Part 8

-- Se on vale, että minä olen bolsheviki! Minä en ole mikään. Kaikki sellaiset kysymykset ovat minulle vastenmielisiä, ehdottomasti vastenmielisiä. Taivaat ja maat käännetään nurin, huudetaan sinne ja huudetaan tänne ja tapetaan toisiansa -- vain tyhjän vuoksi. Toisarvoisia kysymyksiä kaikki tyynni! Minä sanon, että ne ovat toisen luokan kysymyksiä. Yhteiskunnalliset uudistukset ja kumoukset, politiikka ja taktiikka -- luuletteko niiden meitä auttavan? Mahdetaan tarvita sellaistakin, niinkuin vaihdetaan alushousuja. Ei vain ole pidettävä siitä niin paljon melua. Mutta antakaa meille uusi uskonto, pelastakaa meidän kurja ja rikkonainen niin sanottu sydämemme. Sillä se onneton sairas raukka meissä, se saa kuitenkin aina maksaa kaikki...

Hän jatkoi rauhallisemmin:

-- Sehän se juuri on niin surullista, että me kaikki olemme vain repaleisia kortteja vanhassa pakassa, joka on niin kavalasti sekoitettu, ettei siitä koskaan saa selvää. Esimerkiksi tämä saatanallinen sota. Sekä valkoiset että punaiset nimittävät sitä vapaustaisteluksi. Ja se on tylsämielinen, joka ei huomaa, että sen sanan takana molemmilla puolilla on sama tyhmä ja kaunis totuus. En puhu punikkien johtajalurjuksista, vaan niistä onnettomista lampaista, jotka uhraavat elämänsä. Eihän se ole tärkeää, minkä puolesta taistelemme, vaan se mihin itse uskoo. Ja sentähden minä sanon: veljiä me olemme samassa kirouksessa, sekä punikit että me. Kaikki me taistelemme turhan vuoksi tässä maailmassa ja kaikki kutsumme sitä vapaustaisteluksi. Mutta tahdotteko nyt kuulla, mitä vapaustaistelu merkitsee minulle mieskohtaisesti? Se merkitsee ensiksikin, että olen menettänyt kaiken sen vähän, mitä minulla oli tässä elämässä. Miksi? Tahdotteko kuulla, miltä minusta tuntuu? Otaksukaamme siis, että me voitamme sodan. Jonakuna päivänä me marssimme väsyneinä ja repaleisina Helsinkiin, s.o. ne meistä, jotka eivät jää tielle. Silloin pannaan tietysti toimeen suurenmoinen paraati. Ja joka parvekkeella seisoo lihavia pörssijuutalaisia, jotka äkkiä ovat ryömineet esiin kuin rotat reijistään. Ne syytävät kukkia meidän päällemme ja huutavat kurkkunsa käheiksi orjuuden palauttamisen kunniaksi. Suomi, Suomi, huutavat ne, -- talonpoikaisarmeija ja vapauden kevät. Sitten ne katsovat kelloaan ja rientävät pörssiin. Mutta täällä metsissä ... niin no...

-- Turhaa puhetta kaikki tyynni, lisäsi hän. Aivan hyödytön näkökanta. Ryypätkää.

Nyt puhui Luutnantti:

-- En voi ymmärtää, että olisi muuta katsantokantaa kuin yksi ainoa: että me vapautamme Suomen.

-- Saatat olla oikeassa, sanoi kapteeni hitaasti, ja minä kadehdin sinua. Mutta kun on hajonnut palasiksi, ei enää ole helppo koota itseään tuohon selvyyteen. Olen väsynyt, ja koko teurastus inhottaa minua. Kaikki haisee minusta vereltä, koko maailma haisee -- -- --

Ikkunassa räsähti. Kynttilä taittui ja putosi sähisten lattialle; pamaus tuli luodin jälestä. Punikeillakin oli oma Lehtisensä.

