Part 3

He olivat käyneet oppia ja kasvaneet miehiksi mitä ankarimmassa koulussa, he olivat monien mellakoiden ja tappeluiden vanhoja sankareita, he olivat veren ja hien uupumattomia miehiä. Eikä heiltäkään puuttunut sitä, mitä Daylightillä oli niin suuressa määrin, nimittäin aivojen ja lihasten miltei täydellistä sopusuhtaisuutta. Heille ja heidän elämässään se oli luonnollista, eikä se Daylightillekaan ollut mikään ansio. Tämän lahjan hän oli jo saanut syntyessään. Hänen hermonsa olivat herkemmät kuin heidän, hänen sieluntoimintonsa, joista tahdon toiminta oli täydellisimmäksi kehittynyt, olivat nopeammat kuin heidän. Hänen lihaksensakin, vaikka ne ainekokoomukseltaan olivatkin samallaiset kuin heidän, tottelivat tahdon käskyjä nopeammin kuin heidän lihaksensa. Hän oli nyt sellainen. Hänen lihaksensa toimivat nopeasti ja rajusti kuin räjähdysaine. Hänen ruumiinsa oli vipu, joka toimi yhtä varmasti, oli kysymyksessä leikki tai tosi. Ja kaiken tämän lisäksi hänessä oli tuota yliluonnollista voimaa, jonka on saanut osakseen tuskin yksi ihminen miljoonista -- voimaa, joka ei riipu ruumiin suuruudesta, vaan sen laadusta, elimistön erinomaisuudesta ja lihasten aineen verrattomuudesta. Hän pani lihaksensa toimimaan niin nopeasti, että ennenkuin toinen sen huomasi ja ryhtyi vastarintaan, lihasten toiminnan tarkoitus jo oli saavutettu. Ja hän puolestaan huomasi vastustajan aikoman otteen niin nopeasti, että hän joko kokonaan vapautui siitä, tai teki ajoissa vastaotteen.

"Vai olisi minun käytävä käsiksi kaikkiin teihinkin", Daylight virkkoi tuolle odottavalle ryhmälle. "Voitte tekin yhtä hyvin heittäytyä lumeen ja kastaa itsenne. Te saatatte voittaa minut jonakin muuna päivänä, mutta syntymäpäivänäni haluan tulla tunnustetuksi miesten parhaaksi. Pat Hanrahan näyttää kovin halukkaalta. Tulehan, Pat."

Pat Hanrahan, entinen ammatti-nyrkkeilijä ja suurtappelija, astui esiin. Nuo kaksi miestä kävivät toisiinsa käsiksi, mutta kohta alussa Daylight teki puoli-nelsonin ja lennätti armotta irlantilaisen pään ja hartiat lumihankeen. Joe Hines, entinen merimies, joutui samallaisella tempulla hankeen niin rajusti kuin olisi hän pudonnut kaksikerroksisen rakennuksen harjalta -- ennenkuin hän vielä ennätti olla varuillaan, väitti hän.

Tämä kaikki ei vielä ollut uuvuttanut Daylightia. Hän ei edes ollut hengästynyt. Itse asiassa ei hänen ponnistuksiinsa ollutkaan kulunut aikaa. Hänen ruumiinsa toimi hetken äkisti ja rajusti ja sitten se seuraavana hetkenä jälleen vaipui lepoon. Niinpä Doc Watson, harmaapartainen, raudan-vankka mies, jonka menneisyydestä ei kukaan mitään tietänyt, pelätty tappelupukari, joutui hankeen sekunnin murto-osassa, ennenkuin hän ennätti tehdä tavallisen rajun hyökkäyksensä. Kun hän juuri kyyristyi hyökätäkseen, oli Daylight hänen kimpussaan ja lannisti hänet hirveällä vauhdilla täydellisesti. Olaf Henderson, joka otti oppia tästä, aikoi nujertaa Daylightin yllättämällä ja hyökkäsi hänen kimppuunsa sivulta, kun Daylight juuri ojensi kättään auttaakseen Watsonin pystyyn. Daylight kaatui kättensä varaan saaden kylkeensä aimo töytäyksen Olafin polvesta. Olaf itsekin kompastui Daylightiin. Ennenkuin hän ennätti nousta oli Daylight keikauttanut hänet selälleen ja pesi lumella hänen kasvojaan ja korviaan, pistäen muutaman kourallisen lunta hänen niskaansakin.

