Part 16

Puoli tuntia myöhemmin hän tuli vuoren huippujen suojaamalle aukeamalle, mistä metsä oli raivattu pois, Siellä täällä, missä multa oli hyvää eikä rinne ollut kovin jyrkkää, kasvoi viinirypäleitä. Daylight saattoi huomata, että siinä oli nähty paljon vaivaa ja että villi luonto näytti hiljattain päässeen voitonpuolelle. Tammivesakko oli tunkeutunut aukeamalle, viinitarhakaistaleet olivat kokonaan tai osaksi ruohottuneet ja hyljätyt; ja kaikkialla oli vanhoja paaluaitoja, jotka turhaan koettivat suojella viinitarhaa tungettelijoilta. Tie päättyi tähän pienen asuinrakennuksen eteen, jota suuret ulkohuonerakennukset ympäröivät. Takana sulki vesakko tien.

Hän näki vanhan naisen, joka käänsi hangolla lantaa navetan pihalla, ja pysähdytti hevosensa veräjälle.

"Hoi, muori", tervehti hän, "eikö täällä ole yhtään miesväkeä, joka tekisi tuon edestänne."

Nainen nojasi hankoonsa, kiinnitti hameensa vyötäisiltä ja katsoi häneen iloisesti. Daylight näki, että hänen työhön tottuneet kätensä olivat aivankuin miehen, käsnäiset, suuret sorminivelistä ja karkeat ja että hänen sukattomissa jaloissaan oli raskaat miehenkengät.

"Ei täällä ole yhtään miestä", vastasi nainen. "Ja mistä te olette kotoisin? Ettekö halua pysähtyä ja levähtää ja juoda lasia viiniä?"

Astuen kömpelösti, mutta tarmokkaasti kuten työmies, vei nainen hänet asuinrakennukseen, missä Daylight näki käsipusertimen ja viinin valmistukseen tarvittavat kapineet. Oli liian pitkä matka ja liian paha tie, jotta olisi voinut kuljettaa viinirypäleet laakson viinipuristimoihin, selitti nainen, ja niinpä täytyi heidän itse valmistaa viini. "He" olivat hän itse ja hänen tyttärensä, jälkimäinen leski ja neljänkymmenen yhden vuoden vanha. Oli ollut helpompaa, ennenkuin tyttärenpoika kuoli ja ennenkuin hän meni taistelemaan villejä vastaan Filippineille. Hän oli kuollut siellä jossakin kahakassa.

Daylight joi täyden juomalasillisen oivallista Riesling-viiniä, puheli muutaman minuutin ja pyysi sitten toisen lasillisen. Niin, he tulivat juuri ja juuri toimeen niin ettei tarvinnut puutetta kärsiä. Hänen miehensä ja hän olivat tulleet tänne vuonna 1857 ja raivanneet viinitarhan ja viljelleet sitä, kunnes mies kuoli, jolloin hän oli jatkanut työtä. Tätä nykyä ei tämä homma oikein maksanut vaivannäköä, mutta mitäpä he muutakaan olisivat tehneet? Oli muodostettu viinitrusti ja viinin hinta oli alhainen. Mitäkö hän sai tästä Riesling-viinistä? Hän kuljetti sen rautatielle alhaalla laaksossa ja sai kaksikymmentä kaksi senttiä. Ja matka oli pitkä. Meni päivä ennenkuin oli kulkenut sen edestakaisin. Hänen tyttärensä oli nyt lähtenyt matkaan kuorman kera.

Daylight tiesi, että hotelleissa Riesling-viini, joka ei ollut edes näinkään hyvää, maksoi puolitoista ja kaksi dollaria neljännekseltä. Ja vanhus sai kaksikymmentä kaksi senttiä mitalta. Sellaista oli peli. Hän kuului typerään, vähäväkiseen rahvaaseen, -- niihin, jotka tekivät työn, ajoivat härkänsä kenttien poikki, raivasivat uutisasutuksen neitseelliseen maahan, ahersivat kaiket päivät ja kaiket vuodenajat, maksoivat veronsa ja lähettivät poikansa ja pojanpoikansa taistelemaan lipun puolesta, joka suojeli heitä niin kurjalla tavalla, että heidän täytyi myydä viininsä kahdestakymmenestä kahdesta sentistä. Samasta viinistä hän, Daylight maksoi St. Francis-hotellissa kaksi dollaria neljännekseltä tai kahdeksan dollaria pieneltä mitalta. Sellaista oli maailman meno.

