Part 1

ONNEN VAIHEET

Kirj.

Juho Laine

Porissa, Adolf Allardt. 1888.

I.

"Kun heitä oli kaksi, Poika ja neitonen Niin tuli rakkahaksi Tuo laakso hiljainen".

Korven helmassa, kaukana kylästä, Tarvaslammin rannalla piilivät Sahin torpat, joita oli kaksi, pienuudessa ja köyhyydessä toisensa vertaista. Sahin puro, joka juoksi Tarvaslammista, oli raja-aitana niiden välillä. Synkkä kuusikko, joka torppia ympäröi itäpuolella, kesti maantielle saakka ja peitti torpat matkustajain utelijailta silmäyksiltä.

Tietä, joka torpista vei maantielle, ja sieltä erkani Niemelän kylään, sanottiin kirkkotieksi, koska se oli oikotie kirkolle, johon maantie teki pitkän kierroksen.

Komeat koivut varjosivat toisen näistä torpista, sen, joka oli lähempänä rantaa. Siinä asui kunnon metsästäjä Lassi Huosio tyttärillensä. Toinen torppa oli huonommin rakennettu. Tuvan malkokatto oli lahoutunut. Muhkea pihlaja kohosi vaatehuoneen edessä ja rannalla verkkomökin vastapäätä yleni mahtava kuusi. Sahin Sanna asui siinä poikansa Hiskin kerällä. Hiskin isä oli ollut Lassin metsästystoveri. Torppain asukkaat olivat ystävyksiä. He viettivät yksinkertaista, hiljaista elämää, kuten metsätorpissa ainakin. Vähän siellä tiedettiin, mitä muualla maailmassa tapahtui. Ainoastaan suuret maailman tapaukset lähettivät sinnekin joskus vienon, murtuneen kaikunsa. Päivä meni, toinen tuli, mitään merkillisempää tapahtumatta. Mutta sydämet sykähtelivät täälläkin riemusta ja voivat käsittää, mitä on onni, mitä onnettomuus.

Eräänä talvipäivän aamuna aikaisin jätti Sahin Lassi pienen tupansa ja pyssy olalla suuntasi askeleensa toiseen torppaan, josta sitten yhdessä nuoren Hiski naapurinsa kanssa ajoivat jäälle ja katosivat Tarvaslammin taakse kuusikkoon. Sieppi seurasi heitä ja juoksi häntäänsä heilutellen milloin edellä, milloin jälessä.

Annukka, Lassin tytär, jäi kotiin. Hän emännöitsi yksin torpassa, sillä äitinsä oli kuollut. Hän oli kahdennenkymmenennen ikävuotensa juuri täyttänyt ja oli näöltänsä viehättävä, täysikasvuinen neito.

Hetken ulkona katseltuansa miesten lähtöä ja kuunneltuansa, kuinka ruunan tiu'ut helisivät ja reen anturat ratisivat aamupakkasessa, palasi hän sisälle ja istui kehräämään. Monta neuvoa olisi hän tarvinnut, sillä lapsettaapa häntä tahtoi monessa asiassa. Kuitenkin täytyi hänen tulla toimeen ilman niitä. Ainoastaan vaikeimmissa tapauksissa juoksi hän neuvoa kysymään kummiltaan Sannalta.

Annukka oli jo pienenä jäänyt äidittömäksi. Yhden mielipiteen oli äitinsä kuitenkin ehtinyt häneen juurruttaa. Palvellessansa pappilassa oli hän tottunut siisteyteen ja siihenpä totutti hän tyttärensäkin jo pienenä. Siksipä ne harvat vieraat, jotka joskus kävivät Annukkaa tervehtämässä, tapasivat tuvan siistinä ja Annukan puhtaassa puvussa.

