Part 1

ONNI KALPA

Kertomus

Kirj.

JARL HEMMER

Suom. Lauri Ikonen

WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:

Alkusanat. Kun kaikki vihasivat. Isän teillä.

ALKUSANA.

Kirjallani ja sen sankarilla oli aikaisemmin toinen nimi, todellisuudesta lainattu. Se oli harhaisku, sillä kirja on ensimmäisestä rivistä viimeiseen asti pelkkää runoilua. Mutta en tahtonut olla mainitsematta, kenen nimi ja kohtalo mieltäni oli innoittanut, olisi mielestäni ollut väärin salata, kehen kirjallinen kunnianosoitukseni kohdistui.

Olen kuitenkin myöhemmin omin silmin tullut vakuutetuksi siitä, että nimeltään mainitun pojan kotiolojen kuvaus ei ollut ainoastaan täysin väärää, vaan että se myös syvästi loukkasi joitakuita henkilöitä, joiden olemassaolosta en tiennyt tätä kertomusta kirjoittaessani. Sentähden olen antanut kirjan päähenkilölle toisen nimen. Hän ei enää ole mikään määrätty henkilö niiden monien sotilaspoikien joukossa, jotka ovat kirjoittaneet kenties ihmeellisimmät ja valoisimmat lehdet synkän sotamme historiaan, mutta parhaimmassa tapauksessa hänessä voi olla jotakin yhteistä kaikkien heidän kanssansa.

Huhtikuulla 1921.

_J. H._

KUN KAIKKI VIHASIVAT.

Esinäytös.

Heinäkuu 1917 -- tammikuu 1918.

I.

-- Saakelin ampiaiset! Eikö ilmankin ollut kylliksi hapanta, kun hän taas oli toimeton? Mutta kuka sille mitään mahtoi, että rusinalaatikko sattui halkeamaan ja kaikki valui mäkeen. Olisihan varastomestarin itsensäkin pitänyt ymmärtää, ettei se laatikko...

Saakelin ampiaiset! Siinä ne nyt taas olivat korvissa.

Hän tavoitti lakillaan suurta keltaista ahdistajaa, joka äkäisesti suristen hävisi harvaan korsikkoon. Pölähti vain kuivasta maasta, kun isku siihen sattui. Surina loittoni ja katosi kuulumattomiin.

Nyt enää vain sähköllä käyvät kiviporat lauloivat yksitoikkoisen kirpeää lauluaan kauempana auringonpaisteessa. Sen laulun hän hyvin tunsi. Kiveen kiertyvän teräksen säännöllisesti ja tiheään toistuvat säräykset, tämän kovan rätinän, joka muistutti ryssien kuularuiskuja harjoituskentällä, missä suuret maalatut puu-ukot heiluivat sinne tänne. Sillä laululla oli ollut oma uljuutensa, se oli laulanut korkeasti Valdemar Kalvasta hänen voimakkaasta isästään. Kyllä hän vielä muisti sen illan, jolloin isä tuli kotiin ja kertoi, että nyt alkaisi louhinnassa uusi nuotti, kun oli saatu ensimmäinen kivipora, jota Kalpa itse tulisi hoitamaan. Seuraavana aamuna hän oli ollut katsomassa, miten isä pani kojeen käyntiin, ja sitten hän oli viikkokauden kerskaillut sekä Kallelle että muille pojille. Ja asemamiehillekin. -- Niin, niin; oli sitä lapsellinen siihen aikaan, mutta nyt jo täydet neljätoista.

Pärrr...! kaikui jyrkkien kiviseinien välistä. Sitten juna ajoi ohi kaupungista syvällä kuilussa. Se tuli loitolla vihannuudessa kiemuroiden kuin sähisevä kalkkarokäärme, kunnes se jymisten ja jyskien sukelsi kiviröykkiöön, kuumuuden tanssiessa mustien asfalttikattojen yllä. Savu vain tuprusi mahtavana ja valkoisena sinisestä varjosta siellä alhaalla. Heti senjälkeen tuli puhkuva tavarajuna raskaasti päinvastaiseen suuntaan kulkien. Kohti kaupunkia. Junat sivuuttivat toisensa vuorenonkalossa, maan järistessä laajalti ympärillä.

