Part 4
Oo -- hoh, oo -- hoh ... kaikui nukkuvien miesten hengityksen raskas tahti. Mutta siinä marssissa ei ollut mitään yhtenäistä rytmiä; se hajosi johdosta kilpaileviksi ryhmiksi, jotka vetivät yhtä köyttä jonkun hetken, mutta menivät sitten taas hajalle ahdistellen toisiansa, kunnes kaikki oli sekaisin.
Onni makasi selällään oljissa ja ajatteli.
-- Minkätähden meidän pitää maata täällä, ajatteli hän, vaikka Luutnantti varmasti on jossain tappelemassa. Ja hän sanoi kumminkin, että minä olen täysi mies ja kelpaan minkälaiseen sotaan tahansa. Totta kai hän sen asian ymmärtää, kun on sotinut Saksassa ilmalaivoilla ja kuudenkymmenen tuuman kanuunoilla ja osaa mitä tahtoo. Mutta täytyy totella päällystöä, sanoi hän, ja nyt on päällystö sanonut, että minun on jäätävä tänne ainakin viikoksi harjoittelemaan. Ei siis muu auttane kuin totella. Pojan on annettava kasvaa vähän, sanoivat herrat, jotka kirjoittivat minut rulliin. Piru vieköön, ja kuitenkin olen ottanut hengiltä kolme ja puoli ryssää. Yhdestä en ole aivan varma -- _saattoihan_ se olla toisenkin kuula, kun niitä tuli niin monelta taholta. Mutta kaksi ja puoli ainakin...
Hän sulki silmänsä. Heti hän taas makasi vatsallaan aivan Luutnantin takana ja painautui lujasti Oulun jäiseen katukivitykseen, ilman vinkuessa ja rappauksen sinkoillessa seiniltä. Heitä oli kulkenut katua alas kokonainen joukkue, mutta silloin räiskähti ensimmäisen nurkan takaa. Siinä he sitten makasivat maahan puristautuneina kuin ladotut silakat eivätkä päässeet edes eivätkä takaisin. Lyijyä aivan tuiskusi heitä vastaan, ja ettei kaikki mennyt heidän lakkiensa yli, sen kuuli kyllä äänekkäistä voihkauksista taempana ryhmässä. Eteenpäin! Syöksyyn! huusi Luutnantti. Mutta kukaan ei totellut. Se olisi ollut samaa kuin syöstä suoraan helvettiin. Silloin se tapahtui. Luutnantti syöksyi pystyyn yksin ja alkoi hyppiä edestakaisin kadun poikki. Hän huitoi ilmaa nyrkeillään, luodit soivat hänen ympärillään ja vaatekaistaleita lenteli univormusta. Katsokaa! huusi hän, -- katsokaa pojat, ei se pure! Eteenpäin! Eläköön!... Silloin kaikki nousivat ja alkoivat huutaa kuin paholaiset, ja eteenpäin he hyökkäsivät jok'ikinen. Paitsi jotkut, jotka yhä jäivät makaamaan. Mutta he eivät enää voineet juosta eivätkä huutaa.
Kiidettiin kilvan. Nurkassa juostiin kumoon kaksi pakenevaa kuularuiskua, ja siinä juuri hän työnsi pistimensä yhteen pörröiseen ryssään, joka pyrki pakoon kuin jänis. Ilkeää se oli ... hyi! ... kun ruumis mätkähti mahalleen kivääri mastona selässä; ilkeää oli vetää ulos verinen terä. Mutta niin käy, kun joutuu tekemisiin Valdemar Kalvan pojan kanssa.
Kiidettiin eteenpäin, Luutnantti etunenässä. Palavien talojen savu löi heitä kasvoihin ja ärsytti rykimään kesken juoksun. Päätäpahkaa pitkin katuja pakenivat punikit ja ryssät sekaisin; välistä he seisahtuivat, kääntyivät päin ja ampuivat sekä hävisivät portteihin. Mutta Luutnantin pitkä pistooli tavoitti monta.
