Part 18

Selvemmin kuin milloinkaan tuli Daylight tämän viikon kuluessa huomaamaan, ettei hänellä ollut minkäänlaista yhteiskunnallista eikä inhimillistäkään kosketusta Deden kanssa. Asema oli sellainen, ettei hän voinut tehdä tytölle tuota yksinkertaista kysymystä, aikoiko tämä ensi sunnuntaina mennä ratsastamaan vai eikö. Oli uudenlainen vaikeus olla kauniin tytön työnantajana. Daylight katsoi häneen usein, kun päivän tavanmukainen työ oli käynnissä ja kysymys, jota hän ei voinut tehdä poltti hänen huulillaan. -- _Aikoiko Dede mennä ensi sunnuntaina ratsastamaan_. Ja katsoessaan hän aprikoi, kuinka vanha hän mahtoi olla ja mitä rakkausjuttuja hänellä oli mahtanut olla noiden ylioppilas-nulikoiden kera, joiden kanssa Morrison oli sanonut hänen seurustelevan ja tanssivan. Hän ajatteli Dedeä hyvin paljon näinä kuutena pyhäpäivien välipäivinä ja yksi seikka kävi hänelle aivan selväksi: hän kaipasi Dedeä. Ja hän kaipasi häntä niin palavasti, että hänen entinen esiliinannauha-pelkonsa oli hävinnyt. Hän, joka suurimman osan ikäänsä oli paennut naisia, oli nyt tullut niin rohkeaksi, että hän tavotteli naista omakseen. Jonakuna sunnuntaina ennemmin tai myöhemmin hän tapaisi Deden konttorin ulkopuolella jossakin kukkuloilla ja elleivät he silloin solmisi lähempää tuttavuutta, niin olisi siihen syynä se, ettei Dede tahtonut. Siispä oli hän saanut toisen kortin, jonka mieletön kohtalo oli hänelle antanut. Hän ei aavistanut, miten tärkeä tämä kortti tuli olemaan, mutta hän arveli, että se oli varsin hyvä kortti. Väliin hän epäili. Entäpä jos se olikin kohtalon punoma juoni hänen turmioon saattamisekseen? Otaksuppa, ettei Dede häntä huolisikaan ja otaksuppa, että hän, Daylight, rupeisi häntä yhä enemmän, yhä kiihkeämmin rakastamaan! Hänen entinen ylimalkainen pelkonsa, jota hän aina oli rakkautta kohtaan tuntenut, heräsi uudelleen. Hän muisti tuntemiensa miesten ja naisten rakkaustarinat. Hän muisti Bertha Doolittlen, vanhan Doolittlen tyttären, joka oli ollut mielettömästi rakastunut Dartworthyyn, rikkaaseen Bonanza-valtauksen omistajaan. Ja Dartworthy vuorostaan ei lainkaan rakastanut Berthaa, vaan eversti Walthstonen vaimoa ja karkasi hänen kanssaan Yukonista. Ja eversti Walthstone itse rakasti mielettömästi omaa vaimoaan ja ajoi takaa pakenevaa paria. Ja mikä oli ollut tulos? Tietenkin oli Berthan rakkaus onneton ja traagillinen ja sellainen noiden kolmen toisenkin rakkaus, Minookin alapuolella olivat eversti Walthstone ja Darthoworthy taistelleet keskenään, Darwohthy oli surmattu. Ja kuula, joka oli tunkeutunut eversti Walthstonen keuhkojen läpi oli heikontanut hänet siinä määrin, että hän seuraavana keväänä kuoli keuhkotulehdukseen. Ja everstin vaimolla ei ollut enää maailmassa ketään, jota olisi rakastanut.

