Part 6

Hän hyppi palelevilla jaloillaan ja potki niitä toisiansa vastaan, niin että saappaanvarret läiskivät. Sitten hän taas otti kiikarin ja tähysteli puiden runkojen välitse. Mutta talo seisoi yhä muuttumattomana. Mustista rikkonaisista ikkunoista laukaukset pamahtivat säännöllisinä kuten ennen; alkoi jo nähdä niiden leimahdukset tihenevässä hämärässä. Muuten oli kaikki yhtä teljettyä ja salaperäistä, ei liikahdustakaan koko talossa. Pihalla vain pari haavoittunutta kääntelihe ja ojenteli ilmaan käsivarsiaan, ja yksi säikähtynyt lehmä oli karannut navetasta ja juoksi mylvien edestakaisin portaiden ja kaivon väliä, edestakaisin. Asemassa ei voinut huomata mitään parannusta. Metsänlaidasta kartanon ympärillä paukkui unisesti ja umpimähkään kuten ennenkin, ja miehet, jotka olivat päässeet navetalle asti, makasivat väsyneinä ja neuvottomina, painautuen suojaan sen korkean kivijalan taakse. Heti kun he vain ojensivat esiin kiväärinpiipun, soi lyijyä nurkan takaa.

-- Iske rikki tuo lantaluukku, huusi kapteeni Karr eräälle aliupseerille. Käske niiden ryömiä läävään, niin pääsevät lähemmäksi. Ei siellä mitään punikkeja ole. Ja ampukaa minkä kerkiätte, tästä täytyy vähitellen jo tulla selvä!

-- Tämä on koko helvettiä, jatkoi hän vieressään seisovalle vänrikille. Miehet ja hevoset ovat väsyneitä kuin rievut, ja nyt meidän pitäisi saada nukkua, jos mieli perille huomenna. Mutta sen sijaan olemme takerruttaneet tykistön erämaahan -- ja tässä me nyt seisomme. Kaikki tuon saakelin laatikon vuoksi! Ja vaikka saisimmekin pari kanuunaa asentoihin tällaisessa maaperässä, niin mitä se auttaisi? Jos sytytämme roskan tuleen ja savuutamme sen ilmaan, niin jäämme itse ilman yösijaa. Perhanan uunit...

Paksut vanhanaikaiset uunit aiheuttivat kapteeni Karrille tämän vastoinkäymisen. Hän oli saanut käskyn oikotietä melkein asumattoman seudun läpi kuljettaa tykistönsä tärkeisiin asemiin kaakossa. Herkeämättä hän oli jo yli vuorokauden kiskonut kurjassa maaperässä, jossa raskaat tykit vajosivat aivan lähtemättömiin ja hevoset piestiin verille. Nyt hän oli enää vain puolen päivänmarssin päässä päämäärästä, kun voimat loppuivat. Juuri silloin piti hänen kohdata odottamaton vastus keskellä tätä rintamatonta erämaata, jota pikemminkin oli pidetty valkoisena kuin punaisena, mikäli siellä ollenkaan voitiin puhua ihmisistä. Oli tavattu kolme ampuvaa kartanoa, juuri ne, joihin oli aiottu yöpyä. Niissä oli harvalukuinen, mutta sitkeä punikkimiehistö. Oli kuitenkin ollut verrattain helppo vallata kaksi ensimmäistä kartanoa, mutta tämä kolmas teki tenän. Se oli pitkulainen, kokonaisen kansakoulun mittainen talonpoikaistalo ja vahva kuin mikäkin hirsilinnoitus. Mutta sen vastustusvoiman salaisuutena olivat nuo vanhat kirotut jättiläisuunit, jollainen, paitsi tuvassa, näytti komeilevan joka ainoassa huoneessakin vähän matkan päässä ikkunasta. Punikit olivat kiivenneet niiden päälle ja ampuivat pimeistä piiloistaan rikkonaisten ikkunoitten läpi, näkymättöminä ja kuulien saavuttamattomissa. Pari yritystä räjäyttää teljetty ovi käsigranaateilla oli päättynyt huonosti: heittäjät eivät ehtineet astua montakaan askelta pihaa pitkin, kun jo kaatuivat.

