Part 5

He olivat sinä päivänä olleet taipaleella kuusitoista tuntia, koirat olivat liian uuvuksissa tapellakseen keskenään tai muristakseen edes, ja Kama oli viimeiset peninkulmat kulkenut miltei nilkuttaen; mutta Daylight oli seuraavana aamuna jo kello kuudelta liikkeellä. Kello yhdeltätoista oli hän White Horsen rannalla ja tänä yönä leiriytyi hän Box Canonin luo, viimeinen vaikeakulkuinen joenjäätaival takanaan ja edessään jono järviä. Ei ollut helppoa seurata häntä. He olivat taipaleella kaksitoista tuntia vuorokaudessa, kuusi tuntia puolihämärässä ja kuusi pimeässä. Kolme tuntia meni keittämiseen, valjaiden korjaamiseen, leirin tekoon ja purkamiseen ja loput yhdeksän tuntia nukkuivat koirat ja miehet kuin tukit. Kaman rautainen voima murtui. Päivä päivältä tämä hirveä kulku kalvoi hänen elinvoimaansa. Päivä päivältä hän kulutti varavoimaansa. Hänen liikkeensä tulivat hitaammiksi, hänen lihaksensa veltostuivat, ja hän ei enää kävellyt muuten kuin nilkuttaen. Mutta hän ponnisteli urheasti, ei milloinkaan laiminlyönyt tehtäviään, eikä milloinkaan pienimmälläkään tavalla valittanut. Daylight oli laiha ja uupunut. Hän näyttikin väsyneeltä, mutta tavalla tai toisella hän ihmeellisen ruumiinrakennuksensa avulla yhä kulki eteenpäin, armotta. Kaman silmissä ei hän milloinkaan ollut suuremmoisempi kuin noina viimeisinä päivinä heidän kulkiessaan etelärajan yli. Intiaani, jonka voimat alkoivat olla lopussa, näki hänen ponnistelevan eteenpäin innolla ja kestävyydellä sellaisella, ettei Kama ollut milloinkaan nähnyt tai uneksinut saavansa nähdä moista inhimillisessä olennossa.

Tuli aika, jolloin Kama ei voinut kulkea etunenässä tallaamassa tietä, ja kun hän antoi Daylightin koko päivän raataa lumikengissä, oli se todistus siitä, että hänen voimansa olivat vallan lopussa. Marshista Lindermaniin ulottuvan järvi jonon he kulkivat järvi järveltä ja alkoivat nousta Chilcootille. Oikeastaan piti Daylightin leiriytyä solan viimeiselle kukkulalle pimeän tultua, mutta hän jatkoi matkaa alas Sheep Campiin, sillä hänen takanaan raivosi lumimyrsky, joka olisi viivyttänyt häntä kaksikymmentäneljä tuntia.

Tämä viimeinen ankara ponnistus mursi Kaman kokonaan. Aamulla ei hän voinut enää tehdä työtä. Kun hän jännitettyään kaikki voimansa pääsi istumaan, ähkyi hän ja vaipui takaisin makuulle. Daylight suoritti molempien työn purkaen leirin, valjastaen koirat, ja kun kaikki oli kunnossa, kääri hän kaikki makuuvaipat avuttoman intiaanin ympärille ja laski hänet kuorman päälle. Kulku luisti hyvin, viimeinen taival oli menossa. Hän ajoi koirat Dyea Canonin halki ja pitkin kovaksi tallattua tietä, joka vei Dyea Postiin. Ja Kaman ähkyessä kuormalla ja Daylightin juostessa ohjaustangosta pidellen välttäen joutumasta kiitävän reen jalasten alle, saapuivat he Dyeaan meren rannalle.

Uskollisena lupaukselleen ei Daylight pysähtynyt tänne. Tunnin kuluessa oli hän kuormittanut rekeen postipussit ja koiranruoan, valjastanut uudet koirat ja hankkinut uuden intiaanin Kaman sijaan. Kama ei ollut hiiskunut sanaakaan tulohetkestä siihen hetkeen, kun Daylight lähtövalmiina seisoi hänen vieressään jättääkseen hyvästit. He puristivat toistensa kättä.