Ja Freda, joka oli heittäytynyt kevätjäiseen jokeen jonkun toisessa päässä maailmaa asuvan miehen takia ja joka vihasi häntä, Daylightia siksi, että hän oli hänet pelastanut elämään. Ja Neito... Entiset muistot pelottivat häntä. Jos hänen rakkautensa vaan kasvaisi ja kiihtyisi ja jollei Dede huolisi häntä, kärsisi hän miltei yhtä paljon kuin silloin kun Dowsett, Letton ja Guggenhammer häntä pettivät. Jos hänen kytevä intohimonsa olisi ollut pienempi, olisi tämä pelko karkoittanut hänen jokaisen ajatuksensa lähestyä Dedeä. Näin ollen lohdutti häntä ajatus, että jotkut rakkausjutut päättyivät onnellisesti. Ja kukaties oli kohtalo antanut hänelle voitokkaat kortit. Kukaties hän olikin sellainen mies, synnynnäinen onnen myyrä, joka ei voinut hävitä.

Sunnuntai tuli ja Bob käyttäytyi Piedmontin kukkuloilla kuin enkeli. Se oli tosin vilkas ja pyrki hypähtelemään, mutta se oli lauhkea kuin lammas. Daylight, jolla oli kaksinkertainen ruoska valmiina oikeassa kädessään, odotti pyörähdystä, vain yhtä pyörähdystä, mutta Bob esiintyi kiusoittavan mallikelpoisesti eikä pyörinyt. Dedeä ei Daylight tavannut. Turhaan hän kierteli kukkulateitä ja turhaan hän nousi vedenjakajan jyrkkää rinnettä ja laskeutui Maraga-laaksoon. Juuri kun hän oli päässyt laaksoon, kuuli hän ravaavan hevosen kavioiden kapseen. Se kuului siltä suunnalta, minne hän oli menossa. Mitä jos se olikin Dede? Hän käänsi Bobin ja läksi käymä jalkaa palaamaan samaa tietä, jota oli tullutkin. Jos se oli Dede, oli hän onnen myyrä, sillä tapaaminen ei olisi saattanut sattua paremmissa olosuhteissa. Olivathan he molemmat menossa samaan suuntaan ja Dede saavuttaisi hänet juuri sillä kohtaa, missä jyrkkä rinne pakoittaisi ajamaan käyden. Dedellä ei olisi muuta neuvoa kuin ratsastaa hänen kanssaan vedenjakajan huipulle ja sinne päästyä pakoittaisi yhtä jyrkkä rinne toisella puolen taas ajamaan käyden.

Kavioidenkapse läheni, mutta hän katsoi suoraan eteensä kunnes kuuli hevosen takanaan rupeavan kävelemään. Silloin hän vilkaisi olkapäänsä ylitse. Se oli Dede. He tunsivat heti toisensa ja Dede näytti hämmästyvän tätä kohtaamista. Mikä olikaan sen luonnollisempaa kuin että Daylight osittain käänsi hevosensa ja odotti kunnes Dede ennätti kohdalle ja että he sitten rinnakkain ratsastivat rinnettä ylös. Se mitä Daylight jo kauvan oli toivonut, oli tapahtunut ja niin helposti. Hän olisi saattanut helpotuksesta huo'ahtaa. Tervehdykset oli vaihdettu; nyt he ratsastivat rinnakkain samaan suuntaan ja heillä oli peninkulmia edessään.

Daylight huomasi, että Dede ensin katsoi hevosta ja vasta sitten häntä itseään.

"Kuinka kaunis hevonen!" oli hän huudahtanut Bobin nähdessään. Hänen säteilevät silmänsä ja onnea hohtavat kasvonsa nähdessään saattoi Daylight tuskin uskoa, että ne olivat saman nuoren naisen kasvot, jonka hän oli nähnyt joka päivä konttorissa, nuoren naisen hillittyine, virallisine ilmeineen.

"En tiennyt, että te ratsastatte", sanoi Dede miltei ensi sanoikseen. "Luulin, että olitte mieltynyt nopeisiin automobiileihin."

"Olenkin myöhään ruvennut ratsastamaan", kuului vastaus. "Olen, nähkääs, alkanut lihoa liikaa ja minun täytyy jollakin tavalla päästä siitä."