"Hitto vie, olen minä mies siinä kuin Daylightkin", Olaf mutisi hangesta kömpiessään, "mutta kautta Jupiterin, en tosiaankaan ole ennen nähnyt sellaista heittoa."

Ranskalais-Louis oli viimeinen noista viidestä ja hän oli nähnyt tarpeeksi tietääkseen olla varuillaan. Hän kierteli ja kaarteli hyvän aikaa ennenkuin ryhtyi asiaan. Ja hyvän aikaa he sitten vielä ponnistelivat kummankaan saamatta voittoisaa otetta. Ja vihdoin, juuri kun kamppailu alkoi käydä jännittäväksi, Daylight teki yhden tavallisista salamannopeista liikkeistään. Hän muuttui pelkäksi joustavaksi vipuvoimaksi, ja sitten hänen lihaksensa äkkiä toimivat. Ranskalais-Louis rynnisteli niin että hänen suuret luunsa rutisivat ja kuitenkin hän joutui suin päin hankeen.

"Voittaja maksaa!" huudahti Daylight päästyään vastustajastaan ja rientäen ennen muita Tivoliin. "Tulkaa kaikki! Tätä tietä!"

He nojasivat pitkään tarjoilupöytään kaksi- tai kolmimiehisissä ryhmissä ja tömistelivät lämpimikseen intiaanisaappaitaan lattiaan -- ulkona oli pakkasta enemmän kuin kuusikymmentä astetta [Fahrenheitin asteikon mukaan]. Bettles, vanhain miesten parhaimpia oli kyseessä työ tai vaara, lakkasi hoilaamasta laulua "sassafras-puun juuresta" ja hoiperteli Daylightia onnittelemaan. Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti, että hänen oli pidettävä puhe, ja hän korotti äänensä kaikuvaan mahtiponteen:

"Sanon pojat teille, että minä ylpeilen siitä, että voin sanoa Daylightia ystäväkseni. Me kuljimme entiseen aikaan yhdessä tuntemattomia intiaani-polkuja, ja hän on, piru vie, kahdeksantoista-karaattista kultaa saappaista ylöspäin, senkin vanha syyhyinen koiraluuska, on totisesti. Hän oli poikakloppi, kun hän ensin tuli tälle seudulle. Hänen ijässään teillä, pojat, tuskin korvantaustat vielä olivat kuivat. Hän ei ole milloinkaan ollut kakara. Hän on syntynyt täysikasvuisena miehenä. Ja sanon teille, että siihen aikaan täytyikin miehen olla mies. Silloin ei täällä ollut veltostuttavaa sivistystä, niinkuin nyt jo alkaa olla." Bettles vaikeni niin kauvan, että ennätti kiertää käsivartensa Daylightin niskaan, pusertaen hänet karhumaiseen syleilyyn. "Kun minä ja sinä, Daylight, ajoimme koirillamme tänne Yukon'iin muinoin, niin ei taivaasta satanut lihalientä eikä kukaan antanut ryypyn paineeksi ilmaista ruokaa. Viritimme nuotiomme siihen, missä joku otus joutui saaliiksemme, ja enimmäkseen me elimme lohenperkkeillä ja kaniinien sisälmyksillä -- enkö ole oikeassa?"

Mutta kuullessaan naurunrähäkän, jonka hänen viime sanansa synnyttivät, hän päästi Daylightin karhunsyleilystään ja kääntyi julmistuneena joukkoon päin.