Mutta sitten lakkasi jyrinä ja kuului taas porien ääni. Pärrr... Toinen ja kolmas yhtyivät soittoon vieläkin kimakammin: Pärrr ... pärrr...

Ei, ei tämä laulu ollut samaa nyt enää. Senjälkeen kuin isän kävi niin keväällä... Isän kuoltua oli tullut siihen särinää, jota siinä ei ollut ennen. Kivi huusi kuin tuskassa teräksen kosketuksesta. Melkeinpä ryssien kuularuiskutkin nyt kuuluivat paremmalta... Ehkä eivät sentään. Ryssien!

-- Ryssät!

Onni Kalpa loikoi oikona vatsallaan harvassa ruohikossa, kyynärpäät maassa ja posket raskaasti kämmenissä. Hänen pyöreän päänsä olivat synkät mietteet venyttäneet omituisen pitkäksi. Mutta tämän viimeisen ajatuksen kohdalla välähti kaksi keltaista kipinää hänen silmissään, ruskeat sormet tarttuivat takkuiseen tukkaan ja leuat jysähtivät kokoon tavalla, joka merkitsi, että hänen sydämensä oli täynnä lausumatonta sanaa: saatana.

Hän makasi pienessä notkelmassa monien vihreiden mättäiden välissä korkealla saman vuoren laella, jonka rautatie keskitse halkaisi. Kaupungin melu ja vihellykset kuuluivat kaukaisina, mutta lähempänä samalla suunnalla sijaitsi ensimmäinen ratojen haarautuma, jonne huonompilaatuisten junien oli tapana kasaantua odottamaan, kunnes vihdoin jotkut raiteet vapautuivat ahtaassa vuorisolassa ja junat yksi kerrallaan voitiin laskea kaupunkiin. Yötä päivää vinkui ja vilkkui ilmoitusmerkkejä näiden kahden aseman välillä, ratapihan ja sen etuvartion. Ja kaupungin alati kasvaessa kasvoi myöskin uusien raiteiden tarve vapautukseksi ahdingosta. Vuosi vuodelta kiljuivat kiviporat ja räjähtivät panokset vuoren sisässä, jonka aukeama murtui yhä avarammaksi.

Onni oli heittäytynyt siihen missä loikoi ensiksikin sentähden, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä. Toiseksi hänellä ei ollut mitään halua näyttäytyä kotona tähän aikaan päivästä. Jos hän aamulla tavalliseen aikaan lähti kotoa kaupunkiin mennäkseen, ei kenenkään tarvinnut tietää, että hän illalliseen saakka makasi maha tyhjänä jollakin mäellä. Näin oli helpointa, kun pysyi hiljaa. Ei suinkaan vatsa ollut niin suuri herra, että sen tarvitsi saada rusikoida miestä. Oli vain muitta mutkitta pantava pitkäkseen ja painettava se maata vasten. Mielinmäärin se silloin sai reuhtoa ja rähistä -- yliote oli kumminkin miehellä itsellään.

... Ei sen puolesta, että äiti olisi pitänyt kaupungin herroista ja tirehtööreistä, kaikkein vähimmin nyt, kun hän kävi pesemässä ja he asuivat Iisakki-enon luona. Ei iltaa ettei hän tullut kotiin kädet rikkihierottuina, vienyt toisia ikkunan ääreen ja näyttänyt heille: tällaisiksi varoo herrasväki kyllä käsiänsä kuluttamasta... Mutta muuten ei äidille ollut niinkään hyvä puhua. Jos menit ja sanoit hänelle, että nyt ne ovat vääryydellä ajaneet pois työstä, kyllä silloin tuli toinen ääni kelloon: Älä syytä vääryyttä; minä tiedän, minä, millainen sinä olet miehiäsi.