"Te näännytätte tuon intiaanin", sanoi Kama. "Eikö totta, Daylight? Te näännytätte hänet."

"Vieläpä mitä", sanoi Daylight irvistellen.

Kama ravisti epäillen päätään ja kääntyi selin, kun Daylight lähti.

Daylight ennätti Chilcootin yli samana päivänä ja pimeässä ja lumipyryssä hän kulki nuo viisisataa jalkaa alas Crater Lakeen, mihin leiriytyi. Kaukana puurajan yläpuolella oli leiri "kylmä", sillä hänellä ei ollut polttopuita mukana. Tänä yönä peitti heidät kolmen jalan paksuinen lumikerros ja kun he pimeänä aamuna kaivautuivat esille lumesta, yritti intiaani karata. Hän oli saanut tarpeensa taivaltamisesta miehen kera, jota hän piti mielipuolena. Mutta Daylight pakoitti hänet ankaruudellaan pysymään paikallaan ja he kulkivat poikki Deep Laken ja Long Laken, ja poikki Lake Lindermanin tasaisen jään. Paluumatka oli yhtä näännyttävää ponnistelua kuin menomatkakin, eikä tämä intiaani kestänyt sitä yhtä hyvin kuin Kama. Ei hänkään valittanut. Eikä koettanut toistamiseen karata. Hän raatoi ja teki parhaansa samalla kun hän uudisti päästöksensä välttää vastaisuudessa Daylightia. Päivät kuluivat yön ja hämärän vaihdellessa, milloin satoi lunta, milloin oli hyytävä pakkanen, ja koko ajan, tuntien verkkaan kuluessa, jättivät he taakseen peninkulmittain taivalta.

Mutta Fifty Milessa sattui heille onnettomuus. Heidän kulkiessaan jäälautan yli, murtui jää koirien alta ja virta vei ne jään alle. Hihnat, jotka yhdistivät valjakon rekeä lähinnä olevaan koiraan, katkesivat, ja virta vei valjakon näkyvistä. Vain rekeä lähinnä oleva koira jäi, ja Daylight pani intiaanin valjaisiin, ruveten itsekin rekeä vetämään. Mutta mies ei tällaisessa työssä vastaa edes yhtä koiraa ja nyt oli kahden miehen suoritettava viiden koiran työ. Ensimäisen tunnin kuluttua Daylight jo vähensi kuormaa reestä. Koiran ruoka, tarpeettomat kapineet ja varakirves heitettiin nyt tien oheen. Seuraavana päivänä koiralta tässä ankarassa ponnistuksessa katkesi jalkasuoni. Koiraa ei voinut auttaa, Daylight ampui sen ja hylkäsi reen. Hän otti selkäänsä 160 naulaa postia ja ruokavaroja, ja sälytti intiaanin selkään 125 naulaa. Tarvekalujen kulettaminen olisi ollut itsekidutusta. Indiaani kauhistui nähdessään, että jokainen naula arvotonta postia säilytettiin, kun taas pavut, juoma-astiat, sangot ruoka-astiat ja varavaatteet heitettiin kinokseen. Mukaan otettiin vain vaippa mieheen, yksi kirves, tina-astia ja niukalti silavaa ja jauhoja. Silavan saattoi syödä raakana ja jauhoista sai kuumaan veteen sekoittamalla vesivelliä, jolla mies pysyi jalkeilla. Rihlapyssy ja sen ampumavarat hylättiin niinikään.