Työ sujui köykäisesti Annukan käsissä. Se olikin hänen ainoa huvinsa. Ainoat ystävänsä olivat, paitsi isäänsä, Sanna ja Hiski. Sieppi ja navettansa asukkaat. Enempää ei hän kaivannut, sillä hän rakasti sydämestänsä heitä, miten hekin häntä. Tätiänsä Kaisaa, joka asui Niemelän kylässä, ja kävi joskus Annukan toimia ja taloutta tarkastamassa, ei hän saattanut juuri sanoa ystäväkseen. Kaisalla oli harvoin muita tuomisia, kuin nuhteita. Ystävällistä sanaa tyttö harvoin sai häneltä kuulla. Hän syytti Annukkaa turhamaisuudesta ja herrasmaisuudesta, jonka hän oli perinyt muka äidiltään. Sillä tarkoitti hän varsinkin Annukan taipumusta puhtauteen, joka meni hänen mielestään liiallisuuksiin.

Päivä oli kulunut jo puoleen ja Annukka kantoi isäänsä varten päivällisen pöydälle. Sitten kävi hän karjaansa katsomassa. Sieltä palattuaan alkoi hän taas kehrätä, iloisesti laulellen lempilauluansa: "Honkaen keskellä mökkini seisoo, Suomeni soreassa salossa". Se oli hänen mielestänsä niin ihana ja sopi niin hyvin hänen kotiseutuunsa. Toisinaan, kun hän haaveksien katseli akkunasta tuuheita kotikoivuja, jotka kuuraan pukeuneina kimaltelivat loistavan valkoisina auringon paisteessa, tunsi hän olevansa hyvin onnellinen sen ihanuuden keskellä. "Koivujen keskellä mökkini seisoo", lauleli hän silloin. Hänellä oli suloinen, sointuva ääni. Hän rakasti iloisia lauluja, sillä hän itsekin oli ilomielinen. Ystävänsä nimittivätkin häntä ilolinnuksi. Kumminsa Sanna piti hänestä paljon ja Hiski vielä enemmän. Mutta Kaisa ei pitänyt hänestä hänen ilomielisyytensä vuoksi. Hän ei itse koskaan voinut hymyillä. Vielä vähemmin saattoi hän kärsiä naurua toisten huulilla. "Naura nyt vaan, vielä sinulle itkukin kelpaa!" sanoi hän ennustavaisesti Annukalle.

Miesten viipyminen alkoi tuntua Annukasta oudolta, sillä ilta alkoi jo pimetä eikä heitä vielä kuulunut. Hän aikoi mennä ulos katsomaan, eikö heitä jo näkyisi jäällä tulevaksi, kun kuuli Siepin haukkuvan ja ruunan tiu'ut soivan. Hetipä olivatkin miehet pihalla ja Annukka kiiruhti reelle, mutta juoksi heti kirkaisten takaisin ja pakeni takan uunille. Hiski astui tupaan hänen jälessään.

— Mikä siellä reessä oli, jota minä niin säikähdin? kysyi Annukka.

— Etkö sinä vielä karhua tunne? kysyi Hiski ylpeän näköisenä.

— Karhuko siellä oli? Mistä minä mokoman tuntisin.

— Sanothan tuon kerran nähneesi, kun Mäentaan kylästä palasit.

— Luuletkos sinä, että minulla oli aikaa sitä tarkastella, minkälainen se oli? Kiitin, kun pääsin silmän siintämättömiin sieltä.

— Oletpa aika pelkuri. Etkö muista, mitä sanoit, kun viime kesänä olimme muuramessa Kisunevalla ja minä arvelin, että karhukin voisi tulla hupilaiseksemme? kysyi Hiski.

— Sanoin, ett’en yhtään pelkäisi. Karhu ei tee pahaa lapsille eikä marjamiehille, vastasi Annukka.

Lassi astui samassa tupaan ja kysyi tytärtään.

— Täällähän minä olen uunilla! vastasi Annukka pelästyksissään.

— Tulehan sieltä alas ja tuo minulle kivivati, käski Lassi.

— Hän on peloissaan, muistutti Hiski.

— Hah! hah! lapsi raukka! nauroi Lassi. Sinäkö olet pelkuri, tyttöseni? Lienet tuskin nähnyt pedon hännän, kun jo seisot pelosta kalpeana. Vaan sen minä sanon, ett’ei karhuntappajan tytär saa säikähtyä elävääkään, vielä vähemmän kuollutta kontiota!

