Part 11

Ja sitten hän kohtasi John Dowsettin, suuren John Dowsettin. Se tapahtui sattumalta. Sitä ei voitu epäillä. Kuten Daylight itse tiesi, oli pelkkä sattuma, että hän Los Angelesista lähtiessään poikkesi Santa Catalinan saarelle sensijaan, että olisi palannut suoraan San Fransiskoon niinkuin oli suunnitellut. Täällä hän tapasi John Dowsettin, joka oli jäänyt muutamaksi päiväksi lepäämään kesken kiireellistä matkaansa lännessä. Dowsett oli luonnollisesti kuullut puhuttavan kuuluisasta Klondiken kuninkaasta ja hänen huhutuista kolmestakymmenestä miljoonastaan ja kun he tutustuivat toisiinsa, herätti Daylight varmaankin hänessä mielenkiintoa. Jo tällöin lienee hänen aivoissaan herännyt muuan ajatus. Mutta hän ei lausunut sitä julki, vaan kypsytti sitä huolellisesti. Hän siis puhui yleisistä asioista ja koetti parhaansa mukaan miellyttää Daylightia ja voittaa hänen ystävyytensä.

Hän oli ensimäinen mahtimies, jonka kanssa Daylight oli seurustellut, ja viimemainittu oli hurmaantunut ja ihastunut. Hän oli niin ystävällinen ja miellyttävä, niin nerokkaan kansanvaltainen, että Daylightista oli raskasta todeta, että hänellä oli edessään itse John Dowsett, useiden pankkiyhtymien esimies, vakuutuskeinottelija, Standard Oilin johtomiesten liittolainen ja Guggenhammerin liittolainen. Eikä hän tuntunut olevan halukas väittämään perättömäksi mainettaan eikä toimintatapaansa.

Ulkonäöltään hän vastasi sitä kuvaa, minkä Daylight kuulemansa perustuksella oli hänestä saanut. Huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan ja lumivalkeasta tukastaan oli hänen kädenpuristuksensa lujan sydämellinen eikä hänessä näkynyt mitään merkkejä vanhuuden heikkoudesta. Hän käveli reippaasti ja nopeasti, hänen liikkeensä olivat varmoja ja täsmällisiä. Hänen ihonsa oli terveen punakka ja hänen ohuet, tiukasti yhteen puristetut huulensa osasivat taidon vetäytyä hymyyn, kun hän kuuli jonkun sukkeluuden. Hänellä oli rehelliset, hyvin vaaleat sinisilmät; ne katsoivat kanssaihmiseen ystävällisesti ja suoraan tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alta. Hänen järkensä toimi täsmällisesti ja järjestelmällisesti ja se oli Daylightinkin mielestä pettämätön kuin terässakset. Hän oli mies. joka _tiesi_ ja joka ei milloinkaan verhonnut tietoaan tunteen tai mielenliikutuksen narrinkoruihin. Oli ilmeistä, että hän oli oppinut käskemään, ja jokainen sana ja ilme kertoi vallasta. Tähän tuli lisäksi hänen hyvänsuopaisuutensa ja tahdikkaisuutensa ja Daylight saattoi helposti havaita ne tuntomerkit, jotka eroittivat hänet Holdsworthyn kaltaisista vähäpätöisistä miehistä. Daylight tunsi hänen elämäntarinansa, vanhan amerikalaisen suvun, josta hän polveutui, hänen omat sankarityönsä sodassa. Hänen esi-isiään olivat John Dowsett, joka oli tunnetun pankkiiriliikkeen perustaja, vuoden 1812 sodan amiraali Dowsett, vapautussodan kenraali Dowsett ja ensimäinen Dowsett, jolla oli entisaikaan ollut maita ja orjia Uudessa Englannissa.

