Part 2

Sepä se! Ainakin minulle, Onni Kalvalle. Mutta ehkä ei muille. Ei Kalle Mäkiselle, ei äidille, ehkä ei kenellekään tutulle koko tienoolla. Ei edes Rörströmin pojille, noille häijyläisille...

Hän oli yksin ajatuksin.

Yksin, yksin, kohisivat kuumina. Vesi valui hänen kasvoilleen. Mutta oliko se vain sadetta, poltti niin ihmeellisesti?

Hän pyyhkäisi kämmenellä silmiään. Itkikö hän? Ei, vain akkaväki itki. Mutta hän, Onni Kalpa, huusi.

Helpotti huutaa kohiseviin sadekuuroihin. Hän asettui keskelle maantietä, heristi nyrkkejään ja huusi minkä jaksoi sateiseen hämärään:

Kaikki on valhetta, kirottua valhetta! Valhetta! Onni Kalvalle, mutta ei hänen äidilleen!

Nyt syntyi hänen toinen ajatuksensa. Se huusi itse äänensä kuuluville, ja sitä hautoen hän kulki sateessa edelleen.

Tänä iltana se täytyy sanoa, vielä tänä iltana! Minä olen vaiennut siitä, ja sentähden minä olen niin yksin. Mutta nyt täytyy totuuden tulla ilmi, kävi miten kävi.

Hän kääntyi kotiin päin.

Ei yhtään ihmistä ulkona. Mutta yhdistyksen talosta tulvi valoa ja musiikkia. Kun hän kulki siitä sivu, tuntui hänestä, että koko rakennuksen olisi pitänyt haljeta moisesta melusta: torvien räminästä, huudoista ja jalkojen töminästä. Ikkunaruuduissa lepattivat tanssivien varjot, mutta joissakuissa niistä varjot pysyivät hiljaa, parittain kiinteästi toisiinsa valettuina. Ei saattanut erehtyä erään lippalakin muodosta eikä irtonaisista olkalapuista.

Oliko toinen noista varjoista Anna-siskon? Sitä hän ei voinut päättää tihkuvassa pimeydessä.

* * * * *

Onni Kalpa avasi kotioven.

Hän huomasi heti, että agitaattori oli poissa. Pöydän ääressä istui äiti ja luki sanomalehteä, hän oli sytyttänyt lampun. Iisakki-eno istui piippu suussa kuten äskenkin, oli vain muuttanut toisen ikkunan ääreen.

Onni meni valuvin vaattein suoraan pöydän luo.

-- Äiti, sanoi hän, äiti...

Mutta kun äiti katsoi häneen, tarttui puhe kurkkuun.

-- Mitä sinä sateessa juoksentelet, vekara! Sensijaan että kuuntelisit ymmärtäväisen ihmisen puhetta ja oppisit jotain. Kiipeä vinnille ja hae kuivia päällesi; liotat koko tuvan. No!

Vaieten Onni nousi narisevia portaita. Mutta hän ei mennyt ullakolle asti, vaan istuutui kynnykselle. Siellä pimeässä ei kukaan häntä nähnyt. Hän hautoi jotain. Sade ropisi raskaasti pärekattoon aivan hänen päänsä päällä.

-- Yhdytkö lakkoon tiistaina? kuuli hän äidin äänen alhaalta lampunvalosta.

Ja Iisakki-eno vastasi:

-- En tiedä vielä varmaan. En oikein pidä tuosta ainaisesta lakkoilemisesta. Menen kai verstaaseen ja katson ensin, miltä siellä näyttää. Jos on tyhjää, niin on, enkä minä yksinänikään koneen ääreen asetu.

Sitten oli vähän aikaa äänetöntä, ainoastaan sanomalehti rapisi. Mutta nyt sanoi taas äiti:

-- Missähän se Annakin kuljeksii tällaisessa koiranilmassa?