Nyt navetta kuitenkin alkoi syytää lyijyä suoraan pihamaan yli. Läävään oli saatu kuularuisku ja muutamia miehiä lantaluukun kautta.

Vihdoin työntyi seiväs ja sen nenässä valkoinen riepu ulos eräästä ikkunasta; ammunta harveni ja lakkasi vähitellen kokonaan. Tuli yht'äkkiä niin hiljaista, että saattoi kuulla lukon vingahtavan, kun oven takana väännettiin avainta. Hullaantunut lehmä vain silloin tällöin mylvähti kaivolla, missä se silmät valkeina tuijotti ilmaan, ja pihamaalta nousi heikkoa valitusta.

Ovi aukeni raolleen, mutta epäröiden ja ilman että ketään näkyi. Kapteeni Karr lähetti neuvottelijan.

Mies läheni jo portaita. Silloin pamahti laukaus porstuasta, ja hän kaatui suulleen lumeen. Heti paikalla alkoi pauke uudestaan, ovi nykäistiin kiinni ja riepuseiväs vedettiin sisään ikkunasta.

Kapteeni Karr pui nyrkkiä. -- Naapuritalon vangit tänne, komensi hän. Emme enää voi tuhlata väkeä. --

* * * * *

Onni Kalvalle se ei ollut mikään onnellinen päivä. Keltaisissa pieksusaappaissa ei ollut mitään vauhtia; vastoin tapojaan ja pohjimmaista luonnettaan hän ei edes ollut mennyt navetalle kuten kaikki muut rohkeimmat. Hän makasi vain piilossa metsänreunassa vähän matkan päässä kapteenista. Joskus hän umpimähkään lähetti luodin johonkuhun noista mustista ikkunanreijistä, jotka tuijottivat kuin pahat silmät valkeanharmaaseen lumihämärään. Paras oli ampua silloin, kun pimeydestäkin leimahti, ja pitää punavalkoinen juova varmana maalina. Mutta hän huomasi aina myöhästyvänsä; leimahdus oli jo sammunut ja vain pettävä musta aukko oli enää ammottamassa. Sitäpaitsi matka oli aivan liian pitkä, sen hän kyllä tiesi.

Nyt kun heidän neuvottelijansa oli ammuttu, kiihtyi valkoisten tuli äärimmilleen, ja läävästä alkoi toinenkin kuularuisku äkäisesti rätistä. Myöskin Onni taajensi vähän laukauksiaan, mutta ainoastaan näön vuoksi, kun kaikki muutkin tekivät niin. Hän tunsi itsekin, ettei hänellä tänään ollut mitään vakavaa halua pitää puoliaan. Väsyksiin asti raastettu hän oli kuten kaikki muutkin, mutta se ei ollut ainoa syy -- syitä oli syvemmälläkin. Tuntui kuin se varjo, jonka hän muutamia päiviä sitten oli nähnyt ikkunassa, se joka lamautti hänen kätensä, jälleen olisi näyttäytynyt. Hän ei tosin nähnyt sitä missään, mutta se ikäänkuin oli kaikkialla; se piileskeli pihan hämärässä ja täytti niin tuskallisesti ilman hänen ympärillään. Se leijaili kuin hirveä synkkä lintu metsän yllä, se lankesi aivan hänen päänsä päälle ja katsoi häneen. Laskeutuiko se alas nyt, asettuiko hänen selkäänsä ja iskikö kyntensä hänen niskaansa? Mitä se tahtoi, mistä se tuli, tämä hirviö? Hän tunsi selkäänsä palelevan, mutta otsa valui hikeä lakkaamatta, ja yhä rajumpi tuska rutisti hänet kokoon ja painoi maata vasten. Hän pelkäsi tänään, toisen kerran kivääriin tartuttuaan. Vai oliko hän sairas? Vaivoin hän sai ammutuksi muutamia kurjia, epävarmoja laukauksia.