Onni kuuli, kuinka ovi lyötiin auki ja upseerit syöksyivät ulos. Hän tarttui kivääriinsä -- mutta ei, mitä se häneen enää kuului! Hän pisti peukalot korviinsa ja piilottautui olkiin. Kuitenkin hän kuuli, kuinka uusi luoti tunkeutui sihisten sisään seinän läpi; se ajoi hänet ylös, hän konttasi nelinryömin porstuaan ja aukaisi oven raolleen.

Ulkona puiden välissä pamahti jonkun kerran, sitten tuli hiljaista. Kaikki oli ohi. Joku ääni huusi läheltä: Sanitäärit hoi, tännepäin! Ja hetken kuluttua tuli lääkäri.

Sillä portaiden edessä kapteeni Karr makasi lumessa suorana selällään. Hän oli saanut luodin sydämeensä, eikä siinä ollut mitään tekemistä. Pistooli oli pudonnut hänen ojennetusta oikeasta kädestään; se tutkittiin, mutta huomattiin, että makasiini oli melkein tyhjä. Pimeyden ja runsaan verenvuodon vuoksi ei myöskään voitu päättää, olivatko takin reiän reunat ehkä kärventyneet. Kahdella miehellä oli täysi työ nostaessaan jättiläisruumiin paareille, jotka notkahtivat sen raskaasta painosta. Sitten he kantoivat pois kuolleen.

IX.

Kantajien askeleet ja paarien narina olivat jo kauan sitten hävinneet lumeen; ei enää kuulunut yhtään laukausta, oli aivan hiljaista. Pöydälle kaatunut viini vain tippui pisaroina lattialle, hitaasti mutta säännöllisin väliajoin: ti ta, ti ta.

Pisaroissa oli kaksi eri ääntä, toinen hienompi, toinen karkeampi.

Onni Kalpa seisoi ja kuunteli, kuinka pisarat tippuivat pimeässä. Hän ajatteli:

-- Joka pisaralta kuolee joku yössä. En voi nähdä mitään, sillä on niin pimeä, mutta minä tiedän kyllä miten se tapahtuu. Pisara valuu reunaan ja riippuu siinä hetkisen. Se ei vielä ole valmis, mutta se tulee yhä kypsemmäksi ja raskaammaksi, kunnes se menettää otteen ja putoaa. Kun se on valmis, se putoaa... Täytyyköhän kaikkien ihmistenkin, jotka putoavat, olla jollain tavalla valmiita? Kapteeni oli kyllä. Mutta kaikki muut -- niin, kukapa tietäisi, kun ei kukaan ole heiltä kysynyt. Ja jos tarkalleen tuntee, että itse jo kuuluu valmiisiin, saako silloin heti pudota?

Hän meni ikkunaan ja jatkoi ajatustaan:

-- Tässä seisoo nyt Onni Kalpa ja sanoo olevansa niin valmis, kuin miksi hän koskaan voi tulla. Samaa sanoi kapteenikin ja sai panoksensa. Saanko minäkin omani, jos vähän odotan?

Hän pullisti rintaansa ikkunaa ja mustaa yötä vastaan, ummisti silmänsä ja kuunteli. Mutta mitään ei tapahtunut. Pisarat tippuivat pöydältä hitaasti ja yksitoikkoisesti kuten ennenkin, ja ruudun pyöreästä luodinreijästä puhalsi ohuesti häntä kohti. Siinä kaikki.

Nyt kuului kulkua kovettuneessa lumessa. Muutamia miehiä marssi aivan tuvannurkan ohi; oli vahdinvaihto. Ei näkynyt mitään muuta kuin palavan savukkeen hehku, joka kulki juovana puiden väliin ja hävisi töminän mukana. Mutta tuntui kuin olisivat miehet herättäneet metsän. Heidän jälessään alkoi ulkona puhaltaa ja suhista, ja ruudun reikä rupesi viheltämään, nostaen ja laskien ääntään tuulenpuuskia myöten.