Iisakki-enon ääni ei kuulunut tavalliselta, kun hän vastasi:

-- Niin, niin, olenhan minä aina sanonut, ettei hyvästi lopu. Sinun pitäisi pitää silmällä tyttöä. En voi sietää tätä yölaukkaa sen ryssän kanssa. Jok' ikinen yö sama juttu. Annas ollakaan, niin tulee äpärä taloon, sen saat vielä nähdä. Mustavillainen kasakkapenikka, ja siinä sitä sitten on häpeämistä.

Nyt äiti suuttui.

-- Ole ärsyttämättä, Iisakki! Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei hän mikään kasakka ole. Mies on siistin näköinen, ja olenhan minä sanonut, että heillä on sormuksetkin. Venäläiset ovat meidän ystäviämme, ja nousee vielä päivä, jolloin sinäkin ymmärrät heitä kiittää. Tämä on sitäpaitsi jokin kersantti, eikä sitä tiedä, mikä hänestä vielä tulee. Minä näes ajattelen tulevaisuutta, minä.

-- Mutta ryssä on aina ryssä, sanoi Iisakki-eno.

Nyt lampunvalo hävisi. Äiti meni kamariin ja paiskasi oven kiinni jälestään. Mentiin makuulle.

-- Onni, tule nukkumaan! Pöydällä on vähän ruokaa! Iisakki-eno se niin huusi alhaalta pimeästä.

Mutta Onni istui vielä hetkisen ropisevan katon alla ja odotti. Sitten hän riisui märät vaatteensa, levitti ne vinnin lattialle ja hapuili paitasillaan alas.

Iisakki-eno nukkui. Varpaillaan hän meni kamarin ovelle ja kuunteli. Äiti nukkui myös.

Hän avasi varovasti oven ja hiipi sisään. Silloin hänen paljas jalkansa sattui Annan sänkyyn, ja hän pysähtyi. Hän katsoa tuijotti sisarensa tyhjään vuoteeseen, ikkunasta lankesi siihen heikko ja surullinen valo.

Ei, ei hän voinut sitä sanoa!

Hän hiipi takaisin tupaan ja sulki oven. Hän istui kotvasen vuoteensa laidalla, sitten hän rykäisi ääneen, ensin kerran ja sitten toisen vielä äänekkäämmin. Vihdoin Iisakki-eno liikahti ja mutisi jotakin.

Silloin Onni meni hänen luokseen, kopeloi hänen kättään pimeässä, löysikin sen ja puristi sitä omituisen kovasti.

-- Hyvää yötä, eno, sanoi hän hiljaa.

III.

Syksymyöhä oli muuttumassa talveksi. Verinen marraskuun lakko oli äsken päättynyt, eivätkä ensimmäiset lumet vielä olleet ehtineet langeta murhattujen haudoille.

Varhain eräänä sunnuntai-aamuna Onni Kalpa heräsi siihen, että oli kuulevinaan jonkun kaukaa huutaneen häntä nimeltä. Samassa räiskähti kourallinen pieniä kiviä ikkunaruutuun hänen vuoteensa kohdalla.

Hän kavahti pystyyn ja katsoi ulos. Ei vielä ollut aivan valoisa, ja hierottuaan unen silmistään hän ensimmäiseksi näki paperossin tulen, joka tuikutti häntä vastaan sinisenharmaasta hämärästä. Sitten hän huomasi kahdet kasvot, jotka nyökyttelivät ikkunan alta. Rörströmin pojat siellä olivat, omituista kyllä.

Mutta portilla seisoi Kalle Mäkinen hajasäärin ja tupakka hampaissa. Hänen selässään roikkui suuri sotilaskivääri, pistin piipussa. Hän viittasi kädellään.

-- Tule ulos, sanoi hän, niin saat kerrankin ampua kunnollisella pyssyllä.

Onni hieroi uudelleen silmiänsä. Hän ei tiennyt näkikö hän oikein. Kalle ja Rörströmin pojat yhdessä! Olivatko he sopineet? Ja itse hän oli vihoissa kaikkien kolmen kanssa. Mutta nyt he seisoivat tuolla ja viittoilivat hänelle niin ystävällisesti. Ei suinkaan se vain ollut viekkautta?