"Hän on varmasti rehti mies", sanoi hän myöhemmin eräälle klubituttavistaan Alta-Pacificin tupakkahuoneessa. "Sanonpa teille, Gallon, että hän oli minulle todellinen yllätys. Tiesin, että mahtimiehet ovat sellaisia, mutta minun täytyi nähdä hänet, ennenkuin todella sen tiesin. Hän on niitä, jotka saavat aikaan jotakin. Sen näkee koko hänen olennostaan. Hänen kaltaisiaan on yksi tuhannessa. Hän ei pelkää minkäänlaista peliä ja saatte olla varma siitä, että hänessä on miestä peliään hoitamaan. Lyönpä vetoa siitä, ettei kuuden miljoonan häviö tai voitto saa häntä silmääkään räpäyttämään."

Gallon puhalsi savun sikaaristaan ja katsoi ylistyspuheen päätyttyä uteliaasti kumppaniinsa; mutta Daylightilta, joka tilasi cocktailin, jäi tämä utelias silmäys huomaamatta.

"Otaksun, että olette jossakin liikeyrityksessä hänen osakkaanaan", huomautti Gallon.

"Ei sinnepäinkään. -- Tämä on ystävyyttä. Aijoin juuri sanoa, että olen päässyt selville, miten nuo mahtimiehet saavat suuria aikaan. Niin, minulla oli hänestä sellainen tunne, että hän tiesi kaiken, ja minä oikein häpesin itseäni."

"Luulen, että voisin antaa hänelle kompassin ja lapion, kun olisi ajettava koiravaljakkoa", huomautti Daylight mieterikkaan vaitiolon jälkeen. "Ja minä kyllä myönnän, että voisin antaa hänelle yhden ja toisen osviitan pokerpelissä ja kullankaivuussa ja ehkä myös kanootin melomisessa. Ja ehkäpä minulla olisi suuremmat mahdollisuudet perehtyä siihen peliin, jota hän on koko ikänsä pelannut, kuin hänellä olisi perehtyä siihen peliin, jota minä pelasin pohjan perillä."

II LUKU.

Vähän senjälkeen läksi Daylight New Yorkiin. John Dowsettin kirje oli aiheuttanut matkan -- tavallinen pieni koneella kirjoitettu, muutamia rivejä sisältävä kirje. Mutta Daylight oli vavahtanut sen lukiessaan. Hän muisti miten hän kerran ennenkin ollessaan viisitoistavuotias poikanen oli vavahtanut kun pelaaja Tom Galsworthy oli neljännen miehen puutteessa sanonut hänelle: "Tule pelaamaan, kakara". Nytkin hän vavahti. Nuo kuivat koneella kirjoitetut lauseet näyttivät hyvin salaperäisiltä. _"Meidän miehemme herra Howison tulee hotelliinne teitä tapaamaan. Hän on luotettava. Meitä ei saa nähdä yhdessä. Te ymmärrätte kaikki, kun olemme saaneet puhella."_ Daylight aprikoi näitä sanoja yhä uudelleen ja uudelleen. Tässä se oli. Tilaisuus suureen peliin oli tullut ja näytti siltä, kuin olisi hänet kutsuttu ottamaan siihen osaa. Aivan varmaan, sillä mistään muusta syystä ei mies niin jyrkästi kehottaisi toista miestä matkustamaan Amerikan mantereen poikki.

