Part 26

"En ole missään asioissa Grimshawin ja Hodgkinsin kanssa. En ole heille velkaa mitään. Sitäpaitsi teen itse vararikon. Kuuleppas Larry, sinä tunnet minut. Sinä tiedät, että kun teen päätökseni, on minulla tosi mielessä. No niin, olen tehnyt päätökseni, Olen kyllästynyt koko peliin. Aijon jättää sen niin pian kuin voin ja vararikko on nopein keino päästä siitä."

Hegan tuijotti päällikköönsä, sitten hän siirsi kauhistuneen katseensa Dedeen, joka nyökäytti päätään myötätuntoisesti.

"Tulkoon siis vararikko, Larry", jatkoi Daylight. "Teidän on vain suojeltava itseänne ja kaikkia ystäviämme. Nyt kuunnelkaa kun sanon teille, mitä teidän on tehtävä. Ei ketään saa vahingoittaa. Jokaisen, joka on auttanut minua, täytyy selviytyä asiasta vahingoitta. Kaikki maksamatta jääneet palkat täytyy suorittaa asianomaisille. Kaikki rahat, jotka olen anastanut vesiyhtiöltä, raitiotieyhtiöltä ja lauttausyhtiöltä, on suoritettava takaisin. Etkä sinä tule kärsimään vahinkoa. Kaikki yhtiöt, joissa sinulla on osakkeita, tulevat selviytymään -- --"

"Sinä olet mieletön, Daylight!" huudahti pikku lakimies. "Tämä on heikkomielistä lörpöttelyä. Mikä sinua vaivaa? Oletko nauttinut jotakin myrkkyä tai muuta?"

"Olen kai", hymyili Daylight vastaukseksi. "Ja nyt minä pääsen siitä vapaaksi. Olen sairas kaupungissa asumisesta ja liikeasioitten hoitamisesta. Aijon lähteä auringonpaisteeseen ja maalle ja vihreille ruohikoille. Ja Dede tässä tulee mukaani. Joten teillä on tilaisuus ensimäisenä onnitella minua."

"Onnitella -- piru vie!" puuskahti Hegan. "En aijo olla mukana tällaisessa mielettömyydessä."

"Kyllä sinä olet; sillä jollet sinä ole mukana, niin tulee mullistus suuremmaksi ja jotkut joutuvat luultavasti kärsimään. Sinä omistat nyt itse miljoonan tai enemmän ja jos tottelet minua niin selviydyt asiasta ehein nahoin. Minä haluan tehdä vararikon ja menettää kaikki. Sitä juuri tavoittelen eikä ole olemassa ketään, joka voisi minua estää. Ymmärrätkö, Hegan? Ymmärrätkö?"

"Mitä olette tehnyt hänelle?" murisi Hegan Dedelle.

"Malta Larry." Ensi kerran oli Daylightin ääni terävä ja kaikki tutut julmuutta ilmaisevat juovat hänen kasvoissaan näkyivät taas. "Neiti Masonista tulee kohta vaimoni, ja jos haluat puhua hänelle niin täytyy sinun käyttää erityistä äänensävyä, ellet mieli joutua sairashuoneeseen. Ja salli minun kertoa sinulle vielä yksi seikka. Tämä kaikki on minun työtäni. Hänkin sanoo, että minä olen mieletön."

Hegan pudisti päätään sanattomassa murheessaan ja tuijotti yhä.

"Kantomiehiä ei tietysti voida välttää", jatkoi Daylight, "mutta ne eivät vaivaa ketään eivätkä kauan. Sinun täytyy viipymättä pelastaa kaikki -- miehet, jotka ovat antaneet palkkansa käytettäväkseni, kaikki velkojat ja kaikki yhtiöt, jotka ovat auttaneet minua. New Jerseyn joukkue on ostellut muuatta maa-aluetta. He ostaisivat parituhatta acrea ja tekevät kaupat nyt jos vaan annat heille mahdollisuuden. Fairmontin alue on paras paikka siinä ja he maksavat tuhat dollariakin acrelta sen osasta. Siitä saat hyvän avun. On onni, jos he maksavat kaksi sataa acrelta alueesta, joka on sen takana."

