Part 7

Kahdeskymmenesensimäinen päivä toukokuuta loi virta jäänsä. Jää alkoi liikkua kello viisi aamulla ja päivät olivat jo niin pitkät, että Daylight nousi ylös katselemaan jäidenlähtöä. Elijah oli liian heikko ollakseen huvitettu näytelmästä. Vaikka hän oli vielä tajuissaan, makasi hän liikkumatta, kun jää irtaantui rannoista, kun suuret jääpaakut syöksyivät rantaäyräitä vastaan, repien juurineen irti puita ja irroittaen satojen tonnien painoisia multalohkareita. Heidän ympärillään järisi maa näiden valtavain yhteentörmäysten voimasta. Tunnin kuluttua pysähtyi jää. Jossakin alempana oli jääröykkiö sulkenut tien. Silloin alkoi virta nousta ja kohotti jään pinnallaan, kunnes se oli korkeammalla kuin rantaäyräs. Takaapäin virtasi yhä uutta vettä ja yhä uusia suunnattomia jäälohkareita liittyi ruuhkaan. Puserrus ja puristus oli kamala. Suuret jäälohkareet lensivät ilmaan kuin meloonin siemenet lapsen puristaessa niitä peukalon ja etusormen välissä ja rannoille tunkeutui jäämuuri. Kun jääröykkiö murtui, alkoi kohina ja ryske uudelleen kaksinkertaisella voimalla. Jäänlähtöä kesti toista tuntia. Virta laski nopeasti. Mutta jäämuuri, joka ulottui veden rajaan saakka, jäi rannalle.

Viimeisetkin jäälautat vyöryivät ohi ja ensi kerran kuuteen kuukauteen näki Daylight avovettä. Hän tiesi, etteivät Stewartin ylimmät osat olleet vielä vapaat jäästä, vaan että jää oli kasaantunut röykkiöksi virran yläosassa ja että se saattoi lähteä liikkeelle ja tulla virtaa alas milloin tahansa; mutta asema oli siksi epätoivoinen, ettei enää käynyt viivytteleminen. Elijah oli niin heikko, että saattoi kuolla minä hetkenä tahansa. Omasta puolestaan ei hän ollut varma siitä, oliko hänellä enää herpaantuneissa lihaksissaan tarpeeksi voimaa voidakseen työntää veneen vesille. Kaikki oli yhtä uhkarohkeata. Jos hän odottaisi toista jäidenlähtöä, kuolisi Elijah varmasti ja hyvin luultavasti hän itsekin. Jos hänen onnistuisi työntää vene vesille, jos hän välttäisi toisen jäidenlähdön eikä takertuisi ylä-Yukonilta tuleviin jäihin, jos onni suosisi häntä joka suhteessa, pääsisivät he Sixty Mileen ja tulisivat pelastetuiksi jos -- ja taas jos -- jos hänellä olisi tarpeeksi voimia ohjata vene maihin Sixty Milessa eivätkä he ajautuisi ohi.

Hän ryhtyi työhön. Jäämuuri oli viisi jalkaa korkeammalla kuin vene. Etsiessään parasta paikkaa, mistä työntää veneen vesille, löysi hän paikan, missä suuri jääpaakku ulkoni rannasta jokeen, joka virtasi viisitoista jalkaa jäämuurin alapuolella. Tämä jääpaakku oli vain jonkun jalan päässä ja tunnin kuluttua oli hän saanut veneen sille. Hän oli merikipeä ponnistuksista, eikä hän aika ajoin voinut nähdä mitään, hänen silmiään kiusasivat valopilkut ja -täplät, jotka olivat yhtä kiduttavat kuin timanttijauho, hänen sydämensä kohosi kurkkuun ja oli tukahuttaa hänet. Elijah ei osoittanut mitään mielenkiintoa; ja Daylightin oli taisteltava taistelunsa loppuun. Vaipuen polvilleen väsymyksestä sai hän lopulta veneen varmaan tasapainopisteeseen jäämuurin päälle. Ryömien käsin ja jaloin kuljetti hän veneeseen jäniksennahka-vaippansa, pyssyn ja sangon. Hän ei enää kiduttanut itseään kirveen kantamisella. Hänen olisi sen takia tarvinnut ryömiä vielä toiset kaksikymmentä jalkaa edestakaisin, ja hän tiesi hyvin, että jos hän tulisi sitä tarvitsemaan, olisi kaikki lopussa.