"Naurakaa vain, räkänokat, naurakaa! Sanon teille suoraan, ettei teistä parhainkaan ole kelvollinen solmimaan Daylightin saapasvarsien pauloja. Eikö totta, Campbell? Eikö totta, Mac? Daylight on vanhaa kaartia, yksi vanhoja, rehtejä erämiehiä. Ja siihen aikaan ei ollut höyrylaivaa eikä postinkulkua, ja meidän oli hengenpitimiksi pureskeltava lohensuolia ja kaniinien perkkeitä."

Hän katsahti voitonriemuisana ympärilleen ja hänen puhettaan seuranneiden hyvä-huutojen joukosta kuului kehoituksia, että Daylight nousisi puhumaan. Tämä ilmoittikin suostuvansa. Haettiin tuoli ja hänet autettiin sille seisomaan. Hän ei ollut selvempi rähisevää joukkoa, jonka yläpuolelle hänet oli korotettu -- hurjaa, karkeavaatteista joukkoa, missä joka miehellä oli jalassaan intiaanisaappaat tai eskimolais-kengät. Rukkaset riippuivat joka miehen kaulalla, ja nahkaset korvalaput oli nostettu ylös, joten ne muistuttivat muinaisten viikinkien kypäränsiipiä. Daylightin tummat silmät välähtivät ja väkevät juomat olivat tummentaneet hänen poskiensa pronssivärin. Häntä tervehtivät joka taholta innokkaat huudot, jotka saivat hänen silmänsä kosteiksi epäilyttävällä tavalla, vaikka useat äänet olivatkin sammaltavia, humalan sotkemia. Niin, siten ovat miehet käyttäytyneet, juhlineet, tapelleet ja reuhanneet joko pimeissä luolissa tai nuotion ääressä kyyröttäen, Rooman keisaripalatseissa ja ryöväriritarien kalliolinnoissa, tai nykyajan pilvenpiirtäjissä ja merikaupunkien tillikoissa. Juuri sellaisia olivat nämäkin miehet, jotka napaseudun yössä loivat valtiota, suurisuisia, juopuneita ja räyhääviä, leväten muutamina hurjina unhotuksen hetkinä sankarillisen kamppailunsa julmasta todellisuudesta. He olivat nykyajan sankareita, eivätkä olleet missään suhteessa huonompia kuin muinaisajan.

"Noh, pojat, en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin", alkoi Daylight verkkaan ja hiljaisesti puhua, järjestellen sekavia ajatuksiaan ja tunteitaan. "Kerronpa teille pienen kaskun. Minulla oli alhaalla Juneaussa yhtiömies. Hän oli kotoisin Pohjois-Carolinasta ja hänellä oli tapana kertoa minulle tämä sama juttu. Se tapahtui vuoristossa hänen kotiseudullaan, ja silloin oli häät. Saapuvilla olivat koko perhe ja kaikki ystävät. Pappi oli juuri pääsemässä loppuun ja sanoi: 'Ne jotka Jumala on yhteen laittanut, niitä ei ihmisten pidä eroittaman'.

"'Pastori', sanoi sulhanen, 'minusta sananne eivät sattuneet muodollisesti vallan oikein. Haluan, että vihkimiseni tapahtuu moitteettomasti.'

"Kun savu oli hälvennyt, katsoi morsian ympärilleen ja näki kuolleen sulhasen, kuolleen papin, kuolleen veljen, kaksi kuollutta enoa ja viisi kuollutta häävierasta.

"Silloin huokasi hän syvään ja lausui: 'Luulenpa uudenaikaisten, nopeasti laukeavien revolverien vieneen hiiteen tulevaisuudentoiveeni.'

"Ja niin sanon minäkin teille kaikille", lisäsi Daylight, kun naurunrähäkkä oli hiljentynyt, "Jack Kearnsin neljä kuningasta ovat vieneet hiiteen tulevaisuudentoiveeni. Minulla on matti kukkarossani ja minun on taivallettava Dyeaan --"

"Aijotko lähteä karkuun?" joku kysyi.