Ja tällä tavoin kulkivat he nuo kaksisataa peninkulmaa Selkirkiin. Daylight oli taipaleella myöhään ja varhain, koska tunnit, jotka ennen olivat kuluneet leiri-valmistuksiin ja koirien valjastukseen, nyt käytettiin kulkuun. Yöllä kyyröttivät he pienen nuotion ääressä vaippoihinsa kääriytyneinä, söivät jauhovelliä ja paistoivat silavaa tikun käressä; ja aamupimeässä he nousivat sanaakaan vaihettamatta, sälyttivät taakat selkäänsä, korjasivat kantohihnoja ja läksivät taipaleelle. Viimeiset peninkulmat Selkirkiin ajoi Daylight eteenpäin kuin juhtaa intiaania, kuoppaposkista ja -silmäistä haamua, joka muutoin olisi paneutunut kinokseen nukkumaan ja heittänyt taakkansa maahan.

Selkirkissa valjastettiin vanha koiravaljakko, joka oli levännyt ja nyt oli hyvissä voimissa. Ja samana päivänä ponnisteli Daylight eteenpäin hoitaen ohjaustankoa vuorotellen Le Bargen intiaanin kanssa, joka oli vapaaehtoisesti tarjoutunut toimeen menomatkalla. Daylight oli kuluttanut kaksi päivää enemmän kuin hän alkuaan oli laskenut ja lumisade ja umpitie pitivät hänet kaksi päivää jälessä koko matkan Forty Mileen. Ja täällä ilma suosi häntä. Oli tulossa ankara pakkanen ja luottaen siihen vähensi Daylight koirain ja miesten ruokavaroja. Forty Milen miehet ravistivat pahaaennustavasti päätään ja tahtoivat tietää, mitä hän tekisi, jos lumisadetta yhä jatkuisi.

"Pakkanen tulee varmasti", nauroi Daylight ja läksi taipaleelle.

Monta rekeä oli jo tänä talvena kulkenut Forty Milen ja Circle Cityn väliä ja tie oli poljettu kovaksi. Ja ankara pakkanen tuli ja pysyi ja Circle City oli vain kahdensadan peninkulman päässä. Le Bargen intiaani oli nuori mies, jonka kokemuspiiri oli vielä rajoitettu ja joka oli hyvin ylpeä. Hän lähti ilomielin taipaleelle Daylightin kera ja kuvittelipa ensin voivansa uuvuttaa valkoisen miehen. Ensimäisiä sataa peninkulmaa kuljettaessa hän etsi Daylightista heikontumisen oireita ja ihmetteli, kun ei niitä nähnytkään. Toisia sataa peninkulmaa taivallettaessa huomasi hän heikkouden oireita itsessään ja puri hammasta ja kesti. Ja Daylight oli väsymätön, hän milloin juoksi ohjaustangon ääressä, milloin lepäsi vuorollaan kiitävässä reessä. Viimeisenä päivänä, jolloin oli kylmempi ja kirkkaampi kuin milloinkaan, oli keli mainio, ja he taivalsivat seitsemänkymmentä peninkulmaa. Kello oli kymmenen illalla kun he nousivat ylös rantaäyrästä ja huimaa vauhtia kiitivät piikin Circle Cityn pääkatua; ja nuori intiaani juoksi reen perässä, vaikka oli oikeastaan hänen vuoronsa olla ohjaustangossa. Tämä oli kunnioitettavaa ylvästelyä, sillä hän oli matkalla huomannut voimainsa rajan ja vain vaivoin pysynyt mukana. Nyt hän korskasti juoksi leiriin.

VI LUKU.

Miesjoukko täytti Tivolin -- sama seurue, joka oli nähnyt Daylightin lähdön kaksi kuukautta takaperin, sillä oli kuudennenkymmenennen ensimäisen päivän yö ja mielipiteet olivat eriäviä siitä, voisiko hän suorittaa tehtävänsä. Kello kymmenen lyötiin vielä vetoja, vaikka joka vedon jälkeen uskalsivat ne, jotka luottivat hänen epäonnistumiseensa, yhä suurempia summia vetoon. Sydämensä syvyydessä oli Neito varma siitä, että Daylight oli menettänyt vedon, mutta löi kuitenkin Charley Batesin kera vetoa kahdestakymmenestä unssista neljääkymmentä vastaan, että Daylight tulisi perille ennen puoltayötä.