"Meidän" herra Howisonin toimesta he tapasivat toisensa Hudsonin rannalla komeassa maatalossa. Saamiaan ohjeita noudattaen saapui Daylight sinne yksityisellä moottorivaunulla, joka oli annettu hänen käytettäväkseen. Hän tiesi yhtä vähän kenen vaunu se oli, kuin hän tiesi kuka omisti talon uudenaikaisine mukavuuksineen. Dowsett oli jo siellä ja eräs toinen mies, jonka Daylight tunsi ennenkuin heidät oli esitettykään toisilleen. Se oli Nathaniel Letton eikä kukaan muu. Daylight oli nähnyt hänen kuvansa usean kerran aikakauslehdissä ja sanomalehdissä ja lukenut hänen asemastaan liikemaailmassa ja hänen lahjoituksistaan Daratonan yliopistolle. Hänkin teki Daylightiin voimaihmisen vaikutuksen, vaikka hän joutui ymmälle, kun ei nähnyt hänessä mitään yhtäläisyyksiä Dowsettin kanssa. Lukuunottamatta rehellisyyttä -- rehellisyyttä, joka näytti tunkeutuneen hänen olemuksensa salatuimpiinkin sopukoihin -- oli Nathaniel Letton joka suhteessa erilainen kuin toverinsa. Ollen luonnottoman laiha, näytti hän kylmältä liekkimieheltä, jonkunlaiselta salaperäiseltä kemialliselta ihmisliekiltä, jonka jäisen pinnan alla piili tuhansien aurinkojen tulinen kuumuus. Hänen suuret harmaat silmänsä etupäässä synnyttivät tämän vaikutelman ja ne katsoivat kuumeisina päästä, joka kasvojen kapeuden ja ihon aavemaisen kalpeuden takia näytti miltei ruumiin pääkallolta. Vaikka hän oli vasta viisikymmenvuotias, näytti hän harvoine raudanharmaine hiuksineen usein Dowsettin ikäiseltä. Mutta Nathaniel Lettonilla oli valtaa -- Daylight näki sen selvästi. Hän oli kapeakasvoinen askeetti, joka eli korkeassa, ohennetussa, tyvenessä ilmakehässä -- sulanut kiertotähti ylimaailmallisen jääpinnan peittämänä. Ja kuitenkin teki Daylightiin valtavimman vaikutuksen miehen peloittava ja kunnioitusta herättäjä vilpittömyys. Hänessä ei ollut mitään turhanpäiväistä. Hänet oli nähtävästi tuli puhdistanut. Daylightilla oli tunne, että mehevä kirous olisi ollut kuolettava loukkaus hänen korvissaan, häväistys ja herjaus.

He joivat -- se on, Nathaniel Letton joi kivennäisvettä, jota talossa oleva palvelija tarjosi hiilihappovesikoneesta ja Dowsett joi skotlantilaista whiskyä soodan kera ja Daylight otti cocktailin. Ei kukaan näyttänyt huomaavan, että oli tavatonta juoda Martin-cocktailia keskiyöllä, vaikka Daylight juuri sen vuoksi piti heitä tarkoin silmällä; sillä hän oli jo aikoja sitten oppinut, että martineilla on tarkoin määrätyt aikansa ja paikkansa. Mutta hän piti martineista ja ollen luonnollinen mies, joi hän mitä kulloinkin halutti. Muut olivat panneet merkille tämän hänen ominaisuutensa, mutta eivät Dowsett ja Letton; ja Daylightin salainen ajatus oli: "He eivät varmaankaan silmiäänkään räpäyttäisi, jos pyytäisin lasillisen syövyttävää sublimaattiliuvosta."

Leon Guggenhammer tuli huoneeseen heidän parhaillaan juodessa ja pyysi skotlantilaista whiskyä. Daylight tarkasteli häntä uteliaana. Tässähän oli mahtavan Guggenhammerin perheen jäsen; nuori tosin, mutta yksi niistä, joiden kera hänellä oli ollut monta tuimaa ottelua pohjanperillä. Eikä Leon Guggenhammerikaan jättänyt mainitsematta tuota vanhaa juttua. Hän ylisti Daylightin rohkeutta -- "Tiedättekö, kaikuja Ophirista kuului tänne meille saakka. Ja minun on sanottava, herra Daylight -- anteeksi, herra Hamish -- että voititte meidät loistavasti siinä jutussa."

_Kaikuja!_ Daylight ei voinut olla hätkähtämättä tämän sanan kuullessaan -- _kaikuja_ taistelusta, johon hän oli käynyt koko voimallaan ja klondikelaisten miljooniensa voimalla, oli tullut heidänkin korviinsa. Guggenhammerien täytyi varmaan olla uppo-rikkaita, kun niin valtava taistelu oli vain kahakka, josta he suvaitsivat kuulla kai'un. "He varmaankin pelaavat tavattoman suurta peliä täällä", oli hänen loppupäätelmänsä ja siihen liittyi ylpeyttä sen johdosta, että hänet oli kutsuttu ottamaan osaa juuri tähän suunnattoman suureen peliin. Tällä hetkellä hän katkerasti valitti sitä, ettei huhu ollut totta ja etteivät hänen yksitoista miljoonaansa todellisuudessa olleetkaan kolmekymmentä miljoonaa. No, tässä seikassa hänen täytyi olla suora; hän ilmaisi heille tarkalleen varansa.