Annukka laskeutui alas uunilta, laski kivivadin isänsä eteen pöydälle ja ikäänkuin osoittaaksensa, että hän tuota moitetta ansaitse, rohkeni käydä reelle katsomaan miesten saalista. Komealta näytti siinä metsän kultainen kuningas, joka vielä siihen aikaan oli hyvin yleinen Keski-Suomen metsissä. Punanen veri juoksi vielä haavasta, jonka Hiskin keihäs oli lävistänyt eläimen rintaan.

Annukka palasi tupaan ja loi Hiskiin silmäyksen, josta poika tunsi tulevansa ylen onnelliseksi. Lassi oli jo mitä iloisimmalla tuulella. Viinavalkea leimusi kivivadissa ja hän murenteli siihen sokeria. Sinisten liekkien lieskatessa lauleli ukko vanhaa laulua, joka ylistelee otson maasta taivaasen.

Viimein puhalsi hän liekin sammuksiin ja alkoi maistella juoman makua. Lippi kallistui lipin perästä. Se oli pienen pieni, visapuusta veistetty korvakuppi, joka entiseen aikaan toimitti pikarin virkaa. Nyt se on jo pantu pois viralta. Vahinko vaan, ettei se jättänyt tuota pientä, sievää nimeänsä jälkeisillensä. Lippi olisi kauniilla kielellämme sointunut suloisemmin kuin "pikari" ja "lippis" olisi ollut niin sievä sanoa, kun maljoja olisi kilistelty.

Lassin lipitellessä kertoi Hiski tytölle, miten karhu oli kaadettu. Hiski oli edellisenä päivänä ollut hiihtelemällä Risunevalla. Yht’äkkiä oli Sieppi alkanut vainustella kummallisesti erään pellon ympärillä ja viimein oli ruvennut karvat porhossa kovasti haukkumaan. Rytinää oli kuulunut risukosta ja kontio oli ilmestynyt kiljuen nevalle. Hiskiä se ei ollut huomannut, vaan oli lähtenyt Sieppiä ajamaan, että lumi tuiskuna pölysi jälissä. Hiski oli kiirehtien hiihtänyt kotiin ja kertonut havaintonsa Lassille. Sieppikin oli saapunut terveenä kotiin. Aamun tultua läksivät he sitten etsimään pedon jälkiä, jotka pian löysivätkin. Vahvassa lumessa ei se ollut pitkältä viitsinyt kulkea ja Sieppi etsi pian sen. Karhu läksi taas ajamaan koiraa ja miehet seurasivat pedon kintereillä suksineen. Siinä tuoksinassa mentiin hyvän matkaa. Sieppi vihdoin tunsi tulevansa ahtaalle, kun oli vaikeata hypätä lumessa ja pyörähti äkkiä pedon sivuitse miesten luokse. Karhukin teki äkkinäisen käänteen ja oli siis äkki-arvaamatta miesten vastassa. Näyttipä siltä, kuin olisi se nyt vasta huomannut, että hänellä on tekemistä muidenkin kun Siepin kanssa. Se seisahti äkkiä ja silmäsi pitkään vastustajiansa. Hiski oli huomaamattansa hiihtänyt hiukan edelle ja se olikin onneksi, sillä keihäs oli hänellä, Lassilla oli pyssy.