Hän ensimäisenä kuuli koirien haukunnan.

"Kuulkaa!" huusi hän. "Se on Daylight!"

Kaikki hyökkäsivät yhtenä miehenä ovelle, mutta kun kaksoisovet saatiin auki, perääntyi joukko. He kuulivat koirien vinkunan, koiranruoskan läimäykset ja Daylightin äänen hänen huudellessaan rohkaisusanoja väsyneille eläimille, jotka komeasti päättivät työnsä vetämällä rekeä pitkin puista lattiaa huoneeseen. Ne tulivat pyrynä huoneeseen, ja niiden kera pakkanen, näkyvä valkea usva, jonka läpi ne häämöittivät valjaitaan kiristellessä, kunnes näytti siltä kuin olisivat ne uineet virrassa. Niiden jälestä tuli ohjaustankoa pitelevä Daylight, joka näytti kahlaavan polviin saakka ulottuvassa pakkasusvassa.

Hän oli entinen Daylight, vaikka olikin laiha ja silmät olivat kuopalla ja hänen mustat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin konsanaan ennen. Hänen parkansa huppukaulus oli vedetty pään yli kuin munkilla, ja viitan laskokset valuivat suorina poimuina polviin saakka. Leirisavun ja tulen tahrimana ja polttamana kertoi hänen pukunsa hänen matkansa tarinan. Kahden kuukauden vanha parta peitti hänen kasvonsa; ja parrassa taas oli jääpalasia, jotka hänen hengityksensä oli synnyttänyt pitkällä seitsemänkymmenen peninkulman taipaleella.

Hänen tulonsa huoneeseen oli vaikuttava kuin hyvä kuvaelma, ja hän tiesi sen. Tämä oli hänen elämäänsä, juuri hänen mielensä mukaista. Toveriensa keskuudessa oli hän suuri mies, napaseudun sankari. Hän oli ylpeä siitä, ja hänelle oli suuri hetki tulla suoraan kahdentuhannen peninkulman taipaleelta tähän tarjoiluhuoneeseen koirat, reki, posti, intiaani ja tavarat mukanaan. Hän oli suorittanut vielä yhden mainetyön, josta kerrottaisiin pitkin Yukonia -- hän, Burning Daylight, erämaankulkijain ja koiranajajain kuningas.

Hän vavahti hämmästyksestä kuullessaan tervetuliaismelun ja nähdessään Tivolin jokaisen tutun yksityiskohdan -- pitkän tarjoilupöydän ja pullorivit, pelipöydät, suuren uunin, punnitsijan vaakakuppeineen, soittoniekat, miehet ja naiset, Neidon, Celian ja Nellien, Dan MacDonaldin, Bettlesin, Billy Rawlinsin, Olaf Hendersonin, Doc Watsonin -- kaikki heidät. Kaikki oli juuri niin kuin se oli ollut hänen lähtiessään, ja ulkonäöstä päättäen olisi tämä vallan hyvin saattanut olla sama päivä, jona hän oli lähtenyt. Nuo kuusikymmentä päivää yhtämittaista taivallusta valkeassa erämaassa olivat nyt äkkiä etäällä, näkymättömissä -- niitä ei enää ollutkaan! Ne olivat olleet vain hetken häiveitä. Hän oli vaipunut äänettömyyden avaruuteen, oli sukeltanut seuraavassa hetkessä sieltä takaisin ja oli nyt taas Tivolin remussa ja hälinässä.