Oli seitsemän dollarin kahdeksankymmenen kahdeksan sentin ero hinnassa, jonka nainen sai vuoristossa käsipusertimella valmistamastaan viinistä ja jonka hän, Daylight maksoi viinistä hotellissa. Viekas kaupunkilaisjoukko rupesi välittäjäksi ja nylki heitä molempia. Ja heidän ohellaan oli koko joukko muita, jotka ottivat osansa. He nimittivät sitä rautatieksi, vaihtokaupaksi, tukkukaupaksi, maaomaisuudeksi ja muuksi sellaiseksi, mutta jutun summa oli se, että he anastivat voiton, samalla kuin vanhus sai rippeet -- kaksikymmentä kaksi senttiä. Niinpä niin, raukkoja syntyi joka hetki, huokasi hän itsekseen, eikä ketään voinut moittia; se kuului kaikki peliin ja vain harvat saattoivat voittaa, mutta se oli hyvin kovaa raukoille.

"Kuinka vanha olette, muori?" kysyi hän.

"Tammikuussa täytän seitsemänkymmentä yhdeksän."

"Arvaan, että olette aina tehnyt kovaa työtä?"

"Siitä lähtien kuin olin seitsenvuotias. Olin palveluksessa Michiganissa kunnes tulin täysikasvuiseksi. Sitten menin naimisiin ja tunnustan, että työ kävi yhä raskaammaksi ja raskaammaksi."

"Milloin lepäätte?"

Vanhus katsoi häneen aivankuin olisi ajatellut, että kysymys oli leikillä tehty, eikä vastannut.

"Uskotteko Jumalaan?"

Vanhus nyökähytti päätään.

"Silloinhan te saatte siitä palkinnon", vakuutti Daylight; mutta sydämessään hän ihmetteli jumalaa, joka salli niin monen raukan syntyä eikä tehnyt loppua pelistä, jossa heitä ryöstettiin kehdosta hautaan.

"Paljonko saatte tätä Riesling-viiniä?"

Vanhus loi silmäyksen viinitynnyreihin ja laski. "Suunnilleen kahdeksan sataa mittaa."

Daylight ihmetteli mitä hän tekisi sillä kaikella ja aprikoi kenelle voisi sitä lahjoittaa.

"Mitä tekisitte, jos saisitte dollarin mitalta?" kysyi Daylight

"Laskette varmaan leikkiä?"

"En, puhun vakavasti."

"Hankkisin tekohampaat, teettäisin uuden katon taloon ja ostaisin uudet vaunut. Tiet ovat hyvin pahat vaunuilla kulkea."

"Ja sitten?"

"Ostaisin itselleni ruumisarkun."

"No, muoriseni, ne ovat teidän, ruumisarkku ja kaikki."

Vanhus katsoi häneen epäuskoisesti.

"Ei, minä tarkoitan totta. Tässä on viisikymmentä dollaria kaupan päättäjäisiksi. Kuittia ei tarvita. Ainoastaan rikkaiden täytyy olla valppaita, heidän muistinsa kun on niin lyhyt, kuten tiedätte. Tässä on osoitteeni. Teidän on kuljetettava viini rautatielle. Ja nyt näyttäkää minulle tie täältä. Haluan nousta huipulle."

Hän kulki vesakon läpi noudattaen epäselviä karjapolkuja ja nousten hitaasti ylöspäin, kunnes tuli vedenjakajalle ja katsoi alas Napa-laaksoon ja takaisin Sonoma-vuorelle.

"Ihana maa", mutisi hän, "kovin ihana maa."

Hän haki toista tietä Sonoma-laaksoon, mutta karjapolut näyttivät häviävän jäljettömiin ja vesakko kävi yhä tiheämmäksi, ja vaikka hän vielä paikkapaikoin itse pääsikin tunkeutumaan sen lävitse, olivat rotko ja pienet sivurotkot liian äkkijyrkkiä hänen hevoselleen ja hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta se ei häntä harmittanut. Hän iloitsi kaikesta, sillä hän oli jälleen lähellä luontoa. Myöhään iltapäivällä hän murtausi vesakon lävitse ja kulki hyvää polkua pitkin, joka vei alas kuivuneeseen kalliorotkoon. Täällä odotti häntä uusi yllätys. Hän oli kuullut koiran haukuntaa maatumia minuutteja aikaisemmin ja äkkiä näki hän suuren vuorikauriin kiitävän pakoon paljaan kallion poikki hänen yläpuolellaan. Ja vähän matkan päässä juoksi koira, komea elukka. Daylight istui jännittyneenä satulassa ja seurasi niitä silmillään, kunnes ne katosivat näkyvistä. Hän hengitti kiivaammin aivankuin olisi hänkin ottanut osaa metsästykseen, hänen sieraimensa laajenivat ja hänen jäsenissään oli entinen kolotus ja hänen päässään vilisi muistoja niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä asunut kaupungissa.