Onnia värisytti ja hän vetäytyi taas sisemmälle tupaan. Hän huomasi samalla, että pimein osa yötä jo mahtoi olla ohi, pöydällä olevien pullojen mustat kaulat alkoivat häämöttää. Tuolla tyhjällä tuolilla oli istunut kapteeni, joka nyt makasi kuolleena kellarissa. Noin hän oli puhuessaan nojannut kyynärvarttansa pöytään, ja surullisen näköinen hän oli ollut. Onni oli jatkuvasti näkevinään hänet siinä istumassa, vaikkakin hänen iso ruumiinsa ikäänkuin oli muuttunut ilmaksi ja harmaaksi pimeydeksi. Ja hän sanoi kapteenille: hyvä ihminen sinä kai kyllä olit, mutta Iisakki-enolta otit hengen.

Se juuri oli niin omituista: kapteeni oli tappanut Iisakki-enon, ja kumminkin hän oli hyvä ihminen. Minkätähden hän siis teki sen?

Onni Kalvan aivoissa kiersi puoliselviä ajatusjaksoja sodasta ja sen välttämättömyydestä, mutta ne päätyivät kaikki hänen omaantuntoonsa ja kuohuttivat sen sairaaksi. Sillä hän sanoi itselleen: jos kerran kapteeni oli hyvä ihminen, ja jos minä olisin puhunut hänen kanssaan, ennenkuin se tapahtui... Niin, _jos_ minä olisin puhunut...

Joku ääni hänen sisässään ajoi häntä pari kertaa ympäri tupaa; se huusi: liian myöhään! Sitten hän hoiperteli peräkamariin ja heittäytyi oljille. Hän vajosi sellaiseen horrokseen, joka tulee silloin, kun ei yksikään ajatus enää jaksa ajatella.

Portailta tömähti askeleita, ovi avautui. Luutnantti palasi vartiopaikalta. Hän astui sisään, hapuroi liedelle ja pani kätensä tuhkaan, joka vielä henki vanhaa haurasta lämpöä, mikä ehkä kuitenkin oli vain mielikuvitusta. Katseensa hän piti ikkunaan päin käännettynä, jonka äärestä hyljätyn pöydän hävitys yhä enemmän alkoi näkyä aamun harmaassa sarastuksessa. Pisarat olivat jo lakanneet tippumasta. Mutta peräkamarissa liikahti joku, oljissa rapisi kuin olisi nukkuva kääntynyt.

-- Kuka siellä? kysyi Luutnantti.

Kukaan ei vastannut. Hän meni kynnykselle ja huusi kamarin pimeään:

-- Kuka siellä?

Oljissa rapisi kovemmin. Pieni hämärä olento nousi pystyyn ja astui ovea kohti.

-- Minä täällä vain olen, sanoi ääni, joka tuskin kuului ihmisen ääneltä. Mutta Luutnantti tunsi sen.

-- Sinäkö se olet! Miksi makaat täällä yksinäsi?

Onni ei vastannut. Hän tarttui molemmilla käsillään ovenpieleen ja seisoi hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän luhistui nyyhkytyksiin, jotka tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Joka nyyhkytyksestä hän vajosi yhä alemmaksi pitkin ovenpieltä, kunnes hän makasi kynnyksellä Luutnantin jalkain juuressa.

Silloin Luutnantti otti hänet syliinsä kuin lapsen, kantoi hänet tupaan ja istuutui hänen kanssaan uuninvieruspenkille. Poika itki niin rajusti hänen takinhihaansa vastaan, että hän tunsi käsivarren kostuvan sen sisässä. Hän istui hetkisen ääneti antaen pahimman mennä ohi. Sitten hän sanoi:

-- Kyllä sinusta taas mies tulee, pikku Kalpa. Mutta kerro nyt minulle kaikki.