— Pidähän nyt tukevasti keihäsvartta, minä laukaisen! muistutti Lassi, osottaen pyssyänsä kontiota kohden. Mutta ennenkuin hän ehti lau'aista, kohosi otso takajaloillensa, löi kämmenensä yhteen ja kiljasi niin, että metsä raikui. Rajusti hyökkäsi se Hiskiä kohden, mutta sai keihään rintaansa. Ankara ottelu syntyi. Tuimasti riehui kontio, koettaen päästä Hiskiin käsiksi, mutta keihäsvarsi oli tarpeeksi pitkä ja luja. Lassi kerkesi ladata pyssynsä uudestaan ja ampua. Nyt sattui luoti selkään, vaan latinki ei ollut kuolettava. Vihaisemmasti alkoi karhu rimpuella ja koetti puremalla saada poikki keihäsvarren. Sen huomasi Lassi ja ojensi pyssyn sen kitaan ja laukasi. Peto tarttui pyssyyn ja väänteli piipun aivan vääräksi. Vähitellen alkoi karhu jo väsyä. Viimeinen laukaus oli sattunut vaaralliseen paikkaan ja Hiskin keihäs tunki aina syvemmälle. Peto itsekin veti sitä rintaansa päin, päästäkseen siten miehiin kiinni. Mutta voimansa loppuivat. Tempoeltuansa vielä pari kertaa, kaatui se pitkällensä ja huokasi viimeisen kerran.

Annukka kuunteli pelon ja ihastuksen sekaisilla tunteilla Hiskin kertomusta. Lassikin huomasi heidän keskustelunsa ja lausui:

— Joko se "Pahin joukko" on taas yhteen päässyt! No, no! Tuskinpa voisin parempaa vävyä toivoa, kuin sinä olet, Hiski.

Annukka punastui. Isänsä tosin aina laski leikkiä ja oli iloinen, mutta sellaista ei hän vielä ennen ollut sanonut Annukan kuullen. Lapsena oli hän vapaasti leikitellyt Hiskin kanssa, mutta nyt heidän välinsä oli jo vuosikausia ollut kuten nuorukaisen ja neidon. Tyttö meni rukkinsa taakse ja alkoi kehrätä.

— Tulethan aina kanssani, kun mieleni tekee otson kanssa voimia koetella? kysyi Lassi Hiskiltä.

— Tulenpa kyllä mielelläni, vaan mitä äiti siihen sanonee, vastasi Hiski reippaasti.

— Mitä hän siitä sanoisi? Tokkopa hän estäisi sinua tästä kunniallisesta toimesta, johon ei joka jollikka kykenekään, luulen mä.

— Mutta hänellä on niin katkeria muistoja sellaisilta retkiltä, rohkeni Annukka muistuttaa.

— Isäni sai kuolemansa karhuntapossa, vastasi Hiski.

— Niinhän hänen polosen kävi. Tottapa olette siitä kuulleet kerrottavan?

— Onhan sitä äiti meille useinkin jutellut, vastasi Hiski.

Lassi huokasi pitkään, pyyhkäsi sitten pari kertaa otsaansa ja silmiänsä hihalla sekä alkoi kertoa ystävänsä kuolemaa. Hän sanoi sen olleen surullisimman päivän elämässänsä, kun hän Hiskin isän kanssa kävi viimeisen kerran metsästämässä. Risunevalta he silloinkin löysivät kontion ja ajelivat sitä päiväkauden. Kierreltyänsä salot halki, toiset poikki, saapuivat he Ristimäen juurelle. Ilta alkoi jo hämärtää. Kontio kiipesi kukkulalle. Hiskin isä hiihti edellä eikä kuullut kun Lassi huusi suksensa rikkoutuneen. Otso rupesi tekemään hänelle vastarintaa. Lassi ei lumelta päässyt apuun. Keihäs petti — ja rikki oli toverin rinta, kun Lassi paikalle saapui.

Lassista oli vaikeata pitkittää kertomustansa. Taas hän pyyhkäsi paidan hihalla otsaansa ja silmiänsä, tuijotellen hetken aikaa synkästi eteensä. Tyhjensipä vielä lipin, tuli taas iloiselle mielelle ja alkoi laulella, nimitellen karhua kaikilla niillä lempi-nimillä, joilla kunnon metsästäjäin on tapana puhutella tuota arvollista vihollistansa. Nuoret vaihtelivat sill’aikaa lempeitä silmäyksiä keskenänsä. Tuota ei nyt ukko ollut huomaavinaankaan. Tyttö miellyttää kun miellyttääkin poikaa ja päin vastoin. Eipä siinä sen kummempaa. Niin oli ennen, niin tulee vastakin olemaan, mietti hän hyvillä mielin.