Hänen kasvonsa vääntyivät lyhyen silmänräpäyksen ajaksi vihasta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen hyvä tuulensa palannut.

"Tiedän, että vain leikillänne pistätte nenänne asiaan, joka ei teille ensinkään kuulu", hän sanoi hymyillen. "Tietenkään minä en aijo karata näiltä mailta."

"Vannomatta paras, Daylight", sanoi sama ääni.

"Pysyn sanassani. Tulin ensimäisenä Chilcootin poikki vuonna 83. Kuljin solassa lumimyrskyssä, paita riekaleina ja eväinäni kupponen jauhoja. Sain sinä talvena elantoni Juneaussa ja keväällä kuljin vielä kerran solan poikki. Ja sitten vielä kerran pakoitti nälänhätä minut lähtemään. Seuraavana keväänä palasin ja vannoin, etten milloinkaan poistuisi täältä ennenkuin olin päässyt varakkaaksi. Ja täällä olen pysynyt ja täällä minä nyt olen enkä aijo lähteä täältä. Vien postin ja palaan rehellisesti. En pysähdy yöksikään Dyeaan. Ennätän Chilicootiin pian, vaihdan koiria ja otan postin ja koiranruokaa. Ja vannon vielä kerran kautta helvetin tulen ja Johannes Kastajan pään, etten pötki paremmille markkinoille ennenkuin olen täällä koonnut omaisuuden. Ja sanon teille, ettei se saakaan olla mikään tavallinen omaisuus."

"Mikä sinusta on rikkaus?" kysyi Bettles alhaalta, hellästi hyväillen Daylightin jalkoja.

"Niin, kuinka paljon? Mikä on teidän mielestänne rikkaus?" huusivat toiset.

Daylight mietiskeli hetkisen tiukkaan.

"Neljä tai viisi miljoonaa" sanoi hän hitaasti kohottaen kättään, vaatien hiljaisuutta, kun hänen ilmoittamansa määrä otettiin vastaan ivahuudoin, "Niin, minä olen itsepäinen ja panen alkumääräksi miljoonan. Enkä lähde maasta unssiakaan vähemmällä."

Taas kuului ivahuutoja. Koko Yukonista ei siihen mennessä vielä oltu saatu edes yhteensä viiden miljoonan edestä kultaa eikä kukaan ollut tehnyt sadantuhannen löytöä, miljoonista puhumattakaan.

"Kuulkaa kaikki. Olette nähneet Jack Kearnsin voiton tänä yönä. Näitte hänen epäröivän, ennenkuin hän osti uudet kortit. Hänen kolme kuningastaan eivät riittäneet. Mutta hän tiesi, että hän vielä saattoi saada yhden kuninkaan, se oli hänen voittomahdollisuutensa -- ja hän sai tuon kuninkaansa. Ja vakuutan teille, että minullakin on kortit ja voittomahdollisuuteni. Yukonissa löydetään kohta oikea kulta-aarre. En tarkoita tavallisia Moosehiden ja Birch Creekin kaltaisia kultasuonia. Tarkoitan oikein huikeata kullanrunsautta. Sanon teille, että se synnyttää kansanvaelluksen, jota ei mikään voi estää. Sinne saatte seurata intiaanisaappaitteni jälkiä lähimmässä tulevaisuudessa, jos mielitte löytää minut -- jossakin Stewart-joen, Indianjoen ja Klondike-joen seutuvilla. Kun olen tuonut postin takaisin, lähden sinne niin nopeasti, että lumi vaan tuiskuaa ympärilläni. Kultaa tulee, toverit, kultaa pelkästä ruohikostakin, sata dollaria yhdestä huuhdontakattilasta. Te luulette, että helvetti on irti, kun tämä kultalöytö on tehty."

Hän kohotti lasinsa huulilleen.

"Toivon, että te kaikki silloin tulette upporikkaiksi."