Eteenpäin yhä kiidettiin. Onni lähti erään suurikasvuisen ryssän jälkeen, joka meni jotta helmat hulmusi. Mutta ryssä hävisi erääseen porttikäytävään, ja Onni puikahti perästä. Ryssä oli jo toisella puolella pihaa, hänen sinellinsä lepatti juuri erään uuden holvin suulla. Onni syöksyi sinne ja juoksi ja juoksi. Silloin hän äkkiä huomasi juosseensa ulos koko kaupungista, hän juoksi avointa tietä, jota valkoiset puut reunustivat. Mitä -- hänhän juoksi Oikotielle päin!
-- Nyt näet unta, sanoi hän ääneen itsellensä.
Mutta hameryssä pakeni yhä hänen edellään. Hän juoksi minkä jaksoi, punainen pistin sojossa, verta tippui lumeen. Välimatka ei kuitenkaan lyhentynyt. Tuntui suorastaan, ettei hän päässyt paikaltaan, juoksipa miten tahansa. Ei tämä kävele, minun täytyy ampua, ajatteli hän. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen voidakseen tähdätä paremmin.
Mutta silloin ryssäkin seisahtui ja kääntyi päin. Ei se mikään ryssä ollutkaan, vaan Kalle Mäkinen, ja hän näytti kieltään ja sylkäisi. Sitten hän sytytti paperossin ja pisti kätensä rauhallisesti housuntaskuihin.
-- Etkö tunne! huusi -- Onni. Minä ammun sinut, ammun kun ammunkin! Muistatko riihimäen ja pistimesi...
Mutta kun laukaus pamahti, hän huomasi ampuneensa tyhjää. Sensijaan hän taas näki ryssän, joka hävisi siihen tiiliseen taloon, jossa he ennen asuivat, juuri heidän portaisiinsa. Onni riensi perästä. Korkealta ryssä kurotti päätään kaidepuun yli ja nyökytti hänelle. Silloin hän näki, että se oli se tattari, murhaaja.
-- Sinäkö se oletkin! huusi Onni. Kerran ennen lensit alas näitä portaita ja samaa tietä pääset nytkin, mutta kuolla sinun ensin pitää. Vai luuletko etten tiedä, että sinä sen patruunan panit...
Mutta ylös ehdittyään hän huomasi, etteivät ne olleetkaan heidän portaansa. Ne portaathan ne olivat kaukana kaupungilla, joissa hän istui joulu-yönä. Ja raskas rautaovi sulki tien. Ahaa, ryssä on varmasti piilottautunut savupiippuun, ajatteli hän. Mutta minäpä menen jälestä... Hän työnsi pistimen kärjen ovilevyjen rakoon ja väänsi. Mutta pistin katkesi ja verinen kärki jäi kiilaksi rakoon. Silloin hän iski perällä levyyn, niin että koko talo jysähti. Mutta ovi kesti.
Samassa hän kuuli ryssän äänen oven takaa. Nyt se oli Annan sulhanen, sen kuuli kyllä hänen humalaisesta naurustaan. Juvasti, huusi se, juvasti, valgoinen biru! Kommunism, uraa!
-- Ovi täytyy ampua rikki, ajatteli Onni. Hän suuntasi piipun keskelle toista levyä ja laukaisi. Rämähti hirveästi.
... Hän kavahti oljista istualleen. Oliko hän tosiaankin vain unissaan kuullut sen pamauksen, sehän soi korvissa vielä nytkin? Silloin hän huomasi puolipimeässä, että moni nukkuvista miehistä oli noussut istumaan niinkuin hänkin ja katsoi ympärilleen unenpöpperössä. Kysyvä mumina kulki kautta salin: Mitä nyt taas?
Yksi suurista ovista avautui hetkeksi, ja valojuovassa, joka tunkeutui sisään, hän näki miten kalkintomua satoi käytävän katosta. Asia ei ollut sen vaarallisempi, kuin että taas joku tottumaton vahti oli peukaloinut kiväärinsä lukkoa, kunnes luoti lensi lakeen. Miehet kirosivat ja heittäytyivät takaisin oljilleen. Sitten oli jälleen aivan hiljaista.