Hän tuumi hetkisen. Mutta kivääri houkutteli. Hän hyppäsi housuihinsa, viskasi takin niskaansa ja hiipi hiljaa ulos. Iisakki-eno ei herännyt.

Portilla hän heti sai selityksen. Kalle otti häntä toverillisesti takinrinnuksesta ja piti seuraavan puheen:

Tämä poika on kyllä Kalle Mäkinen, sinä olet Kalvan Onni ja meidän vieressämme seisovat molemmat Rörströmin pojat. Näen että ihmettelet, ja totta helvetissä tämä kokoonpano onkin hiukan kummallinen. Mutta minäpä sanon sinulle asian laidan. Nyt on sellainen aika, että kaikkien reilujen jassien on pidettävä yhtä. Meillä on nyt tärkeämpää ajateltavaa kuin vanhat riitamme. Sentähden Kalle Mäkinen ojentaa rauhankämmenen entisille vihollisilleen ja aikoo opettaa heidät ampumaan. Sillä pian alkaa paukkua lahtarikaarteja kohti. Ja jos vielä olet käärmeissäsi siitä, että kutsuin sinua lahtarinulikaksi, niin ymmärräkin, että tein sen vain piruuttani. Kyllä minä tiedän, että olet reilu jaska ja kuulut meikäläisiin. Mutta sinun täytyy vain pitää suusi tupessa ja olla haukkumatta venäläisiä, sillä muuten sinun käy pahasti.

Hän näpäytti merkitsevästi kiväärin lukkoa, sylkäisi paperossin hampaistaan ja kiersi ruumistaan avaria housujansa nostaakseen. Sitten hän pyörähti ympäri, korjasi kiväärinhihnaa olkapäällään ja lähti maantielle. Toiset seurasivat häntä.

-- Mistä sinä sait tuon pyssyn? kysyi Onni.

-- Veljeltäni, sanoi Kalle lyhyesti. Mutta kun he kulkivat rautatien yli, lisäsi hän:

-- Näettekö tuon kirkontornin? Jos siellä nyt istuisi lahtari kuularuiskuineen, niin ei teidän ollenkaan pidä luulla, että matka on liian pitkä. Tosin hän näyttää pieneltä kuin itikka, mutta kun vain on vankka kädeltään, niin aina sen sieltä pudottaa. Tällainen pyssy ampuu kolmen kilometrin päästä kymmenen miehen läpi. Eivätkä siinä seinätkään estä.

Pojat katsoivat kaupunkiin ja tarkkasivat osoitettua kirkontornia, jonka huipun nouseva aurinko kirkasti yhä koreammaksi. Silmät selällään he tuijottivat vasten keltaista valoa, ja sekä ylpeys että aamukylmä puistatti heitä.

Mutta Kalle keskeytti:

-- Älkää siinä enää töllistelkö, meillä on nyt tärkeitä tekeillä.

Hän taputti housuntaskuaan, jossa patruunat kalisivat.

-- Joutukaa nyt! Tänään on näytettävä, mihin tässä kelvataan. Muodostamme juuri F-komppaniaa, mutta Lauri on sanonut, ettei ketään huolita mukaan joka kaatuu ensimmäisestä laukauksesta.

He kulkivat edelleen ketojen yli metsänreunaa kohti. Aamu oli huurteinen ja kirkas. Pelloilla olivat multakokkareet kovia kuin kivet, ja ohutta jäätä rapisi niiden välissä siellä täällä. Kiivettiin aidan yli, joka oli liukas ja ikäänkuin pakkasen hopeoima. Ja metsän laidassa kimmelsivät koivujen lehdettömät oksat.

-- Mihin me oikeastaan menemme? kysyi Onni.

Kalle osoitti ylempänä mäellä olevaa rakennusta.

-- Paukuttelemme tuohon Lindströmin riiheen Ja jos joku tulee häiritsemään, niin minä vain otan esille punaisen nauhani, eikä silloin itse pirukaan uskalla käydä kimppuumme. Ei ole enää kuten ennen maalimassa, jolloin piti paeta poliisia. Nyt, pojat, on toiset ajat.