Hiski oli ainoastaan hiukkaa vanhempi Annukkaa. Hän oli sinisilmäinen, valkotukkainen ja hänellä oli kauniit, ahavoittuneet kasvot. Hän oli jo vuosia sitten ehtinyt kasvunsa päähän, mutta voimia lisääntyi hänelle päivä päivältä. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä harvapuheisemmaksi kävi hän. Liikkeissäänkin ilmestyi omituinen, juhlallinen kömpelyys, jolle Annukka usein nauroi, vaikka hän muutoin pitikin paljon Hiskistä.

Hiski arveli, missä olisi paras kettää karhua, koska ulkona oli pakkanen. Annukka lupasi mennä lämmittämään saunaa sitä varten. Lassi ihastui kovin tästä tuumasta ja nuhteli Annukkaa, joka tiesi niin vähän kunnioittaa kontiota. Hän arveli otson häpeästä vielä henkiin virkoavan ja pakenevan metsään, jos sitä lähdettäisiin viemään kylpemään.

— Tupani on jo ennen nähnyt kuusi kontiota ketettävän. Saakoon siis nytkin sen kunnian! lausui hän juhlallisesti. Annukka ei ollut mielissään siitä, että aiottiin liata puhdas laattia, mutta hän ei uskaltanut vastustaa, sillä siihen hän ei ollut tottunut. Hän toi ladosta suuren olkikuvon ja levitti sen laattialle ja siinä alkoivat miehet riistää kallista turkkia metsän mesikämmeneltä.

Lassi leikkeli paraita paloja otuksesta ja käski Annukan valmistaa rokkaa, että saataisiin nähdä, tulisiko hänestä karhuntappajan emäntää. Annukka otti lihan liikkiöt käteensä ja pujahti ulos tuvasta. Hän kiiruhti Hiskin äidille kertomaan miesten saaliista ja siellä, hänen avullaan, valmisti hän karhunpaistia. Sitten juoksi hän käskemään miehiä ruualle. Sanna sill’aikaa kantoi pöydälle paistin ja mitä parasta löysi aitastansa. Miehet noudattivat mielihyvällä kutsumusta. Sanna onnitteli heitä saaliin johdosta ja he istuivat herkullista ateriaa nauttimaan.

Sanna oli jo vanhentunut, lempeä vaimo. Ikänsä ei vielä ollut kovin korkea, mutta huolet olivat muuttaneet hänen hiuksensa harmaiksi. Hän oli kyllä hyvillään miesten metsästysonnesta, mutta kuitenkin pöyristytti häntä ajatellessaan, kuinka lähellä vaaraa Hiski oli ollut. Kuitenkin kuunteli hän ilomielin Lassin kertomuksia poikansa urhoollisuudesta. Pää pystymmässä kuin ennen, istui nuoren karhuntappajan äiti. Annukkakin näytti entistä ylpeämmältä, vaikk'eivät toiset tienneet, miksi. Hiski luuli hänen ylpeilevän keittotaidostaan, jota Lassi tuon tuostakin ylisteli.

Lassi vei seuraavana päivänä lihat ja nahan kaupaksi kirkonkylään. Nahan osti pastori Saarni, sama, jonka palveluksessa Annukan äiti oli ollut. Pastori Saarni oli aina ollut hyvin ystävällinen Sahilaisia kohtaan ja Lassi lahjoitti hänelle paraita paikkoja lihoista sekä myi loput muualle. Maine Sahilaisten urostyöstä leveni ympäri pitäjää.

Hiski oli sill'aikaa naulannut karhun pään tuohon komeaan kuuseen rannalle, niiden kuuden, entiseltä siellä olevain, lisäksi.