Hän joi ja astui alas tuolilta, joutuen toisen kerran Bettlesin karhunsyleilyyn.

"Jos olisin teidän sijassanne, Daylight, en lähtisi tänään", neuvoi Joe Hines, käytyään katsomassa oven ulkopuolella olevaa väkiviina-lämpömittaria. "Nyt on oikein paukkuva pakkanen. Nyt on kuusikymmentä kaksi astetta kylmää ja lämpömittari vielä alenee. On parempi odottaa ilmanmuutosta."

Daylight nauroi ja vanhat erämiehet hänen ympärillään nauroivat.

"On juuri teidän keltanokkien tapaista", sanoi Bettles, "pelätä pientä pakkasta. Ja anteeksiantamattoman vähän te tunnette Daylightia, jos luulette, että pakkanen häntä pidättää."

"Voi ainakin jäädyttää hänen keuhkonsa, jos hän nyt lähtee matkaan", kuului vastaus.

"Jäädyttää paperia ja siirappikaramellia! Kuulkaahan, Hines, olette ollut näillä mailla kolme vuotta. Ette ole vielä tottunut ilmanalaan. Olen nähnyt Daylightin taivaltavan yhdessä päivässä viisikymmentä penikulmaa Koyokukia pitkin, kun lämpömittari näytti seitsemääkymmentäneljää."

Hines ravisti päätään murheellisena.

"Keuhkot siellä jäätyy", valitti hän. "Jos Daylight lähtee taipaleelle ennenkuin tulee ilmanmuutos, ei hän ikinä pääse perille -- ja hänen on taivallettava levähtämättä."

"Dyeaan on tuhat penikulmaa", ilmoitti Bettles kiiveten tuolille ja tukien huojuvaa ruumistaan kiertämällä kätensä Daylightin kaulaan. "Sanon, että sinne on tuhat penikulmaa ja suurin osa tiestä on ummessa, mutta lyön vetoa, että Daylight ennättää Dyeaan kolmessakymmenessä päivässä."

"Se on keskimäärin kolmekymmentäkolme penikulmaa päivässä", varoitti Doc Watson, "ja olen toki itsekin ollut taipaleella. Lumimyrsky Chilcootissa tukkeisi häneltä tien viikoksi."

"Mitä vielä", vastasi Bettles, "Daylight suorittaa vielä paluumatkankin kolmessakymmenessä päivässä ja minä lyön vetoa viisi sataa dollaria, että niin käy kuin sanon lumimyrskyistä huolimatta."

Sanojensa vahvikkeeksi otti hän esiin aimo makkaran kokoisen kultahiekkapussin ja löi sen tarjoilupöytään. Doc Watson paiskasi pussinsa viereen.

"Malttakaahan!" huusi Daylight. "Bettles on oikeassa ja minäkin haluan olla vedossa mukana. Lyön vetoa viisi sataa dollaria siitä, että olen kuudenkymmenen päivän kuluttua tästä päivästä Tivolin ovella Dyean posti mukanani."

Kuului epäluuloista murinaa ja tusina miehiä otti esiin pussinsa. Jack Kearns tunkeutui joukkoon ja vaati puheenvuoroa.

"Minä yhdyn vetoon, Daylight", huusi hän, "Kaksi yhtä vastaan, ettette tee sitä -- seitsemässäkymmenessä päivässä."

"Ei mitään almuja, Jack", kuului vastaus. "Vetosumma on sama kummallakin puolen ja aika on kuusikymmentä päivää."

"Seitsemänkymmentäviisi päivää ja kaksi yhtä vastaan, ettette tee sitä", intti Kearns. "Rantajää on haurasta."

"Mitä minulta voitatte, on teidän", sanoi Daylight. "Ette, piru vieköön, saakaan sitä tällä tavalla annetuksi minulle takaisin. En tahdo lyödä vetoa kanssanne. Te koetatte antaa minulle rahaa. Mutta sanonpa teille jotakin, Jack, minulla on vielä muita mahdollisuuksia. Voitan sen takaisin lähipäivinä. Odottakaahan vaan, kunnes suuri kultasuoni löytyy. Silloin pelaamme me, te ja minä, sellaista peliä, jota ei miehen tarvitse hävetä."