Silmäys rekeen purjekankaaseen käärittyine postipusseineen oli tarpeen ennenkuin hän tuli vakuutetuksi noiden kuudenkymmenen päivän ja kahdentuhannen peninkulman taivalluksen todellisuudesta. Kuin unessa puristi hän tarjottuja käsiä. Hän oli haltioissaan. Elämä oli ihanaa. Hän rakasti sitä. Suuri ystävyyden ja toveruuden tunne tempasi hänet mukaansa. He olivat kaikki hänen tovereitaan, hänen kaltaisiaan. Se oli valtavaa, peloittavaa. Hän tunsi sydämensä sulavan ja hän olisi tahtonut puristaa heidät kaikki yhtaikaa rintaansa vasten hellään syleilyyn.

Hän hengähti syvään ja huusi: "Voittaja maksaa, ja minä olen voittaja, eikö totta? Tulkaa, te malemutit ja siwashit ja sanokaa mitä haluatte! Tässä on Dyean posti, suoraan meren rannalta tuotuna. Heittäkää purkaminen hiiteen ja tulkaa ryypylle!"

Kaksitoista paria kättä oli ryhtynyt purkamaan rekeä, kun nuori Le Bargen intiaani, joka halusi ryhtyä samaan työhön, äkkiä ja vaivaloisesti suoristihe. Hänen silmistään kuvastui suuri hämmästys. Hän katseli silmät suurina ympärilleen, sillä kaikki, mitä hän näki, oli uutta hänelle. Hän oli vallan ymmällä ja taas hän huomasi mitättömyytensä. Hän vapisi kuin olisi saanut äkillisen halvauskohtauksen, ja hänen polvensa pettivät. Hän vaipui hitaasti poikittain reen yli ja pyörtyi.

"Väsymystä", sanoi Daylight. "Nostakaa hänet reestä ja pankaa hänet vuoteeseen, joku teistä kaikista. Hän on kelpo intiaani."

"Daylight on oikeassa", oli Doc Watsonin tuomio hetkistä myöhemmin. "Mies on vallan kuitti."

Posti avattiin, koirat ajettiin asuntoonsa ja ruokittiin, ja Bettles viritti laulun sassafras-juuresta heidän nojaillessaan pitkään tarjoilupöytään jutellen ja perien saataviaan vedoista.

Muutamia minuuttia myöhemmin pyöri Daylight tanssilattialla tanssien valssia Neidon kera. Hän oli vaihtanut parkan nahkalakkiinsa ja villahuopatakkiin, riisunut jäätyneet intiaanisaappaansa ja tanssi nyt sukkasillaan. Hän oli myöhään iltapäivällä kastunut polviin saakka, jatkanut matkaa jalkineita muuttamatta, ja hänen pitkät saksalaiset sukkansa olivat polviin saakka jäässä. Huoneen lämmössä alkoi jää sulaa ja murtua lohkareiksi, jotka takertuivat sukkiin. Nämät lohkareet kalisivat hänen tanssiessaan ja niitä putosi vähä väliä kolahtaen lattiaan ja toiset tanssijat liukastuivat niihin. Mutta kaikki antoivat Daylightille anteeksi. Hän, joka oli yksi niitä harvoja, jotka loivat lakia tässä kaukaisessa maassa, ja käytöksellään antoivat oikean ja väärän mittapuun, ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut lain yläpuolella. Hän oli noita harvinaisia ja onnensuosimia kuolevaisia, jotka eivät voi tehdä mitään väärää. Mitä hän teki oli oikein, olipa muille sitten sallittua tai ei tehdä samoin. Luonnollisesti ovat sellaiset kuolevaiset poikkeusasemassa sen tosiasian perusteella, että melkein aina johdonmukaisesti tekevät oikein ja tekevät sen hienommin ja ylevämmin kuin muut ihmiset. Niinpä Daylightkin, joka oli vanhempi sankari tässä nuoressa maassa ja samalla nuorempi kuin useimmat heistä, liikkui kuin erikoisolento, kuin mies, joka oli päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, oikea miesten mies. Eikä ollut ihme, että Neito tanssi tanssin toisensa jälkeen hänen kanssaan ja koko ajan raskain mielin tiesi, ettei hän Daylightin silmissä ollut mitään muuta kuin hyvä ystävä ja mainio tanssimaan. Oli pieni lohdutus tietää, ettei hän rakastanut ketään muutakaan naista. Hän oli sairas rakkaudesta Daylightiin ja tämä tanssi hänen kanssaan aivan yhtä kernaasti kuin olisi tanssinut kenen naisen kanssa tahansa, samaten kuin olisi tanssinut miehen kanssa, joka tanssi hyvin ja jonka käsivarren ympäri oli sidottu silkkinenäliina naisellisuuden merkiksi.