Se riippui jollakin tavalla ympäröivästä hämärästä ja noista ammottavista, mustista ikkunoista, jotka kaikki tyynni ikäänkuin tuijottivat juuri häneen, vaatien häneltä jotakin. Hän pelkäsi niitä. Ja niistä ammutut laukaukset kuuluivat niin omituisen kolkoilta ja tarkoittavilta, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet sanoa hänelle jotakin. Hän pelkäsi niitäkin, ne eivät olleet kuin tavalliset laukaukset.

Nyt tuotiin vangit naapuripihasta. Ne asetettiin riviin metsänreunaan, ja kapteeni meni pistooli kädessä heidän luokseen.

-- Joka ei tottele, ammutaan, selitti hän heti.

Senjälkeen hän kääntyi ensimmäisen puoleen rivissä. Se oli pitkä, rääsyinen työmies, surullista, kuihtunutta tyyppiä, jonka kasvot eivät ilmaisseet muuta kuin keltaisenkalvasta, harminsekaista uupumusta. -- Omituista, kuinka hän sentään muistutti jotakin, tuntui Onnista.

-- Teidän on särjettävä tuon talon ovi käsigranaateilla, käski kapteeni. -- Menettekö?

Työmies ei vastannut mitään. Ikäänkuin ei olisi kuullutkaan. Hän katsoi maahan ja huokasi.

-- Menettekö? huusi kapteeni.

Mutta hän ei saanut vastausta. Vasta kun laukaus pamahti, kuului käheä ääni, joka tuntui kuiskaavan: "Jeesus."

Kapteeni astui ruumiin yli seuraavaa vankia kohti.

-- No, menettekö te? kysyi hän painokkaasti ja heristi pistooliaan.

-- Minä en auta lahtareita, vastasi vanki. Kapteeni Karr ampui hänetkin.

Vasta kolmas oli suostuvainen. Hän oli lyhyenläntä mies, hyvästi syötetty ja ehyesti puettu, johtaja-asemassa oleva; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat kauhusta.

-- Minä menen, minä menen ... sanoi hän.

-- Mutta tietäkää, että teillä on kymmenen kiväärinpiippua selässänne, ja jos vähänkään käännähdätte, olette kuoleman oma. Ei maksa vaivaa koettaa heittää pommeja meitä kohti. -- Kersantti pitää huolen hänestä! Mutta joutukaa.

Mies vietiin juoksumarssissa navetan taakse, siellä kersantti neuvoi häntä ja antoi hänelle kaksi voimakasta käsigranaattia. Vapisevin polvin hän juoksi nurkan ympäri. Mutta hän pääsi vain muutamia askelia pihaa myöten, kun kaatui omiensa luodin lävistämänä.

Neljäs piti taas ampua. Viides oli leveäleukainen sakilaispoika, hyvin röyhkeän näköinen. Omituista miten hänkin muistutti jotakin, tuntui Onnista.

-- Eläköön vallankumous! huusi hän ja sylkäisi kapteenia kasvoihin. Hän pullisti rintansa lävistettäväksi.

Rivi alkoi lyhetä. Mutta kuudes vanki totteli ja onnistui jossain määrin murskaamaan oven. Hän heitti liian pitkän matkan päästä, pommi räjähti portaiden edessä. Sitten hänetkin omat miehet ampuivat. Ja vastustus jatkui.

Kaksi peräkkäin oli kapteenin taas tapettava, hän pani jo kolmannen makasiinin pistooliinsa. Mutta seuraava, eräs vanha mies sanoi:

-- En osaa tuota pomminheittoa, mutta jos herra tahtoo, niin voin kyllä mennä puhumaan heidän kanssansa.

-- Hyvä on, vastasi kapteeni, menkää sanomaan niille, että jolleivät he kymmenen minuutin kuluessa antaudu, niin ammumme heidät murskaksi tykistöllä. Tai kysykää, tahtovatko ne pari sytytyspommia katon kautta ja palaa sisään kuin luteet. Kymmenen minuuttia!