He puristivat toistensa kättä.

"Luonnollisesti tekee hän sen", kuiskasi Kearns Bettlesin korvaan. "Ja minä lyön vetoa, että Daylight on saapunut takaisin kuudenkymmenen päivän kuluessa."

Billy Rawlins päätti vedon ja Bettles syleili Kearnsia innoissaan.

"Kautta Jupiterin, tahtoisinpa minäkin olla mukana tässä vedossa", sanoi Olaf Henderson, vetäen Daylightin pois Bettlesin ja Kearnsin luota.

"Voittaja maksaa!" huusi Daylight, päättäen vedon. "Ja minä tulen varmasti voittamaan, ja kuusikymmentä päivää on pitkä ryyppyjen väli, joten minä maksan nyt. Sanokaa mitä juomia haluatte!"

Whisky-lasi kädessä kiipesi Bettles takaisin tuolilleen ja keinuen edestakaisin lauloi ainoaa taitamaansa laulua: --

Pyhäkoulun peruukeitten Kera Henry Ward Beecher on, käy sassafras-juuresta juttu. Mutt' kielellä paatuneitten sanan selvitys ei lie mahdoton: mehu kielletyn puun on tuttu.

Ja sitte joukko kertasi kuorossa:

Mutt' kielellä paatuneitten sanan selvitys ei lie mahdoton: mehu kielletyn puun on tuttu.

Joku avasi ulko-oven. Heikko, harmaa valo kajasti huoneeseen.

"Päivä jo nousee, päivä jo nousee -- burning daylight, burning daylight", huusi joku varoittaen.

Daylight vaikeni kesken puhettaan, meni ovelle ja laski korvalappunsa alas. Kama seisoi ulkona reen vieressä. Se oli pitkä, kapea laitos, kuusitoista tuumaa leveä ja seitsemän ja puoli jalkaa pitkä ja sen liistepohja oli kuusi tuumaa raudoitettuja jalaksia ylempänä. Siinä oli hirvennahkahihnoilla sidotut, keveät purjekankaaseen käärityt postipussit ja ruokaa ja tarpeita koirille ja ihmisille. Sen edessä kyyrötti tavalliseen köyteen valjastettuina viisi huurrekarvaista koiraa. Ne olivat husky-koiria [_husky_: tavattoman vahva, kestävä, ilkivaltainen ja viisas susikoira] saman suuruisia ja -värisiä, kaikki tavattoman kookkaita ja kaikki harmaita. Julmasta kuonosta tuuheaan häntään saakka olivat ne niin metsäsusien näköisiä, kuin herneet samassa palossa ovat toistensa näköiset. Susia ne olivatkin, kesytettyjä tosin, mutta ulkonäöltään ja luonnonlaadultaan susia. Ylinnä kuorman päällä, sidehihnojen alle työnnettyinä ja valmiina heti käytettäviksi, oli kaksi paria lumikenkiä.

Bettles osoitti napaseudun jäniksennahoista tehtyä vaippaa, joka pisti esiin pussin suusta.

"Tämä on hänen vuoteensa", sanoi hän. "Kuusi naulaa jäniksennahkaa. Lämpöisin peite, minkä alla hän milloinkaan on nukkunut, mutta minä en piru vieköön pysyisi siinä lämpimänä, enkä minäkään ole kehnoimpia miehiä kylmää kestämään. Daylightilla palaa helvetin tuli ruumiissaan."

"En tahtoisi olla tuon intiaanin vaatteissa", huomautti Doc Watson.