* * * * *

Ristimäki kohosi juhlallisesti korkeuteen Tarvaslammin läntisellä rannalla. Sen kaikilla muilla rinteillä kasvoi muhkeata koivikkoa, mutta eteläinen rinne oli ahona. Tuo pelätty halmeviljelys ei ollut tehnyt sitä alastomaksi. Se oli vaan muuttanut entisen jylhän kuusikon kauniiksi koivumetsäksi.

Mäen kukkulalla oli kaksi korkeata koivua muutaman sylen päässä toisistaan. Ken kirkkotietä matkusti Niemelän kylään, hän saattoi jo etäältä nähdä korkean, puisen ristin koivujen välillä. Siitä mäen nimi. Tie kiersi mäen, risti katosi metsän suojaan, mutta länsipuolella, missä kirkkotie kävi maantien poikki, alkoi se jälleen näkyä. Kauas itään ja länteen loisteli risti illoin ja aamuin. Aika oli kuluttanut siitä mustan vesimaalin ja se välkkyi auringon paisteessa kuin kultainen tai hopeainen olisi ollut.

Mikä risti siellä loisteli? Oliko se pystytetty seudun suojelukseksi ja kävikö joku siellä suojeluspyhiä rukoilemassa?

Niistä ei siellä tiedetty mitään, sillä luterilaisia olivat kaikki seudun asukkaat. Rukous, tuo harrasten sydänten uhri, kohosi kuitenkin täällä usein särjetystä sydämestä korkeuteen. Lassi oli pystyttänyt ristin kaatuneelle ystävälleen siihen paikkaan, missä karhu oli repinyt hänet, niinkuin seudulla on tapana pystyttää risti siihen, missä joku saa tapaturmaisen kuoleman. Sanna vuodatti usein sen juurella sydämensä Herralle. Sovinnon kallis merkki näytti antavan koko seudulle omituisen pyhyyden ja juhlallisuuden.

Ristimäki oli ollut Hiskin ja Annukan mieluisin leikkipaikka. Siellä uudistivat he sukset ja kelkat, kun talvi heitti ensimäiset lumen höytäleet maille. Sen rinteiltä poimivat he kevään ensimäiset mansikat. Siellä olivat kaikki heidän ensimäiset muistonsa. Suuri kivi tuolla metsän laiteella oli ollut kirkkona. Alempana rinteellä näkyi vielä kiviaita ja maantie, jonka lapsena olivat tehneet. Siellä kävi vielä Annukan kivikarja laitumella, mutta Hiskin puuhevoset olivat jo hävinneet. Kaikki oli siellä niin tuttua, jokainen puu ja pensas oli heille rakas, jokainen kivi ja kanto tuntui ystävältä.

Vaikka he jo kauan sitten olivat heittäneet lapsuutensa leikit, kiipesivät he vieläkin usein sinne, varsinkin kesä-aikoina. Sieltä levisi avara, ihana näkö-ala joka suunnalle. Etäältä siinti kyliä, kukkuloita ja järviä. Kalarikas Keitele soreine rantoinensa, nieminensä ja saarinensa välkkyili niin viehättävästi kirkasta sinitaivasta kuvaellen. Vaaleanpunainen kirkontorni häimötti kaukaa metsien lomasta, ja tyynellä saattoi sinne kuulla kaukaa iltakellon juhlallisen kai'unnan.

* * * * *

Tuo talvi, jona Sahin miehet tappoivat karhun, muuttui kevääksi niinkuin muutkin talvet, kun aika tuli. Kesä tuli liiankin pian, sillä Hiski olisi vielä ajellut hirsiä metsästä uutta tupaa varten. Syystalvella oli hän metsästellyt, ampunut lintuja ja oravia eikä ollut silloin kerinnyt hirsien toimeen ryhtymään. Tuvan teko täytyi jättää toiseen vuoteen, kun lumi suli maalta ja hirret jäivät metsään.