Sellaisen miehen kera Daylight tanssikin tänä yönä. Vanhojen erämiesten keskuudessa oli aina ollut kestäväisyyden todistuksena tanssia toinen mies uuvuksiin, ja kun Ben Davis, farao-pelin pankinpitäjä, kirjava side käsivarressaan pyysi Daylightia skotlantilaiseen tanssiin, alkoi leikki. Tanssi alkoi ja kaikki perääntyivät katselemaan. Nuo kaksi miestä pyörivät ja pyörivät ja aina samaan suuntaan. Sanoma siitä kulki suureen tarjoiluhuoneeseen ja tarjoilu- ja pelipöydät jäivät tyhjiksi. Soittoniekat soittivat soittamistaan ja nuo kaksi miestä pyörivät pyörimistään. Davis oli harjaantunut tähän työhön ja Yukonissa hän oli voittanut painissa monen vahvankin miehen. Mutta muutaman minuutin kuluttua oltiin selvillä siitä, että hän, eikä Daylight, joutuisi tappiolle.

Vielä kotvan he pyörivät ympäri ja sitten Daylight äkkiä pysähtyi, päästi irti toverinsa ja etääntyi seinämälle hoiperrellen ja huitoen käsillään kuin ilmaa saadakseen. Mutta Davis, sekava hämmästyksen hymy kasvoilla, horjahti sivullepäin, kääntyi koettaessaan saavuttaa tasapainon ja syöksyi päistikkaa ovelle. Daylight hoiperteli ja huitoi ilmaa käsillään ja tarttui lähinnä seisovaan tyttöön alottaakseen hänen kanssaan valssin. Taas oli hän suorittanut suurtyön. Väsyneenä kahden tuhannen peninkulman matkasta jäätä pitkin ja juostuaan samana päivänä seitsemänkymmentä peninkulmaa, oli hän tanssinut täysissä voimissa olevan miehen uuvuksiin ja tämä mies oli Ben Davis.