Ja Onni tunnusti kaiken. Töytäyksittäin ja sekavasti hän sai sen sanotuksi, mutta monista murto-osista tuli lopuksi kuitenkin käsitettävä kokonaisuus. Hän kertoi kodistaan ja isästään, jonka tattarisilmäinen ryssä oli tappanut, vihasta, jota hän yksikseen kantoi kotonansa, kunnes se ajoi hänet sotaan. Hän tunnusti kostonajatuksensa ja salaiset laskelmansa eikä vaiennut edes etsinnästään suurissa metsissä. -- Sen vuoksi minä silloinkin juoksin erilleni komppaniasta, sanoi hän. Viimeiseksi hän tuli Iisakki-enon kuolemaan, ja silloin hänen taas oli vaikea puhua. -- Sillä tietäkää, Luutnantti, etten minä sen jälkeen enää ymmärrä mitään, en enää käsitä, mikä on oikein ja mikä väärin, enkä tiedä sitäkään, oliko oikein, että läksin sotaan isän vuoksi, niin että kyllä kai Luutnantti ymmärtää, ettei minun laitani ole hyvä.

Jos Onni oli takertunut toivomaan ihmeitten tekijää, joka parantaisi parantumattoman, ei hän omalta kannaltaan aivan pettynyt. Luutnantti ei pettänyt häntä. Hän uhrasi sen yön lyhyen unen istuakseen itkevä poikaressu polvellaan. Oikeastaan hän auttoikin vertaistaan. Itse hän oli nuori ja köyhä kirjaltaja, ja kotiseutunsa kansansankariksi hän oli tullut vain voimakkaan sydämensä ansiosta.

-- Pikku Kalpa, sanoi hän, ymmärrän kyllä, että sinulla on ollut vaikeampaa kuin useimmilla muilla. Tässä sodassa tapahtuu hirveitä asioita, enkä minä kehoita sinua unohtamaan Iisakki-enoa. Mutta kehoitan sinua tulemaan mieheksi jälleen, pikku Kalpa. Ja saat nähdä, että vielä tuletkin siksi, kunhan me molemmat vain autamme toisiamme.

-- Ei minua enää haluta tapella, sai Onni sanotuksi.

-- Ei sinun enää pidäkään tapella niinkuin ennen. Laskusi ja muut sellaiset voit rauhassa jättää sikseen. Sinun ei ole taisteltava omaksi hyväksesi, vaan isänmaan puolesta. Sillä katsos, kaiken tämän kurjuuden kautta me kuitenkin kuljemme kohti suurta päämäärää. Kohti isänmaamme vapautusta. Ja mitä luulet kaikkien meidän surujemme, kaikkien niiden ihmishenkien, jotka nyt tuhoutuvat, merkitsevän sen asian rinnalla. Se on suurta työtä, pikku Kalpa. Ja siinä työssä pitää sinun olla mukana.

Hän vaikeni hetkiseksi ja katsoi miettivästi ikkunaan, joka ei vielä jaksanut laskea sisään mitään valoksi nimitettävää. Sitten hän kysyi:

-- Oletko milloinkaan ollut ulapalla pimeässä ja nähnyt majakan?

-- En, vastasi Onni vähän hämmästyen, en ole matkustanut laivassa yöllä. Mutta kyllähän minä tiedän, että majakat valaisevat väylää laivoille, ja olen nähnyt ryssien valonheittäjänkin.

-- Hyvä, sitten tiedät myös, miten voimakkaasti se valaisee. Sellaista valoa tarvitsee merenkulkija ollessaan aaltoisella ulapalla näkymättömien karien keskessä. Silloin hän tietää väylän eikä välitä mistään muusta kuin valosta, jonka mukaan hän ohjaa kulkunsa. Luulen sinun nyt tuntevan jotakuinkin samoin kuin purjehtija, joka kyntää pimeää merta eikä löydä sitä valoa, jota hän etsii. Mutta minä vakuutan sinulle, että se valo kuitenkin on olemassa. Suomen on päästävä vapaaksi! -- se päämäärä loistaa, pikku Kalpa. Siinä kaikki mitä tarvitsemme tietää, jotta kurssi olisi meille selvä.