Dede heitti häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, joka tarkasti Daylightin kiireestä kantapäähän satuloineen päivineen ja sanoi: --

"Mutta olette ratsastanut ennemmin."

Hän varmaankin ymmärtää hevosia ja hevosasioita, ajatteli Daylight vastatessaan:

"En moneen vuoteen. Mutta pidin itseäni aimo hevosmiehenä poikanulikkana ollessani Itä-Oregonissa ja olin usein hevosen selässä."

Täten he Daylightin suureksi huojennukseksi olivat osuneet aiheeseen, joka huvitti molempia. Daylight kertoi Bobin kujeista ja pyörimisestä ja miten hän oli ajatellut tehdä siitä lopun; ja Dede myönsi, että hevosia oli kohdeltava järkiperäisellä ankaruudella huolimatta ollenkaan siitä, miten paljon niistä piti. Tämä hänen Mabinsa oli ollut hänellä kahdeksan vuotta ja hänen oli täytynyt totuttaa se tavasta potkia pilttuutaan. Menettely oli ollut tuskallista Mabille, mutta se oli parantunut.

"Olette ratsastanut paljon", sanoi Daylight.

"En todellakaan voi muistaa, milloin ensi kerran olin hevosen selässä", sanoi Dede, "Olen kasvanut maalla eikä minua voitu pitää erossa hevosista. Rakkaus hevosiin lienee synnynnäistä minussa. Sain ensimäisen ponini, kun olin kuusivuotias. Kun olin kahdeksanvuotias, olin päivät pitkät satulassa Daddyn selässä. Kun olin yksitoistavuotias, minä menetin sen ensimäisellä hirvenmetsästysretkelläni. Hevosetta minä vallan menehtyisin. Vihaan kamarielämää ja ilman Mabia minä varmaankin olisin aikoja sitten sairastunut ja kuollut."

"Te pidätte maaseudusta?" kysyi Daylight ja samalla hän ensi kerran huomasi hänen silmissään valohäivähdyksen, joka ei ollut harmaa.

"Yhtä paljon kuin vihaan kaupunkia", vastasi Dede. "Mutta nainen ei voi ansaita elatustaan maaseudulla. Niinpä minäkin elän miten parhaiten taidan -- Mabin kanssa."

Ja sitten hän kertoi enemmän elämästä maalla ennen isänsä kuolemaa. Ja Daylight oli onnellinen. Heidän tuttavuutensa oli hyvällä alulla. Keskustelu ei ollut kertaakaan tyrehtynyt sinä runsaana puolituntisena minkä he olivat olleet yhdessä.

"Minä olen kotoisin samoilta seuduilta", sanoi hän. "Olen kasvanut Itä-Oregonissa eikä se ole niin kaukana Siskiyousta."

Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi hän tahtonut purra kielensä poikki, sillä Dede kysyi nopeasti:

"Kuinka tiedätte, että minä olen kotoisin Siskiyousta? Olen varma, etten ole milloinkaan sitä maininnut."

"En tiedä", sanoi Daylight hämillään. "Kuulin jostakin, että te olette sieltä kotoisin."

Wolf, joka samassa hiipi näkyviin kevytjalkaisena ja varjomaisena, säikytti Deden hevosen ja karkoitti hämilläolon, sillä he puhuivat alaskalaisista koirista, kunnes keskustelu kääntyi takaisin hevosiin. Ja hevosista he puhuivat koko ajan, minkä tarvitsivat ratsastaakseen ylös rinnettä ja sitten alas toiselle puolelle.