Elijah tuotti hänelle enemmän vaivaa kuin hän oli aavistanutkaan. Muutaman tuuman kerrallaan ja leväten välillä laahasi hän tämän veneen viereen. Mutta veneeseen ei hän enää ollut saada häntä. Elijahin vetelää ruumista oli paljon vaikeampi nostaa ja käsitellä kuin samankokoista ja -painoista kankeaa esinettä. Daylight ei voinut nostaa häntä, sillä ruumis lysähti kokoon keskeltä kuin puoleksi täytetty jyväpussi. Daylight meni itse veneeseen ja koetti turhaan vetää toverinsa perässään. Hän saattoi vain nostaa Elijahin pään ja hartiat partaalle. Kun hän päästi ne irti nostaakseen alaruumista lysähti Elijah kokoon ja putosi takaisin jäälle.

Epätoivossaan muutti Daylight menettelytapaa. Hän löi toveriaan kasvoihin.

"Oletko sinäkin muka mies, herra nähköön?" huusi hän. "Siinä saat, kirottu vetelys, siinä saat!"

Joka kiroukselta löi hän häntä poskiin, nenään, suuhun, koettaen lyönneillä kutsua takaisin miehen paennutta sielua ja tahtoa. Elijahin silmät avautuivat ja pyörivät.

"Kuuntele nyt!" huusi Daylight tuimasti. "Kun panen pääsi partaalle, niin pidä kiinni siitä! Kuuletko? Pidä kiinni! Käy hampain kiinni siihen, mutta pidä kiinni!"

Elijahin silmät pyörivät, mutta Daylight huomasi, että hän oli tajunnut käskyn. Taas nosti hän avuttoman miehen pään ja hartiat partaalle.

"Pysyttele kiinni siinä, kirottu! Käy hampain kiinni!" huusi Daylight tarttuessaan häneen alempaa.

Voimaton käsi irtaantui partaalta, toisen käden sormet päästivät otteensa, mutta Elijah totteli ja pysyttelihe hampain kiinni laidassa. Kun Daylight nosti häntä, sattuivat Elijahin kasvot partaaseen ja rosoinen lauta repi nahan hänen nenästään, poskiltaan ja huuliltaan, ja kasvot alaspäin putosi hän veneen pohjalle ja hänen jalkansa jäivät riippumaan veneen laidalle. Mutta ne olivat vain hänen jalkansa ja Daylight nosti ne veneeseen. Raskaasti hengittäen käänsi hän Elijahin selälleen ja peitti hänet makuuvaipoilla.