Mies meni. Nostetuin käsin ilmassa huitoen hän astui askeleen kerrallaan pihan yli.

-- Minä olen punainen, minä olen punainen! kiljui hän.

Ilman että häneen ammuttiin, hän pääsi erään ikkunan alle ja esitti asiansa. Hän seisoi kotvasen ja odotti; pihassa oli taas aivan hiljaista. Senjälkeen huudettiin hänelle jotain sisästä ja hän palasi.

-- He lupaavat antautua, sanoi hän.

Punikkien voimat lienevät itse asiassa olleet lopussa. Rämisten lensi kivääri toisensa jälkeen ulos ikkunasta, ja muutamia miehiä hoiperteli kuin juopuneina portaille. Tuskin he jaksoivat pitää käsiään ylhäällä, ja surkeita he olivat katsoa -- likaisia, tylsiä ja tuhottuja.

Onni Kalvan tuska kasvoi kasvamistaan, hänen sydämensä löi yhä rajummin. Hän tuijotti oveen, josta vangit astuivat ulos. Sieltä tulivat sekä Piilonen että Hellman -- tulisiko muitakin?

Nyt horjui esiin uusi ryhmä -- ei, siitä hän ei tuntenut ketään! Sitten ei enää tuntunut muita tulevankaan; joko ne nyt loppuivat? Joko ne todellakin loppuivat!

Hän juoksi pihan poikki ja työntäytyi muutamien sotamiesten välistä ovelle. Porstuassa hän kompastui erääseen ruumiiseen, joka makasi pää melkein kynnyksellä. Se oli Kalle Mäkinen. Hän makasi kasvoillaan, suu keskellä verilätäkköä, ikäänkuin olisi juonut siitä. Hän irvisti ilkeästi, kuin olisi se ollut paloviinaa, ja näytti aivan samanlaiselta kuin sinä aamuna siellä riihellä. Varmasti juuri hän oli ampunut neuvottelijan.

-- Joko ne ovat kaikki? huudettiin jostakin.

Ja toinen ääni vastasi:

-- Vielä täällä on muutamia kuolleita ja haavoittuneita uunien päällä. Ja vinnillä on pari vanhaa kaakkia, jotka eivät tahdo jaksaa tulla alas. Hei, joutukaapas jo sieltä ylisiltä!

Nyt Onni ymmärsi mitä tapahtuisi. Hänen tarvitsi vain nähdä ensimmäisen miehen jalat, jotka hapuilivat alas ullakon pimeitä portaita, kun hän jo tiesi sen: ne olivat Iisakki-enon.

Hän nojautui hetkeksi ovenpieleen, ettei kaatuisi. Sitten hän syöksyi ulos ovesta ja kimpaisi yli pihan...

* * * * *

-- Seis, mihin sinulla on noin saakelin kiire?

Kapteeni se niin huusi, ja hän jatkoi:

-- Säästä vain voimiasi, sillä nuorimpana saat kuin saatkin vartioida vankeja tämän yön. Emme jaksa ampua niitä enää tänä iltana; nyt on nukuttava.

Onni tuli aivan lähelle.

-- Ei, kapteeni, ei! sanoi hän epätoivoissaan, -- en tahdo vahtia niitä. En tällä kertaa!

-- Annettua käskyä ei milloinkaan peruuteta, vastasi kapteeni lyhyesti. Mutta koska olet noin surkea tänä päivänä, niin saat istua sisässä niiden kanssa, ettet tarvitse palella. Ne pannaan tuohon vanhaan hökkeliin ja toinen mies ulkopuolelle. Äläkä unohda pitää tulta huoneessa, jotteivät karkaa niskaasi. Vänrikki tulee myöhemmin tarkastamaan. Eteenpäin mars ja hyvää yötä!

Oli jo pimeä. Kylmä, tähtikirkas yö levisi yli metsäisen tienoon. Kaikkialla työskenneltiin, jotta olisi päästy levolle, rakennukset puhdistettiin ja ambulanssi majoitettiin, asetettiin vahdit ja johdettiin kenttäpuhelin naapuritalosta. Vihdoin ajettiin viimeinen tykki pihaan ja riisuttiin hevoset. Tuli yhä hiljaisempaa.