Kun Dede puhui, kuunteli Daylight ja seurasi häntä katseillaan ja kuitenkin hän koko ajan samalla hautoi omia ajatuksiaan ja vaikutelmiaan. Tämä miehensatulassa ratsastaminen vaati Dedeltä tarmoa eikä Daylight oikein tiennyt pitikö hän siitä vai ei. Hänen käsityksensä naisista olivat hiukan vanhanakuiset, ne olivat samat, jotka hän oli imenyt itseensä nuoruudessaan, jolloin ei ketään nähty muussa kuin naisensatulassa. Häneen oli juurtunut se hiljainen käsitys, etteivät naiset hevosenselässä olleet kaksijalkaisia. Dede, joka istui niin miesmäisenä satulassa, oli hänelle yllätys. Mutta hänen täytyi tunnustaa, että tämä näky sellaisenaan häntä miellytti.

Kaksi muutakin seikkaa häntä hämmästytti. Ensiksikin se, että Deden silmissä oli kultaisia täpliä. Ihme ja kumma, ettei hän milloinkaan ennen ollut sitä huomannut. Ehkei valaistus konttorissa ollut sovelias ja ehkäpä ne välillä hävisivät. Ei, ne olivat värihohdetta -- jonkunlaista häivähtelevää kultaista valoa. Ei se ollut oikein kultaistakaan, mutta se muistutti enemmän sitä, kuin mitään muuta väriä, minkä hän tunsi. Varmasti se ei ainakaan ollut minkään keltaisen vivahdus. Rakastajan ajatukset ovat aina värikkäät ja olisi saattanut epäillä, jos joku muu maailmassa olisi sanonut Deden silmiä kultaisiksi, Mutta Daylight otti asian tunnontarkasti ja hän piti niitä mieluimmin kultaisina ja siitä syystä ne olivatkin kultaiset.

Ja sitten oli Dede niin luonnollinen. Hän oli pitänyt Dedeä nuorena naisena, jonka kanssa oli hyvin vaikea seurustella. Mutta se olikin niin helppoa. Dedessa toverina ei ollut mitään mahtipontista -- tällä tuttavallisella tavalla hän nimitti Dedeä hevosen selässä eroitukseksi siitä Dedesta, jonka hän oli nähnyt konttorissa. Ja kuitenkin, vaikka hän iloitsi siitä helppoudesta, millä kaikki kävi ja siitä, ettei heiltä ollut puuttunut puheenaihetta, kyti hänessä kuitenkin salainen tyytymättömyys. Olihan kaikki tämä puheleminen turhaa ja hedelmätöntä. Hän oli toiminnan mies, joka kaipasi häntä, Dede Masonia, naista; hän tahtoi rakastaa tuota naista ja voittaa hänen vastarakkautensa.

Hän oli tottunut voimakeinoihin, tottunut käymään käsiksi ihmisiin ja asioihin ja taivuttamaan ne tahtonsa mukaan ja nytkin hän tunsi saman pakoittavan vallanhalun. Hän olisi tahtonut sanoa Dedelle, että hän rakasti tätä ja ettei Deden auttanut muu kuin mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja kuitenkaan ei hän noudattanut tätä halua. Naiset olivat arvoituksellisia olentoja, eikä pelkkä kovakouraisuus olisi ollut paikallaan. Hän muisti, miten kauvan hän oli odottanut ennenkuin ampui otusta nälänhädän aikana, jolloin osuminen tai harhalaukaus tiesi elämää tai kuolemaa. Tosin ei tämä tyttö merkinnyt juuri elämää ja kuolemaa, mutta merkitsi kuitenkin paljon -- nyt enemmän kuin milloinkaan, kun hän sai ratsastaa hänen rinnallaan ja vilkaista häneen niin usein kuin vaan uskalsi. Korderoi-ratsastuspuvussaan oli Dede niin uljaan miesmäinen ja kuitenkin niin täydellisesti ja ilmeisesti naisellinen, kun hän hymyili, nauroi ja jutteli säteilevin silmin ja poskien heloittaessa kesätuulen ja auringon vaikutuksesta.

XIII LUKU.