Tärkein tehtävä oli jäljellä -- veneen työntäminen vesille. Tämä oli ehdottomasti vaikeinta kaikesta, sillä hänen oli ollut pakko asettaa toverinsa perään. Siitä syystä vaati veneen nostaminen äärettömiä ponnistuksia. Daylight karkaisi luontonsa ja alkoi. Ponnistellessaan hän kai satutti itsensä johonkin, vaikkei hän itse siitä tiennyt mitään, sillä kun hain tuli tajuihinsa, huomasi hän makaavansa vatsallaan, allaan terävä peräsin. Nähtävästi oli hän pyörtynyt ensi kerran elämässään. Sitäpaitsi tuntui hänestä, että kaikki oli lopussa, ettei hän enää voinut liikahuttaa jäsentäkään ja -- mikä oli omituisinta -- ettei hän enää viitsinytkään. Hän näki näkyjä, selviä ja todellisia ja ajatteli ajatuksia teräviä kuin veitsenterä. Hän, joka koko ikänsä oli katsellut alastonta elämää, ei ollut milloinkaan ennen nähnyt elämää niin alastonna. Ensi kerran heräsi hänessä epäilys omasta erinomaisesta itsestään. Tällä hetkellä ei elämä muistanut valhetella. Hän olikin pieni maanmato, aivan samanlainen kuin kaikki muut maanmatoset, samanlainen kuin orava, jonka oli syönyt, samanlainen kuin muut miehet, joiden hän oli nähnyt joutuvan tappiolle ja kuolevan, samanlainen kuin Joe Hines ja Henry Finn, jotka jo olivat joutuneet tuhon omiksi ja varmaankin kuolleet, samanlainen kuin Elijah, joka välinpitämättömänä virui veneen pohjalla kasvot haavoissa. Daylight saattoi siitä, missä hän makasi, nähdä joen polvekkeeseen saakka, josta ennemmin tai myöhemmin alkaisi vyöryä toisen jäidenlähdön jäät. Siinä katsellessaan tuntui hänestä kuin näkisi hän kauas menneisyyteen, hamaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa ei ollut valkoisia miehiä eikä intiaanejakaan, ja aina näki hän saman Stewart-joen joka talvi jäätyvän ja joka kevät murtavan jääkahleensa ja virtaavan vapaana. Ja samoin näki hän kaukaiseen tulevaisuuteen, kun viimeinen ihmissukupolvi oli hävinnyt Alaskasta, niinkuin hänkin häviäisi, ja hän näki yhä saman virran, joka jäätyi ja rikkoi jääpeitteensä ja virtasi yhä uomaansa.

Elämä oli valhettelija ja petturi. Se piti pilkkanaan kaikkia olentoparkoja. Se oli pitänyt pilkkanaan häntä, Burning Daylightia, joka oli ollut sen parhaimpia ja iloisimpia luomia. Hän ei ollutkaan mitään -- vain läjä lihaa ja hermoja ja aistimia, joka ryömi mudassa kultaa etsiessään, uneksi, toivoi ja pelasi uhkapeliä, oli kerran, eikä sitten enää ollutkaan. Vain elottomat kappaleet pysyivät muuttumattomina, kappaleet, joissa ei ollut lihaa eikä hermoja eikä aistimia, sellaiset kuin hiekka ja muta ja sora, tasangot, vuoret, itse virta, joka vuosi vuodelta jäätyi ja mursi jääkahleensa. Loppujen lopuksi oli se mitätöntä peliä. Arpa oli heitetty. Ne, jotka kuolivat, hävisivät pelin, ja kaikkihan kuolivat. Ken sitten voitti? Ei elämäkään, tuo syötti, tuo pääpetkuttaja -- elämä, tuo aina-kukoistava hautuumaa, tuo loppumaton hautaussaatto.

Silmänräpäykseksi hän palasi nykyhetkeen ja pani merkille, että virta vielä aaltoili vapaana ja että pikkulintu oli istahtanut veneen laidalle ja katseli häntä ujostelematta. Sitten vaipui hän taas unelmiinsa ja mietteisiinsä.

Ei kenkään voinut välttää leikin loppumista. Hän oli varmasti tuomittu jäämään kaikesta siitä osattomaksi. Ja entä sitten? Hän pohti tätä kysymystä yhä uudelleen ja uudelleen.