Luutnantti pysähtyi taas ja kuunteli. Poika itki yhä lyhyin väliajoin, mutta nyyhkytyksiin oli tullut lohdullisempi ääni, ne eivät enää kuuluneet niin epätoivoisilta kuin äsken. Nyt itku oli kuin sadetta, joka lankeaa kylvön jälkeen. Ja hän jatkoi kylvöään:

-- Ei pidä vihata niin paljon, ei ryssiä eikä muita, mutta pitää sensijaan rakastaa isänmaata sitä enemmän. Oletko milloinkaan ollut maalla kesällä, täällä metsien ja järvien keskessä?

-- Olen kyllä, kun olin pieni, kahdeksan vuotta vanha.

-- Mitä teit sinä kesänä?

-- Muistan joskus veistäneeni pillejä. Pajunoksista.

-- Sittenpä sanon sinulle erään asian. Eivät edes ne pillin pahaset olleet oikein sinun omiasi. Sillä oksat, joista ne veistit, kasvoivat maasta, joka oli riistetty meiltä. Mikään ei ollut meidän omaamme siihen aikaan. Ei maa, jolla kuljimme, eivät järvet, joilla sousimme, eivät puut eivätkä pellot meidän ympärillämme, eivät ihmiset, joiden kanssa puhelimme, eikä leipä, jota söimme. Sillä kaikki ne yhteisesti muodostavat isänmaan, eikä isänmaa ollut meidän. Mutta nyt juuri me otamme sen takaisin.

-- Mutta, keskeytti Onni arvelevasti, jos kaikki tuo taas tulee omaksemme, niin en kuitenkaan oikein usko, että se missään tapauksessa voi tulla minun omakseni. Muistan, että kerran kävin metsässä kirves mukanani ja kaasin yhden koivun. Silloin tuli eräs lihava herra ja huusi, että puut olivat hänen, ja usutti koiran kimppuuni. Minusta ikäänkuin tuntuu, ettei olisi toisin sittenkään. Vai mitä Luutnantti?

-- Sitä asiaa en tarkoin tiedä. Mutta sen vain tiedän, että kun Suomi on vapaa, voi täällä taas asua onnellisia ihmisiä, ja onnelliset ihmiset ovat hyviä. Heidän ei tarvitse kiusata toisiansa kuten me teemme. Ei paljon merkitse, mitä kukin omistaa, sillä itse isänmaan he kaikki omistavat yhteisesti. Sen minä vain tiedän, että kun tämä on ohi, niin missäpäin maata kulkenetkin, joka paikassa voit iloisena katsella kaikkea hyvää ja kaunista sekä sanoa: se on osaltansa minunkin ansiotani. Ja jos ei sinua silloin enää ole olemassa, ei sinua unohdeta. Kun ihmiset muistelevat meitä, sanovat he: Suomella oli poikia, ja yksi heistä oli Onni Kalpa. Vielä sadan vuoden perästä astuu talonpoika kesäisenä aamuna tupansa portaille, ja kun hän auringonpaisteessa katselee peltojaan, niin muistaa hän itselleen kerrotun, etteivät ne pellot isoisän aikana yhtä riemuisasti kasvaneet, kun ryssä maassa raivosi. Silloin hän paljastaa päänsä ja sanoo: Suomella oli poikia... Ja vaikkei hän muistakaan meidän nimiämme, niin kiittää hän sinuakin, pikku Kalpa.

Luutnantti vaikeni. Onni Kalpa oli nukahtanut, puoleksi hänen polvellaan, puoleksi penkillä. Luodin reikä ikkunassa vihelsi hiljaa. Kalpea päivä lankesi jo tupaan ja valaisi pojan laihat ja likaiset kasvot, joissa oli juovia kyynelten jäliltä. Luutnantti istui ja katsoi riutuneisiin piirteisiin, ja hänen silmiinsä tuli kaunis hohde.

Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä, sen hän ymmärsi, ja nelitoistavuotias sielukin tarvitsi aikansa. Mutta pojan kiusatun pyöreän pään ympärillä säteili kuitenkin kuin palautuvaa rohkeutta. Luutnantti tiesi, että isänmaa oli saamaisillaan takaisin kadotetun lapsen.

X.