Dede, joka tuskin oli kuunnellut, näytti äkkiä tehneen päätöksensä ja astui molempien miesten eteen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta päättäväiset, niin että Daylight katsoessaan niitä muisti päivää, jolloin Dede ensi kerran oli ratsastanut Bobilla.

"Malttakaa", sanoi hän. "Haluan sanoa jotakin. Elam, jos teet tämän mielettömän teon, niin en mene kanssasi naimisiin. Kieltäydyn menemästä kanssasi naimisiin."

Kurjuudestaan huolimatta loi Hegan häneen pikaisen kiitollisen katseen.

"Aijon käyttää tätä mahdollisuutta hyväkseni", alkoi Daylight.

"Odota", keskeytti Daylight taas. "Ja jollet tee sitä, niin minä menen kanssasi naimisiin.

"Annahan kun selvittelen itselleni tätä ehdotusta." Daylight puhui hitaasti ja hillitysti. "Jos ymmärsin oikein, niin sinä haluat tulla vaimokseni, jos minä jatkan liikepeliäni? Sinä tulet vaimokseni, jos minä näännytän itseni työllä ja juon Martin cocktaileja?"

Joka kysymyksen jälkeen hän vaikeni ja Dede nyökkäsi päätään myöntymyksen osoitukseksi. "Ja sinä menet heti kanssani naimisiin?"

"Kyllä."

"Tänään? Nyt?"

"Niin."

Daylight tuumi hetkisen.

"Ei, pieni nainen, en tee sitä. Se ei käy päinsä ja sinä tiedät sen itse. Tahdon sinut omakseni -- kokonaan; ja saadakseni sinut kokonaan omakseni, täytyy minun antaa sinulle itseni kokonaan ja jos jatkan liikepeliä, jää minusta hyvin vähän jäljelle sinulle annettavaksi. Kun sinä, Dede, olet kanssani maatilalla, olen varma sinusta ja varma itsestäni. Sinusta olen varma joka tapauksessa. Sinä saat sanoa, mitä haluat, mutta yhtäkaikki sinä varmasti tulet vaimokseni. Ja nyt, Larry, on sinun parasta lähteä. Palaan pian hotelliin ja koska en enää astu jalallani konttoriin, saat tuoda kaikki paperit huoneisiini allekirjoitettaviksi. Ja voit soittaa minulle puhelimella milloin tahansa. Tämä vararikko on täyttä totta. Ymmärrätkö? Olen sen päättänyt?"

Hän nousi osoittaakseen Heganille, että oli aika lähteä. Jälkimäinen oli aivan ymmällä. Hän nousi niinikään, mutta jäi avuttomana katselemaan ympärilleen.

"Suoraa mielettömyyttä", mutisi hän.

Daylight laski kätensä toverinsa olkapäille.

"Rohkaise mielesi, Larry. Olet aina puhunut ihmisluonnon ihmeistä ja nyt minä annan sinulle siitä esimerkin, etkä sinä ymmärrä arvostaa sitä. Minä olen suurempi uneksija kuin sinä, siinä kaikki, ja minä uneksin sellaista, mistä tulee tosi. Se on suurin, parhain uni, mitä milloinkaan olen uneksinut ja minä aijon sen toteuttaa -- --"

"Menettämällä kaiken, mitä omistat", puhkesi Hegan puhumaan.

"Niin -- menettämällä kaiken, mitä omistan ja mitä en halua omistaa. Mutta minä otan mukaani sata neljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia. Nyt on sinun parasta mennä Unwinin ja Harrisonin luo ja lähteä kaupunkiin. Olen hotellissa ja voit soittaa minulle milloin tahansa."