Sovinnainen uskonto ei ollut vaikuttanut Daylightiin. Hänelle oli ollut jonkinlaista hartauden harjoittamista, kun hän toimi rehellisesti, eikä tehnyt muille vääryyttä, eikä häntä olleet huolettaneet turhat mietteet tulevasta elämästä. Kuolema oli kaiken loppu. Hän oli aina myöntänyt sen, eikä se ollut häntä pelottanut. Ja tällä hetkellä, veneen ollessa viisitoista jalkaa vedenpinnan yläpuolella, hänen viruessaan puoli-pyörryksissä väsymyksestä, tuntematta voimanrahtuakaan lihaksissaan, myönsi hän yhä vielä, että kuolema on kaiken loppu eikä se vielä nytkään häntä peloittanut. Hänen mielipiteensä olivat liian selvät ja vakavat, jotta ensimäinen myrsky tai sammuvan elämän kuolemankauhu olisi niitä järkyttänyt.

Hän oli nähnyt ihmisten ja eläinten kuolevan ja hänen mieleensä johtui nyt kymmenittäin sellaisia kuolemantapauksia. Hän näki ne aivan yhtä selvästi kuin oli kerran ne nähnyt, eivätkä nekään häntä järkyttäneet. Entäpä sitten? He olivat kuolleet, ja kuolleet jo kauan sitten. Kuolema ei ollut tuottanut kärsimystä. He eivät olleet viruneet vatsallaan veneessä odottaen kuolemaa. Kuolema oli helppo -- helpompaa kuin hän oli kuvitellutkaan; ja nyt kun se oli lähellä, sai ajatus siitä hänet iloiseksi.

Hän näki uuden näyn. Hän näki unelmiensa vilkasliikkeisen kaupungin -- Pohjolan kultakaupungin, joka oli rakennettu korkealle Yukonin rannalle ja ulottui laajan tasangon laitaan. Hän näki jokihöyryt satamassa, hän näki sahat työssä ja pitkät koiravaljakot kahdet reet takanaan vetämässä tarpeita kultakentälle. Ja vielä näki hän pelihuoneet, pankit, pörssit ja kaikki pelikojeet ja -merkit, paljon suuremmoisemman pelin voiton- ja tappionmahdollisuudet kuin hän milloinkaan oli nähnyt. Hän ajatteli, että oli kuitenkin ikävää kuolla kaikesta tästä juuri kun kultalöytö oli tulossa. Elämä värähteli ja elpyi ja alkoi vielä kerran toistaa vanhoja valheitaan.

Daylight kääntyi ja pudottausi veneestä ja istuutui jäälle nojaten veneeseen. Hän halusi olla mukana kultalöydössä. Ja miksei hän saattaisi olla? Hänen herpaantuneissa lihaksissaan oli siksi paljon voimaa, jos hän saattoi sen koota yhdellä kertaa, että hän saisi veneen työnnetyksi vesille. Kuin itsestään heräsi hänessä heti ajatus ostaa Harperilta ja Joe Laduelta osa Klondiken alueesta. He möisivät varmaan hänelle kolmannen osan polkuhintaan. Jos sitten Stewartista löytyisi suuri kultarikkaus, olisi kaikki hyvin. Jos taas Klondikesta, ei hän siinäkään tapauksessa jäisi vallan osattomaksi.

Sitä ennen tahtoi hän koota voimia. Hän asettui pitkin pituuttaan jäälle kasvot maahanpäin ja virui siinä puoli tuntia ja lepäsi. Sitten hän nousi, karkoitti äkillisen sokeuden silmistään ja tarttui veneeseen. Hän tunsi tarkalleen tilansa. Ellei ensimäinen yritys onnistuisi, epäonnistuisivat kaikki seuraavatkin yritykset. Hänen täytyi panna kaikki jälleenkootut voimansa yhteen yritykseen ja niin täydellisesti täytyi hänen panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei mitään jäisi toisiin yrityksiin.