Ei, jollei hän pian saa uutta paikkaa eikä vatsa enää kestä paastoa iltaan asti, kyllä hän silloin ensiksi uskoo huolensa eno Iisakille. Hän on sentään reilu ja avulias mies. Hänhän sen kaiken niin järjesti kuin mahdollista oli. Ja sitten hän oli ainoa, jonka kanssa saattoi puhua, vaikkei hän juuri mitään vastannutkaan. Keväällä hän kuitenkin sanoi, että nyt -- poika -- on isäsi kuollut, ja nyt täytyy tässä minun ... tuota... Ja sanassaan hän oli pysynytkin. Se vain oli ikävää, ettei hän kylliksi vihannut ryssiä. Mutta eihän hän tiennyt, eikä äitikään...

Porat vinkuivat, junat kiisivät ohi syvällä kuilussa.

Onni Kalvan pää oli painunut yhä lähemmäksi maata; nyt se lepäsi unisena ojentuneella käsivarrella. Hänen nenänsä edestä kohosi vihreä turve, joka näytti tiheältä oksattomalta metsiköltä. Tuonkohan näköisiä ne Intianmaan bamburuokoviidakot ovat? Nyt kiipesi punatäpläinen mato erääseen korteen verkkaan ja varovasti. Sen päästyä latvemmalle korsi alkoi notkua. Surkea tiikeripä siinä viidakossa olikin. Onni Kalpa haukotteli.

Ruohoturve hänen ääressään seista törötti aivan hievahtamatta tuulettomassa heinäkuun helteessä. Mutta joka kerran, kun juna jyrisi ohi alhaalla, tuulahti tänne ylös asti, ja heinänkorret painuivat maahan. Silloin näkyivät hehkuvan keltaiset kiviröykkiöt toiselta puolelta rataa. Siellä, tulikuumien graniittimöhkäleiden keskellä, liikkui ruskeaksi paahtuneita olentoja, alastomina vyötäröitä myöten. Ne kumartuivat ryskiviä poriansa hoitamaan, ja tänne saakka saattoi nähdä, miten auringonsäteet heijastuivat heidän ihostaan, kuin olisi se ollut lasia. He olivat tietysti hikisiä.

Noin isäkin oli hikoillut, mutta kyllä hän sentään näytti muhkeammalta... Isä -- aina vain isä johtui mieleen!

Taas juna jymisi ohitse, taas painuivat heinänkorret. Mutta nyt tanssivat sekä louhoksen miehet että radan kiiltävät kiskot, jotka kaartuivat kauas tuolta notkosta, kaikki tanssi ja tutisi polttavan ja painostavan sumun takana, kaukana, kaukana, hyvin kaukana...

Hän ummisti silmänsä ja nukahti. Junat kiisivät ohitse, porat lauloivat.

Mutta nyt kävi hullusti, vai näkikö hän unta?... Hän kavahti pystyyn ja tarttui unenpöpperössä päähänsä. Sitten hän taas tupertui ruohikkoon kuin pyörtynyt. Uii! ... miten paarmanpisto saattoi polttaa. Koko pää oli kuin tulessa.

Hän sylkäisi kämmeneensä ja voiteli turvottumaa. Se vähän helpotti. Hän asettui taas makuulle kuten äsken, haluttomana ja vihamielisenä koko maailmalle. Kaikki ihmiset ja olosuhteet häntä vainosivat.

Nyt ei kuulunut mitään poria eikä mitään juniakaan ajanut ohitse. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Odotettiin kello kolmen panoksia.

Kohta tulikin ensimmäinen pamaus ja heti senjälkeen vierivien kivilohkareiden ryske.

Mutta aina vain isä johtui mieleen ja nyt paremmin kuin milloinkaan!

Noin juuri pamahti keväälläkin, vaikka se pamaus tuli paljon ennen tavallista räjäytysaikaa, varhain aamulla. Kun ensimmäinen pora alkoi pyöriä, silloin se jo tuli. Mutta isä porasi yksikseen omalla kohdallaan niinä päivinä...

