertyi surman silmukaksi ja riemu maallinen sai uuden muodon, se kuule nyt: Taas kansan nostin, syöksin päin nieleväistä veljessodan koiraa, irt' inhon sisälmykset rinnastani revellä tahdoin, tuomiolle saattaa nää kaikki petturit ja sun. Niin tein ma. Mut äkin aivojeni liekki löi ja tuulten tohinassa huusi mulle: Pelasta kansa, poikaas kantavainen pelasta kuolemalta! Pysähdy! Pelasta sielus! — Silloin vaiensin ma temmellyksen tuon ja hengelläni tuhosta riistin kansan onnen. — Kansan ja sinun eessäs uskollisna kaadun, sun poikas syntyväisen eessä.

ELISA:

Kansaa ei auta kuolemas — mun kanssain pakoon!

LONGINUS:

Mit' aioin hyvää kansalle, mut täyttää mit' en ma jaksanut, sen seppelöin nyt kuolemalla tällä.

ELISA:

Minut surmaa!

LONGINUS:

Samalla kuolemalla sinut saatan vioista veren puhdistuksen tielle. Suruja lientäväinen äitiys sua lohduttakoon.

ELISA:

Yksin autiossa tääll' elämässä taivaltaa — — en kestä, tää liikaa on!

LONGINUS:

Vuoks sankarperinnön sa tänne jäät — jäät oman sielus vuoks, jok' uhristansa palkaks hekumaa ja ruumist' anoi, mutta sittenkin ol' ihanainen. Autuaammaks vielä oot ylenevä, armas!

ELISA (epätoivoisena):

Voimas alla on riemukasta tuskakin. Mut armas, se jättää mun.

LONGINUS:

Sun Lankha kauvas vie. Päin päivännousua te taivaltakaa, siks kunnes Lankhan kotomaille saatte. Kaikk' kärsi matkan vaivat, siunaus mun huuliltain sun eelläs lentäköön. — Ja sitten — — riemumielin synnytä mun poikani.

ELISA (lyyhistyneenä maahan):

Sun uhrilintus kuolee, ei jaksa siivetönnä — — kaukomaille.

LONGINUS (nostaa Elisan syliinsä):

Kun tuskan roviolta lintu lähtee, se siivet purppuraiset saa — —

ELISA:

En nää — — tiet' enhän tunne — — sokeana näin.

LONGINUS:

Päin aurinkoa lentäin sädenuolet sun silmäs näkeviksi avaa.

ELISA:

Polttaa, tuhaksi polttaa sydänalan multa tuo päivän liekki.

LONGINUS:

Sienien sankarten, se tuhkan alta itää vain.

ELISA (kohoten masennuksen alta):

Sun poikas, mun poikani — — hän onhan kaltaisesi!

LONGINUS:

Oi kaunihimpi! Seppel syntyissään jo häll' on päässä, yksin lentäväisen on haukan voima siivissänsä, sitten — —

ELISA:

Hän pyhimykset kaikki voittaa.

LONGINUS:

Ilman veristä miekkaa maata hallitsee. Kuin päivä kukkivalle maalle on, kuin ilmain tuoksu, jota hengittää, niin luonnollista riemu maallinen on sankarille sille.

ELISA (auringon valon levitessä kaikkialle):

Käske mua, sun voimallasi lähden, muuten ei mua auta jalka — —.

(Vaipuu Longinuksen syliin.)

LONGINUS:

Poikas tähden lähde. —

ELISA (kuin kirkastuneena toistaen, irtautuen Longinuksesta):

Sun poikas tähden lähden — —

LONGINUS (riemukkaasti):

Onnellinen oot armas sinä — — onnellinen minä: elossa uskollinen olla saat ja kuolemassa minä. Rauhan saimme ja sielun kokonaisen vihdoinkin näin eri teitä, armas. Peitellä ei tarvis lempeämme enää — —

ELISA:

Verta ei enää vuodattaa — —

LONGINUS:

Vain synnyttää tuon tulevaisen onnen kaunis poika —

ELISA:

Hän äitiparan kauan kärsineen sun vierellesi hautaa, armas — —

LONGINUS:

Hän — hän itseänsä jakamatta, kulkee ja kaikki voittaa, mit en minä voinut.