Hän työnsi, ja hän työnsi yhtä paljon sielullaan kuin ruumiillaan, pannen koko sielunsa ja ruumiinsa tähän yritykseen. Vene liikkui. Hän luuli olevansa pyörtymäisillään, mutta hän työnsi yhä. Hän tunsi veneen siirtyvän, kun se rupesi vierimään viettävää jäälauttaa alas. Kooten viimeiset voimansa heittäytyi hän itse siihen ja putosi Elijahin jaloille satuttaen itseään. Hän ei enää kyennyt nousemaan ja lojuessaan hän kuuli ja tunsi, miten vene meni veteen. Puidenlatvoista hän näki, että vene pyöri ympäri. Rysähdys ja lentelevät jääpalaset kertoivat hänelle, että vene oli törmännyt rantaan. Toistakymmentä tuntia se pyöri ja törmäili rantaan, sitten se alkoi esteettä liukua virran viemänä.

Daylight virkosi ja luuli nukkuneensa. Aurinko ilmaisi, että oli jo monta tuntia kulunut. Oli aikainen iltapäivä. Hän laahusti perään ja nousi istumaan. Vene oli keskellä virtaa. Metsäiset rannat jääreunamineen liukuivat ohitse. Lähellä häntä ui suuri, juurineen irti reväisty honka. Virran oikku vei veneen kiinni siihen. Hän ryömi kokkaan ja sitoi kokkanuoran juureen. Puu, joka oli syvemmältä vedessä, kulki nopeammin ja köysi jännittyi, kun puu alkoi hinata venettä. Luotuaan viimeisen sekavan katseen ympärilleen, missä hän näki rantojen keinuvan ja auringon heiluvan taivaalla kuin kellonheilurin, kääri Daylight jäniksennahkavaippansa ympärilleen, asettui pitkäkseen veneen pohjalle ja vaipui uneen.

Kun hän heräsi, oli pimeä yö. Hän virui seljällään ja näki tähtien tuikkivan. Kuului virran hiljainen kohina. Äkillinen nykäys ilmaisi hänelle, että nopeammin liikkuva honka oli taas vetänyt kireämmälle kokkaköyden, joka hetkiseksi oli höltynyt. Eksynyt ajojäälautta kolahti venettä vasten ja narisi hiipaistessaan sen sivua. Hän ajatteli, ettei jääröykkiö ollut kaikeksi onneksi vielä saavuttanut heitä, ja nukahti uudelleen.

Oli valoisa päivä, kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Auringon asemasta päättäen oli keskipäivä. Hän vilkaisi etääntyneisiin rantoihin ja arvasi ajelehtivansa valtavassa Yukon-joessa. Sixty Mile ei saattanut olla kaukana. Hän oli sanomattoman heikko. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja hapuilevat ja virheelliset ja hänen hengityksensä oli salpaantua ja hänen päätään pyörrytti, kun hän laahusti perään istumaan pyssy vieressään. Hän katseli kauan Elijahia, mutta ei nähnyt, hengittikö tämä vielä vai ei, ja hän oli liian väsynyt ottaakseen siitä selon.

Hän vaipui taas unelmiin ja mietteisiin, jotka usein keskeytti jonkinlainen horrostila, jolloin hän ei nukkunut eikä ollut tajuton, eikä kuitenkaan huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänestä tuntui silloin kuin olisi hänen aivoihinsa työnnetty tulppa. Ja näinä selvinä hetkinä hän tutkisteli asemaa. Hän oli yhä vielä hengissä ja pelastuisi luultavasti, mutta mistä johtui, ettei hän virunut kuolleena poikkiteloin veneessä jäämuurin harjalla? Sitten muisti hän viimeisen suuren voimanponnistuksensa. Mutta miksi oli hän sen tehnyt? kysyi hän itseltään. Kuolemanpelkoa ei se ollut. Hän ei ollut pelännyt kuolemaa, se oli varma. Sitten hän muisti kultasuonen, jonka uskoi ennen pitkää löytyvän, ja tiesi silloin, että häntä oli kannustanut halu olla mukana tässä suuressa pelissä. Ja taas kysyi hän: miksi? Mitä hyödytti miljoonain omistaminen? Hän kuolisi kuitenkin kerran niinkuin nekin, joilla ei milloinkaan ole ollut enempää kuin jokapäiväinen leipä. Miksi hyväksi siis? Mutta tyhjät aukot hänen ajatustoiminnassaan tulivat yhä lukuisemmiksi ja hän jättäytyi kokonaan suloisen voipumuksen huomaan, joka kietoi hänet helmaansa.