Taas vanhat ilkeät näyt kulkivat hänen päänsä läpi, jota paarmanpisto yhä kirveli. Hän näki itsensä kulkemassa rataa pitkin kaupunkiin sinä kirkkaana ja tuulisena huhtikuun aamuna. Ryhmä työmiehiä tulee häntä vastaan ja ryhmän keskessä kannetaan paareja. Sellaista hän oli nähnyt ennenkin tapaturmien jälkeen, joten hän vain ohimennen aikoi kysyä, kuka se oli ja vieläkö hän eli. Mutta jo kaukaa hän näki, että punaparta Piilonen kulki etunenässä ja huitoi kädellään. -- Hei, pojan paholainen, se onkin oma isäsi tällä kertaa; lähde nyt mukaan äidin luo! Ja Piilonen otti häntä armottomasti niskasta, syytäen karvaita kirouksia punaisesta parrastaan.

Mutta vaikka hän onnettomuudesta ja Piilosen lujasta otteesta aivan typertyi, hän kuitenkin ymmärsi jotain. Edellisenä iltana hän ei ollut sitä ymmärtänyt, ja nyt oli liian myöhäistä. Edellisenä iltana...

Hän vapautui Piilosesta ja alkoi kulkea miesjoukon jälestä. Vielä tänä päivänä hän saattoi tuntea saman heikkouden polvissaan, vielä hän saattoi nähdä, kuinka mustat täplät tanssivat silmissä, kun hän katsoi paareihin, jotka keinuivat miesten välissä.

Siten kulku kävi hitaasti ohi aseman, ylös suureen punaiseen tiilitaloon äidin luokse.

Portaissa ovet lensivät auki ja työläisperheet syöksyivät ulos. Kantajat taakkoineen nousivat askeleen kerrallaan ja heidän jälkeensä ihmiset kurottivat kaulaansa nähdäkseen veriset paarit, jotka huojuivat käytävän käänteissä. Naapurivaimot vaikeroivat, lapset töllistivät ja pienimmät parkuivat.

Ja niin sitten isä Kalpa makasi kuolleena kotonaan. Muudan lääkäri tuli, poimi moniaita pirstoutuneen poran palasia rinnasta ja kirjoitti jotain jollekin paperille.

Ja sitten tulivat pitkät itkut, sitten hautajaiset ja vihdoin muutto Iisakki-enon tupaan alas Oikotien varrelle.

Anna-sisko niinä päivinä enin itki. Mutta Onni tiesi mitä tiesi eikä ollutkaan siitä pitäen monta sanaa sisarensa kanssa vaihtanut.

II.

Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin Onni Kalpa tuli kotiin uudesta toimestaan kaupungissa. Hän oli iloinen mieleltään ja kulki selkä suorana. Hänen uusi esimiehensä kohteli häntä hyvin, hänellä oli sekä parempi palkka että ruoka kuin ennen. Oli hyvä, että se kirottu rusinalaatikko sattui halkeamaan.

Tienvieruspuut tuoksuivat, sillä oli juuri satanut. Joka tuulenpuuskauksella niistä karisi välkkyvä vesikuuro kuin hyväkin ilotulitus. Myös lintujen laulu kuului niin omituisen uudelta ja kirkkaalta.

Oikotiellä Kalle seisoi viheltelemässä, nojaten toisella kyynärpäällään Iisakki-enon portinpieleen. Heti kun hän huomasi tappelutoverinsa kevään monista rytäköistä Rörströmin poikain kanssa, hän tottuneesti sytytti paperossin, pisti tulitikkulaatikon liivintaskuun ja rupesi rallattamaan jotakin marssinpätkää. Hän tuli hitaasti Onnia vastaan, merkitsevän näköisenä polviansa notkutellen. Huomasi hänen tietävän tärkeitä salaisuuksia.

-- He-hei hyppyhiiri!

-- Hei, Kalle.