Leon Guggenhammer oli nuori ja lihava. Hän ei ollut päivääkään yli kolmenkymmenen ja lukuunottamatta pusseja silmien alla olivat hänen kasvonsa sileät ja rypyttömät kuin poikasen. Hänkin teki rehellisen vaikutuksen. Hänen ihonvärinsä oli terveen punakka, hänen puhdas, sileä ihonsa kertoi erinomaisesta terveydestä. Tämän erinomaisen ihon vuoksi täytyi hänen lihavuuttaan ja pyöreää vatsaansa pitää luonnollisena. Hänen ruumiinrakennuksensa oli taipuvainen lihavuuteen, siinä kaikki.

Puhe kääntyi pian liikeasioihin, vaikka Guggenhammer ensin sanoi sanottavansa piakkoin tapahtuvasta kansainvälisestä purjehduskilpailusta ja omasta, oivallisesta höyrypurrestaan Electrasta, jonka äskettäin hankitut koneet jo olivat vanhentuneet. Dowsett kertoi suunnitelmasta ja toiset kaksi auttoivat häntä satunnaisilla huomautuksilla. Daylight kyseli. Olipa ehdotus mikä hyvänsä, tahtoi hän avoimin silmin sen hyväksyä tai hyljätä. Ja he täyttivät hänen mielikuvituksensa käytännöllisillä näyillä siitä, mitä heillä oli mielessä. "Heidän ei ikinä pälkähdä päähän, että te olette liittyneet meihin", sanoi Guggenhammer, kun asia oli pääpiirteissään selvitetty ja hänen kauniit juutalaissilmänsä säteilivät innostuksesta. "He luulevat teidän ajavan omia asioitanne oikein merirosvon tapaan."

"Tietysti te, herra Hamish, käsitätte, että meidän liittomme on pidettävä aivan salassa", varoitti Nathaniel Letton vakavasti.

Daylight nyökähytti päätään.

"Ja luonnollisesti te niinikään käsitätte", jatkoi Letton, "että tulos voi olla vain hyvä. Yritys on laillinen ja oikea, ja saattaa vahingoittaa vain pörssipelaajia. Emme koeta saada aikaan tuhoja rahamarkkinoilla. Kuten itsekin näette, on teidän ostamalla saatava hinnat nousemaan. Kunniallinen pääomansijoittaja hyötyy."

"Niin juuri on asia", sanoi Dowsett. "Kuparin tarve kaupassa yhä kasvaa. Ward Valleyn kupari ja kaikki mitä siihen kuuluu -- kuten näytin teille, tyydyttää se itseasiassa neljänneksen koko maailman kysynnästä -- on suuri yritys, niin suuri, ettemme mekään voi sitä tarkoin arvioida. Valmistuksemme ovat jo suoritetut. Meillä on kyllin pääomaa itsellämme ja nyt haluamme lisää. Nyt on liian paljon Ward Valleyn osakkeita liikkeellä, haitaksi nykyisille suunnitelmillemme. Siispä me tapamme kaksi pääskystä samalla kivellä -- --"

"Ja minä olen se kivi", keskeytti Daylight hymyillen.

"Juuri niin. Teidän ei ole ainoastaan koetettava saada Ward Valleyn osakkeiden hintoja kohoamaan, vaan on teidän samalla ostettava niitä. Tästä on meille arvaamatonta hyötyä ja te ja me kaikki saamme osamme voitosta. Ja kuten herra Letton huomautti, on asia laillinen ja oikea. Tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä on johtokunnan kokous ja osinko koroitetaan kahdenkertaiseksi."