Hän heräisi hätkähtäen. Oli kuin joku olisi kuiskannut hänelle, että hänen täytyi herätä. Samassa hän näki Sixty Milen vajaan sadan jalan päässä. Virta oli kuljettanut hänet oikeaan paikkaan. Mutta sama virta oli viemäisillään hänet ohi, asumattomiin erämaihin joen alajuoksun varrella. Ei ketään näkynyt. Ellei hän olisi nähnyt keittiönpiipuista nousevan savua, olisi saattanut luulla paikkaa autioksi. Hän koetti huutaa, mutta ei saanut ääntä. Luonnoton kähinä vuoroin korisi, vuoroin sähisi hänen kurkussaan. Hän hapuili pyssyä, nosti sen olkapäälleen ja painoi liipasinta. Pyssyn ponnahdus laukaistessa järisytti koko hänen ruumistaan, ja hänestä tuntui kuin olisi sitä tuhansin tavoin kidutuspenkillä piinattu. Pyssy putosi hänen polvilleen ja hän koetti turhaan nostaa sitä olkapäälleen. Hän tiesi, että hänen oli oltava nopsa ja hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, minkävuoksi hän painoi liipasinta, vaikkei saanutkaan pyssyä asentoon. Tällä kertaa ponnahti pyssy ylös ja putosi jokeen. Mutta juuri ennenkuin maailma musteni hänen silmissään, näki hän keittiön oven avautuvan ja naisen katsahtavan ulos suuresta hirsitalosta, joka puiden kera iloisesti hyppeli hänen silmissään.

IX LUKU.

Kymmenen päivää myöhemmin saapuivat Harper ja Joe Ladue Sixty Mileen, ja vaikka Daylight vielä oli hieman heikko, oli hän kuitenkin kyllin voimakas totellakseen kultakuumetta, joka oli saanut hänet valtoihinsa. Hän luovutti kolmanneksen valtauksestaan Stewart-joen varrella heidän Klondike-joen varrella olevan valtauksensa kolmannesta vastaan. He luottivat ylämaan kultarikkauteen ja Harper läksi tavaralautalla myötävirtaa Klondike-joen suulle, johon hänen piti perustaa pieni asema.

"Miksi et, Daylight, käy käsiksi Indian-jokeen?" neuvoi Harper ennen lähtöään. "Maaperä on siellä erinomainen ja kyllä siellä jossain on kultaa löytäjäänsä odottamassa. Se paikka on minun mieleeni. Sieltä saa kultaa oikein kosolti, eikä Indian-joki ole maailman ääressä."

"Ja siellä on harmaana hirviä", lisäsi Joe Ladue. "Bob Henderson on jossain siellä päin, on ollut jo kolme vuotta. Ja hän vannoi, että jotain suurta on tapahtumaisillaan. Hän tappaa siellä laumottain hirviä ja hakee kultaa ylt'ympäri seutua kuin olisi hän hieman hassu."

Daylight päätti lähteä Indian-joelle "haljuilemaan", kuten hän itse sanoi. Mutta Elijah ei taipunut lähtemään hänen kanssaan. Elijahin oli nälkä turruttanut ja häntä kauhistutti kaikkien kärsimystensä toistuminen.

"En tosiaankaan voi lähteä ruoan äärestä", sanoi hän. "Tiedän, että se on hulluutta, mutta minä en tosiaankaan mahda sille mitään. Siinä on kyllin, että pääsen pöydän äärestä kun vatsa on niin täynnä, etten saa sinne enää ainoatakaan palaa. Palaan Circlen leiriin ja oleilen siellä, kunnes olen tullut jälleen terveeksi."