"Daylight näännyttää hänet, näännyttää hänet varmaan", lauloi Bettles riemuiten. "Minä kyllä tiedän. Olen ollut Daylightin kera taipaleella. Se mies ei ole milloinkaan elämässään ollut väsyksissä. Ei tiedä edes, mitä väsymys on. Olen nähnyt hänen tekevän työtä neljänkymmenen viiden asteen pakkasessa sukat märkinä. Joku toinen mies olisi menettänyt siinä henkensä."

Tällä välin Daylight sanoi jäähyväisiä niille, jotka parveilivat hänen ympärillään. Neito tahtoi suudella häntä ja vaikka Daylight oli whiskyn juonnista tullut hiukan humalaan, osasi hän nytkin välttää esiliinannauhan. Hän suuteli Neitoa, mutta hän suuteli yhtä hartaasti noita kolmea muutakin naista. Hän veti käsiinsä pitkät käsineensä, ravisti koirat jalkeille ja asettui paikalleen ohjaustangon luo. [Ohjaustanko on vankka kanki, joka pistää esiin reensevin toisesta sivusta ja jolla rekeä ohjataan]

"Hei, liikkeelle kaunottaret!" huusi hän.

Koirat jännittivät koko painollaan kiinnitysköysiä, kumartuivat syvään ja kaivoivat käpälänsä lumeen. Ne vinkuivat kärsimättömästi ja ennenkuin reki oli kulkenut parisenkymmentä jalkaa eteenpäin, täytyi Daylightin ja Kaman juosta pysyäkseen tasalla. Ja juosten laskeutuivat miehet ja elukat alas rantaäyrästä Yukon-joen jäälle ja katosivat harmaassa aamuhämärässä näkyvistä.

IV LUKU.

Joenjäällä, missä oli tie tallattu ja missä lumikengät olivat tarpeettomat, kulkivat koirat kuusi peninkulmaa tunnissa. Pysyäkseen niiden tasalla, oli noiden kahden miehen pakko juosta. Daylight ja Kama pitelivät vuorotellen ohjaustankoa, sillä siinä oli ankarin työ, kun samalla piti ohjata kiitävää rekeä ja pysytellä sen edellä. Toinen mies tuli reen jälessä ja hyppäsi silloin tällöin rekeen levähtääkseen.

Se oli tiukkaa työtä, mutta se sai mielen virkeäksi.

He kulkivat juosten suurimman osan tallatusta tiestä. Heidän oli sitten vielä kuljettava tallaamatonta tietä, missä kolme peninkulmaa tunnissa oli hyvä ennätys. Sitten ei tullut enää kysymykseen reessä-ajo eikä levähtäminen eikä juoksu. Silloin olisi reen ohjaaminen helpompaa ja mies tuli siihen levähtämään, täytettyään ensin tehtävänsä kulkueen etunenässä, tallattuaan lumikengillä tietä koirille. Se työ oli kaikkea muuta kuin virkistävää. Ja sitten heillä vielä oli edessään taipaleita, missä oli peninkulmittain kuljettava pitkin rosoisia jääröykkiöitä, jolloin onnen ollessa suotuisa eteni vain pari peninkulmaa tunnissa. Olipa sellaisiakin välejä, lyhyitä tosin, mutta mahdottomia kiertää, missä oli rajusti ponnisteltava, jos mieli päästä peninkulman tunnissa.

Kama ja Daylight eivät puhelleet mitään. Heidän työnsä laatu esti heitä nyt puhelemasta eikä muutenkaan ollut heidän luonteensa mukaista rupatella työtä tehdessä. Silloin tällöin, kun oli välttämätöntä, he lausuivat jonkun yksitavuisen sanan, Kama enimmäkseen tyytyi vain murahtelemaan. Välistä joku koirista vinkasi tai ärähti, mutta ylimalkaan koira-valjakko juoksi ääntä päästämättä. Kuului vain reen jalasten kolkahtelua ja kitinää ja reen liitosten narinaa.