He pujottelivat puiden välitse ja pysähtyivät riihen aukeamalle. Maata peittivät keltaiset oljenkorret, sitä tiheämmältä kuta lähemmäksi he tulivat riihen ovea. Sen raosta tunkeutui ulos kupo puituja tähkiä.

Onni kiskoi irti yhden korren ja alkoi pureskella sitä. Hänen oli paha olla. Hän ei laisinkaan ollut sopusoinnussa itsensä kanssa. Eikä se johtunut ainoastaan nälästä, vaan myöskin Kallen kivääristä.

Nousi sitten kysymys, kuinka ampuminen järjestettäisiin. Syntyi neuvottelu, jonka kestäessä Kalle veti esiin pullon ja pani sen kiertämään.

-- Hei pojat, ryyppy kuuluu virantekoon! Voidetta pitää olla suussa niinkuin on pyssyssäkin, silloin se sujuu. Jahka olemme ampuneet porvarit, niin juomme joka päivä että säkenöi. Tätä tavaraa kuuluu kyllä olevan heidän kellareissaan...

Hän otti kelpo kulauksen, irvisti ja maiskutteli. Rörströmin veljekset tekivät samoin, ja punainen hehku nousi heti heidän kaikkien poskillensa. Kun pullo tuli Onnin kohdalle, ähkäisi hän vielä pahemmin kuin toiset, mutta pisti kielensä tulpaksi suulle, kun nosti pohjan ilmaan. Hänellä oli ikäviä kokemuksia ja salainen lupaus takanaan.

-- Minusta me ammumme kilpaa, ehdotti nuorempi Rörströmin pojista.

-- Tueleeraamiseksi sitä sanotaan, oikaisi hänen vanhempi veljensä.

-- Emme me voi ampua toisiamme, selitti Kalle holhoojan ylemmyydellä. Kaikki menee silloin helvettiin, eikä pidä tuhlata väkeä tarpeettomasti. Kyllä meitä vielä tarvitaan. Mutta onhan meillä lakkimme, niihin voimme ampua.

Ehdotus sai yleistä kannatusta, jota vahvistettiin uusilla ryypyillä.

Sitten mentiin seinän vierustalle, työnnettiin neljä keppiä hirrenrakoon ja ripustettiin lakit riviin. Senjälkeen palattiin aidalle vähän matkan päähän.

Kalle otti housuntaskusta patruunamakasiinin ja latasi. Sitten hän taas hörppäsi pullostaan ja sytytti paperossin.

-- Nyt aloitamme, huusi hän. Piruako te minun pyssyäni töllistelette? Kyllä se pamahtaa, jahka liipaisen.

-- Mutta miten me ammumme? kysyi Onni.

-- Äärimmäinen lakki oikealla on minun, ja minä tietysti olen punakaartilainen, se on selvää kuin paloviina. Mutta kahden meistä on ruvettava lahtariksi, jotta saamme sodan.

-- Minä en rupea, huusi vanhempi Rörström. Minä olen yhtä punainen kuin Kallekin. Veljeni saa ruveta valkokaartilaiseksi.

-- Minä rupean ryssäksi, huusi tämä.

-- Mutta silloinhan me olemme samalla puolella.

-- Vaikka, mutta lahtariksi minä en rupea.

-- Rauhoittukaa, jyrisi Kalle. Joka ei tahdo, hänen ei tarvitse. Mutta minä kysyn nyt, eikö teistä kukaan tahdo tätä kertaa ampua lahtarien puolesta? Leikkiähän tämä vain on, jumaliste!

-- Minä ammun, sanoi Onni.

Hän huomasi heti sanoneensa jotain vaarallista. Kallen verestävät silmät tulivat aivan pyöreiksi ja valkeiksi kuin korskuvan hevosen, ja Rörströmin veljekset tirskuivat ilkeästi. Mutta kukaan ei sanonut mitään, kunnes Kalle asetti heidät kaikki neljä riviin aidan viereen.