Verinen marssi etelään oli jo täydessä käynnissä. Yötä päivää kaikui töminä sulavilla mailla. Raskaita sotilasjunia vyöryi puhkuen jälessä; miehet lauloivat tupruavan savun alla, joka lensi valkoisena tervehdyksenä yli ohivilahtavien kylien. He lauloivat ja heistä tuntui, että korskuva savupiippukin huusi iloaan aurinkoiselle taivaalle; myös höyrypilli vihelsi alinomaa samaa kimakkaa säveltä: etelään, etelään! Lakkaamatta kulku kasvoi vahvuudessa ja laajuudessa; harvat joukot imivät itseensä uusia voimia vapautetuista kylistä, paisuivat ja tihenivät, ja lumivyöryn tavoin harmaa väki laskeutui alas pohjoisesta. Ahdistava paikoillaanpysyminen ja sala-ammunta olivat lopussa; nyt vihdoinkin alkoi täysi tosi, sanottiin. Tunnettiin taas joka hetki, että oli sydän rinnassa, vasemmalla puolella. Miehet katsoivat toisiansa lämpimästi silmiin, heittivät kiväärin olalleen ja lähtivät matkaan.

Ulommaisilla linjoilla tapeltiin yhtämittaa. Länsi-Suomen halki työntyi töytäyksittäin palava vyöhyke, joka jätti savuavaa hävitystä jälkeensä. Melu ja räjähdykset kaikuivat sieltä kuulakkoina maaliskuunöinä peninkulmien päähän hiljaisille seuduille, jotka vielä olivat synkkiä ja sairaita, hautoen mielessään, mitä heille itselleen eilen oli tapahtunut. Silloin tällöin leimahti taivaalle kirkas liekki, valaisten reuhtovien olentojen sekamelskaa. Ja perästä tulevia joukkoja vastaan kärysi kirpeä palaneen haju ja tuijotti nokisia tiilirunkoja.

Mahtavaa kansantulvaa pohjoisesta puhkoi alinomainen virta päinvastaiseen suuntaan, vaikkakin äänetön ja piilotettu. Se juoksi kymmenissä uomissa tulilinjoilta sitomatupiin ja sairashuoneisiin ja täytti ne haavoittuneilla ja kuolevilla. Yhtämittaa kitisi lepattavilla vaatteilla peitettyjä rekiä piloilleajetuilla teillä, lakkaamatta höyrysi pieniä kiireellisiä junanpätkiä, kuljettaen pois kuormittain loppuunkäytettyjä ihmisruumiita. Kylissä tytöt sitoivat katajaseppeleitä, nikkarit höyläsivät päivät päästään honkakirstuja, maalarit piirsivät nimen toisensa jälkeen kapeisiin valkoisiin puuristeihin. Joka sunnuntai seisoi mustia pappeja virsikirjoineen ja lapioineen avointen hautojen ääressä; hartaasti putosivat lapiolliset, vaimot itkivät hiljaa ja niistivät kasvonsa punaisiksi kevättuulessa. Nukkavieru kansakoulunopettaja astui laihana luodulle kummulle ja antoi valonsa loistaa lohtua ylevin sanoin. Mitä haudoilla sanottiinkin, aina oli sama sisältö puheissa, jotka milloin olivat koruttoman kauniita, milloin hieman kömpelöitä:

Koskaan tyynemmin et lepää, synnyinmaa, kuin sun poikais uhrikuolon jälkeen puolestasi, synnyinmaa!

Mutta kaiken tuskan ja ahdistuksen yllä lepäsi kirkas kevättaivas, katsoen hämmästyneen sinisilmäisenä alas ennen niin hiljaiseen Suomeen. --

Tässä suurien asioiden järjestetyssä kulussa marssi mukana pieni Onni Kalpakin. Milloin hän ajoi jonkun matkan junassa, milloin tallusti muutamia peninkulmia joukkojen keskessä, mutta aina hän teki niinkuin Luutnanttikin. He pitivät yhtä, he kaksi. Onni ei ylimalkaan voinut ajatella, että he milloinkaan eroaisivat.