"Ja ketkä joutuvat tässä kärsimään!" huusi Leon Guggenhammer kiihkeästi,

"Keinottelijat", selitti Nathaniel Letton, "pelaajat, Wall Streetin pintakuohu -- käsitättehän. Varsinaiset pääomansijoittajat eivät joudu häviölle. Sitäpaitsi oppivat he tuhannennen kerran luottamaan Ward Valleyhin. Ja käyttämällä hyväkseen heidän luottamustaan voimme panna toimeen laajat parannukset, joista olemme teille pääkohdissa tehneet selkoa."

"Tulee liikkumaan kaikenlaisia huhuja kaupungilla", varoitti Dowsett Daylightia, "mutta älkää pelästykö niitä. Nämä huhut voivat olla meidänkin alkuunpanemiamme. Käsitätte kyllä miten ja miksi. Mutta huhut eivät liikuta teitä. Te olette perillä asioista. Teidän on vaan ostettava, ostettava, ostettava, ostettava ja tehtävä viimeinen kaappauksenne juuri kun johtokunta korottaa osingon kaksinkertaiseksi. Ward Valleyn osakkeet on korotettava niin korkeiksi, ettei kukaan enää tästä lähtien pysty niitä ostamaan."

"Me haluamme", sanoi Letton vuorostaan ottaen puhevuoron ja vaikeni maistaakseen kivennäisvettään, "me haluamme saada suuren määrän Ward Valleyn osakkeista pois yleisön hallusta. Me voisimme tehdä tämän helposti kiristämällä rahamarkkinoita ja peloittamalla osakkeenomistajia. Ja se kävisi meille siten halvemmaksikin. Mutta me olemme ehdottomasti aseman herroja, ja me olemme siksi hyvänsuopia, että ostamme Ward Valleyn osakkeita huippuhintoihin. Eipä silti, että mielisimme harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mutta me tarvitsemme pääomansijoittajia suurissa parannussuunnitelmissamme. Emmekä suoranaisesti häviäkään näin menetellessämme. Kun johtokunnan päätös tulee tunnetuksi kohoavat Ward Valleyn osakkeet pilviin. Tämän laillisen liiketoimemme ohessa me samalla aimo tavalla höyhennämme hankintakaupalla keinottelevia. Mutta tämä on vain satunnaista ja tavallaan välttämätöntä. Hankintakaupalla keinottelevat ovat tietysti oikeita pelaajia ja heille tapahtuu ansion mukaan."

"Ja vielä yksi seikka, herra Hamish", sanoi Guggenhammer, "jos ostatte yli käytettävänä olevien varojenne tai yli sen summan, minkä uskallatte tähän kauppaan panna, niin kutsukaa viipymättä meitä avuksenne. Muistakaa, että me olemme takananne."

"Niin, me olemme takananne", toisti Dowsett. Nathaniel Letton nyökähytti päätään vahvistukseksi. "Puhukaamme nyt tuosta kaksinkertaisesta osingosta kahdeksantenatoista päivänä --." John Dowsett repäisi lehden muistikirjastaan ja korjasi silmälasejaan. "Esitän teille numerot. Tässä te näette..."

Ja sitten hän esitti pitkän ammattimaisen ja historiallisen selonteon Ward Valleyn tuloista ja osingoista sen perustamispäivästä lähtien.

Koko neuvottelu kesti vain tunnin, jonka kuluessa Daylight eli korkeimmalla huipulla, minne milloinkaan oli elämässään kiivennyt. Nämät miehet olivat suurpelaajia. He olivat mahtimiehiä. Tosin hän tiesi, etteivät he olleet kaikkein suurimpia. He eivät olleet Morganien ja Harrimanien vertaisia. Mutta he olivat kuitenkin tekemisissä noiden jättiläisten kera ja olivat itse pienempiä jättiläisiä. Häntä miellytti heidän käytöksensä häntä kohtaan. He kohtelivat häntä hyväntahtoisesti, mutta ei alentuvasti. He kohtelivat häntä kunnioittavasti kuin vertaistaan ja se hiveli Daylightin mieltä, sillä hän tiesi hyvin, että he tiedoissa ja varallisuudessa olivat häntä paljon edellä.