Aivankuin seinän läpi oli Daylight Tivolin surinasta ja melusta siirtynyt vallan toiseen maailmaan -- äänettömyyden ja liikkumattomuuden maailmaan. Ei mikään liikkunut. Yukon uinaili kolmen jalan paksuisen jäävaippansa alla. Ei tuulen henkäyskään puhaltanut. Ei nestekään virrannut rannoilla kasvavien aarniokuusten ytimissä. Puut, joita painoi niin suuri lumitaakka kuin niiden oksat saattoivat kannattaa, olivat kuin kivettyneitä. Pieninkin vavahdus olisi saanut lumen putoamaan, mutta ei lumihiukkanenkaan pudonnut. Reki oli ainoa, missä oli liikettä ja elämää tässä juhlallisessa hiljaisuudessa ja jalasten korvia-viiltävä kitinä teki äänettömyyden vielä tuntuvammaksi.

Se oli kuollut maailma ja sitäpaitsi harmaa maailma. Sää oli kylmä ja kirkas; ilmassa ei ollut yhtään kosteutta eikä usvaa; taivas oli kuin harmaa vaippa. Tämä johtui siitä, että vaikkei ollut pilvenhattaraakaan taivaalla pimittämässä päivän kirkkautta, niin ei ollut aurinkoakaan valaisemassa. Kaukana etelässä kiipesi aurinko säännöllisesti puolipäivä-piiriin, mutta sen ja jäätyneen Yukonin välillä oli maapallon kaartuma. Yukon oli yön varjossa ja päiväkin oli todellisuudessa vain pitkä hämärä. Neljännestä vailla kaksitoista, kun joen laajassa polvekkeessa avautui näköala etelään, näkyi taivaanrannalla auringon ylimmäinen reuna. Mutta se ei noussut luotisuoraan. Sen sijaan nousi se viistoon ja oli puolipäivän hetkenä vain kohottanut himmeän reunansa näköpiirin yläpuolelle. Se oli heikko, kalpea aurinko. Sen säteissä ei ollut lämpöä, ja ihminen saattoi silmiään vahingoittamatta katsoa suoraan siihen. Ennenkuin se oli ennättänyt puolipäivänpiiriin, alkoi se kallistua takaisin näköpiirin alapuolelle ja neljännestä yli kaksitoista heitti maa jo varjonsa yli maiseman.

Miehet ja koirat kiiruhtivat eteenpäin. Daylight ja Kama olivat villi-ihmisiä. He saattoivat syödä epäsäännöllisesti, kun sattui ahmivat he aikalailla, ja kun sattui kulkivat he pitkiä taipaleita syömättä mitään. Samoinkuin koiratkin, söivät he vain kerran päivässä, ja harvoin enempää kuin naulan kuivattua kalaa mieheen. Heillä oli kova nälkä, ja kuitenkin olivat he erinomaisissa voimissa. Samoin kuin susienkin tapahtui heidänkin ruoansulatuksensa ankaran säästeliäästi ja täydellisesti. Ruoassa ei ollut mitään arvotonta. Viimeinenkin ruoanhiukkanen muuttui voimaksi. Kama ja Daylight olivat vallan susien kaltaisia. He polveutuivat sukupolvista, jotka olivat kärsineet ja kestäneet, ja hekin kestivät. He tunsivat yksinkertaisen, alkeellisen säästäväisyyden. Vähäiset ruoka-annokset muuttuivat suunnattomaksi voimaksi. Ei mitään mennyt hukkaan. Sivistyksen veltostuttama mies, joka istuu koulupöydän ääressä, olisi laihtunut ja tullut alakuloiseksi eläessään ruoalla ja juomalla, jolla Kama ja Daylight pysyivät täysissä ruumiinvoimissa. He tiesivät, mitä ei koulupöydän ääressä istuva mies milloinkaan tiedä, sen nimittäin, mitä on olla aina luonnollisesti nälissään, niin että voisi syödä joka tunti. Ruokahalua ei heiltä koskaan puuttunut, he purivat ahnaasti kaikkea, mitä vaan oli tarjolla, eivätkä tienneet mitään huonosta ruoansulatuksesta.