Kuiva kalliorotko päättyi ja alkoi toinen, jonka pohjalla virtasi kapea vesijuova. Polku yhtyi metsätiehen ja metsätie yhtyi jonkun matkan päässä huonosti hoidettuun maantiehen. Lähettyvillä ei näkynyt mitään viljelysmaita eikä mitään taloja. Maa oli laihaa, multaa oli niukalti kallioilla tai oli kallio kokonaan näkyvissä. Manzanita ja rautatammi kukoistivat täällä kuitenkin ja muodostivat molemmin puolin tietä viidakkoseinämän. Ja viidakosta tuli näkyviin mies hypellen tavalla, joka muistutti Daylightista kaniinia.

Hän oli pienoinen mies, hänen vaatteensa olivat monesta kohden paikatut; hän oli paljain päin ja hätiin pumpulipaitansa oli auki kaulasta ja rinnasta. Aurinko oli paahtanut hänen kasvonsa punaisenruskeiksi ja vaalistanut hänen hiekanväriset hiuksensa ruosteenvärisiksi. Hän viittasi Daylightia pysähtymään ja näytti kirjettä kädessään.

"Jos olette menossa kaupunkiin, niin olisin kiitollinen, jos panisitte tämän postiin", sanoi hän.

"Teen sen kyllä", sanoi Daylight ja pisti kirjeen takkinsa taskuun. "Asutteko täällä, vieras."

Mutta pikku mies ei vastannut. Hän tuijotti Daylightiin hämmästyneesti ja kiinteästi.

"Minä tunnen teidät", sanoi pieni mies. "Te olette Elam Hamish -- sanomalehdet nimittävät teitä Elam Hamishiksi. Olenko oikeassa?"

Daylight nyökäytti päätään.

"Mutta mitä kummaa teette täällä viidakossa?" Daylight irvisteli vastatessaan:

"Olen täällä solmimassa uusia liikesuhteita."

"Olen hyvilläni, että kirjoitin tuon kirjeen tänään", jatkoi pieni mies, "muuten en olisikaan nähnyt teitä. Olen nähnyt kuvanne monta kertaa sanomalehdissä ja ihmiskasvot painuvat hyvin mieleeni. Tunsin teidät heti. Nimeni on Ferguson."

"Asutteko täällä?" toisti Daylight kysymyksensä.

"Kyllä. Minulla on pieni tammimetsikkö täällä viidakon takana ja hyvä lähde ja muutamia hedelmäpuita ja marjapensaita. Tulkaa katsomaan. Ja lähde on oikea aarre. Ette milloinkaan ole maistanut sellaista vettä, jota siitä saa. Tulkaa maistamaan."

Kävellen ja taluttaen hevostaan seurasi Daylight nopeasti astelevaa innokasta pikkumiestä vihreää tunnelia pitkin ja joutui äkkiä raivatulle aukeamalle, jos siksi voi nimittää paikkaa, missä villi luonto ja ihmiskätten työ olivat sulautuneet yhteen. Se oli pieni sopukka vuoristossa, kalliorotkon jyrkkien seinien suojassa. Siinä kasvoi suuria tammia, sillä maaperä oli täällä parempaa. Vuoren rinteeltä aikojen kuluessa vyöryneet maakerrostumat olivat vähitellen muodostaneet siihen lihavamman multakerroksen. Tammien alla, miltei niiden peitossa, oli karkeatekoinen maalaamaton maja, jonka avaraa kuistia tuolineen ja riippumattoineen nähtävästi käytettiin makuuhuoneena. Daylightin terävät silmät näkivät kaiken. Raivattu alue oli epäsäännöllinen, sillä metsä oli raivattu niistä kohdin, missä oli paras multa, ja jokaisen hedelmäpuun ja marjapensaan, vieläpä jokaisen keittiökasvin luo oli johdettu vettä. Kapeita kastelukanavia oli kaikkialla ja muutamissa niistä virtasi parhaillaan vettä.