Hän kääntyi Deden puoleen heti kun Hegan oli lähtenyt ja tarttui hänen käteensä.

"Ja nyt ei sinun, pieni nainen, tarvitse mennä enää konttoriin. Voit pitää itseäsi erotettuna toimestasi. Ja muista, että minä olin sinun työnantajasi, joten sinun täytyy pyytää minulta suosituksia, ja jollet ole oikein hyvä, niin en anna sinulle mitään. Sillä välin saat levätä ja tuumia, mitä tavaroita aijot ottaa mukaan, sillä meidän täytyy sisustaa ainakin osa taloa sinun huonekaluillasi."

"Mutta, Elam, minä en tahdo, en tahdo. Jos teet tämän mielettömän teon, en milloinkaan mene kanssasi naimisiin."

Hän koetti irroittaa kätensä, mutta Daylight puristi sitä suojelevasti ja isällisesti.

"Tahdotko olla suora ja rehellinen? Hyvä on. Minkä tahtoisit mieluimmin -- minut ja rahat, vai minut ja maatilan?"

"Mutta -- --" alkoi Dede.

"Ei mitään muttia. Minut ja rahat?"

Dede ei vastannut.

"Minut ja maatilan?"

Dede ei vieläkään vastannut, mutta Daylight ei menettänyt malttiaan.

"Näethän, että tiedän vastauksesi, Dede, eikä tässä asiassa ole enää muuta sanottavaa. Sinä ja minä lähdemme täältä ja menemme Sonomaan. Sinä päätät mitä otat mukaasi ja minä lähetän tänne parin päivän kuluttua muutamia miehiä pakkaamaan tavaroitasi. Se on viimeisiä palveluksia, mitä kukaan meille tekee. Sinä ja minä puramme ne itse perillä."

Dede teki viimeisen yrityksen.

"Elam, etkö tahdo olla järkevä? Vielä on aikaa muuttaa päätös. Minä voin soittaa ja pyytää puhelimeen herra Heganin heti kun hän saapuu konttoriin -- --"

"Minä olen ainoa järkevä mies koko joukossa", sanoi Daylight. "Katsohan minuun -- niin tyyni kuin vain suvaitset ja yhtä onnellinen kuin kuningas, kun he hyörivät kuin säikähtynyt villihanhiparvi, jota vaara uhkaa."

"Minä huutaisin, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä", uhkasi Dede.

"Siinä tapauksessa minä syleilisin sinua hiukan pitempään ja hyväilisin sinua", uhkasi Daylight vuorostaan. "Ja nyt minä lähden. On ikävää, että olet menettänyt Mabin. Olisit voinut lähettää sen maatilalle. Mutta minä pidän huolta siitä, että saat toisen tamman ratsastaaksesi."

Kun Daylight seisoi portaiden päässä lähdössä, sanoi Dede:

"Sinun ei tarvitse lähettää noita miehiä. Ei ole mitään pakattavaa, koska minä en aijo mennä kanssasi naimisiin!"

"Et voi minua säikyttää", vastasi Daylight ja meni portaita alas.

XXIV LUKU.

Kolme päivää myöhemmin meni Daylight Berkeleyhin punaisella automobiilillaan. Hän käytti sitä viimeistä kertaa, sillä huomenna suuri kone siirtyi uudelle omistajalle. Nuo kolme päivää olivat olleet myrskyiset, sillä hänen vararikkonsa oli suurin, minkä paniikki oli aikaansaanut Kaliforniassa. Sanomalehdet olivat olleet täynnä selontekoja siitä, ja suuri suuttumuksen ja harmin huuto oli päässyt juuri niiltä miehiltä, jotka myöhemmin huomasivat, että Daylight oli täysin suojellut heidän etujaan. Nämät tosiasiat, jotka vähitellen tulivat ilmi, antoivat vauhtia sille laajalle levinneelle väitteelle, että Daylight oli menettänyt järkensä. Liikemiehet olivat yksimielisesti vakuutetut siitä, ettei kukaan tervejärkinen mies voinut sillä tavoin menetellä. Toisaalta ei hänen pitkällinen säännöllinen juomisensa eikä hänen suhteensa Dedeen ollut tullut julkisuuteen, joten ainoa mahdollinen johtopäätös oli se, että hurja alaskalainen rahamies oli menettänyt järkensä. Ja Daylight oli ilkkunut ja vahvistanut epäluuloa kieltäytymällä vastaanottamasta reporttereita.