-- Nyt me kukin ammumme viisi laukausta, ja minä, joka taidan tempun, lataan teille. Kukaan ei hievahdakaan, ennenkuin kaikki on valmista. Pelin pitää olla rehellistä. Valkokaartilaisella on kolme lakkia valittavanaan, ja me muut taas ajamme lyijyä tuohon lahtarirääppänään, niin että se tulee reikäiseksi kuin mummon seula.

Onnin silmissä välähti, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi ainoastaan:

-- Sepähän sitten nähdään.

Hän huomasi, että toiset arveluttavasti horjuivat, ja hänen itseluottamuksensa kasvoi yhä, kun Kalle taas otti ryypyn ja ojensi pullon puoluelaisilleen. Se palasi omistajalleen käymättä rivin toisessa päässä, missä Onni seisoi. Hän huomasi taas olevansa eristetty ja yksinään. Hän tuli yht'äkkiä omituisen levolliseksi.

Kun Kalle kohotti pyssyn, tuli hän vieläkin rauhallisemmaksi. Piippu huojui pitkässä kaaressa, ja Kalle ummisti silmänsä, ennenkuin laukaisi pahasti irvistäen. Rörströmin pojat hätkähtivät.

Sovitut viisi laukausta pamahtivat tiheään. Onni katsoi lakkiaan, mutta ei voinut huomata sen heilahtavan.

Tuli sitten veljesten vuoro. Kalle latasi ja ojensi käsi suorana kiväärin. Lämmennyt piippu höyrysi aamun koleudessa.

-- No, pojat, laskekaa nyt lahtarin reuhkaan!

Veljekset kiistelivät siitä, kumpi ensin ampuisi. Molemmat tahtoivat jäädä jälkimmäiseksi. Kalle ratkaisi riidan nuoremman tappioksi.

Onni huomasi heti hänet vaarattomaksi. Hän nojasi jalallaan aitaan, polvet notkuivat sekä pelosta että paloviinasta, ja laukaistessaan hän käänsi päänsä syrjään. Hän muisti selvästi varoituksen, ettei saanut kaatua. Kalle huomasi kyllä hänen surkeutensa, mutta aatetoveruuden vuoksi piti säästää ankaria sanoja.

Tuskin vanhempi velikään onnistui paremmin. Onni ei vielä ollut voinut huomata lakkinsa yhtään liikahtaneen.

Sitten tuli hänen vuoronsa. Hiljainen väristys kulki hänen ruumiinsa läpi, kun hän tarttui raskaaseen aseeseen. Hän oli kyllä jo kokeillut ampujana, useankin kerran, mutta ainoastaan kivääreillä, jotka olivat olleet vain leikkikaluja tähän mörssäriin verrattuina. Täytyi oikein ponnistaa saadakseen sen ojennetuksi. Mutta heti kun hän rupesi tähtäämään, tyyntyivät sekä jalat että kädet. Koko hänen koottu tahtonsa keskittyi pyssyn mustaan tähtäimeen ja suuntautui jyvän kautta maaliin riihen seinässä. Hänen täytyi onnistua, hän janosi kostoa häväistykselleen, voittoa yksinäiselle asialleen. Ensimmäisestä laukauksesta saattoi vähimmin toivoa, sen hän hyvästi ymmärsi. Sentähden hän suuntasi sen toiseen Rörströmien lakeista, tähtäsi kauan ja laukaisi.

Lakki pysy; liikkumattomana. Mutta kun hän katsoi seinään, näki hän suuren mustan reiän hirressä juuri lakin yläpuolella.

Nyt hän käänsi piipun Kallen lippalakkia kohti, joka riippui siinä niin mahtavana lihavine täytteineen. Se näytti hänestä mustalta porsaalta, ja siltä porsaalta hän nyt tahtoi puhkaista vatsan.

Hän tähtäsi tarkemmin ja laukaisi. Näkihän sen aivan selvästi -- lakki vavahti. Eikä hirressä näkynyt mitään sen ympärillä.