Mutta Onni ei saanut unta. Loiottuaan hetkisen ja totutettuaan silmänsä puolipimeään hän huomasi, ettei hänen lähin naapurinsakaan nukkunut. Hän oli iso, vaaleakiharainen poika, joka siitä makuultaan vähän väliä katsoi Onniin. Kun Onni katsoi takaisin, sanoi poika:
-- Voi piru, kun on pieni.
-- Kuinkas vanha itse olet? kysyi Onni.
-- Käyn yhdeksättätoista jo. Mutta sin' et lie vasta kuin kaksitoista?
-- Kyllä minä sentään vanhempi olen. Mikä sinun nimesi on?
-- Minä olen Österbackan Edvin Jungsundista. Mutta nuku nyt, kun olet noin hento.
Onni oli suuttua. Mutta hän tunsi, ettei naapuri tarkoittanut pahaa; hän makasi ääneti kotvasen. Sitten hän sanoi:
-- Joko sinä nukut, Edvin?
-- En.
-- Sanoppas, kuinka monta ryssää tappaisit, jos ne perkeleet olisivat murhanneet isäsi?
-- Tappoivatko ne sinulta isän?
-- Tappoivat.
-- No, ehkä viisi olisi kohtuullista.
-- Mutta jos isäsi olisi ollut oikein kunnon mies, niin eikö viisi ole liian vähän? Niitä roistoja!
-- Ei pidä kirota noin kauheasti, kun ei vielä ole täysikasvuinenkaan. Mutta jos on totta, mitä sanot, että isäsi oli tavallista parempi mies, niin saattaa viisi kyllä olla liian vähän. Ei minusta kymmenenkään ole muuta kuin oikeus ja kohtuus. Kun vaan jaksaisit saada hengiltä niin monta, sillä pieni olet. En minäkään puolestani ole aikonut vähempään jättää. Minulta ne saatanan siat ryöstivät tytön...
Österbackan Edvin käänsi kylkeä eikä sanonut muuta.
Mutta Onni Kalpa makasi yhä valveilla ja punnitsi elämää ja kuolemaa oikeutensa vaa'alla. Ennen nukkumistaan hän päätti näin:
-- Kymmenen niitä pitää olla, ainakin kymmenen.
II.
Pitkä ja vaikea oli Onni Kalvalle harjoitusviikko, mutta vihdoin tuli se iloinen päivä, jolloin sotilasjuna poikain laulun raikuessa lähti kaupungista. Asemalla puhallettiin torvimusiikkia ja junasta vastattiin reippain sävelin, eläköön-huudot raikuivat, ja pitkin radan vartta vilkkuivat kyynelien kastelemat nenäliinat, sotilaat kiskaisivat kukitetun sarkalakin päästänsä ja heiluttivat sitä riemuiten ilmassa. Runsaimmin koristeltuihin kuului pikku mies pitkissä pieksusaappaissaan, hänellä oli kukkia sekä lakissa että rinnan täydeltä. Se vahvisti yhä hänen luottamustaan ja kannusti häntä kuvittelemaan valoisia toiveita suunnitelmilleen.
Missä vain juna pysähtyi, oli asemilla väkeä, huutoa ja laulua. Ja vaunujen silloilta laulajaryhmät vastasivat harmaiden sotamiesten keskuudesta:
-- -- -- "Koskaan, kallis synnyinmaa, sua poikies ei viime vereen puoltamatta vieras ryöstä" -- -- --
Yhä uudestaan ja alati kasvavalla ylpeydellä Onni Kalpa huomasi, että kun hän vain pisti esiin päänsä ja näyttäytyi kansalle koko pituudessaan, huudot aina kiihtyivät huippuunsa.
Mutta tuskin hän oli ehtinyt rintamalle, kun jo sai kestää kolauksen, joka oli vähällä lannistaa hänet kokonaan. Hänen miehuuteensa osoitettiin häpeällistä epäluottamusta, ja kuinka nyt kävisikään hänen suuren ajatuksensa? Hänet pantiin näet kyökkipojaksi.