Ferguson katseli innokkaasti vierastaan kasvoihin odottaen hyväksymistä.

"Mitä arvelette tästä?"

"Kaikki tehty käsin", Daylight nauroi, mutta ilo ja tyydytys, joka säteili hänen silmistään, tyydytti pikku miestä.

"Tiedättekö, tunnen joka puun aivankuin olisivat ne omia poikiani. Olen ne itse istuttanut, niitä kastellut ja hoitanut. Tulkaa katsomaan lähdettä."

"Se on aika poika", kuului Daylightin arvostelu, kun he palasivat taloon käytyään sitä katsomassa ja maisteltuaan sen vettä.

Majan sisustus oli Daylightille täydellinen yllätys. Keittiö oli erikseen pienessä majasta ulkonevassa rakennuksessa ja koko maja oli yhtenä ainoana avarana asuinhuoneena. Keskellä oli suuri pöytä, joka oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä. Seinillä oli lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt täynnä kirjoja. Daylightista tuntui, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin paljon kirjoja yhdessä paikassa. Lattialla oli villikissan ja hirvennahkoja.

"Olen itse ampunut ja parkinnut ne", ilmoitti Ferguson ylpeästi.

Huoneen kaunistus oli suuri hakkaamattomista paasista ja mukulakivistä tehty tulisija.

"Olen rakentanut sen itse", sanoi Ferguson, "ja kautta Jumalan, se vetää! Ei milloinkaan savunhäiventäkälän muualla kuin savutorvessa, ei edes rajujen kaakkoistuulten puhaltaessa."

Daylight oli ihastunut pikkumieheen ja samalla utelias. Kuinka oli tämä kirjoineen joutunut tänne viidakkoon? Hän ei ollut mielipuoli, sitä ei voinut huomata. Miten siis? Koko asia vivahti seikkailulle ja Daylight otti vastaan illalliskutsun ja oli puolittain valmistunut siihen, että isäntänsä olisi raakojen hedelmien syöjä tai joku samantapainen terveysintoilija. Pöydässä istuessaan ja syödessään riisisuurimoita ja kaniinimuhennosta (kaniinin oli Ferguson ampunut) he puhuivat siitä ja Daylight huomasi, ettei pikkumiehellä ollut mitään ravinto-"periaatteita". Hän söi kaikkea sitä mistä piti ja vältti vain sellaisia yhdistelmiä, jotka kokemus oli osoittanut vahingolliseksi hänen ruuansulatukselleen.

Sen jälkeen Daylight otaksui Fergusonin saaneen jonkun uskonnollisen päähänpiston; mutta keskustelussa, jossa kosketeltiin mitä erilaisimpia asioita, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut keksiä mitään omituisuutta. Kun he sitten olivat pesseet ja kuivanneet ja korjanneet astiat ja asettuneet mukavasti tupakoimaan, esitti Daylight kysymyksensä.

"Kuulkaahan, Ferguson. Siitä lähtien, kun olemme olleet yhdessä, olen koettanut päästä selville siitä, mikä teissä on vikana, mutta en ole, hitto vie, siinä onnistunut. Mitä kummaa te teette täällä? Mikä sai teidät tulemaan tänne? Millä ansaitsitte elatuksenne ennen tänne tuloanne? Selittäkäähän!"

Ferguson näytti olevan hyvillään kysymyksistä.

"Ennen kaikkea", alkoi hän, "säikähdyttivät lääkärit minut sanomalla tilani toivottomaksi. He antoivat minulle parhaimmassa tapauksessa muutaman kuukauden elinaikaa ja tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin oleskellut parantolassa, käynyt Europassa ja Hawai'issa. He koettivat parantaa minua sähköllä, käskivät minua vuoroin syömään kovasti, vuoroin paastoamaan. Olin jo koettanut jos vaikka mitä. He olivat köyhdyttää minut laskuillaan, mutta minä tulin vain huonoa huonommaksi. Heikkouteeni oli kaksi syytä: ensiksikin olin synnynnäisesti heikko; ja toiseksi: olin elänyt luonnottomasti -- liian paljon työtä ja vastuunalaisuutta ja ponnistuksia. Olin _Times-Tribunen_ päätoimittaja --"

Daylight aivan ällistyi, sillä _Times-Tribune_ oli San Fransiskon suurin ja vaikutusvaltaisin sanomalehti ja oli aina ollut.