-- Tieräks' mitä? -- Hän kietoutui savuun, joka virtasi hänen sieraimistaan.

-- No?

Kalle ei vastannut heti. Hän vahvisti sanojensa merkitystä taidepaussilla, jonka kestäessä hän nosti avaria sakilaislahkeitaan kiertämällä kiivaasti yläruumistaan. Sitten hän katsoi arvokkaasti Onniin ja sanoi hitaasti:

-- Kohta pamahtaa. Aivan toden teolla.

-- Miten niin?

-- Näes, venäläiset aikovat asettaa valtaistuimelle erään miehensä, jonka nimi on Lennin. Hän on meikäläisiä. Vain se on selvää, että silloin pamahtaa tässäkin maassa. Piru vie. Me väännämme niskat jok'ainoalta porvarilta, ja sitten me itse istumme piileihin. Siitä se ilo alkaa. Joitakuita jätämme henkiin, jotta voivat tyhjentää potut meiltä ja venäläisiltä. Ja kun tämä poika sitten tahtoo tulta, niin hän huutaa vain, että hei, perkeleen pankkitirehtööri, tules sytyttämään Kalle Mäkisen paperossi. Mutta joudukin, muuten ammun! -- Se se maistuu, se.

Onni ei heti vastannut. Hän katsoi Kallen kenkiin, joiden haljenneet kärjet näkyivät ylen leveiden lahkeiden alta. Vihdoin hän sanoi:

-- Mistä sinä kaikki tiedät?

-- Lauri kertoi, veljeni, vastasi Kalle lyhyesti. Eikä hän olekaan mikään pieni herra. Parast'aikaakin on neuvottelemassa venäläisten kanssa aseista, joita meille hankitaan.

Onni sylkäisi.

-- Aina vain ryssät ja ryssät... Ettekö te itse mihinkään kykene?

-- Voi pirua ja hänen helvettiään! huusi Kalle, 'sus sitä suuta! Mekö emme kykene? Mutta täytyyhän olla kiväärejä, ennenkuin voi ampua! Sinä tietysti et tiedä, että herrat varustautuvat minkä kerkiävät. Laittavat lahtarikaartejaan! Sinä kai liityt heihin, hä!

Hän paiskasi paperossinsa portinpielustaan, pyörähti kantapäällään ja asteli pois hulmuavin housuin. Kun hän poikkesi Oikotieltä, pisti hän kädet taskuihin, käänsi vähän päätään ja huusi:

-- Joudu kotiin nyt, lahtarinulikka, ja pussaa mammaasi takapuoleen.

Onni otti tieltä kiven. Mutta hän katui samassa, viskasi sen portin toiseen pieleen ja meni sisään.

Jo porstuaan hän kuuli vieraan äänen innokkaasti puhuvan. Pöydän ääressä istui joku tuntematon mies, joka ei ollut työläinen eikä herrakaan, vaan jotain siltä väliltä. Hän oli puettu samanlaiseen kumitakkiin kuin kotiin palanneet siirtolaiset tavallisesti, ja kaulustaan hän piti pystyssä tuvan lämpimässäkin. Mustan lippalakkinsa hän oli työntänyt pois hikiseltä otsaltaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kiiltävästi harmaankalpeat. Suunnaton alaleuka jauhoi vaahtoavaa sanatulvaa. Se mäiskähti iljettävästi miehen joskus hengähtäessä. Hänen silmänsä kiersivät pistävin katsein ympäri huonetta, esineestä toiseen.

Kahvikuppi hänen suunsa alla hypähti joka kerran, kun hän laski nyrkkinsä pöytään.