Hän pysähdytti automobiilin Deden oven eteen ja käyttäytyi häntä kohtaan samalla myrskyisellä tavalla sulkien hänet syliinsä ennenkuin sanaakaan oli voitu lausua. Vasta sitten, kun Dede oli irroittautunut hänestä ja saanut hänet istumaan, alkoi hän puhua.

"Minä olen tehnyt sen", julisti hän. "Olet tietysti lukenut sanomalehtiä. Olen selviytynyt kaikesta ja olen tullut tänne saadakseni tietää, minä päivänä haluat lähteä Glen Elleniin. Lähdön täytyy tapahtua pian, sillä elämä Oaklandissa tulee tähän aikaan kalliiksi. Elantoni hotellissa on maksettu vain tämän viikon loppuun ja sen jälkeen en voi enää olla täällä. Ja huomisesta alkaen on minun käytettävä raitiovaunuja ja ne kuluttavat nikkelilantteja."

Hän vaikeni ja odotti ja katsoi Dedeen, Deden kasvot ilmaisivat päättämättömyyttä ja hämminkiä. Sitten alkoi hymy, jonka Daylight niin hyvin tunsi, väreillä hänen huulillaan ja silmissään, kunnes hän heitti päätään taaksepäin ja nauroi entisellä raikkaalla poikamaisella tavallaan.

"Milloin tulevat nuo miehet hakemaan tavaroitani?" kysyi hän.

Ja taas hän nauroi ja oli turhaan koettavinaan välttää Daylightin karhunkäsivarsia.

"Rakas Elam", kuiskasi hän; "rakas Elam." Ja suuteli häntä ensi kerran itsestään.

Hän siveli hyväillen Daylightin hiuksia. "Sinun silmäsi ovat juuri nyt aivan kultaiset", sanoi hän. "Voin katsoa niihin ja sanoa, kuinka paljon sinä rakastat minua."

"Ne ovat jo kauan olleet sinun mielestäsi aivan kultaiset. Luulen, että pikku maatilallamme ne ovat aina aivan kultaiset."

"Sinun hiuksissakin on kultaa, jonkunlaista hehkuvaa kultaa." Daylight käänsi äkkiä hänen kasvonsa ja piti niitä käsiensä välissä ja katsoi kauan hänen silmiinsä. "Ja sinun silmäsi olivat täynnä! kultaa sinä päivänäkin, kun sanoit, ettet tahtonut tulla vaimokseni."

Dede nyökäytti päätään ja nauroi.

"Sinä halusit pitää oman pääsi", tunnusti hän. "Mutta minä en voinut olla osallisena sellaiseen mielettömyyteen. Ja kaikki nuo rahat olivat sinun eivätkä minun. Mutta minä rakastin sinua koko ajan, Elam, siksi että sinä olit suuri poika, joka särit kolmenkymmenen miljoonan leikkikalun, jolla olit kyllästynyt leikkimään. Ja kun sanoin 'ei' niin tiesin koko ajan, että tarkoitin 'kyllä.' Ja olen varma, että silmäni olivat koko ajan kultaiset. Pelkäsin ainoastaan, ettet menettäisikään kaikkea. Sillä, rakkahin, minä tiesin, että menisin joka tapauksessa naimisiin kanssasi, ja minä halusin niin juuri sinua ja maatilaa ja Bobia ja Wolfia ja noita jouhisuitsia. Kerronko sinulle salaisuuden? Heti kun olit lähtenyt minä soitin miehelle, joka oli ostanut Mabin."