"-- enkä ollut kyllin vahva siihen toimeen. Luonnollisesti kärsi ruumiini ja mielentilanikin siitä. Sitä täytyi virkistää whiskyllä, joka ei ollut hyvä sille yhtävähän kuin klubien ja hotellien ruoka oli hyvää vatsalleni. Minua vaivasi se, että olin elänyt aivan nurinkurisesti."

Hän kohautti olkapäitään ja veti savuja piipustaan. "Kun lääkärit hylkäsivät minut, selvitin minä asiani ja hylkäsin lääkärit. Se tapahtui viisitoista vuotta sitten. Olin poikasena loma-aikana retkeillyt täällä ja kun mieleni oli aivan masennuksissa, heräsi minussa halu lähteä takaisin maalle. Niin minä läksin, jätin peruuttamattomasti kaikki ja asetuin asumaan Moon-laaksoon -- se on nimittäin Sonoma-laakson intiaani-nimitys. Ensi vuoden asuin pikkurakennuksessa; sitten rakensin tämän majan ja tuotin kirjani tänne. En milloinkaan ennen tiennyt mitä on onni ja terveys. Katsokaa minuun nyt ja sanokaa, luulisitteko minua neljäkymmentäseitsemän-vuotiaaksi."

"En olisi luullut teitä päivääkään vanhemmaksi kuin neljäkymmentä vuotta", tunnusti Daylight.

"Tänne tullessani näytin lähes kuusikymmenvuotiaalta ja se oli viisitoista vuotta sitten."

He jatkoivat puheluaan ja Daylight katseli maailmaa uudelta puolelta. Tässä oli mies, joka ei ollut katkera eikä kyynillinen ja joka nauroi kaupunkilaisille ja sanoi heitä mielettömiksi; mies, joka ei välittänyt rahasta, ja jonka vallanhimo oli aikoja sitten kuollut. Hänen isäntänsä puhui varmasti kaupunkilaisten ystävyydestä.

"Mitä tekivät kaikki nuo miehet, jotka tunsin, klubien jäsenet, joiden kera olin tuttavallisesti seurustellut ties kuinka kauvan. Minä en ollut heille kiitollisuuden velassa mistään ja kun läksin sieltä, ei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi kirjoittanut minulle riviäkään ja kysynyt: miten on laitasi, ukkoseni. Voinko millään palvella sinua? Muutaman viikon kuluttua sanottiin: Miten on Fergusonin käynyt? Sen jälkeen olin minä heille vain muisto. Jok'ikinen heistä tiesi, ettei minulla ollut muuta kuin palkkani ja etten minä ollut siitä pannut penniäkään säästöön."

"Mutta, kuinka te nyt menettelette?" kysyi Daylight. "Tarvitsettehan te rahaa vaatteisiin ja aikakauslehtiin?"

"Teen silloin tällöin viikon tai kuukauden päivätyötä, kynnän talvella tai poimin viinirypäleitä syksyllä ja pitkin kesää saa tilanomistajilta aina jotakin työtä, Minä en tarvitse paljon rahaa, joten ei minun tarvitse paljon tehdä työtäkään. Suurimman osan ajastani vietän täällä kotosalla. Voisin ansaita kirjoittelemalla sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin, mutta pidän enemmän kyntämisestä ja rypäleiden poiminnasta. Katsokaa minuun tarkoin niin käsitätte, mistä se johtuu. Minä olen vankka kuin kallio. Ja minä pidän työstä. Mutta minä sanon teille, että siihen täytyy ensin tottua. On suurenmoista, kun kykenee koko pitkän päivän poimimaan rypäleitä ja kun päivätyön päätyttyä tulee kotiin väsyneenä ja onnellisena sen sijaan, että olisi ruumiillisen turtumuksen tilassa. Tuo tulisija -- nuo suuret kivet. -- Olin silloin heikko, vähäverinen ja alkoholin turmelema ja muutamat noista suurista kivistä olivat vähällä murtaa selkärankani ja sydämeni. Mutta minä olin itsepintainen ja käytin ruumistani luonnon säätämällä tavalla -- en istumalla pöydän ääressä ja juomalla whiskyä... ja tässä minä nyt olen entistäni ehompana ja tuossa on tulisija, kaunis ja käyttökelpoinen, vai mitä?"