Hän oli taas tullut puhtaammaksi kasvoiltaan ja suoremmaksi selästään. Hän ei milloinkaan hymyillyt, ja harvoin hän puhui muuta kuin jonkun välttämättömän sanan, mutta Luutnantti huomasi, että hänen mielensä päivä päivältä yhä parani. Tuotti hänelle omalaatuista iloa tänä suurena, mutta kiihkeänä aikana tuhlata koko epäajanmukainen, oikeudentuntoinen hellyytensä tälle pienistä pienimmälle. Sitäpaitsi se ei ollutkaan niin yksipuolista ottamista ja antamista, kuin olisi voinut luulla. Onni kai tiesi, että voimakkaasta miehestä hänen rinnallaan oli lähtöisin koko se salainen terveys, jonka hän hitaasti tunsi virtaavan kiusattuun ruumiiseensa; mutta tuskin hän aavisti, että hän itsekin kaikessa heikkoudessaan oli voimanlähde tälle miehelle. Niinä päivinä täytti Luutnantin, niinkuin kaikki muutkin, yksi ainoa ajatus: murtaa ja tappaa. Hän tiesi sen olevan vain keino, eikä hän koskaan epäröinyt. Mutta juuri senvuoksi oli hyvä vaalia lähellään pientä suljettua maailmaa, joka äsken vielä oli niin sortunut ja hävitetty, mutta jossa nyt jokainen uusi päivä rakensi ja paransi. Pieninkin ystävyyden osoitus, jokainen hyvä sana, jonka sille taholle kiireessä heitti -- kaikki otettiin siellä talteen ja koottiin kulmakiviksi uuteen perustaan. Oli hyvä seurata sellaista silmiensä alla, se vahvisti uskoa tulevaisuuteen paljon enemmän kuin hän itse huomasikaan. Sillä kun Luutnantti katsoi Onniin, ajatteli hän: kaiken tuhotun voi korjata tässä maailmassa, kunhan vain joku rakastaa tuhottuja. Se ajatus kulki hänen mukanaan pitkin teitä, raikastui kevätilmassa ja kasvoi yli alkuperäisten mittojensa. Siten viime kädessä juuri Onni Kalpa täytti hänen mielensä iloisella luottamuksella: samalla tavalla kehittyy kyllä isänmaankin asia, kunhan pahin on ohi.

Onni puolestaan ajatteli myös isänmaata rämpiessään maaliskuun vetelissä suurine pieksusaappaineen, jotka jo olivat enemmän ruskeat kuin keltaiset. Ei niin, että hän yht'äkkiä olisi muuttunut tietoisesti isänmaalliseksi, se kävi yli hänen kykynsä. Yleinen innostus veti tosin hänetkin jossain määrin mukaansa ja taajensi hänen askeliensa tahtia. Mutta hän oli ollut mukana liian monissa vaiheissa, mielialoista enää hurmioituakseen. Hän oli kuulunut kuolettavasti haavoittuneisiin, vaikka koko ajan olikin ollut jalkeilla. Nyt hän asteli ajatellen isänmaataan kuten muutkin, mutta omalla tavallaan.

Hän oli itsetiedottomasti saanut kokea Luutnantin sanojen totuuden, että isänmaa on kokoonpantu suuresta joukosta erilaisia asioita, mutta tuskin kenellekään kaikista näistä asioista yhteisesti. Onni Kalvalle tuli isänmaaksi ihminen. Eikä ainoastaan niin: kaikki mitä tämä ihminen teki tai sanoi, kaikki mitä hän tahtoi tai minkä puolesta taisteli, kaikki sekin oli hänelle isänmaata. Onnin pyrkimykseksi tuli omaksua kaikki tämä, ja vähitellen se valoi hänen mieleensä uutta vakavaa levollisuutta. Sillä tiellä isänmaa tuli hänelle kaikeksi kaikessa.

Eikä hänellä muuta enää ollutkaan.