Hän kätki hetkeksi kasvonsa Daylightin rintaa vasten ja sitten taas katsoi häneen kasvot ilosta säteillen.

"Näetkö, Elam, huolimatta siitä, mitä huuleni puhuivat, olin minä selvillä itsestäni jo silloin. Minulla ei yksinkertaisesti ollut muuta neuvoa kuin mennä kanssasi naimisiin. Mutta minä rukoilin, että sinun onnistuisi unohtaa kaikki. Ja sitten minä koetin saada selville, mihin Mab oli joutunut. Mutta mies, joka oli ostanut sen, ei tiennyt, miten sille oli käynyt. Näetkö, minä halusin ratsastaa kanssasi Glen Ellenin kukkuloilla samoin kuin olin ratsastanut Piedmontin kukkuloilla."

Daylight oli vähällä ilmaista Mabin olinpaikan, mutta pidätti itsensä.

"Lupaan hankkia sinulle tamman, josta pidät aivan yhtä paljon kuin Mabista", sanoi hän.

Mutta Dede pudisti päätään eikä suvainnut tässä kohdassa tyytyä.

"Nytpä keksin jotakin", sanoi Daylight kiiruhtaen johtamaan keskustelun vähemmin vaaralliselle uralle. "Me pakenemme kaupungista, eikä sinulla ole sukulaisia eikä ystäviä, joten minusta ei näytä oikein soveliaalta, että me aluksi menemme kaupungissa naimisiin. Näin olen tuuminut: minä menen maatilalle ja laitan asiat reilaan talossa ja annan maatilanhoitajalle lähtöpassit. Sinä seuraat minua parin päivän kuluttua, tulet aamujunalla. Pappi on valmiina ja odottaa. Ja vielä muutakin minä keksin. Sinä tuot ratsastuspukusi matkalaukussa. Ja niin pian kuin vihkiminen on toimitettu menet sinä hotelliin ja muutat pukua. Sitten sinä tulet ulos ja minä olen odottamassa kahden hevosen kanssa ja sitten me ratsastamme perille niin että saat ensiksi nähdä maatilan kauneimmat paikat. Ja maatila on kuin onkin kaunis. Ja nyt päätämme, että minä odotan sinua ylihuomenna aamujunalla." Dede punastui puhuessaan. "Sinä olet sellainen hirmumyrsky mieheksi."

"Niin, rouvaseni", sanoi Daylight. "Minä en mielelläni hukkaa aikaa. Ja sinä ja minä olemme jo hukanneet paljon aikaa. Olemme olleet pahennustaherättävän huimapäiset. Meidän olisi pitänyt jo vuosia takaperin mennä naimisiin."

Kaksi päivää myöhemmin seisoi Daylight odottamassa pienen Glen Ellenin hotellin ulkopuolella. Vihkiminen oli toimitettu ja Dede oli mennyt hotelliin muuttamaan pukua sillävälin kuin Daylight haki hevoset. Hän piteli nyt Bobia ja Mabia ja vesiruuhen varjossa loikoi Wolf ja katseli. Jo kaksi päivää Californian polttavassa auringonpaahteessa oli päivettänyt Daylightin kasvot. Mutta vielä lämpimämpi hohde syttyi hänen poskiinsa ja silmiinsä, kun hän näki Deden tulevan ovesta ratsuruoska kädessä ja Piedmontin ajoilta tuttu puku yllään. Hänen omat kasvonsa hohtivat, kun hän vastasi Daylightin katseeseen ja vilkaisi hänen ohitseen hevosiin. Sitten häh näki Mabin. Mutta hänen katseensa siirtyi taas mieheen.

"Oi, Elam!" sanoi hän läähättäen.