-- Porvarit väittävät, että meillä on kaikki mitä tarvitsemme. Älkää uskoko heitä, ne valehtelevat, koirat! Vai onko ehkä _teillä_ mitä _te_ tarvitsette? (Yllyttäjä viittasi kädellään äitiin, joka seisoi hellan ääressä ja juuri kaatoi pannuun uutta erää jauhettua kahvia. Hänen kätensä vapisi kiihtymyksestä, mutta odottamattomasta vetoomuksesta häneen itseensä hän kovin hämmentyi eikä saanut vastatuksi muuta kuin: ei kai ... ja senkin hyvin typerästi). Selvästi teillä ei ole mitä tarvitsette. Katsokaa vain käsiänne -- ojentakaa ne, näyttäkää niitä! Täynnä rakkoja ja känsiä! Te seisotte päivät pitkät pesupunkkienne ääressä hieromassa herrain pyykkiä. Hienoja pitsipaitoja, jotka haisevat rahalta ja rasvoilta kaikenlaisten sikaisuuksien jälkeen Ranskan uusimpaan tapaan. Mutta varokaa vain repimästä rihmaakaan rimsuista -- muuten saatte tuntea elävänne! Ja kun vain porvarispentu ryvettää housunsa, kohta lähetetään sonnat teille. Mutta niiden fiinit mammat ajavat hajuvettä naamaansa ja heittäytyvät sohvalle nokka romaanissa ja koiranpenikka sylissä. Entäs sitten herrojen paidat, miten siunatun leveitä ne aina ovat mahan kohdalta! Ettekö ole huomanneet? Aivan kuin tynnyrit. Punssi, nähkääs, ja kaikki muu ihra, mitä ne nahkaansa kaatavat. Ja sitten te saatte muutamia likaisia seteleitä raadannastanne, juuri sen verran, että voitte pitää hengen itsessänne ja lapsissanne. Juuri sen verran, että jaksatte pestä herroille yhä edelleen ja tehdä lapsenne samanlaisiksi orjiksi kuin itsekin olette. Niin se on laskettu -- viekkaasti, nähkääs. Tätä sanotaan sitten demokratiaksi, ja demokratiaa saarnaavat kaikki herrat hyvin mielellään. Sillä he luulevat, että me tyydymme vain kauniiseen sanaan, ja itsellään niillä kyllä on keinonsa. Mutta ei _se_ sana meitä lihoita. Yhtä suuret leipäannokset, kaikki tavarat kortille, yhdenmukainen jakelu, kaikille samasta mitasta -- kyllä helvetissä! Tarvitaan rahaa, että pääsisi osalliseksi tällaisesta tasanjaosta, ja täällä me värjötämme taskut tyhjinä ja pureskelemme korttejamme. Mutta porvarien portaissa juoksee kyllä keinottelijoita vehnäjauhosäkkeineen ja voipyttyineen, ja komerot ja kahverit sullotaan täyteen lattiasta kattoon asti. Sitä nykyään sanotaan demokratiaksi. Mutta me olemme jo nähneet tarpeeksemme; ei se aate meitä auta. Ja sentähden me huudamme uutta sanaa. Kommunismia! Bolshevismia!

-- Sana kun sana, mutisi Iisakki-eno. Ei ole toinen sana toistaan parempi. Asiasta kaikki riippuu.

Hän oli vetäytynyt pois pöydästä ja istui paitahihasillaan ikkunan ääressä piippuansa poltellen. Pörröisten kulmakarvojensa alta hän katsoi epäluuloisesti pauhaajaan. Hän oli harvapuheinen mies, joka työväenkokouksissa jo oli ehtinyt kyllästyä tällaisiin sanatulviin. Eivät olot puhumisesta paranneet, kävipä se sitten suomeksi, ruotsiksi tai venäjäksi.