ELISA:

Hän murehemme kyynelutareista kaikk' ihanimmat riemun mehut juo — jos jaksan vain — ma yksin taivaltaa.

(Aikoo lähteä, mutta horjahtaa taaksepäin Longinuksen puoleen.)

LONGINUS

Oi, riemun tulevaisen tähden jaksa.

ELISA (kääntyy, kietoutuu intohimoiseen syleilyyn):

Sun rintas auki avaa, voima suo mun sieltä juoda!

LONGINUS:

Henkeni ma avaan. Sa tiedä: kuolon riemukkaan suot mulle, jos kyynelistä hymyät nyt mulle, ja astut ylväin hartehin.

ELISAA (kuin kirkastunutta voimaa keräten):

Ma sulle voin riemun suoda vieläkin — — mik' armo, mik' autuus mulle paljon rikkoneelle, rakastavalle — — Voimas ylhäisen nyt jäntereisiin sain!

LONGINUS: Oi, hertas nainen, sun heikkoutes ihanuutta on ja jumaluutta voimas kaunis.

ELISA (kirkkaan voimakkaasti):

Lähden ja tulkoon kärsimys.

(Nostaa kätensä kreikkalaiseen tervehdykseen.)

LONGINUS (nostaa korkealle käsivartensa):

Ja tulkoon kuolo, on riemu meillä!

(Elisa pääportaita pois, Lankha seuraa.)

LONGINUS (syöksyy kaiteen luo, painautuu voimattomana sitä vastaan):

Nyt tulkaa, oon kyllin heikko — —

(Taurus tuo vartioiksi sotilaat, joista pari tulee oikealta näkyviin, ja rientää edelleen palatsiin. Longinus etenee keskinäyttämölle.)

KÄTYRI (tullen esiin oikealta):

Messias, oot heikko — — Kas, huules kuivuu hampaattoman lailla ja poskiluiltas putoo liha. Pelkäät? Sun kasvois karva katukoiran malliin likaisen keltainen on pelvon vuoks. — Täss' oisi vaivaisapu hengenlähtöön; tikari, kaunis muisto lemmityltä ja arvolt' aivan historiallinen. (Longinus ottaa vastaan tikarin sisäisesti poissaolevana.) Ket' auttaa kuolemasi? Alkuliejuun vain painut näin ja mulle maailman sa vaivakseni jätät. Sana lausu, ma tuonne kiemurran ja käskyn vien, ett' alkaa riita taas. Kas joukon kesken ois kuolokin noin niinkuin juhlallista!

(Longinus vastaa vain torjuvalla liikkeellä. Zenobia, prinssi ja Taurus palatsista.)

Athenodorus (legioonalaisille):

Hei, miekkamiehet, kuolon kuja tehkää, min kautta messias saa taivaltaa päin kitaa leijonain.

ZENOBIA: Niin, messias, ken meist' on heikko nyt. Sun kaunis vaimos lie missä rämpii lantein matalin, tienvarteen orjapojan synnyttää koht' isävainajalle. Miss' on riemus, oi riemu kaikkien. Miss' onnes on, sa onni maallinen. Nyt taivaist' asti sit' etsimähän käy, sielt' ehkä löydät — —

ATHENODORUS:

Sähinä säiläin, räikky piinaavainen miest' ohjatkoon.

ZENOBIA:

Ken meist' on heikko nyt — Sa vastaa, saarnaa suulla marttyyrin.

LONGINUS:

Peto ihminen — sun kaltaisesi.

ZENOBIA (yhä raivostuen):

Lähde! Saat alles muulin takkukarvaisen ja hoippupolven, ratsus selkään nouse.