Mutta kaivolla seisoi Onni Kalpa. Hän oli menossa vahtipaikkaansa, mutta jäi hetkeksi jäisen vivun nojaan. Hän painoi päänsä käsivarrelleen ja ajatteli:

-- Ei ole Suomessa niin suuria metsiä. Niissä kohtaa kyllä toisensa...

VII.

Himmeä lamppu seisoi mustuneella metallijalustallaan lattialla, sillä huoneessa ei ollut mitään pöytää. Tomuisen lasinsa läpi se siivilöi epäselvää valoa yli leveiden, puolilahojen palkkien, kunnes valo jonkun metrin päässä kohtasi seinät, harhaili yhä heikontuen ylöspäin poikki hirsien ja haihtui hämärään katon rajassa. Usein lamppu hiljaa tupsahti, ikäänkuin koi olisi lentänyt liekkiin, sillä lattianraoista veti. Liekki painui alas ja uhkasi sammua, läähätti edestakaisin moniaita kertoja ja asettui sitten taas valoisammaksi kuin ennen. Silloin näkyivät selvästi makaavat vangit, jotka tummana kasana peittivät suurimman osan lattiaa.

He nukkuivat kaikki uupunutta ja sielutonta unta, jollaista vain se nukkuu, jolle kaikki jo on yhdentekevää, paitsi se, ettei enää tarvitse nähdä, ei kuulla, ei tuntea eikä tietää mitään -- ainoastaan heittäytyä pitkälleen jonnekin, minne tahansa, ja pysyä poissa. Koko huone oli täynnä raskasta hengitystä. Myös joitakuita lievästi haavoittuneita oli paneutunut lattialle muiden sekaan nukkumaan; joskus he käännähtivät, voihkasivat kuin kuumeessa ja kopeloivat likaisia siteitään, sitten ne taas nukkuivat edelleen.

Ulkona vanhan hökkelin ympärillä oli aivan hiljaista. Vain kiihtyvä pakkanen paukkui nurkissa silloin tällöin. Ja joku suuri tähti tirkisti sisään hökkelin kahdesta matalasta ruudusta, joiden lasit näyttivät sinisenvihreiltä kylmää yötä vastaan.

Yksi ainoa vangeista ei nukkunut. Hän istui lattialla huoneen taimmaisessa nurkassa ja nojasi selkäänsä seinään. Hänen toisessa kädessään oli pahasti verettynyt side; kaikki liha hänen riutuneilta kasvoiltaan oli vajonnut uurteisiin, ja hänen silmänsä tuijottivat kuumeisen suurina tästä hävityksestä. Hän piti niitä jäykästi ja järkähtämättömästi oveen suunnattuina.

Tuolilla oven suussa istui Onni Kalpa. Kivääri hänellä oli poikkipäin polvillaan, pistin huoneeseen käännettynä, ja molemmilla kyynärpäillään hän nojasi pyssyn raskaaseen perään. Luhistunut hän oli ja hyvin kalpea; hän tuijotti toivottomasti lamppuun, ikäänkuin olisi etsinyt pelastusta jostakin, vaikka tiesikin, ettei sitä mistään löytäisi.

Pimeydestä katsovat silmät polttivat häntä kuin sulatettu lyijy. Hän olisi tahtonut paeta niitä maailman loppuun saakka, mutta ei uskaltanut hievahtaakaan, ei kääntää päätään eikä siirtää katsettaan pois lampusta. Hän istui liikahtamatta ja antoi kaiken tapahtua. Hän ei nähnyt mitään, paitsi lampun keltaisen valopiirin ja sen keskellä pienen levottoman liekin, joka imeytyi lampun sydämeen ja lepatteli välistä ja uhkasi sammua. Mutta hän tunsi, kuinka ne silmät herkeämättä lankesivat häneen ja polttivat hänen kasvojaan. Tuolta nurkan pimeydestä ne tulivat: ne nousivat kuin kaksi kiehuvaa pikilähdettä mustista reijistään ja valoivat kumpainenkin kuuman juovansa lattian poikki aivan häntä kohti. Nyt ne liukuivat hänen poskensa yli ja pyrkivät otsalle, nyt ne syrjästä tunkeutuivat hänen silmiinsä... Hän paleli ja hikoili tuskasta. Mutta hän istui liikahtamatta ja antoi kaiken tapahtua. Hän ei voinut muuta.

Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut puhua, selittää, puolustautua! Sillä ei äiti mitään ollut sanonut, sen hän kyllä tiesi. Muuten eivät nuo silmät olisi katsoneet häneen, niinkuin ne katsoivat; ne eivät ollenkaan olisi täällä nyt, eikä tätä kauheutta olisi tullut. Ja oliko hän tehnyt mitään pahaa? Hän kärsi niin hirveästi, että olisi ollut valmis tunnustamaan kuinka mahdottoman syyn tahansa, ainoastaan saadakseen jotain järkeä tähän kaikkeen, voidakseen kädellään tarttua johonkin juureen ja sanoa: tässä se nyt on, tästä on koko kurjuus johtunut. Se olisi helpottanut paljon. Mutta hän ei saattanut riistää itseltään kaikkea kalleintaan. Eikö hän kulkenut isän teitä, vaikkei ollutkaan aavistanut, että ne tiet johtaisivat tänne? Ei, hän ei voinut havaita mitään syytä itsessään. Hän ei ymmärtänyt mitään, ainoastaan että oli kauheaa niinkuin oli.

Kaiken tämän hän olisi tahtonut sanoa. Ja hän olisi tahtonut heittäytyä Iisakki-enon jalkoihin ja pyytää häneltä anteeksi jotakin, mitä hän ei ollut tehnyt, sanoa hänelle jotain armeliaasta Jumalasta, johon hän ei uskonut. Mutta hän tunsi, ettei hän voinut liikahtaa eikä puhua sanaakaan, ja sitä paitsi hän tiesi, että kaikki sellainen jo oli myöhäistä. Iisakki-eno olisi vain kääntänyt päänsä pois, sen sanoivat hänen silmänsä.

Lampun valo heikkeni yhä. Liekki kutistui sydämeen ja rupesi riutumaan nopein keltaisin räpäyksin. Öljy oli loppumaisillaan.

Onni ajatteli:

-- Kotona oli vain yksi ainoa ihminen, josta pidin. Ja nyt me taas istumme samassa tuvassa, mutta meillä ei juuri ole hauska yhdessä... Yhden ainoan kanssa saatoin siellä puhua, mutta nyt en saata puhua hänenkään kanssaan...

Hän istui ja katsoi lampun liekin sammumista, ja hänestä tuntui, että kaikki järki maailmasta sammui sen mukana.

Nyt liekki leimahti viimeisen kerran eikä enää palannut. Mutta hän ei liikahtanutkaan kaataakseen lamppuun uutta öljyä sangosta, joka seisoi lattialla hänen vieressään. Hän oli odottanut pimeyttä vapauttajaksi, oli toivonut, etteivät silmät nurkasta asti jaksaisi tunkeutua sen lävitse eivätkä polttaa häntä kuten ennen.

Hetkisen hän istui hiljaa. Hän huomasi epätoivokseen, että ulkoa tuleva tähtien loiste oli paljon voimakkaampi kuin hän oli luullut, nyt kun kaikki muu valo oli poissa.

Sitten hän käänsi hitaasti päätään. --

Ei, silmät olivat jälellä. Ne hehkuivat yhä hirveämmin tässä valkoisessa valaistuksessa, kuopat niiden ympärillä olivat yhä mustemmat. Kuin kaksi harmaaksi palanutta kekälettä ne hehkuivat nurkastaan, täynnä surua ja kirousta. Ne olivat aivan kuin sammuneet, mutta hehkuivat kuitenkin.