Se oli miltei kuin rukous, mutta rukous, johon sisältyi tuhansia ajatuksia. Daylight koetti heittäytyä typeräksi, mutta hänen sydämensä tykytti hurjasti pelkästä ilosta. Lausuessaan hänen nimensä oli Deden ääni ilmaissut kaikkea -- moitetta, kiitollisuutta ja ennen kaikkea rakkautta ja iloa.

Dede tuli luo ja hyväili tammaa ja kääntyi taas ja katsoi mieheen ja kuiskasi: --

"Oi, Elam!"

Ja hänen silmissään kuvastui kaikki se, mikä väreili hänen äänessään, ja niissä Daylight näki välähdyksen syvyydestä, jota ei ajatuskaan kyennyt käsittämään -- sukupuolen ja rakkauden koko selvittämättömän salaisuuden ja ihmeen.

Taasen koetti hän lyödä leikiksi, mutta hetki oli liian suuri rakkauden leikinlaskuunkin. Ei kumpikaan puhunut. Dede tarttui ohjiin ja Daylight kumartui ja sai hänen jalkansa käteensä. Dede hypähti, kun Daylight nosti ja pääsi satulaan. Seuraavalla hetkellä oli Daylight satulassa ja hänen rinnallaan ja Wolfin juostessa etunenässä omaa tyypillistä suden-raviaan he tulivat mäelle, joka vei ulos kauppalasta -- kaksi rakastunutta kahden kastanjanruskean raudikon selässä ratsastamassa kuherruskuukauttaan viettämään. Daylight tunsi olevansa kuin juopunut viinistä. Hän oli elämänsä korkeimmalla kukkulalla. Korkeammalle ei kukaan mies voinut kohota eikä ollut milloinkaan kohonnut. Tämä oli hänen päivien päivänsä, hänen rakkautensa päivä ja hänen hääpäivänsä ja kaiken huippukohtana oli tuon neitseellisen puolison omistaminen, joka oli sanonut "Oi, Elam!" ja katsonut häneen sielunsa sisimmästä.

He olivat päässeet kukkulan huipulle ja Daylight näki, miten Deden kasvot säteilivät ilosta, kun kaunis raikas maaseutu levisi heidän eteensä. Daylight osoitti metsäistä kukkularyhmää tuleentuneiden viljapeltojen takana.

"Nuo ovat meidän", sanoi hän. "Ja ne ovat ainoastaan näytteenä maatilasta. Maltahan kunnes näemme suuren vuorirotkon. Siellä on portimoita ja kauriita -- tuolla vuorella niitä oikein vilisee ja luulen, että jos hyvin käy niin voimme säikyttää liikkeelle vuorileijonan. Ja siellä on pieni niitty -- no, en kerro enää enempää. Saat odottaa ja nähdä itse."

He kääntyivät veräjästä, missä savikuopalle vievä tie kulki vainioiden poikki ja molemmat haistelivat mielihyvällä lämmintä tuoksua, joka tuleentuneesta heinästä nousi heidän sieramiinsa. Kuten Daylightin ensikertaakin käydessä täällä visertelivät leivoset ja lehahtivat lentoon hevosten edestä kunnes he ennättivät metsään ja kukkien reunustamille aukeamille, jolloin he leivosten asemasta näkivät sininärhiä ja tikkoja.

"Nyt olemme omalla maallamme", sanoi Daylight, kun heinäpelto jäi heidän taakseen. "Epätasaisimmat alat ovat meidän. Odota, niin saat nähdä."