Seuraavana sunnuntaina kiertelivät mies ja hevonen ja koira Piedmontin kukkuloita. Ja taas Daylight ja Dede ratsastivat yhdessä. Mutta tällä kertaa sekaantui Deden hämmästykseen hänen Daylightin nähdessään hiukan epäluuloa; tai oikeammin, hänen hämmästyksensä oli toisenlaatuista. Heidän tapaamisensa edellisenä sunnuntaina oli ollut aivan satunnaista, mutta kun nyt Daylight toisen kerran ilmestyi hänen mielikukkuloilleen, ei se enää saattanut olla satunnaista. Daylight aavisti, että Dede epäili häntä ja kun hän muisti nähneensä kivilouhoksen Blair Parkin lähellä, kertoi hän heti aikovansa ostaa sen. Tiilitehtaan osto oli herättänyt hänessä tämän ajatuksen -- ja se oli hänestä hyvä ajatus, sillä se antoi hänelle aiheen ehdottaa, että Dede ratsastaisi hänen kanssaan tarkastamaan kivilouhosta. Daylight vietti useita tunteja hänen seurassaan ja Dede oli sama tyttö kuin ennenkin; luonnollinen, teeskentelemätön, iloinen, hymyilevä ja naurava, hyvä toveri, joka puhui hevosista ehtymättömällä innostuksella ja hieroi ystävyyttä tylyluontoisen Wolfin kera ja ilmaisi halunsa ratsastaa Bobilla, johon hän sanoi olevansa entistä ihastuneempi. Tähän viimeiseen teki Daylight vastaväitteitä. Bob oli täynnä vaarallisia kujeita, eikä hän pahinta vihamiestään lukuunottamatta olisi sallinut kenenkään nousta sen selkään.

"Te luulette, etten minä ymmärrä ollenkaan hevosia, siksi että olen tyttö", sanoi Dede. "Mutta hevonen on siksi usein heittänyt minut satulasta, että osaan olla aina varuillani. Enkä minä ole mieletön. En tahtoisi ratsastaa potkivalla hevosella. Olen oppinut, ettei se käy laatuun. Enkä pelkää minkään muunlaisia hevosia. Ja te itse kerroitte, ettei Bob potki."

"Mutta ettehän ole milloinkaan nähnyt Bobin tekevän temppujaan", vastusti Daylight.

"Mutta teidän tulee muistaa, että olen nähnyt monen muun hevosen elkeet ja itse ratsastanut monella niistä. Olen totuttanut Mabin olemaan säikkymättä sähköraitiotievaunuja, vetureita ja automobiileja. Se oli vain kesytön varsa, kun sain sen omiin hoteisiini. Totutettu satulaan, siinä kaikki. En muutoin tahtoisi vahingoittaa hevostanne."

Vastoin parempaa tietoaan Daylight myöntyi ja hiljaisella tienkohdalla he vaihtoivat satuloita ja ratsastusneuvoja.

"Muistakaa, että se on nopea kuin salama", varoitti hän auttaessaan Dedeä satulaan.

Dede nyökähytti päätään ja Bob höristi korviaan huomatessaan, että sillä oli vieras ratsastaja selässään. Leikki alkoi pian -- liiankin pian Dedelle, joka joutui Bobin kaulaa vasten, kun se rupesi pyörimään ja laukkaamaan takaisin toista tietä. Daylight seurasi Deden hevosella ja katseli. Hän näki Deden pian pakoittavan hevosen seisahtumaan ja heti sen jälkeen ohjakset ristissä kaulalla ja vasen kannus valmiina iskemään karauttavan takaisin samaa tietä mitä he olivat tulleet ja miltei yhtä nopeasti.

"Pitäkää ruoska valmiina iskemään sitä turvalle", kehoitti Daylight.