LONGINUS:

Ajatus, viime kerran ilmi lennä ja heille näytä, mik' on autuus mulla: Mit' tein, mit' olin, siitä riemuitsen, sen murheist' ihanista, ihmehistä ja touhust' elämän, mik' unelmilta pois seppellehvät riisti kaunehimmat, mut onnen ihanaisen rintaan siitti — — Jää riemujano mun, jää sydän tänne! Se palaa yhä rinnass' armahan ja verta purppuraista kierrättää — se siittää, synnyttää. — Viel' elät onni sa onni maallinen, sa murheen sisar.

ZENOBIA (keskeyttäen, vihlovalla ivalla):

Lihallas piinatulla, kurja mies sa meille ostat jatkon elämään. Tää riemu selvää on. Mut onni sun? Miss' on se nyt?

LONGINUS (ylevästi):

Sun sieluus alhaiseen nyt paina totuus, jonka selväks sain — —

ATHENODORUS (riipaisten takaapäin Longinuksen harteilta viitan):

Taas sanaratsuin laukkaa messias! Jo lähde!

LONGINUS:

Tää on riemu maallinen: Elosi matkatiellä, ihmislapsi, syleile ainett' ihanaa ja maata kuin lemmittyä rintaas vasten paina, syleile hengelläsi, luojan lailla. Mut joka hetki riemuin ole valmis pois heittämään tää onni ainehen ja kuolla taida.

ATHENODORUS:

Matkaan, mars! Pois viekää!

LONGINUS:

Oi, virvaliekkiprinssi, tyhjää pala, sua säälin, pienen pieni vihamies. (Astuu askeleen lähteäkseen.) Kätyri liejuinen, nyt eellä astu, sull' onhan halu suureks tulla, voittaa. Oi kanssain lähde, kuollaan rinnattain, niin tuska maailman ja riita lakkaa.

KÄTYRI:

Kas, perillist' ei mulla, täytyy elää, pojaltas syntyvältä virkaa pyytää.

LONGINUS:

Hän nauramalla voittaa sun kuin minä sun kärsimällä voitan, kehno mies. — Vain viime lahjas kiitost' ansaitsee.

(Lähtee. Hetken hiljaisuus.)

ATHENODORUS (legioonalaisille):

Hei, kilvet hirviöiksi sarvekkaiksi, kumu kammon kauhistakoon riemun miestä.

(Kuuluu kilpien synnyttämää melua. Myös Zenobia syöksyy kaiteen luo. Äkkiä hiljaisuus.)

ZENOBIA:

Te lyökää, lyökää!

ATHENODORUS:

Säilin viiltäkää!

ZENOBIA:

Oi, miehet urhokkaat, pois sääli, pois!

ATHENODORUS:

Hän seisahtuu — Pois, häkkiin työntäkää. Hän kääntyy tännepäin — —

ZENOBIA:

Pois, nopsempaan!

(Huudahtaa vihasta ja kääntyy näyttämölle.)

ATHENODORUS:

Löi rintaan tikarin!

ZENOBIA (kuin muistellen):

Löi rintaan tikarin.

TAURUS (rientää oikealta, antaa käskyn ylinnä seisovalle sotilaalle):

Mies, riennä vankilaan ja Nimrod surmaa. (Zenobia ja Athenodorus neuvottomiksi.) Koht' on taas auki raikas taistotie!

ZENOBIA (kauhistuen):

Mit' aiotkaan — —?

TAURUS

Pääll' ostan messiaan ma armon Caesarilta. Luottamuksen saan ruumiill' ukkoparan, preetorarvon saan kukkuraksi, kun sun poikinesi lyön kahleisiin, kaks oivaa kaunistusta, kun tarjoon riemusaattoon Caesarin. Saan idän legioonat valtahani ja maita marssin, maita valloitan. — Pois tieltä naiset, prinssit raihnahat, uus alkaa aika, kalske kalpojen.

(Zenobia vetää poikansa luoksensa ja painautuu kauhuissaan taka-alalle.)

KÄTYRI:

Tai sekasorto, murha, pimeys, ja mulle riemu, kaiken hävitys.

Väliverho.