Kuten ensi kerrallakin, kaarsi hän savikuopan ja kulki vasemmanpuolisten metsien läpi, sivuutti ensimäisen lähteen ja antoi hevosten hypätä paaluaidan lahonneiden jäännösten ylitse. Täältä lähtien oli Dede alati hurmaantunut milloin mihinkin. Puron partaalla, joka lorisi punapuiden välitse kasvoi toinen suuri villi lilja, jonka hoikan varren päässä kasvoi runsaasti valkeita vahamaisia kelloja. Tällä kertaa ei Daylight laskeutunut hevosen selästä, vaan ratsasti syvään kalliorotkoon, johon virta oli uurtanut tien kukkulain väliin. Hän oli ollut työssä täällä ja jyrkkä ja liukas hevospolku kulki nyt puron poikki ja he ratsastivat hämärän punapuumetsikön läpi ja etäämpänä tammi- ja madronosmetsikön kautta. He tulivat muutaman acresin suuruiselle raivatulle alueelle, missä kasvoi korkeata heinää.

"Meidän", sanoi Daylight.

Dede kumartui satulassa, taittoi tuleentuneen heinänkorren ja pureskeli sitä hampaissaan.

"Hyvää vuoristoheinää", sanoi hän. "Siitä Mab pitää."

Ja heidän ratsastaessaan hän yhä päästeli hämmästys- ja ihastus-huudahduksia.

"Ja sinä kun et milloinkaan kertonut minulle tästä!" moitiskeli hän miestään, kun he pienen aukeaman ja metsäisten rinteiden ylitse katselivat mutkittelevaan Sonoma-laaksoon.

"Tule", sanoi Daylight; ja he kääntyivät ja palasivat varjokkaan metsän kautta, kulkivat virran poikki ja tulivat puron partaalla kasvavan liljan luo.

Tännekin hän oli raivannut epätasaisen hevostien, joka kulki jyrkkiä kukkuloita ylös ja alas. Kun he vaivaloisesti etenivät pitkin mutkittelevaa tietä, näkivät he paikkapaikoin vilahduksen lehtiverkon lävitse. Mutta paljon ei näkynyt, sillä kaikkialla sulkivat oksat näköalan ja kaikkialla oli heidän päänsä päällä lehtikatos, jonka lävitse vain niukalti pääsi auringonvaloa tunkeutumaan. Ja kaikkialla heidän ympärillään kasvoi sananjalkoja, eri lajeja, hienosta neidonhius-sananjalasta aina kuuden ja kahdeksan jalan korkuisiin. Kun he nousivat mäkiä ylöspäin näkivät he vanhojen puiden suuria ryhmyisiä runkoja ja oksia ja yläpuolellaan samanlaisia suuria ryhmyisiä oksia.

Dede pysähdytti hevosensa ja huokasi, niin valtavasti vaikutti kaikki tämä kauneus häneen:

"On aivankuin olisimme uijia", sanoi hän, "ja nousisimme syvästä rauhallisesta poukamasta. Yllämme on taivas ja aurinko, mutta tässä _on_ poukama ja me olemme syliä syvällä."

He lähtivät liikkeelle, mutta muuan orvokkilaji, joka kasvoi neidonhius-sananjalkojen seassa, osui Deden silmiin ja sai hänet taas pysähdyttämään hevosensa.

He pääsivät huipulle ja sukelsivat kuin toiseen maailmaan, sillä nyt he olivat tiheikössä, jossa kasvoi samettirunkoisia nuoria madronos-puita ja josta oli vapaa näköala aurinkoisen rinteen ja nuokkuvan ruohikon poikki kapeaan sini- ja valko-apilasniittyyn kapean joen kummallakin puolen. Dede taputti käsiään.

"Täällä on kaiketi kauniimpaa kuin konttorissa", huomautti Daylight.

"On kyllä", vastasi Dede.

He kulkivat virran poikki ja yli matalan kallioisen kukkulan vievää karjapolkua ja matalan manzanitametsikön lävitse kunnes joutuivat kapeaan laaksoon, jonka läpi virtaavan joen kummallakin puolen oli niitty.

"Jollemme nyt pian tapaa viiriäisiä, niin olen hämmästynyt", sanoi Daylight.