"Ja nyt kertokaa minulle Klondikesta ja miten te viime ryöstöllänne panitte San Fransiskon ylösalaisin. Olette kelpo taistelija ja panette mielikuvitukseni liikkeelle, vaikka kylmempi järkeni sanoo, että te olette yhtä mieletön kuin muutkin. Vallanhimo! Se on hirveä tauti! Miksi ette pysynyt San Fransiskossa? Tai miksi ette raivaa itsellenne maakaistaletta ja elä luonnollista elämää, kuten minä esimerkiksi? Näette, että minäkin osaan tehdä kysymyksiä. Nyt puhukaa ja antakaa minun hetkinen kuunnella."

Vasta kello kymmeneltä Daylight läksi Fergusonin luota. Ratsastaessaan tähtitaivaan alla, heräsi hänessä ajatus ostaa maatila laakson toisesta päästä. Hän ei aikonut milloinkaan asettua siihen asumaan. Mutta hän piti paikasta ja hän aikoi heti konttoriin palattuaan ryhtyä kauppoihin Hillardin kanssa. Sitä paitsi kuului maatilaan savikuoppa ja se olisi hänellä hyvänä turva ja Holdsworthya vastaan, jos tämän joskus mielisi tehdä hänelle kepposet.

X LUKU.

Aika kului ja Daylightin peli jatkui. Mutta peli oli joutunut uuteen vaiheeseen. Pelurin vallanhimo oli muuttumassa kostajan vallanhimoksi. San Fransiskossa oli monta miestä, joiden varalle hän oli muistikirjaansa pannut mustan merkin ja silloin tällöin hän salamantapaisella hyökkäyksellään pyyhki yhden sellaisen merkin. Hän ei pyytänyt armoa; hän ei antanut armoa. Ihmiset pelkäsivät ja vihasivat häntä, eikä kukaan rakastanut häntä lukuunottamatta Larry Hegania, hänen lakimiestään, joka olisi antanut henkensä hänen edestään. Mutta hän olikin ainoa mies, joka oli Daylightin läheinen ystävä, vaikka hän oli ystävällisissä toveruussuhteissa Riverside-klubin raakoihin ja löyhä-periaatteisiin puoluepomoihin.

Muuten oli San Fransisko alkanut kohdella Daylightia toisella tavalla kuin ennen. Vaikka hän äkkiarvaamattomine merirosvo-menettelyineen oli selvä uhkaus tavallisille pelaajille, oli hän siitä huolimatta niin painava uhkaus, että he olivat hyvillään, kun saivat jättää hänet rauhaan. Hän oli jo opettanut heille, miten mainiota oli antaa nukkuvan koiran olla alallaan. Vieläpä monet niistä, jotka tiesivät olevansa vaarassa joutua tekemisiin hänen suuren karhunkäpälänsä kanssa, kun se ryhtyi ryöstämään hunajakekoja, koettivat lepyttää häntä ja saada hänet ystäväkseen. Alta-Pacific-klubi lähenteli häntä salaa ja olisi ottanut hänet jälleen jäsenekseen. Mutta hän hylkäsi jyrkästi tarjouksen. Hän vaaniskeli muutamia tämän klubin jäseniä ja tilaisuuden sattuessa hyökkäsi hän heidän kimppuunsa ja musersi heidät. Sanomalehdetkin, yhtä tai kahta suoranaisella kiristämisellä elävää lukuunottamatta, lakkasivat häntä pahoinpitelemästä ja muuttuivat kunnioittaviksi häntä kohtaan. Lyhyesti sanoen, häntä pidettiin napamailta tulleena sileäkuonoisena harmaana karhuna, jota oli paras väistää. Siihen aikaan kun hän ryösti höyrylaivayhtiöitä, lehdet olivat joukolla nalkutelleet ja pilkanneet häntä ja tulos oli ollut vain se, että hän vielä huimemmin oli suominut San Fransiskoa.

Ei helposti unohdettu Tyynenmeren merimiesten lakkoa ja kunnallishallinnon joutumista työväen puoluepomojen käsiin. Charles Klinknerin sekä California ja Altamont Trust yhtiön tuhoaminen oli ollut varoituksena. Mutta se oli ollut yksityistapaus ja he olivat luottaneet monilukuisuuteensa -- kunnes hän opetti heille muuta.