Mutta Bob rupesi taas liian äkkiarvaamatta pyörimään, vaikka tällä kertaa Dede ankaralla ponnistuksella pelastautui tuosta hiukan sopimattomasta asennosta sen kaulalla. Hän ei voinut estää sitä karkaamasta takaisin, mutta hän pakoitti sen hypähtelevään raviin ja käänsi sen armotta kannuksella varustetulla kantapäällään. Tavassa, millä hän sitä kohteli, ei ollut mitään naisellista; hänen menettelytapansa oli käskevää ja miesmäistä. Ellei niin olisi ollut, olisi Daylight luullut hänen saaneen tarpeekseen. Mutta tämä alkunäyte oli antanut hänelle hyvän käsityksen Deden ominaisuuksista. Ja ellei se olisi riittänyt, olisi silmäys hänen ankariin harmaisiin silmiinsä ja lujasti suljettuun suuhunsa kertonut hänelle samaa. Daylight ei ehdottanut mitään, vaan katseli miltei iloisena hänen puuhiaan ja odotti, mitä juonikas Bob saisi. Ja Bob sai sen ensi pyörähdyksellään tai oikeammin pyörähdysyrityksellään, sillä se oli ennättänyt vain puolittain ympäri, kun ruoska sattui sen turpaan. Hämmästys ja tuska sai sen laskemaan maahan etujalkansa, jotka olivat hiukan koholla maasta.

"Hyvä!" onnitteli Daylight. "Kaksi ruoskaa tehoo siihen paremmin. Se on tarpeeksi viisas tietääkseen, milloin leikki on kaukana."

Taas Bob koetti. Mutta tällä kertaa oli se ennättänyt vain neljänneksen kierroksesta, kun kaksinkertainen ruoska läjähti sen turpaan ja pakoitti sen laskemaan etujalkansa maahan. Senjälkeen ei Dede enää tarvinnut ohjaksia eikä kannuksia, vaan hallitsi sen pelkällä ruoskalla.

Dede katsoi voitonriemuisena Daylightiin.

"Saanko ratsastaa sillä kovasti?" kysyi hän.

Daylight nyökäytti päätään ja Dede kiiti Bobin selässä tietä alaspäin. Daylight seurasi häntä katseillaan kunnes hän tienkäänteessä hävisi näkyvistä ja odotti kunnes hän palatessaan taas tuli näkyviin. Hänpä osasi ratsastaa, ajatteli Daylight, ja hän oli varmasti oikea naisen esikuva. Jumala, siinä olisi miehelle vaimo. Ja ajatella, että tuo koko viikon jyskytti kirjoituskonetta. Siinä ei ollut hänen paikkansa. Hänen olisi pitänyt olla miehen vaimo, pukeutua silkkiin, samettiin ja jalokiviin ja puuhailla koirien ja hevosten ja sellaisten seikkain kera -- "Ja saammepa nähdä, herra Burning Daylight, mitä sinä ja minä voimme tässä suhteessa tehdä", mutisi hän itsekseen; ja ääneen hän sanoi Dedelle: --

"Te olette kelpo ratsastaja, neiti Mason. Ei mikään hevonen ole kyllin hyvä teille, joka, vaikka olette nainen, osaatte noin ratsastaa. Ei, pysykää vaan Bobin selässä, niin ratsastamme kivilouhokselle". Hän nauroi. "Bob todenteolla huokasi, kun te viimeisen kerran löylytitte sitä. Kuulitteko sitä? Ja näittekö, miten se laski jalkansa maahan -- juuri aivankuin olisi nähnyt edessään kiviseinän. Ja se on tarpeeksi älykäs tietääkseen, että sama kiviseinä on aina oleva valmiina, jos se yrittää juonitella."

Kun he iltapäivällä erosivat toisistaan Berkeleyn tiehaarassa, ratsasti Daylight vähän matkan päässä kasvavien puiden luo, mistä hän huomaamatta saattoi katsella Dedeä, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Palattuaan Oaklandiin vievälle tielle, juohtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet katuvan näköisenä irvistelemään. "Ja nyt minun on kuin onkin pakko ostaa tuo kirottu kivilouhos", mutisi hän itsekseen. "Mikään vähempi asia ei riitä tekosyyksi näillä kukkuloilla kuljeksimiselleni."