Nyt hän oli varma asiastaan. Seuraavat laukaukset hän laski nopeammassa tahdissa, kaikki koin samaan maaliin. Viimeistä edellisen jälkeen hänen uhrinsa vähän kääntyi, ja viimeisestä lakki suorastaan rupesi heilumaan. Sen mahtoivat Kallenkin sumuiset silmät nähdä, sillä kuuluipa hänen suunnaltaan tukahdutettu kirous.

Pojat syöksyivät kaikki seinän viereen.

Kaikki muut lakit olivat samanlaisia kuin ennenkin. Ainoastaan Kallen lakissa oli tapahtunut täydellinen muutos. Sen läpi näki taivaan monesta kohdasta, ja sisukset riippuivat ulkona.

-- Piru ja hänen opetuslapsensa! huusi Kalle. Asiahan on selvä kuin viina. Humalapäissäni olen ampunut omaan kunnialliseen lakkiini tuon lahtarirääppänän asemasta. Mutta otetaan virsi uudestaan, sanoi lukkari. Uusi kierros siis, pojat!

-- Odottakaa vähän, sanoi Onni. Minä käyn ensin riihen takana.

Hän oli saanut kokea sodan ja vatsan välisen suhteen. Mutta kyyröttäessään riihen takana hän kuuli jotain ilkeää olevan tekeillä toisella puolella. Kirouksia, riemunremahduksia ja naurua soi hiljaisessa syysilmassa, ja kaiku vastasi kalliosta. -- Vielä, vielä! rähisi Kalle puuroisella äänellään. -- Päkistä lisää vaan!

Kenelle hän huusi?

Onni palasi kiireesti. Toverit irvistivät voitonriemuisesti, ja Kalle näytti kieltään turvottuneesta naamastaan.

-- Nyt on punainen kukko käynyt munimassa lahtarin sylinteriin.

Onni meni lakkinsa luo. Se riippui siinä missä äskenkin, mutta siitä valui jotain pitkin seinää.

Hän kiskaisi sen käteensä, syöksyi Kallea kohti ja paiskasi lakin hänen silmilleen. Samassa olivat Rörströmin veljekset takaapäin hänen kimpussaan.

Kaikki neljä kierivät kiljuen jäiseen mäkeen. Kivääri kaatui rämisten seinänviereltä. Milloin he olivat sekasortoisena myttynä, milloin taas vähän erisivät, iskeäkseen yhteen heti uudestaan, myllertäväksi läjäksi jännittyneitä selkiä, huitovia käsiä ja potkivia jalkoja. Möhkäle vieri myötämäkeä sähisevänä pallona.

Onni tapasi maasta kiven ja nuiji sillä olkapäätä, joka painoi hänen rintaansa. Se oli kai nuoremman Rörströmin. Kiljunta siitä vain yltyi, mutta tilanne parani, paine helpotti ja rymy vyöryi edelleen. Silloin tuli hänen onnettomuutensa. Hän putosi takaperin kuoppaan -- vai ojako se oli? Joka tapauksessa hän menetti kaiken liikkumatilan. Samalla jonkun käsivarsi alkoi työntää häntä leuan alta -- kai vanhemman veljen. Onni koetti potkaista häntä takaraivoon, mutta turhaan, hän makasi liian kovassa puristuksessa. Ruumis painoi häntä yhä pahemmin, hän joutui yhä syvemmälle kuoppaan.

Heti senjälkeen ilmestyi Kalle kivääri kädessä. Aikoiko hän ampua? Ei, hän ryhtyy pistinhyökkäykseen. Hän kaivaa kärjen kuin naskalin Onnin reiteen. Se puhkaisee housut, ihon -- nyt se tunkeutui lihaan...

Hän huusi tuskasta ja raivosta. Kuin teräsjousi hän ponnahti pystyyn kuopasta ja sinkosi taakan rinnaltaan. Mutta silloin Kalle pudottaa pyssynperän hänen takaraivoonsa, ja hän menettää tajuntansa.

* * * * *

Myöhäissyksyn aurinko teki jo laskuaan, kun hän havaitsi ruhjotun ruumiinsa riihimäen alta. Ensin tuli heikko tajunta vain toiseen silmään; hän näki, että jossain punerti. Ruskottiko ilta-aurinko riihen kattoa, vai oliko puna hänen omassa silmässään? Puunrunkojen välissäkin oli ilma kuin silkkaa verta.