Daylight rakasti kunniapaikkoja ja vaikka hänen maailmassaan oli sellaisia vähän, oli hän valloittanut korkeimman minkä tiesi. Suuri maailma ei ollut milloinkaan kuullut hänen nimeään, mutta aavassa, hiljaisessa Pohjolassa tunsivat sen joka paikassa valkoihoiset ja intiaanit ja eskimot, Beringin merestä soliin saakka, eteläisten jokien päähaaroilta aina Point Barrowin rannoilla oleville tuntureille saakka. Vallanhimo oli hänessä voimakas ja se ilmeni kaikessa, joko hän sitten kamppaili luonnonvoimien, toisten miesten tai pelionnen kera. Kaikki oli peliä, elämä ja kaikki sen yritykset. Hän pelasi koko sielullaan. Tappionuhka ja voitonmahdollisuudet olivat ruoka ja juoma. Tosin ei elämä ollut täydellisesti sokea, sillä se vaati tietoja, taitoa ja voimia; mutta sen takana oli ikuinen kohtalo, joka toisinaan rikkoi lupauksensa ja musersi viisaat ja siunasi hullut ja narrit -- onni, jota kaikki etsivät ja jonka kaikki uneksivat voittavansa. Ja niin hänkin. Kaikissa vaiheissaan syvä elämä lauloi itse seireenilaulua omasta mahtavuudestaan, aina kuiskaten ja innokkaasti vakuuttaen hänelle, että hän kykenisi aikaansaamaan enemmän kuin muut miehet, voittamaan, missä he olivat joutuneet tappiolle, menestymään siinä, missä he olivat joutuneet surman omiksi. Se oli terveen ja voimakkaan elämän vaatimus, elämän, joka ei tuntenut heikkoutta eikä rappeutumista, ja joka juopuu ylpeästä tyytyväisyydestä ja ihastuu omaan toivehikkaisuuteensa. Aina, hiljaisimmassakin kuiskauksessa ja äänekkäimmässäkin torventoitotuksessa kuului sanoma, että joskus hän jossakin saavuttaisi kohtalon, valtaisi sen ja merkitsisi sen omakseen. Kun hän pelasi pokeria kuiskasi se neljästä ässästä ja loistavista sarjoista. Kun hän teki suunnitelmia, kuiski se nurmikosta löydettävästä kullasta, kullasta peruskalliossa ja kullasta joka paikassa. Taivaltaessaan pitkin intiaanipolkuja ja -virtoja ja nähdessään nälkää, kuului sanoma: toiset saattavat nääntyä, mutta hän pääsee voittajana perille. Se oli tuo vanhanvanha valhe elämästä, joka saa ihmisen muka tuntemaan itsensä, uskomaan olevansa kuolematon ja katoamaton, ja kykenevänsä hallitsemaan muitten elämää ja toteuttamaan kaikki sydämensä toivomukset.

Ja niin Daylight valssin pyörteissä karkoitti pyörtymyksensä ja vei seurueen juomapöytään. Mutta nyt kohosi yksimielinen vastalause. Ei enää hyväksytty hänen mielilausettaan, että voittaja maksaa. Se oli hyväin tapain ja toverihengen vastaista, ja vaikka tuo mielilause perustui hyvään toveruuteen, ei sitä juuri hyvän toveruuden vuoksi voitu enää noudattaa. Nyt oli Ben Davis'en asia tarjota ja hänen täytyi tarjota. Sitä paitsi oltiin sitä mieltä, että Daylightin piti saada ilmaiseksi, talon puolesta, mitä vaan halusi. Bettles puhui muiden puolesta ja hänen todisteensa olivat selvät ja siinä maassa tehoavat, ja ne hyväksyttiin epäilyittä.

Daylight irvisti, astui rulettipöydän luo ja osti kasan keltaisia pelimerkkejä. Kymmenen minuutin kuluttua hän meni punnitsijan luo ja sai kahden tuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa. Onni hänellä oli, vaikka tuo onni olikin pelottava. Hän kävi yhä ylimielisemmäksi. Nyt hän eli ja tämä yö oli hänen. Hän kääntyi päin hyväätarkoittavia arvostelijoitaan.

"Nyt kai voittaja varmasti saa maksaa", sanoi hän.

Ja he suostuivat. Ei auttanut vastustella Daylightia, kun hän herkesi hurjalle päälleen ja ryhtyi komeilemaan.

Kello yksi aamulla hän näki Elijah Davis'in, Henry Finnin ja Joe Hines'in yhdessä ryhelmässä seisovan ovella. Daylight ehätti väliin.

"Minne olette kaikki menossa?" kysyi Daylight koettaen vetää heitä takaisin tarjoilupöydän luo.

"Nukkumaan", vastasi Elijah Davis.

Hän oli laiha, tupakkaa pureskeleva Uuden Englannin mies, perheensä ainoa uskalikko, joka oli kuullut ja noudattanut Lännestä, Mount Desertin laidunmaiden ja salojen takaa kuuluvaa kutsua.

"Mennä levolle", lisäsi Joe Hines anteeksipyytäen. "Aijomme aamulla suoriutua taipaleelle."

Daylight pidätti heitä vielä.

"Minne? Onko tehty uusi löytö?"