Mutta kivilouhos menetti joksikin aikaa kaiken merkityksensä hänelle, sillä seuraavana sunnuntaina hän ratsasti yksin. Dede kastanjanruskean raudikon selässä ei tullutkaan tänä päivänä Berkeleyhin vievää syrjätietä eikä tullut viikkoa myöhemminkään. Daylight oli kärsimättömyydestä ja pettymyksestä suunniltaan, vaikka hän konttorissa hillitsi itsensä. Hän ei huomannut Dedessa mitään muutosta ja koetti olla itsekin näyttämättä mitään muutosta. Sama yksitoikkoinen koneellinen työ jatkui, vaikka se nyt oli ärsyttävää ja oli vähällä tehdä hänet hulluksi. Daylight oli tyytymätön maailmaan, joka ei sallinut miehen käyttäytyä pikakirjoittajatartaan kohtaan niinkuin kaikki miehet naisia kohtaan käyttäytyvät. "Mitä hyötyä on miljoonien omistamisesta?" kysyi hän eräänä päivänä pöytäkalenterilta, kun Dede sanelun päätyttyä poistui.

Kun kolmas viikko oli kulumassa loppuun ja uusi ikävä sunnuntai ole odotettavissa, päätti Daylight puhua vaikka sen täytyikin tapahtua konttorissa. Ja luonteensa mukaisesti hän kävi heti suoraan asian ytimeen. Dede oli päättänyt työnsä ja keräili papereitaan ja kyniään poistuakseen, kun Daylight sanoi: --

"Vielä yksi asia, neiti Mason, ja minä toivon, ettette pane pahaksenne, jos olen suora ja puhun suuni puhtaaksi. Olette aina tuntunut minusta järkevältä tytöltä, enkä luule, että loukkaannutte siitä, mitä aijon sanoa. Tiedätte, kuinka kauan olette ollut toimistossa -- jo vuosikausia, monta vuotta ainakin; ja tiedätte, että aina olen käyttäytynyt teitä kohtaan moitteettomasti ja rehellisesti. En ole milloinkaan ottanut itselleni vapauksia. Syystä, että olette konttorissani, olen tässä suhteessa ollut tunnontarkempi kuin ellette -- ellette olisi konttorissani -- te ymmärrätte. Mutta se ei estä minua tuntemasta inhimillisesti. Olen yksinäinen mies -- älkää käsittäkö tätä ystävällisyyden rukoukseksi. Aikomukseni on vaan selvittää teille, miten paljon nuo kaksi ratsastusmatkaa teidän kanssanne merkitsivät minulle. Ja nyt toivon, ettette pahastu kun kysyn teiltä, miksi ette ole ollut ratsastamassa kahtena viime sunnuntaina?"

Hän vaikeni ja odotti hyvin innokkaana ja hämillään ja pieniä hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen. Dede ei heti puhunut ja Daylight kulki huoneen poikki ja kohotti akkunaa.

"Olen ollut ratsastamassa", vastasi Dede, "toisella suunnalla."

"Mutta miksi...?" hän ei syystä tai toisesta täydentänyt kysymystään. "Pyydän, olkaa suora minua kohtaan", pyysi hän. "Aivan yhtä suora kuin minä olen teitä kohtaan. Miksi ette ratsastanut Piedmontin kukkuloilla? Minä etsin teitä kaikkialta."

"Ja juuri senvuoksi en tullut sinne". Dede hymyili ja katsoi häntä hetkisen suoraan silmiin, sitten hän loi alas katseensa. "Te käsitätte kyllä, herra Hamish."

Daylight pudisti nyrpeästi päätään.

"Käsitän enkä käsitä. En ole tottunut kaupunkilaistapoihin. On asioita, joita ei tarvitse tehdä ja joita minä en muista niinkauan kuin en halua niitä tehdä."

"Mutta entä silloin, kun haluatte tehdä?" kysyi Dede nopeasti.