Mutta yllyttäjä kääntyi hänen puoleensa ja jatkoi: Luuletteko niiden kahdeksan tunnin työpäivästä paranevan? Vielä mitä! Paranevat ... tietysti ... minkä paranevat. Pari tuntia vähemmän orjuutta. Mutta orjuudesta ette kumminkaan sillä parannuksella pääse. Eikö ole toista, kun porvarit istuvat muutamia tunteja konttoreissaan, laskevat, töhertävät jotain paperille, soittavat vähän puhelimeen ja röhöttävät vain pehmeissä tuoleissaan sikari suussa? Eikö ole toista, sanon minä, seista kahdeksan tuntia kumartuneena sorvin ääreen jossain orjain huoneessa? Ja kun te sitten illoin hikisinä ja masentunein mielin tulette kotiin kurjien ruokamurustenne kimppuun ja kolottavin selin heittäydytte kovalle vuoteellenne, silloin porvarit asettuvat mukaviin piileihin ja ajaa suhauttavat kesäiloihinsa. Siellä ne istuvat verannoillaan naisineen ja tuoksuvine tupakoineen, nauravat jotta maha hyllyy ja tuntevat elämänsä suloiseksi voidessaan pettää tyhmiä työmiehiä. Ei, ette te muuta rikkaitten rakennuksiin kahdeksine tuntinenne, ette pääse lihapadoille ettekä nojatuoleihin. Ei niistä edes selkänne suoristu, ette tule kylläisiksi ettekä saa parempia vaatteitakaan. Te jäätte sellaisiksi kuin olette, ja orjia te olette, joita laiskanviekkaat herrat ryöstelevät. Teitä ja teidän lapsianne...

-- Eihän minulla mitään lapsia ole, keskeytti hänet Iisakki-eno.

-- Vai ei ... no niin no... Ei se sitäpaitsi mitään merkitse, onko juuri teillä... Mutta _meidän_ lapsemme, orjien lapset, ne eivät milloinkaan jaksa nousta ja kasvaa ihmisiksi, ellemme me itse tee sitä ensin. Sillä nyt on hetki lyönyt, kerran tuhannessa vuodessa! Ja meidän velvollisuutemme on olla epäröimättä. Meidän velvollisuutemme, sanon minä! Emme saa olla raukkoja emmekä pelkureita. Työväki on herännyt, orjakansa valveutunut. Herrat vapisevat jo ja aseistavat lahtarikaartejaan. Mutta se on liian myöhäistä -- kuuletteko! -- liian myöhäistä. Musta kausi on lopussa ja nyt alkaa punainen! Kapitalistit ovat jo neljä vuotta sotineet ja tapelleet maailman aivan riekaleiksi. He ovat syösseet meidät nälkään ja helvettiin. Ja mekin olemme antaneet vertamme heidän hyväksensä, heidän saastaisiin asioihinsa. Meidän isättömät lapsemme huutavat leipää, ja äidit kiroavat sitä päivää, jolloin synnyttivät heidät tähän herrojen maailmaan. Mutta älkäämme surko! Parasta oli että kävi niinkuin kävi. Hyvä että mätä maailma repesi liitoksistaan. Herrat ovat näyttäneet mihin he kelpaavat. Nyt on meidän vuoromme. Työtä tekevää kansaa, tätä kurjaa repaleköyhälistöä -- ennen tuskin muistettiin, että sitä edes oli olemassa. Mutta nyt juuri me nousemmekin syvyydestä, kiväärit käsissä ja punainen lippu tienviittanamme. Ja siihen lippuun on kirjoitettu: alas murhaajavalta! Ympärillämme palaa maailman kaikilla äärillä. Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee? Maailmanpaloa, maailmanpaloa! Se on aamuruskoa meille ja meidän oikealle asiallemme. Kommunismin pyhälle asialle, liikkeen, joka on luova paremman maailman tästä herrojen helvetistä.

Nyt löi agitaattori nyrkkinsä pöytään viimeisen kerran. Hiki valui virtoina hänen kalpeilta kasvoiltaan, joita hän pyyhki verenpunaisella nenäliinalla. Hän huohotti raskaasti, sytytti uuden paperossin ja ojensi kahvikuppinsa täytettäväksi.

Äiti kaatoi siihen, mutta hänen kätensä vapisi nyt vielä ankarammin. Hänellä oli kirjavia pilkkuja poskissa ja oli sen näköinen, kuin olisi tahtonut lyödä jotakuta.

Ikkunan ääressä istui Iisakki-eno kuten äskenkin, imi piippuaan ja murisi jotain itseksensä. Eivät olleet helliä ne katseet, joita äiti häneen sinkosi.