Daylight viipyi vielä muutaman päivän, kooten voimia ja järjestellen vähäisiä matkatavaroitaan. Hän aikoi lähteä kevein varustuksin, mukanaan vain seitsemänkymmenenviiden naulan taakka ja sälyttäen hyvään intiaanitapaan jokaisen viidestä koirastaan kannettavaksi kolmekymmentä naulaa. Laduen kuvauksista oppia ottaen hän aikoi noudattaa Bob Hendersonin esimerkkiä, elää käytännöllisesti ja syödä pelkkää lihaa. Kun Jack Kearnsin lotja, joka toi sahaa Linderman-järveltä, poikkesi Sixty Mileen, niin Daylight vei siihen tavaransa ja koiransa, antoi Elijahin tehtäväksi ilmoittaa valtauksensa rekisteröitäväksi ja nousi samana päivänä maihin Indian-joen suulla.

Neljänkymmenen peninkulman päässä joen suusta tuli hän paikalle, jonka hän kuulemiensa kuvausten perusteella päätti olevan Quartz Creek'in. Siellä hän näki jälkiä Bob Hendersonin töistä. Kuljettuaan jokivartta vielä: kolmekymmentä peninkulmaa tuli hän Australia Creek'iin. Kului viikkoja, mutta Daylight ei milloinkaan tavannut Bob Hendersonia. Kaikkialla oli hirviä yllin kyllin ja hänen koiransa herkuttelivat liharuoalla. Hän löysi tusinanverran kannattavia ja lupaavia kultapaikkoja hiekassa, ja kun hän huomasi parinkymmenen purosen mudan ja soran pinnalla hajallaan kultahiukkasia, niin päätti hän tästä, että siellä täytyi olla runsaat määrät varsinaista kultamalmiakin, joka nyt vaan oli löydettävä. Usein hän loi katseensa vuorenharjanteihin pohjoisessa ja aprikoitsi, oliko kulta peräisin sieltä. Lopulta hän samosi Dominion Creek'in lähteille, kulki vedenjakajan poikki ja tuli siihen Klondiken seutuun, joka myöhemmin sai nimen Hunker Creek. Jos hän olisi vedenjakajan poikki mennessään kiertänyt vuoren oikealta puolelta, niin hän olisi tullut Gold Bottom'iin, jolle nimen oli antanut Bob Henderson, jonka hän olisi siellä nähnyt työssään, huuhtomassa ensimäisiä kannattavia kattilallisia Klondikessa. Mutta Daylight kiersi vuorenlaen vasemmalta, jatkoi matkaansa Hunker-joen vartta alas Klondikeen ja sitten edelleen Yukoniin intiaanien kesäkalastuspaikoille.

Täällä hän oli päivän Carmackin, squaw-miehen [Squaw-mies, squawman on intiaaninaisen, "squawin" kanssa naimisissa oleva mies. Squaw-miehet eivät avioliittonsa vuoksi nauti täydellistä yhteiskunnallista arvonantoa. He eivät esim. saa seurustella perheessä, missä emäntä on valko-ihoinen.] ja tämän intiaanilangon, Skookum Jim'in nuotiotoverina, osti veneen ja kulki sitten koirineen myötävirtaan Yukonia Forty Mileen. Elokuun viimeiset päivät olivat käsissä, päivät lyhenivät lyhenemistään ja talvi teki tuloaan. Yhä vielä lujasti luottaen Ylämaan kultarikkauteen aikoi Daylight neljän, viiden toverin kera tai, jos se oli mahdollista, ainakin yhden toverin kera sauvoa virtaa ylöspäin, ennenkuin joki jäätyi talveksi. Mutta Forty Milen miehet olivat epäuskoiset. Heille riitti kullankaivuu lännessä.