Se tapahtui näin:
Toimitettiin uusien tulokkaiden katselmus, ja joku päällysmies kulki tarkastellen pitkin riviä. Viimeisenä seisoi Onni Kalpa, ja kun päällikkö ehti rivin päähän, hän pysähtyi ja iski katseensa Onniin.
-- Vai sillä tavalla, sanoi hän, kyllähän meillä on pientä väkeä tulessa ennestään, mutta tämä on jo liikaa. Ei sentään aivan imeväisiä... Tuo saa mennä patoja pesemään.
Siitä johtui, että Onni Kalpa aamusta iltaan sai käsitellä kauhoja ja luutia kiväärin asemasta. Urhoollisena ja kärsivällisesti, mutta myrtynein mielin hän seisoi kenttäkeittiön ääressä jonkun kartanon tai ladon suojassa, seisoi porisevaa puuroa hämmentämässä pyssyjen paukkuessa kilometriä kauempana. Tuon tuostakin hän kysyi varovaisesti kokeilta ja naisapureilta, eivätkö he tienneet, missäpäin Luutnantti nykyään liikkui. Mutta hän sai mitä erilaisimpia vastauksia. Yksi sanoi hänen olevan idässä, toinen lännessä, ja kolmas ei tiennyt mitään, mutta eräs lihava kokki vastasi:
-- Piru sen tietää, missä se mies milloinkin on. Se vain on varmaa, että niin se tappelee kuin karhu ja antaa selkään ryssille. Mutta ei hän liene täälläpäin, sillä täällähän ei edetä askeltakaan.
Se vastaus ei Onnia paljonkaan ilahduttanut, ja yhä kypsemmäksi kasvoi hänessä eräs päätös: hänen täytyi paeta. Kun vain saisi tietää minnepäin Luutnantti lähti...
Varhain eräänä pakkasaamuna hälyytettiin. Kaikki nukkuva miesväki, kyökkimiehistö ja hevosmiehet mukaan luettuina, komennettiin nopeasti tulilinjalle. Punaiset ahdistivat raivokkaasti, ja harva rintama uhkasi murtua. Ammusten puute vaikeutti asemaa, ja ankarasti kiellettiin ampumasta, ellei tietänyt osuvansa.
Onnikin sai kiväärin ja viisikolmatta patruunaa.
Mutta sillä kerralla hän ampui kuin turkkilainen, kun vain näki jotain häämöttävään puiden välistä. Yhtämittainen rätinä ja tykkien jyske, joka raskaina aaltoina vyöryi metsän yli, vaikutti sen, ettei hän voinut kieltää omaa kivääriänsäkään paukkumasta. Kun hän nyt vihdoinkin taas oli päässyt mukaan!
Kymmenen askeleen päässä hänen edessään lumessa makasi eräs harmaapartainen mies, joka ampui perin harvaan. Hän oli hylkeenampuja pohjoisesta saaristosta. Kun hetkeksi hiljeni, hän katsoi taakseen ja huusi Onnille:
-- Ai-ai, miten sinä tuhlaat panoksia!
Onni koetti taskuaan ja huomasi, että hänellä oli enää vain pari patruunaa jälellä. Mutta samassa punikit hyökkäsivät, ja hänen täytyi taas ampua.
Kun hyökkäys hädin tuskin oli torjuttu, tuli eräs upseeri ryömien pitkin kiireessä kaivetun juoksuhaudan pohjaa. Hän tarkasti ammusvarastot, mutta hänen oli vaikea päästä eteenpäin, sillä hänen toinen kätensä oli sidottu ja verta vuosi vahvasti.
Tultuaan vanhan hylkeenampujan kohdalle hän sanoi:
-- Tämä poika näkyy pitäneen puolensa, raatojahan on vastapäätä kokonainen kasa. Kuinka monta patruunaa olette ampunut?
-- Kaksitoista kaikkiaan.
-- Ja kuinka monen luulette sattuneen?