Daylight ryhtyi yhä vielä uhkarohkeisiin yrityksiin. Japanilais-venäläisen sodan uhatessa hän, tottunut ja menestyksellinen kun oli laivaliikekeinottelussa, teki suurkaappauksen ja pääsi todella yksinvaltiaana määräämään höyrylaivojen rahdit. Tuskin oli merellä sitä laivapahaista, jonka rahtisopimuksia hän ei määrännyt. Kuten tavallisesti oli hänen kantansa tämä; "Teidän täytyy tulla minua katsomaan". Ja he tulivat ja he "maksoivat nenälläänkin", käyttääksemme toista hänen sanontatapaansa, saadakseen rahdata laivoja. Mutta kaikella tällä uhkapelillä ja kamppailulla oli vain yksi tarkoitus. Hän uskoi Heganille, että hän kerran, kun hän oli koonnut tarpeeksi varoja, menisi New Yorkiin ja perinpohjin nujertaisi herrat Dowsettin, Lettonin ja Guggenhammerin. Hän näyttäisi heille, mikä hän oikeastaan oli miehiään ja miten typeriä he olivat olleet yrittäessään puijata häntä. Mutta hän malttoi mielensä, sillä hän tiesi, ettei hän vielä ollut kyllin voimakas käydäkseen kuolettavaan taisteluun kolmea niin voimakasta vihollista vastaan. Mutta hän oli mielessään merkinnyt heidät tuhonpäivää ennustavilla mustilla merkeillä.

Dede Mason oli vielä toimistossa. Daylight ei ollut tehnyt mitään tarjouksia, ei ollut enää keskustellut kirjoista eikä kieliopista. Hänen mielenkiintonsa oli laimentunut ja pikakirjoittajatar oli hänelle miellyttävä muisto jostakin, jota ei ollut milloinkaan tapahtunut, ilo, jota hänen oleellinen luontonsa oli estänyt häntä milloinkaan tuntemasta. Mutta vaikka hänen mielenkiintonsa oli uinahtanut ja hänen tarmonsa suunnattu hänen loppumattomiin uhkarohkeisiin taisteluihinsa, tunsi hän jokaisen valokisailun hänen hiuksissaan, hänen jokaisen nopean ja varman liikkeensä, ja hänen vartalonsa jokaisen viivan, jonka hänen tailormade-pukunsa sai selvästi näkymään. Daylight oli muutaman kerran noin kuuden kuukauden väliaikojen perästä korottanut hänen palkkaansa, kunnes hän sai yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa. Sen yli ei hän uskaltanut mennä, vaikka hän oli kiertänyt sen tekemällä hänen työnsä helpommaksi. Tämän oli hän tehnyt siten, että pikakirjoittajattaren lomalta palattua oli ottanut hänen sijaisensa apulaiseksi. Niinikään oli hän muuttanut konttorihuoneiston järjestelyä siten, että noilla kahdella tytöllä oli nyt oma huoneensa.

Hänen katseensa teroittui suuresti kaikessa siinä, mikä koski Dede Masonia. Hän oli aikoja sitten huomannut, että tämä oli ylpeä. Hän ei ollut sitä mitenkään loukkaavalla tai silmiinpistävällä tavalla, mutta hän oli ylpeä, Daylight arveli tavasta, jolla hän osoitti sitä, että hän piti ruumistaan jonakin, josta kannatti olla ylpeä ja johon kannatti olla ihastunut kuin kauniiseen ja arvokkaaseen omaisuuteen ainakin. Tässä ja siinä tavassa, miten hän kantoi pukujaan, vertasi Daylight häntä hänen apulaiseensa pikakirjoittajattariin, joita hän näki toisissa toimistoissa ja katukäytävillä. "Hän on todellakin komea", päätteli Daylight itsekseen, "ja hän osaa kantaa pukunsa liioittelematta ja lisäilemättä mitään."

Mitä enemmän hän Dede Masonia katseli ja mitä paremmin hän luuli hänet tuntevansa, sitä vähemmin hän uskoi olevan mahdollisuutta milloinkaan lähestyä häntä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli luopunut aikeesta koettaa lähestyä häntä, ei tämä enää ollut hänelle muuta kuin epätyydyttävä tosiasia. Hän oli iloinen siitä, että Dede Mason oli hänen konttorissaan ja toivoi, että hän pysyisi siellä ja siinä kaikki.