Vähitellen hän alkoi liikuttaa käsiään. Hän koetteli ja kopeloi. Hänhän se oli kumminkin. Mutta hirveästi pakotti ruumista. Päässä tuntui olevan suuri kivi, se vinkui ja vikisi koko ajan. Ja housut olivat tarttuneet johonkin kohtaan, joka poltti -- nyt hän muisti Kallen pistimen.

Hän pui nyrkkiä, puri hammasta ja nousi vaivaloisesti seisoalleen. Ei näkynyt ketään. Paljain päin ja repaleisena hän ontui kotiin päin.

IV.

Iisakki-eno laski käsivartensa katetulle joulupöydälle, katsoi lattiaan ja ryki. Epävarmasti ja miltei pyydellen hän sanoi:

-- Kyllä minusta ainakin tänä iltana pitäisi saada olla rauhassa siltä haisevalta ryssältä. Ja kyllä minä sen sanon, että jos Anna tuo sen tänne ... jos se sen tuo tänne niistä tanssiaisistaan, niin kyllä minä menen kamariin ja suljen oven jälestäni, kunnes hän on lähtenyt.

-- Olisit ennen sanonut. On nyt aika, kun asia jo on sovittu ja he voivat tulla millä hetkellä tahansa. Yksi kerta ensimmäinen, eikähän häntä voi uloskaan ajaa. Sitäpaitsi olet kyllä ahtanut itseesi sotilasruokaa viime aikoina, mutta eivät näy suolesi tietävän mitään kiitollisuudesta. Se ei ole sopivaa, se pitäisi porvarinkin ymmärtää. Ja jos minä sinut oikein tunnen, niin itse vielä pisimpään röyhkit tämäniltaistenkin kekkerien jälkeen. Niin, niin, lahjat kyllä kelpaavat, mutta antaja osoitetaan ovelle. Tiedät kyllä yhtä hyvin kuin minäkin, mistä kaikki nuo on saatu.

Äiti näytti pöytää, joka oli ruokia täynnä. Keskessä oli oikea torni venäläisiä säilykkeitä.

-- Ei ole mikään nälkäjoulu tässä talossa, lisäsi hän.

Onni Kalpa käsitti, ettei muuta voinut tehdä: hän kähmäisi lakkinsa ja takkinsa ja hiipi ulos pimeään.

Niin se joulu vietettiin...

* * * * *

Jokunen ohut lumihiutale putoili tähdettömältä taivaalta. Oliko lämmin vai kylmä? Sitä ei voinut sanoa. Hänen sydämensä jyskytti, kiihtynyt veri suhisi korvissa. Hän tunsi, kuinka se polttavana nousi ja laski aina sormenpäihin saakka. Olisipa vain ollut jotain pahaa ja vihattavaa noissa sormissa! Nyt hän olisi voinut kuristaa, juuri sinä iltana. Joulurauhan ja Vapahtajan nimeen! Amen.

Hän pusersi lumipallon ja rutisti sen rikki nyrkissään, niin että lumi räiskyi kasvoihin.

Tie oli autio. Vain kaksi humalaista sotamiestä hoiperteli rallatellen työväentalolle, josta tuuli toi kumeita bassonääniä. Kuului kuin olisi jokin hirviö mörissyt valssia kaukana pimeydessä. Toinen ryssistä oli paljain päin ja heilutti ilmassa revolveria. He kaatuilivat vuorotellen ja auttelivat pystyyn toisiansa.

Onni Kalpa riensi eteenpäin. Tuntui kuin olisivat torventöräykset sysänneet häntä selästä. Ilkeä hirviö ajoi häntä takaa pimeässä, se seurasi häntä kauheasti ulvoen ja kiidätti edelleen. Hän tunsi hiostuvansa juostessaan. Silloin kuului junan vihellys radalta ja hälvensi kauhistuksen. Ei se ääni koskaan ennen ollut kuulunut niin hyvältä ja lohdulliselta. Hyvä ja valpas ihminenhän siellä seisoi tuossa kohisevassa koneessa ja nykäisi vetimestä, juna tulee jouluyössä! Ja noissa valaistuissa vaunuissa istui paljon ihmisiä, monta hyvää ihmistä...