Ja juuri kuin hän oli saanut nämät sanat sanotuksi, kuului hurjaa rummutusta, kun vanhat viiriäiset lehahtivat lentoon Wolfin ympäriltä ja poikaset hyppivät pakoon ja katosivat kuin ihmeen kautta aivan katselijoiden silmien edestä.

Daylight näytti Dedelle haukanpesän punapuun latvassa ja Dede keksi metsähiiren pesän, jota Daylight ei ollut ennen nähnyt. Sitten he kulkivat entistä puutietä ja tulivat kahdentoista acresin aukeamalle, missä kasvoi viinirypäleitä punertavassa tuliperäisessä maassa. Sitten he kulkivat karjapolkuja uusien metsien ja tiheikköjen ja raivattujen alueiden lävitse ja laskeutuivat alas kukkulanrinnettä mistä suuri vuorirotkon partaalla oleva maatalo tuli näkyviin vasta kun he olivat aivan sen edessä.

Dede seisoi avaralla kuistilla, joka oli talon etuseinän pituinen, sillä aikaa kuin Daylight sitoi hevoset. Oli hyvin rauhallista. Oli kuiva, lämmin Kalifornian keskipäivän aika, jolloin ei tuulenhenkäyskään puhaltanut. Koko maailma näytti torkkuvan. Jostakin kuului kyyhkysten kuherrusta. Hengähtäen syvään väsymyksestä laskeutui Wolf, joka oli juonut kyllikseen kaikista matkan varrella olleista lähteistä, kuistin kylmään varjoon. Hän kuuli Daylightin askeleet ja hengitti nopeammin. Daylight tarttui hänen käteensä ja ovenripaa vääntäessään hän tunsi Deden epäröivän. Silloin hän kietoi kätensä vaimonsa ympärille; ovi aukeni ja yhdessä he astuivat sisään.

XXV LUKU.

Monet, jotka ovat kaupungissa syntyneet ja kasvaneet, ovat muuttaneet maalle ja tulleet hyvin onnellisiksi. Niissä tapauksissa ovat he onnistuneet vain tottumalla pettymyksiin. Mutta Deden ja Daylightin laita oli toisin. He olivat molemmat syntyneet maalla ja tiesivät miten siellä elettiin. He olivat kuin kaksi ihmistä, jotka kauvan harhailtuaan maailmalla ovat palanneet kotiin. Heidän askaroimisensa luonnossa tarjosi heille vähemmin uutta, mutta heille kuului muistojen sulous. Heistä oli tervettä ja luonnollista se, mikä jonkun arkanahkaisemman mielestä olisi ollut likaista ja vastenmielistä. He tiesivät miten luontoa piti kohdella. He tekivät harvemmin erehdyksiä. He tiesivät jo ja heille tuotti iloa muistutella mieleensä, mitä olivat unohtaneet.

Ja he oppivat senkin, että oli helpompaa sille, joka oli herkutellut lihapatojen ääressä, tyytyä köyhyyteen, kuin sille, joka tunsi vain köyhyyden. Eipä silti, että heidän elämänsä olisi ollut köyhää. Eroitus oli siinä, että nyt pikkuasiat tuottivat heille suurempaa iloa ja syvempää tyydytystä. Daylight, joka oli hoidellut suurenmoisinta ja omituisinta peliä, mitä ajatella saattaa, huomasi, että täällä, Sonoma-vuoren rinteellä oli sama tuttu peli yhä käynnissä. Täälläkin oli yhä työtä, joka kysyi voimia, esteitä, jotka täytyi voittaa. Kun hän kokeili kasvattamalla muutamia kyyhkysiä kaupaksi, tuotti hänelle arvioiminen, miten paljon saisi kyyhkysenpoikia, yhtä paljon iloa kuin ennen, kun miljoonat olivat olleet kysymyksessä. Työtä ja vaivaa sekin kysyi, vaikka hän oli käyttänyt järkiperäisempiä menettelytapoja, jotka hänen järkensä hyväksyi.