-- Yhdestä en ole varma. Huomasin vasta perästäpäin, että oli pudonnut lunta jyvälle. Se kiilsi niin vietävästi...
Upseeri ryömi edelleen.
-- Entäs sinä, nuori mies? Kuinka monta on jälellä?
-- Olen jo ampunut kaikki, vastasi Onni.
-- Sillä tavallako sinun mielestäsi käskyä totellaan! Eikä yhtään osumaa tietysti, vai mitä?
-- Puolikas pitäisi olla.
-- Mikä vastaus se on, senkin räkänokka?
-- Tarkoitan, että sain hengen yhdeltä tavalliselta punikilta. Tuolla se on kiven takana.
Mutta upseeri kirosi eikä kuunnellut enempää.
-- Lähin mies vasemmalta siirtyy tännemmäksi ja täyttää aukon, komensi hän. Tämä variksenpoika lähetetään takaisin.
Ja niin sai Onni häpeällisesti ryömiä tiehensä tulilinjalta. Hänet asetettiin erään kenttäkeittiön ääreen hämmentämään hernerokkaa, jota kohta piti koetettaman viedä nälkäisille ja paleleville sotilaille. Kiehuvien läskipatojen ihana haju virkisti häntä hiukan, sillä hänellä oli| itselläänkin hyvin nälkä.
Mutta hänen käydessään halkoja hakemassa tuli granaatti ja nielaisi sekä hernerokan että kenttäkeittiön ja repi takajalat eräältä hevoselta, joka seisoi pihalla.
Naisille tuli kiire muuttaa pois komppanian majapaikka ja kuljettaa syrjään haavoittuneet, sillä piha oli tykkitulen alla. Onnikin kantoi ja hääräsi nääntyäkseen.
Yöllä hän sai auttaa laupeudensisarta, joka hoiti muutamia haavoittuneita eräässä tyhjässä läävässä. Hän levitti lampaannahkoja ja olkia voihkivien miesten päälle, sillä niin oli kylmä että henki höyrysi, eikä huurrekaan tahtonut sulaa kulmakarvoista. Kuolleet hän sisaren kanssa kantoi hankeen.
Seuraavana aamuna oli asema parempi, hyökkäys ei uusiintunut. Tilanne alkoi vakaantua, mutta muonitus oli vielä sekaisin. Sotilaita palasi sinisinä vilusta, he söivät kuin sudet, ja tähteet vietiin hevosella linjoille. Onni Kalvan mittaisen miehen ei siitä syystä ollut helppo saada juuri mitään syödäkseen.
Hän makasi vatsanväänteissä seuraavan yön eikä voinut nukkua. Mutta hän oli saanut jokseenkin varman tiedon, ettei Luutnantti ollut monenkaan peninkulman päässä. Nyt siis asia oli selvä: hän lähtee sinne. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Hän oli kyllä oppinut suoriutumaan sellaisista matkoista.
Sattui kuitenkin niin, ettei hänestä tällä kertaa tarvinnutkaan tulla karkuria. Kun hän aamulla kääntyi tuvan nurkan ympäri, seisoikin Luutnantti aivan hänen edessään, ojensi kätensä ja sanoi:
-- Kas Kalvan poikaa! Vai täällä sinä olet.
-- Täällä, mutta kuinkas Luutnantti...?
-- Toin yöllä vahvistusta. Täällä taitaa olla tulista. No, mitäs pojalle kuuluu?
-- Huonoa, sanoi Onni, joka vielä piti Luutnanttia kädestä. Huonoa kuuluu. Saan vain hämmentää puuroa ja lakaista, enkä yhtään tapella.
Luutnantti hymyili ja pudisti häntä olkapäästä.
-- Vai niin hullusti sinun on käynyt. Mutta kyllä minä pidän huolen siitä, että pääset sellaisista hommista, sillä olethan sinä sentään oikea sotapoika. Ja sitten saat tulla minun aseenkantajakseni.
Onnin sarkatakki paisui ja ääni vapisi, kun hän sanoi:
-- Oikeinko adjutantiksi?