Hän pysähtyi. Junan jyrinä painui vähitellen kuulumattomiin, mutta torviakaan ei kuulunut enää.

Hän kulki hitaasti kaupunkiin päin. Ehkenpä hän siellä näkisi vilauksen joulusta? Ainakin oli siellä valoisampaa. Valot heijastuivat valkoiseksi kuvuksi utuiseen ilmaan ja sytyttivät matalat pilvet tuleen. Se oli kuin yhden ainoan suuren joulupöydän valoa.

Hän taajensi askeleitaan.

Joulupöytä... Ennen seisoi aina kuusi keskellä pöytää, neljä kynttilää oksilla, mutta nyt siihen oli pinottu sen ryssän läkkilaatikoita. Ja kuusen juurella oli isän iso raamattu, josta hän aina luki palasen, ennenkuin käytiin pöytään ja kynttilät sytytettiin. Se kuului asiaan, sanoi hän, niin oli joulu aloitettava.

Mutta nyt siellä kellotti ryssänlimppu raamatun vanhalla paikalla.

Ei sen puolesta että se lukeminen juuri olisi ollut hauskaa. Mutta tänä iltana hän kyllä olisi syytänyt pihalle kaikki ryssänherkut, jos kuusi ja raamattu vain olisivat olleet siinä missä ennenkin...

Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Johan hän oli keskellä kaupunkia.

Mutta ei sielläkään ollut sellaista kuin hän oli luullut. Talot näyttivät niin surullisilta, tulet sammuksissa melkein kaikkialla. Puotien suuret ikkunat mustia ja kuolleita kaikki tyynni, ei mitään ihmisiä, vain joku yksityinen, joka riensi tiehensä niska kyyryssä ja kaulus korvilla. Ei hän milloinkaan ollut nähnyt kaupunkia niin pimeänä. Eivät katulyhdyt koskaan olleet valaisseet niin yksinäisinä. Taisivat vain kurjat katulyhdyt lähettää valoa taivaalle, vaikka se etäältä näyttikin niin komealta.

Hän sai kulkea lukemattomien talojen ohi, ennenkuin näki joulukuusen latvan kimmeltävän mistään ikkunasta. Mutta silloin häntä alkoi paleltaa.

Minne hän menisi?

Hän kulki ja kulki. Aina tuntui olevan vastatuuli, mistä kulmasta hän kääntyikin. Ja tuuli kiihtyi, yltyi lumipyryksi.

Nyt hän huomasi seisovansa oman liikkeensä kohdalla. Hän tuijotti mustiin, kuolleisiin näyteikkunoihin. Mitä hänellä siinä oli tekemistä, kauppahan oli kiinni?

Kadunkulmassa ajuri nukkui istuimellaan, puoleksi lumettuneena. Laiha hevoskaakki seisoi kuin kivettynyt etujalat levällään, turpa riippui miltei maassa. Ei, nyt tuuli heilautti hevosen häntää, ja se nykäisi hiukan toista takajalkaansa.

Onni pudisti ajuria hiljaa hihasta.

-- Saanko hetkeksi ryömiä nahkasen alle? Jos joku tahtoo kyydin, lähden tieheni. Kaksi markkaa voin maksaa.

Ajuri tavoitteli unisena piiskaa. -- Mene helvettiin, pojan perkele, murisi hän.

Onni kääntyi taas jostain nurkasta. Tuulenpuuska painoi hänet seinää vastaan ja tuprutti lunta kauluksen väliin. Häntä värisytti. Muu ei auttanut, täytyi mennä sisään jonnekin.

Hän kulki katuviertä ja koetteli kädenripoja. Vihdoinkin kulmausten keskivälillä yksi antoi myötä. Hän oli porraskäytävässä.