Kevät tuolla sisämaassa on sanomattoman ihana. Se ei ala aikaisin ja edisty vitkaan, kuten rantamailla. Muutamina päivinä huhti- ja toukokuun vaiheilla tuntuu erittäin lämpimältä, ilma näyttää väräjävän päivän säihkyvissä säteissä ja parin päivän kuluttua jo virtailevat vahvat kinokset vetenä laaksoihin ja kokoutuivat lampeihin, joista sitten puroset hyrskien hyppivät järviin. Lahnankukat — rentukat — puhkeavat purojen partailla ja viikon, parin kuluttua jo vihannoivat laaksot, niityt ja metsät. Uusi elämä on alkanut kaikkialla.

Annukalla oli tänä keväänä ollut entistä enemmän työtä. Kumminsa Sanna oli muuttunut hyvin kivuloiseksi ja hän kävi auttamassa siellä joka päivä. Olipa vielä eräs seikka, joka lisäsi Annukalle työtä. Tähän aikaan oli hallitus kieltänyt yksityisiltä viinanpolton. Torppareilla ei sitä oikeutta ennestäänkään ollut. Mutta kuitenkin valmistettiin sitä usein salaisesti metsätorpissa, koska siitä saatiin helposti rahoja eikä sitä silloin vielä kansan kesken kovin suurena rikoksena pidetty. Lassi oli ennenkin sellaista tointa harjoittanut. Kevättalvella juolahti se taas mieleensä ja Annukka auttoi siinä isäänsä. Hän tiesi saavansa osan rahoista ja istui siis mielellänsä öillä polttimon ääressä Tarvaskosken rannalla kuusikossa ja kohenteli tulta viinapannun alle. Pimeyden keskellä luvattomassa työssä olisi hänen luullut pelkäävän, vaan siitä ei hän mitään tiennyt. Hänestä oli niin hauskaa katsella roihuavia liekkejä, jotka valaisivat niin juhlallisen ja salaperäisen näköisiksi lumiliinoissaan lepäävät kuuset. Koski kuohui, pakkanen paukkui oksissa, tähdet kiiluivat taivaalla ja kirkkaina, kuin timanttihelmet, tippui kielletty hedelmä astiaan. Annukka vaipui sulo-unelmiin liekkien loistossa. Hän iloitsi rahasta, jolla sai ostaa koreuksia. Hiskikin oli luvannut tehdä uuden tuvan ja — — —

Niin, Hiski! Oliko siinä mitään ihmeteltävää, ettei hänkään voinut viihtyä kotonaan, vaan kiiruhti korpeen Tarvaslammin rannalle, vaikka hän ei ollutkaan mielistynyt koko siihen toimeen, jota siellä harjoitettiin? Mutta kaunis keittäjätär veti häntä puoleensa. Ja siellä sitä juteltiin totta ja pilaa ja laulettiin ja vietettiin hupaista elämää kirkkaina kevätöinä — — —

Hiskin tupa, josta Annukka oli uneksinut, jäi kesken, kun kevät tuli niin aikaisin. Annukka oli käynyt isänsä asioilla kevään kuluessa useita kertoja Niemelässä, jonka maalla Sahin torpat olivat. Hän oli sievä, sorea tyttö eikä siis ollut ihmettä, että hän oli alkanut herättää Niemelän Jukan, talon tulevan isännän, huomiota. Jukka tulikin usein puhuttelemaan häntä. Vaikka kylässä tiedettiin puhua paljonkin pahaa Jukasta, osasi hän kuitenkin miellyttää tyttöjä puoleensa. Kummallisilla tunteilla Annukkakin palasi usein Niemelästä. Hiski oli hänelle rakas. Mutta hän ei ollut koskaan puhellut hänelle mitään rakkaudesta. Hiski oli kauniimpi kuin Jukka — mutta Jukka oli rikas! Hän oli aivan totisen näköisenä kysynyt kerran, eikö Annukan tekisi mieli päästä Niemelään emännäksi. Annukka ei muistanut, että Jukka oli tehnyt monta nuorta tyttöä onnettomaksi.

Annukka oli koko kevään odotellut Laukku-Pekkaa tulevaksi heille. Nuo hohtavat markat, joita isänsä hänelle oli antanut valvojaisista, polttivat hänen taskussaan ja hänen olisi välttämättömästä ollut saatava uusi huivi paimenpäiviksi päähänsä.