Silloin juuri tuli Carmack, hänen lankonsa Skookum Jim ja Cultus Charlie kanootilla Forty Mileen. He menivät suoraan kulta-asiamiehen luo ja ilmoittivat rekistöröitäväksi kolme valtausta ja löytämänsä Bonanza Creekin valtauksen. Tämän jälkeen he yöllä näyttivät Sourdough-ravintolassa epäuskoiselle miesjoukolle kultametallikappaleita. Miehet nauroivat ja ravistivat päätään. He olivat nähneet, että ennenkin oli erehdytty kultalöytöjen suhteen. Tämä oli ilmeisesti Harperin ja Joe Laduen suunnitelma, jonka he olivat panneet toimeen houkutellakseen kullanetsijöitä valtauksensa läheisyyteen ja saadakseen sinne postiaseman. Ja kuka oli Carmack? Squaw-mies. Kuka oli konsanaan kuullut, että joku squaw-mies olisi löytänyt jotakin? Ja mikä oli Bonanza Creek? Pelkkä hirvilaidun Klondike-joen suulla, sama, jota entisajan miehet olivat nimittäneet Rabbit Creekiksi. Jospa edes Daylight tai Bob Henderson olisi ilmoittanut valtauksia rekisteröitäväksi ja näyttänyt kultametallia, niin olisivat he tienneet siinä olevan jotakin perää. Mutta Carmack, squaw-mies! Ja Skookum Jim! Ja Cultus Charlie! Ei, ei, se oli tyhjää puhetta.

Daylight oli epäuskoinen, vaikka hän uskoi Ylämaan mahdollisuuksiin. Olihan hän vain joku päivä sitten nähnyt Carmackin maleksimassa intiaaniensa kanssa, aivankuin ei olisi milloinkaan ajatellutkaan kullanetsintää. Mutta kun hän kello yksitoista yöllä istui penkkinsä syrjällä aukomassa intiaanisaappaittensa pauloja, juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän pani takin ylleen ja hatun päähänsä ja palasi Sourdoughiin. Carmack istui yhä vielä siellä ja näytteli kultaansa epäuskoiselle sukukunnalle. Daylight istahti hänen viereensä ja tyhjensi Carmackin pussin sulattajaan. Tätä hän tutkisteli pitkän aikaa. Sitten pani hän omasta pussistaan toiseen sulattajaan muutaman unssin verran Circle Cityn ja Forty Milen kultaa. Sitten hän taas pitkän aikaa tutki ja vertaili. Viimein pani hän oman kultansa pussiin, antoi Carmackille takaisin tämän kullan ja vaati kädenliikkeellä hiljaisuutta.

"Toverit, kerronpa teille jotakin", sanoi hän. "Kultasuoni on varmasti löydetty virran yläjuoksun varrelta. Ja minä sanon teille selvään ja vakuuttavasti, että se on tehty. Tämänkaltaista kultaa ei ole ennen näillä seuduin nähty sulattajassa. Se on uutta kultaa. Siinä on enemmän hopeaa. Voitte nähdä sen väristä. Carmack on varmasti löytänyt kultasuonen. Kuka haluaa lähteä kanssani kultapaikalle?"

Ei kukaan halunnut. Sen sijaan kuului vain naurua ja ivailua.

"Onko teilläkin siellä valtaus?" kysyi joku.

"On kuin onkin", kuului vastaus, "ja sitä paitsi kolmannes Harperin ja Ladue'n valtauksesta. Saatte nähdä, että minä myyn syrjäisetkin palstani korkeammasta hinnasta kuin te milloinkaan olette ansainneet Birch Creekissa maata penkomalla."

"Hyvä on, Daylight", pisti Curly Parson väliin imarrellen. "Teillä on hyvä maine ja me tiedämme, että teihin voi luottaa. Mutta te olette yhtä hyvin kuin ken tahansa saattanut takertua ansaan, jonka nuo maankiertäjät ovat virittäneet. Kysyn teiltä suoraan: Koska oli Carmack kullanetsinnässä? Sanoittehan itse, että hän kalasti lohia siwashilaisten sukulaistensa kera vain joku päivä sitten."