Vanhat laskunsa hän oli hyljännyt. Taistelutkin olivat kehittyneet niin verisiksi ja melskeisiksi, että olisi ollut mahdotonta pitää selvää niistä, Sensijaan hän Luutnantin kehoituksesta oli ruvennut laskemaan kaikki valloitetut kylät, joiden läpi he kulkivat. Hän teki sen aluksi puolittain kuin käskystä, puolittain jonkinlaiseksi huvikseen. Muutamassa päivässä se kuitenkin jo muuttui tavaksi, ja vihdoin tuli jotain sielusta ja sydämestäkin mukaan näihin laskuihin. Varsinkin senjälkeen kuin hän oli huomannut, että Luutnanttikin tuntui laskevan. Eräänä aamuna komppania kulki sohjoisen jään yli. Heti heidän tultuaan toiselle rannalle Luutnantti nyökkäsi hänelle päätään ja katsoi järvelle:

-- Ensi kesänä tuolla selällä soutelee vapaita ihmisiä.

Ja päivemmällä, kun he jo olivat saavuttaneet etujoukot ja lyhyen kahakan jälkeen nousseet eräälle harjanteelle, hän jälleen katsoi taakseen ja sanoi:

-- Taas otimme takaisin palasen.

Tämän jälkeen tuli heidän salaiseksi tavakseen näyttää jokaisella ajateltavalla rajakohdalla jotain ilonmerkkiä, tarkoittaen sanoa: isänmaa kasvaa. Tavallisesti he vain nyökäyttivät toisilleen: taas yksi mäki.

Pian tuli päiviä, jolloin todella sai olla iloinen jokaisesta mäestä, josta päästiin nousemaan. Vastustus kasvoi kasvamistaan, saattoi jo sattua, että valloitettiin ja menetettiin ja valloitettiin taas. Kesti kokonaisen vuorokauden pyrkiä erään harvan metsikön läpi. Komppanian vahingot olivat suuremmat kuin koskaan ennen, mutta kesken kaiken Luutnantin piti nauraa. Hänestä nimittäin näytti, että Onni Kalpa laski puita. Niin perinpohjaisesti hän jo oli ehtinyt omaksua isänmaansa.

Seuraavana aamuna Luutnantti näki hänen ensimmäistä kertaa hymyilevän. Se tapahtui, kun he ketjussa kulkivat erääseen metsänlaitaan ja kiipesivät aidan yli. Varis istui aidalla; se lähti lentoon, mutta tuskin he olivat menneet ohi, kun se jo palasi ja asettui entiselle paikalleen. Onni sattui huomaamaan tämän, osoitti aidalle ja sanoi:

-- Nyt siinä istuu vapaa varis.

Silloin hän ensimmäistä kertaa hymyili.

Taistelut kävivät yhä verisemmiksi, toinen toveri toisensa jälkeen kaatui. Armeija oli asetettu jättiläisnyrkiksi, joka hitaasti puristui kokoon ja rutisti sisäänsä suuren pesän maan sydämestä. Pian petoeläin kuristuisi. Mutta ote ei vielä ollut valmis, jänteistä rengasta ei vielä oltu suljettu.

Rivimiehet eivät siitä kuitenkaan paljon tienneet. He tiesivät ainoastaan, että ryske ja palot yltyivät, kuta lähemmäksi kaupunkia he tunkeutuivat. He tiesivät ainoastaan, että hyökkäys ja suuri kuolema olivat tulossa. Kumminkin joka mies rohkeasti pyrki eteenpäin, mutta kuin pahojen aavistusten pilvessä.

Onni pyrki eteenpäin Luutnantin rinnalla. Kuta sekasortoisemmaksi kaikki kävi muille, kuta vaikeampi heidän oli hengittää raskasta mustaa ilmaa, sitä kirkkaammaksi tuli hänen maaliskuinen taivaansa ja sitä yksinkertaisemmaksi hänen nelitoistavuotias katsantokantansa elämään ja kuolemaan.

Siten hän tuli valmiiksi toisen kerran, hiljaa ja hartaasti.

XI.