Tulipa viimeinkin tuo odotettu vieras. Tervehdittyänsä avasi hän laukkunsa ja lateli, levitteli pöydälle kirjavia tavaroitansa. Annukan silmät loistivat ilosta, valikoidessansa huivia ja esiliinoja. Löysipä viimein mieleisensä ja pitkä tinkiminen alkoi. Venäjän mies huojensi huojentamistaan ja Annukka antoi hänelle rahat. Hän sai huivin, esiliinan ja muita koreuksia, "silkkiliinat silmillensä, punapaulat päänsä päälle".

— A onhan sulla rahoah, tenkoah on kuin jeätä. Osta sie vielä! Silkkiä on, shoaliah on.

— Ei minulla enää ole rahaa, millä ostan, vastasi tyttö.

— A tiiänhän mie, että on. Rikashan sulia on sulho. Tuo huomenna kihlat. Komean osti silkin, punalaitaisen, ja sormuksen osti.

— Heittäkää pilkka ja menkää tiehenne! Ei minulla ole sulhoa ja vaikkapa olisikin, niin ei sen kannattaisi sellaisia ostella.

— A puhuhan pois! Luulet mun ei tietävän ja tiiän kuitenkin kaikki! sanoi kaupitsija mennessään. Annukka mietti pitkään, mitä hänen sanansa merkitsivät, vaan ei voinut niitä käsittää.

Laukku-Pekka meni Hiskin luokse ja osti häneltä oravannahat. Hiski seurasi häntä kirkkotielle, tinki siellä vähän aikaa, maksoi rahat ja pisti mustan kääreen taskuunsa. Sitten he erkanivat.

Annukka hääräili askareissansa iloisena kuin lintu. Oli lauantai ja hän teki puhdasta, pesi tuvan pöydän, penkit sekä akkunat. Hänen tarvitsi mennä noutamaan vettä lähteestä ja hän pani ostamansa uuden huivin päähänsä. Yksi tie, kaksi asiaa, ajatteli hän. Kuvastinta hänellä ei ollut eikä tuolla Laukku-Pekallakaan sattunut sellaista olemaan. Lähteen kirkkaassa vedessä hän toisinaan kurkisteli kuvaansa. Siellä, hän tahtoi nähdä, miten uusi huivi vaatettaisi häntä. Ja hän tuli entistä iloisemmaksi nähdessään, miten hyvin se sopi hänelle.

Hän täytti astiansa ja läksi kiiruhtain astumaan kotiinsa. Mutta samalla näki hän jonkun tulevan kirkkotiellä. Se oli täti. Annukka säpsähti. Varmaankin oli täti nähnyt hänen kurkistelevan kuvaansa lähteessä ja hän pelkäsi saavansa taas saarnan kuulla. Töin tuskin kerkesi hän kätkeä uuden huivinsa, ennenkuin Kaisa astui sisälle.

— Hyvää päivää, Annukka! sanoi hän läähättäen lammasnahkaturkissaan ja kätteli Annukkaa. Mutta torumisia ei tullutkaan tällä kertaa. Hän vaan kertoeli Annukalle kylän uutisia ja näytti niin ystävälliseltä, että se Annukkaa kummastutti. Ja mielessään hän jo iloitsi siitä, ettei tätinsä ollut mitään huomannut.

— Näytäppäs sitä uutta huivia, joka oli päässäsi ja jota kurkistelit tuolla lähteessä, sanoi Kaisa äkkiä, ennenkuin tyttö oli kerinnyt ihmettelemisensä lopettaa. Annukan ei auttanut vastustella, sen tiesi hän entiseltä. Täti oli niitä ihmisiä, joilla on omituinen voima anastaa itsellensä kuuliaisuutta. Vaikka Annukka oli usein päättänyt olla tottelematta tätinsä kieltoja ja käskyjä, ei hän kuitenkaan saattanut olla vetämättä auki pöydänlaatikkoa, jossa ostoksensa olivat.