"Ei mitään uutta löytöä", selitti Elijah. "Aijommepa vain hiukan yrittää ja käydä käsiksi Ylämaahan. Haluatko tulla mukaan?"

"Haluanpa tietenkin", vahvisti Daylight.

Mutta kysymys oli tehty leikillä eikä Elijah ollut kuulevinaan myöntymystä.

"Aijomme käydä käsiksi Stewart-jokeen", jatkoi hän. "Al Mayo kertoi minulle ensi kerran kulkiessaan Stewartia alas nähneensä joitakin matalikon tapaisia ja me aijomme tutkia niitä joen vielä ollessa jäässä. Sinä kuulet, Daylight, ja muista sanoneeni: kohta tulee aika, jolloin kullankaivuu on käynnissä talvella. Silloin nauravat miehet meidän talviuntamme."

Tähän aikaan oli kullankaivuu talvella tuntematon asia Yukonissa. Maa oli jäässä sammaleesta ja ruohosta aina peruskallioon saakka ja jäätynyt sora, kova kuin graniitti, oli kuokan ja lapion tiellä. Kesällä miehet kaivoivat maata, mikäli aurinko sitä sulatti. Sitten ryhtyivät he kullankaivuuseen. Talvella he kuljettivat varastonsa, kävivät hirvenä jossa, laittoivat kaikki valmiiksi kesän työtä varten ja vetelehtivät sitten kylmät, pimeät kuukaudet läpeensä Circle Cityn ja Forty Milen tapaisissa suurissa keskusleireissä.

"Talvikaivuuseen ryhdytään vielä varmasti", sanoi Daylight. "Malttakaahan kunnes tuo suuri kultalöytö tehdään virran yläpäässä. Silloin saatte nähdä uudenlaista kaivostyötä. Mikä estää polttamasta puita ja syventämästä kuiluja ja kaivamasta kuljetuskujia pitkin peruskallioita? Jäätynyt maa ja sora pysyy jäässä siksi kuin itse helvetti on jäätynyt ja sen myllyvesi muuttunut jääksi. Tulevaisuudessa kaivetaan malmisuonia sadan jalan syvyydessä. Tulen varmasti mukaan, Elijah."

Elijah nauroi, kokosi toverinsa ja aikoi toisen kerran lähteä ovelle.

"Malttakaa", huusi Daylight, "Puhun kuin puhunkin tosissani."

Nuo kolme miestä kääntyivät äkkiä katsomaan häntä, kasvoillaan hämmästystä, mielihyvää ja epäuskoa.

"Olette mieletön", sanoi Finn, hiljainen, vakaa Wisconsinin mies.

"Koirani ja rekeni ovat valmiina", vastasi Daylight. "Siinä on kaksi valjakkoa ja puoli kuormaa, vaikka meidän täytyy vuorollamme olla helpommalla, sillä koirat ovat tietenkin uuvuksissa."

Nuo kolme miestä olivat hyvin mielissään, mutta vielä hiukan epäilevällä kannalla.

"Kuulkaapas nyt Daylight", sanoi Joe Hines ajattelemattomasti. "Meillä on mielessä tosityö. Tuletteko mukaan?"

Daylight ojensi kätensä ja puristi hänen kättään.

"Silloin on teidän parasta panna levolle", neuvoi Elijah. "Aijomme lähteä liikkeelle kello kuudelta, eikä neljänkään tunnin uni ole pitkä."

"Eiköhän meidän pitäisi siirtää matkaamme yhden päivän ja antaa hänen levätä", ehdotti Finn.

Daylightin ylpeyttä oli loukattu.

"Älkää tehkö sitä", huusi hän. "Lähdemme kello kuudelta. Mihin aikaan haluatte nousta? Kello viisi? Hyvä, minä herätän teidät kello viisi."

"Teidän pitäisi nukkua hiukan", neuvoi Elijah vakavasti. "Ette voi yhtämittaa olla taipaleella."