-- Oikein.
Onni kavahti komeimpaan huomioasentoonsa.
-- Kiitoksia paljon sitten, sanoi hän. Ja itsekseen hän jatkoi:
-- Jumala varjelkoon herra Luutnanttia.
III.
Suomen metsät eivät milloinkaan ole olleet kauniimpia kuin niinä kuukausina, jolloin pitkä harmaa tarkka-ampujaketju pohjoisesta pujottautui niiden läpi, puusta puuhun, kivestä kiveen. Milloinkaan eivät lumettuneet korvet ole humisseet vilppaammin ja voimistavammin eikä pohjaton taivas kaartunut kirkkaampana yli maan. --
Oli juuri sellainen päivä. Oli pakkasaamun hetki heti myöhäisen auringonnousun jälkeen.
Päivän punaisesti sarastaessa olivat tykistöt alkaneet jylhän keskustelunsa korkeilta kukkuloilta. Kuului kuin olisi jymissyt kysymyksiä ja vastauksia peninkulmaisten harjujen välillä. Ne syytivät vihaansa toisiaan vastaan yli avaran, rauhaisan metsämaan, joka korkeudesta katsottuna näytti ennenkuulumattoman kauniilta ja tuuhealta jättiläisturkikselta. Vain joku yksityinen honka siellä täällä rikkoi tasaisuutta, kohosi muita korkeammalle ja nosti punakimalteisena ilmoille lumisen latvansa. Nyt ketju luikerteli alas toiselta harjulta. Loppumattoman pitkä se oli, kyyristyneitä miehiä riitti niin kauas kuin silmä kantoi. Paikoitellen ketju oli omituisen harva, joskus se pitkiksi matkoiksi aivan katkesikin. Mutta jos aukoista oikein etsi, liikkui niissäkin pieniä levottomia pisteitä pitkin rinnettä. Niillä kohdilla kulkivat lumikaavut.
Lumi välkkyi edessä, kiväärinpiiput kimmelsivät, ja valkeana vyörynä valui ampujain ketju alas jyrkännettä, häviten metsään. Joka mies kynti sinisen vakonsa, jokainen vako johti petäjikön korean siniseen varjostoon.
Mutta korkealla ilmassa heidän päittensä yllä surisi kuin lauma äkäisiä jättiläisampiaisia. Joskus, kun oikein kova pamaus kaikui laaksossa, putosi äänettömiä lumihiutaleita puiden oksilta.
Metsän sisässä kiiruhdettiin reippaassa tahdissa eteenpäin. Valoa ja varjoa pilkahteli vuorotellen miesten jännittyneille kasvoille. Silmä siristyi kirkkaan auringonsäteen siihen sattuessa, mutta laajeni taas runkojen suojassa. Kaulat kurottuivat, etsittiin ja etsittiin.
Ei vielä oltu ammuttu yhtään laukausta. Mutta samaan hankkeeseen oli ryhdytty vastapäiselläkin harjulla heti valkoisten linjan lähdettyä liikkeelle. Kuitenkin liikuttiin siellä raskaammin ja väsyneemmin, osittain aivan hapuillen. Miesten ryhti paljasti haluttomuutta toisissa ja toisissa taas raivoa. Ei ollut kysymyksessä vastahyökkäys, ainoastaan puolustus.
Valkoisten linja oli jo ehtinyt melkein keskelle laaksoa. Siellä notkossa se joutui jäätyneeseen ja lumettuneeseen rämeikköön, joka kasvoi vain jonkun vaivaisen räkämännyn tai oli aivan avaraa. Samassa alkoi paukkua vastakkaisesta metsänlaidasta. Ilmassa soi, oksia taittui räiskyen, ja lumi tuiskahti hiirenhäntänä milloin täällä, milloin tuolla.
Valkoisten ketju sukelsi lumeen ja hävisi.