Hän käänsi päänsä nopeasti takaisin, kuin olisi saanut iskun poskeensa. Mutta oli kuin olisi tämä ainoa liike saattanut hänet ymmärtämään, ettei hän ollut halvautunut. Hän nousi seisomaan, otti kiväärin käteensä ja kompuroi porstuaan. Hän avasi hiljaa oven ja astui ulos portaille.

Kirkas yö uhkui pakkasta ja tähtien loistetta, ja hän henkäisi syvään. Hän tunsi, kuinka kylmä ilma hiveli rauhoittavasti hänen ruumistaan, joka oli kuuma ja märkä tuskanhiestä. Hän olisi tahtonut paeta kauas valkeuksiin ja piilottautua jonnekin lumeen tai tähtiin eikä enää koskaan tietää mitään.

Silloin hän huomasi toisen vahtisotilaan jalkojensa juuressa. Hän istui alimmalla portaalla ja nukkui. Hänen päänsä oli vajonnut syvälle lampaannahkaturkkiin, ja huomasi kyllä, ettei hän hetimiten aikonut herätä.

-- Nukutko sinä? sanoi Onni hiljaa. Ja kun hän ei saanut mitään vastausta, hän kysyi toisen ja kolmannen kerran yhä kovemmin:

-- Nukutko sinä?

Hän ei edelleenkään saanut mitään vastausta. Mutta heti kun hän oli sanonut tämän, hän kysyi itseltään: Miksi minä näin teen? Minunhan tietysti pitäisi herättää hänet. Mitä minä oikeastaan tahdon?

Hän meni hitaasti takaisin tupaan, mutta jätti oven raolleen. Hän istuutui tuolilleen kuten ennenkin, mutta hänen silmänsä harhailivat pimeyden läpi porstuaan katsoakseen oven raon valkoista juovaa. Hänen päässään sihisi ja myllersi. Joukko puoliselviä ajatuksia tunkeili siellä: ne syntyivät ja löivät toisensa kuoliaiksi, ennenkuin ainoakaan oli ehtinyt kehittyä päätökseksi. Yhden asian hän vain tiesi: hän olisi mielellään antanut henkensä, jos Iisakki-eno vain saisi pitää omansa.

Oliko hän sanonut jotain, oliko hän huutanut? Hän istui kuin houreissa, hän ei tiennyt mitään, mutta hänestä tuntui kuin olisi hänen oman äänensä kaiku soinut korvissa. Vai oliko hän vain _ajatellut_ sitä?

Hän säpsähti. Kaukaa nurkasta nousi hitaasti ääni, kuului kuin olisi se tullut haudasta:

-- Jos aiot pyytää minua pakenemaan, niin voit säästää vaivasi. Vai tuli sinusta, Onni, tuollainen. Ja isäsi kun oli niin kunnon mies...

Sen enempää ei tapahtunut. Joku vangeista käänsi kylkeään, kolahutti saappaankannallaan lattiaan ja voihkaisi unissaan. Joku toinen mutisi jotakin, sylkäisi ja kirosi; sitten oli taas hiljaista kuten ennen.

Onni ymmärsi, että nyt oli ainoa mahdollinen hetki puhua ja puolustautua. Mutta hän ei saanut mitään sanotuksi. Nurkasta tuijottavat silmät polttivat poroksi jokaisen sanaparan, jota hän tavoitteli; oli kuin olisivat ne edeltäpäin tunteneet ne kaikki ja sanoneet: Tuon voit pitää itsessäsi, ei se minua auta. Minä kiroan sinut.

Pitkä tuokio kului. Hän huomasi, ettei hän voinut tehdä mitään, ainoastaan antaa kaiken tapahtua. Hän nousi vaivaloisesti, meni ulos ja herätti vahdin. Sitten hän taas tuli sisään, sulki oven jälestään ja istuutui entiselle paikalleen.

Tunti tunnin perästä kului.