-- Niin, niin, sanoi äiti. Kunpa vain onnistuisimme! Moni omistammekaan ei tahdo meitä ymmärtää.

Agitaattorin voimat olivat tyystin lopussa. Hiljaa ja väsyneesti hän vastasi:

-- Älkää olko levoton. Sanoinhan jo, ettemme jää yksin mekään. Me saamme miljoonia venäläisiä tovereita puolellemme. Heidän asiansa eivät vielä ole aivan selvät. Mutta kohta, kohta...

Onni oli istunut ovensuupenkillä. Nyt hän uskalsi mennä Iisakki-enon luo. Paljon ajatuksia vilisi hänen päässään, mutta yksi ainoa, joka johtui vatsasta, karkoitti vähitellen kaikki muut: eikö jo saisi illallista?

Agitaattori iski häneen terävät silmänsä. Niissä välähti uusi ajatus. Hän vetäsi syvät savut, joi pohjaan kahvinsa ja kääntyi äidin puoleen.

Tämä on kai poikanne. Täysi mies kantamaan kivääriä, sitten kun tarvitaan. Arvelenpa hänelläkin olevan jotain kostettavaa. Sitähän meillä on kaikilla, meidän on kiitettävä vuosisatojen kärsimyksistä. Mutta juuri tuolla pojalla, luulen ma, on aivan omat syynsä upottaa hiukan lyijyä porvarisläskiin... Siltä kuoli isä räjähdysonnettomuudessa, on minulle kerrottu. Onnettomuus ... niin, siksihän sitä sanotaan ... eikä se kenenkään syy ollut, ei tietysti. Mutta sanokaapas, onko herrojen tapana kuolla räjähdysonnettomuuksissa! Onko kukaan kuullut ainoastakaan herrasta, joka olisi kuollut sillä tavalla? Ei, kyllä ne tapaturmilta itsensä varjelevat. Mutta meidät sen sijaan pannaan kaikille vaarallisille paikoille, herrojen vehkeisiin. Ensin me elämme kuin koirat ja kuolemme sitten kuin teuraat. Entäs kuinka teidän kävi? Puille paljaille, kuten tavallista. Ajatelkaa asiaa tarkemmin. Porvarit ovat opettaneet meidät kutsumaan sitä onnettomuudeksi. Mutta minä sanon teille, että sellainen onnettomuus on miesmurha. Älä unohda, poika, että herrat tappoivat isäsi!

Onni Kalpa nousi ylös. Hän meni suoraa tietä ulos ja unohti lakkinsa penkille.

Oli uudestaan ruvennut satamaan. Tumma pilvi levisi synkän jättiläislinnun tavoin yli illan taivaan. Laajoista siivistään se harvakseen pudotteli lyijynraskaita pisaroita. Maassa ei käynyt tuulta, puut seisoivat tuuheina ja liikkumattomina; putoavat pisarat vain rapisivat niiden lehvistöissä. Mutta kuitenkin pilvilintu jatkoi matkaansa halki taivaan, ja sen jälessä nousi uusi näköpiirin takaa. Pimeni nopeasti, sadekuurot tihenivät.

Onni harhaili päämäärättä sinne tänne. Oikotiellä ei näkynyt ristinsielua eikä sielläkään, missä maantie päättyi talojen väliin. Aseman suunnalla junat vihelsivät ja puskurit kolisivat kuten tavallista, ja eräillä portailla koira istui kuono taivasta kohti ulvomassa.

Oli hyvä, ettei tarvinnut tavata ketään. Ja suloista oli, kun suuret, kylmät vesipisarat putoilivat tukkaan.

Hän oli jo hyvän matkaa Oikotieltä, mutta yhä vain hän ajatteli samaa ajatusta: -- Jos yksi asia oli valhetta, oli kai valhetta kaikki tyynni...

Valhetta, valhetta, kohisi sadekuuroissa. Valhetta -- ainakin minulle.