"Silloin minä teen niin." Näin sanoessaan hän puristi huulensa lujasti yhteen, mutta seuraavalla hetkellä hän oli valmis korjaamaan väitettään. "Se on, enimmäkseen minä teen niin. Mutta miksi ette voi tehdä jotakin, missä ei ole mitään väärää ja mikä ei vahingoita ketään -- kuten esimerkiksi tämä ratsastus."

Dede leikitteli hetkisen hermostuneesti kynällä ikäänkuin olisi harkinnut vastaustaan ja Daylight odotti kärsivällisesti.

"Tämä ratsastus", alkoi hän, "ei ole oikein ihmisten mielestä. Päättäkää itse. Te tunnette maailman. Te olette herra Hamish, miljoonainomistaja -- --"

"Pelaaja", keskeytti Daylight tuimasti.

Dede nyökähytti hyväksyvästi päätään ja jatkoi:

"Ja minä olen pikakirjoittajattarena teidän konttorissanne -- --"

"Te olette tuhat kertaa minua parempi -- --" yritti Daylight keskeyttää, mutta Dede keskeytti hänet vuorostaan.

"Ei ole siitä kysymys. Se on selvä ja yleinen pulma, joka täytyy ottaa huomioon. Minä teen teille työtä. Eikä ole kysymys siitä, mitä te tai minä ajattelemme, vaan mitä muut ihmiset ajattelevat. Eikä ole tarvis kertoa teille sen enempää siitä. Te tiedätte itse."

Hänen kylmä, asiallinen puhetapansa oli ristiriidassa hänen naisellisuutensa kanssa -- tai Daylight ainakin ajatteli niin katsellessaan hänen vartalonsa kaarevia viivoja, povea, joka nousi ja laski syvään -- ja punaa, jonka mielenliikutus oli kohottanut hänen poskilleen.

"Olen pahoillani, että olen peloittanut teidät mielipaikoiltanne", sanoi hän miltei tarkoituksettomasti.

"Te ette ole minua peloittanut", vastasi Dede hiukan tulistuneena. "En ole typerä koulutyttö. Olen jo kauan pitänyt huolta itsestäni eikä minua ole säikytetty. Olimme yhdessä kahtena sunnuntaina ja olen varma siitä, etten pelännyt Bobia enkä teitä. Ei ole siitä kysymys. Osaan pitää huolen itsestäni, mutta maailma tahtoo yhtäkaikki huolehtia minusta. Siinä pulma. On kysymys siitä, mitä ihmiset sanoisivat, jos minä ja työnantajani säännöllisesti tapaisimme toisemme ja ratsastaisimme yhdessä kukkuloilla sunnuntaisin. Se on naurettavaa, mutta niin se on. Voisin huomiota herättämättä ratsastaa jonkun konttoristin kanssa, mutta teidän kanssanne -- en."

"Mutta ihmiset eivät tiedä eikä heidän tarvitse tietää", sanoi Daylight.

"Siten asia tavallaan pahenee, sillä silloin täytyy hiiviskellä syrjäteitä ja tuntee koko ajan tekevänsä jotakin väärää. Minusta olisi hienompaa ja uljaampaa julkisesti..."

"Tulla kanssani jonakin arkipäivänä ravintolaan syömään välipalaa", sanoi Daylight arvaten hänen epätäydellisen todistelunsa tarkoituksen.

Dede nyökähytti päätään.

"En juuri sitä ajatellut, mutta niin se olisi. Minusta on parempi tehdä peittelemättä jotakin, jonka jokainen tietää kuin tehdä jotakin salaa ja pelätä, että se tulee ilmi. Eipä silti, että haluaisin tulla kanssanne ravintolaan", lisäsi hän hymyillen, "mutta olen varma, että ymmärrätte kantani."

"Miksi ette sitten ratsasta julkisesti ja rehellisesti kanssani kukkuloilla?" kysyi Daylight.