Nyt alkoi loputon ryömiminen, rätinän yhä yltyessä toisella puolella ja yksityisten laukausten jo vastatessakin. Ei ollut helppo päästä eteenpäin sinä päivänä. Sillä laakson avoimeen pohjaan auringon ja tuulen luoma hankiainen ei oikein murtunut, mutta ei kestänytkään. Vaistomainen varovaisuus ja saadut määräykset käskivät pysyttäytymään niin syvällä kuin mahdollista, ja monelle oli jo käynyt huonosti koettaessaan kavuta pinnalle. Piti sentähden leikkiä jäänsärkijää kyynärpäillä, kivääri kokkapuuna hangen reunassa. Hiki alkoi valua.
Niin jatkettiin hetkinen harvassa männikössä, mutta matka metsänlaitaan oli vielä hyvin pitkä. Eteneminen kävi yhä hitaammin väsyneeltä miehistöltä, vihollisen kuulat rupesivat osumaan yhä useammin, ja pettävä hanki teki avoimen hyökkäyksen mahdottomaksi. Kuinka Herran nimessä tämä päättyykään! ajatteli moni.
Silloin tuli käsky kierien pitkin linjaa, ryhmästä ryhmään, komppaniasta komppaniaan: Seis -- lepo -- laulua!
Ja keskellä vihollisen tulta pisti koko pitkä rintama lauluksi. Miesten raikkaat äänet kaikuivat kautta lumisen laakson ja sekoittuivat kirjavaksi kokonaisuudeksi tykinjyskeen ja käsiaseiden katkonaisen paukkinan kanssa. Jotkut miehistä kääntyivät rauhallisesti selälleen valkeissa haudoissaan, ottivat hatun hionneesta päästään ja lauloivat minkä jaksoivat kohti sinistä taivasta, jolla silloin tällöin vilahteli salamannopeita, mustia lintuja. Yhdeltä suunnalta kuului yksi laulu, toiselta taas hajanaisia tahteja jostakin muusta. Hiljaiset ja urheat körttiläiskomppaniat Etelä-Pohjanmaalta virittivät hartaan virren, kauempana kiskottiin täysin keuhkoin erästä suojeluskuntamarssia, ja vielä kauempaa taisi Maamme laulukin kajahtaa korkeuksiin. Mutta Onni Kalvan komppania veti kaikin voimin muuatta rekiviisua, joka alkaa näin:
Jos kaikki Suomen järvet viinaksi muuttuisi, -- -- --
Luutnantti, joka makasi muutaman askeleen päässä Onnista, lauloi täyttä kurkkua. Mutta hetkeksikään hän ei laskenut kiikaria silmiltään. Vasta kun laulu oli lopussa ja miehet kinastelivat siitä, mikä nyt otettaisiin, hän kääntyi taakseen ja huusi:
-- Pojat! Punikeilla on se paha vika, etteivät he osaa laulaa!
Sitten hän taas kääntyi viholliseen päin ja jatkoi silmät kiikarissa:
-- Tuolla ne vain lojuvat metsässä ja kiroilevat hampaittensa välissä. Ja sentähden me voitamme tänään. Olkaa varmat siitä, pojat!
Onni Kalpa ryömi lähemmäksi päällikköään.
-- Luutnantti, saanko kysyä yhtä asiaa?
-- No?
-- Voiko sanoa, että punikit ovat urhoollisia?
-- Voi kyllä, Onni. He ovat usein sangen urhoollisia. Mutta he ampuvat huonosti. Ja me taistelemme paremman asian puolesta. Sentähden me laulammekin.
Nyt komennettiin taas etenemään. Mutta ei enää linjassa, vaan nopeammin, ryhmittäin.
Harmaita miehiä kavahti pystyyn yksi kerrallaan, he hyppäsivät muutaman askeleen halki vinkuvan ilman ja hävisivät taas päistikkaa lumeen. Se oli sanomattoman rasittavaa. Juuri kun oli saanut kantapäänsä kinoksesta ja jännittänyt kaikki lihaksensa harppausta varten, silloin hanki aina murtui. Tosin pienet petäjät vähän peittivät vapaata näköalaa, mutta kokemus oli opettanut, että lyijysäteet erikoisen halukkaasti tunkeutuivat juuri sellaisiin suojuksiin. Avoimessa lumessa oli melkein parempi.