Onni Kalpa istui liikahtamatta tuolillaan ovensuussa, kivääri poikkipäin polvillaan ja kyynärpäät nojassa pyssyn raskasta perää vastaan. Hän tunsi, kuinka silmät herkeämättä tuijottivat häneen ja kiusasivat hikeä hänen ruumiistaan, mutta kasvonsa hän piti seinään päin käännettyinä.

Vihdoin tähdet alkoivat kalveta, pimeys harmaantui vähitellen sarastukseksi. Pihalta alkoi kuulua ääniä ja askeleita, lyhyitä käskyjä huudettiin ja juostiin portaissa, ja yksi tykki lisää ajoi kolisten naapuritalosta.

Kului vielä hetkinen, sitten vänrikki avasi oven. Kohta senjälkeen tuli kapteeni itse nopein askelin. Hän näytti synkältä ja kiusaantuneelta kuten tavallista.

Osa vangeista nukkui vielä. Toiset nousivat istualleen ja katsoivat tylsästi ja synkästi jääkäripukuihin.

-- Ylös kaikki! komensi kapteeni ja polki jalkaa.

Vangit nousivat hitaasti. Jotkut heistä haukottelivat, venyttelivät ja raapivat päätään.

Kapteeni toimitti lyhyen kuulustelun, jonka tulokset supistuivat muutamiin arvottomiin tietoihin ja vastaajien keskinäisiin syytöksiin. Sitten hän julisti kuolemantuomion.

Joukosta nousi tyytymätön murina. Suuremman mielenliikutuksen merkkejä tuskin huomasi; useimmat seisoivat kuten ennenkin päät riipuksissa ja tuijottivat tylsästi pörröisen tukan takaa. Ainoastaan yksi mies jossain keskellä joukkoa rupesi itkien valittamaan.

-- Yksi haavoittuneista pääsee vapaaksi, jatkoi kapteeni ja etsi katseellaan jotakuta joukosta.

Onni Kalpa oli vähällä kiljaista, sillä kapteeni osoitti eno Iisakkia.

-- Tuo vanha lurjus sopii, sanoi hän. Näen, että käsivartenne on aika lailla haavoittunut. Saatte palata punaisten puolelle, minä annan paperit. Sanokaa niille terveisiä, että joka ainoa kerta, kun joku neuvottelijamme ammutaan, otetaan heti koko sakki hengiltä. On vastattava toisistaan.

Iisakki-eno rykäsi.

-- En minä taida lähteä mihinkään, sanoi hän.

-- Kuten tahdotte, vastasi kapteeni.

Onni pujahti pihalle. Hän istuutui kaivon kannelle ja itki. --

Pian kuului raskas ja hidas töminä. Se painui navetalle päin ja hävisi lumeen. Seis! kuului komento läävän takaa.

Hän katsoi ylös. Hevosia valjastettiin paraillaan tykkien eteen, piha oli täynnä väkeä, sälyt selässä. Mutta läävän takana korkean kivijalan edessä vangit seisoivat ryhmässä ja odottivat. Jotkut sotilaat alkoivat asetella heitä riviin. Rivin keskeltä häämötti Iisakki-eno.

-- Vapaaehtoisia, viistoista miestä! huusi kapteeni pihaan.

Joku ääni kaivon läheltä sanoi:

-- Hei, Kalpa, etkö mene ampumaan?

Mutta Onni Kalpa ei kuullut. Hän oli alkanut juosta metsää kohti, hän pujahti lumisten puiden väliin ja hävisi. Hän juoksi kuin henkensä edestä, mutta ei tiennyt minne; hän tahtoi vain pois sieltä, jottei näkisi eikä kuulisi. Hän törmäsi runkoihin ja kompastui juuriin, risuiset oksat repivät hänen kasvojaan. Hän ei pysähtynyt, hänen täytyi ehtiä pakoon -- kauas, kauas hiljaiseen valkeuteen. Mutta kun yhteislaukaus kajahti talosta päin, hän suistui suulleen lumeen.

Eräät sotilaat olivat nähneet sen. Yksi heistä seurasi jälkiä ja löysi hänet. Hän makasi pää syvällä lumessa ja huusi.