Kuitenkin osumat yhä tihenivät. Siellä täällä huohottava ruumis luhistui kinokseen kesken harppauksen, ja näki kyllä, ettei ainoastaan hanki murtunut.
-- Seis! komensi Luutnantti, ja käsky toistettiin miehestä mieheen koko komppanialle. -- Olemme edenneet liian pitkälle. Joka mies kaivautukoon niin syvälle lumeen kuin voi. Joukkuepäälliköt tähystävät.
Tuli äkkiä omituisen hiljaista. Taempana, missä toiset komppaniat tulivat, paukkui ja huudettiin kuten ennenkin. Mutta täällä suhahti kuulia vain harvakseen korkealta pään ylitse, ja joku yksityinen laukaus vinkui ohi vinosti takaapäin, omien puolelta. Saattoi kuulla hengästyneiden naapuriensa läähätyksen.
-- Nyt ryömimme taas eteenpäin jonkun matkan, komensi Luutnantti. Mutta varovasti. Kukaan ei saa nostaa päätään.
Ja hän lisäsi vielä huutaen:
-- Näin ryömimme vaikka Suomenlahteen asti, jos tarvitaan! Sillä eteenpäin meidän täytyy päästä, pojat!
Mutta itsekseen hän sadatteli:
-- Kirottu hankiainen, kuka sitä saattoi mäeltä nähdä! Se sahaa rikki vaatteet, eikä meillä niitä liikoja ole...
Niin tunkeuduttiin siis vähän eteenpäin taas, ja sitten tuli jälleen hetken pysähdys. Toiset olivat vielä pitkällä jälessä.
Onni Kalpa sukelsi esiin lumesta erään kiven takana aivan Luutnantin kintereillä. Kiven toisella puolella kinos kohosi korkeana aaltomaisine harjoineen, joka oli kuin jäätynyt merentyrsky. Vain aallon särmän oli helmikuun aurinko jo heloittanut hiukan tylpäksi. Tällä puolen kiveä oli maa melkein paljas. Sinne oli muodostunut avonainen tuulenkuoppa; räkämäntyjen juuret nousivat esiin ja sattuivat ryömijän kyynärpäihin kuin kovettuneet jänteet. Aurinko paistoi kirkkaana ja korkealta halki tuulettoman ilman, saattoi jo tuntea kiven huokuvan hennosti kehkeytyvää lämpöä.
Oliko jo tosiaankin niin paahteisen lämmintä, aivanhan kyynärpäät tuntuivat kosteilta?... Onni katsoi. Niissä oli suuri reikä kummassakin; toisesta tirkisti verelle raapeutunut iho. Hän katsoi Luutnantin kyynärpäitä. Sama juttu.
Mutta ei ollut koskaan ollut niin ihanaa kuin tänään! Hänestä tuntui kuin olisi kaikki ollut juhlaa. Komea oli laakso, täynnänsä sotilaita, ruutia ja kuolemaa, ja korea oli ilma.
Aivan kiven ääressä kasvoi pari länkäpetäjää, jotka punoutuivat tiukasti kiven ympärille ja nousivat sitten tuuheaksi, leveäksi päähineeksi sen laelle. Välkkyi vain ylhäällä oksissa, koko päähine näytti oikealta kristallikruunulta. Valo suorastaan säihkyi siitä. Sillä oksien lumi oli eilen sulanut, mutta jäätynyt taas yöllä, ja nyt riippui joka neulasessa kirkas jäähelmi kuin mikäkin pieni kello.
Onni ei voinut hillitä itseään. Hän kurotti toisen kätensä ja heilautti kruunun helistimiä. Ne kilisivät hauraasti, ja valon säkeniä hyppelehti ilmassa.
Samassa Luutnantti tarttui hänen käsivarteensa ja kiskaisi sen alas. -- Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, sanoi hän. Käy nyt tuohon pitkällesi minun taakseni!