"Me saamme hiukan eloa keinottelija-joukkueeseen", sanoi Leon Guggenhammer riemuiten, kun he nousivat lähteäkseen. "Ja te, herra Hamish, olette mies sen tekemään. He luulevat varmasti, että te ajatte omia asioitanne, ja heidän aseensa ovat teroitetut teidänlaisenne vasta-alkajan varalle."

"He tulevat varmaan erehtymään", vahvisti Letton ja hänen harmaat silmänsä katselivat suuren kaulahuivin poimuista, joka peitti hänen kaulansa korviin saakka. "Heidän ajatuksensa kulkevat vanhoja uriaan. Joku odottamaton seikka tekee tyhjäksi heidän kaavamaiset laskelmansa -- joku uusi yhdistelmä, joku outo tekijä, joku uusi muunnos. Ja te, herra Hamish, olette heille kaikkea tätä. Ja toistan vielä, he ovat pelaajia ja ansaitsevat kohtalonsa. He häiritsevät ja painostavat jokaista laillista yritystä. Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mitä häiriötä he tekevät meikäläisille -- vähä väliä pelitempuillaan tekemällä tyhjiksi terveimmätkin suunnitelmat, saattamalla häviöön vakavaraisimmatkin laitokset."

Dowsett ja nuori Guggenhammer nousivat toiseen moottorivaunuun, Letton yksinään toiseen. Daylightiin, jonka ajatukset vielä askaroivat kuluneen tunnin tapahtumissa, teki lähtöhetki syvän vaikutuksen. Nuo kolme konetta seisoivat kuin loihditut öiset hirviöt hiekoitetulla pihalla pimeän ajoportin alla. Yö oli pimeä ja moottorivaunujen valot leikkasivat pimeyttä: yhtä terävästi kuin veitset leikkaisivat kovaa puuta. Kuuliainen palvelija -- koneellisesti toimiva haltija talossa, joka ei ollut kenenkään noista kolmesta miehestä -- seisoi vakavana kuin kuvapatsas autettuaan heidät vaunuihin. Turkkipukuiset ajajat häämöittivät epäselvinä, valtavina haahmoina istuimiltaan. Toinen toisensa perästä kiitivät vaunut kuin ratsastajan kannustamat juoksijat pimeyteen, kääntyivät ajotielle ja hävisivät yöhön.

Daylightin vaunu kulki viimeisenä ja kurkistaessaan ulos, näki hän vilahdukselta valaisemattoman talon, joka pimeydessä näytti vuoren suuruiselta. Kenen se oli? aprikoi hän. Kuinka käyttivät he juuri sitä salaiseen neuvotteluunsa? Puhuisiko palvelija? Entä ajajat? Olivatko hekin luotettavia miehiä kuten "meidän" herra Howison? Salaperäisyyttä? Asian menestys riippui siitä. Ja käsikädessä salaperäisyyden kanssa kulki voima. Hän nojasi taaksepäin ja imi savukettaan. Suuria yrityksiä oli tekeillä. Kortit oli jaettu varkain ja hänkin otti osaa suureen peliin. Hänen mieleensä muistuivat entiset poker-pelit Jack Kearnsin kera ja hän nauroi ääneen. Hän oli pelannut tuhansista, mutta nyt hän pelasi miljoonista. Häntä hytkähytti, kun hän kuvitteli noiden miesten tappiota kahdeksantenatoista päivänä, jolloin johtokunta päättäisi jakaa kaksinkertaisen osingon -- noiden miesten, jotka olivat teroittaneet aseitaan nolatakseen hänet -- hänet, Burning Daylightin.

III LUKU.

Hänen palatessaan hotelliinsa olivat reportterit odottamassa haastatellakseen häntä, vaikka kello oli jo lähes kaksi aamulla. Seuraavana aamuna oli niitä vielä enemmän. New York otti hänet vastaan paperitorven toitotuksin. Vielä kerran esiintyi hänen kuvansa sanomalehtien palstoilla. Klondiken kuningas, Napaseudun sankari, Pohjanperän kolmenkymmenen miljoonan pohatta oli tullut New Yorkiin. Mitä varten oli hän tullut? Nolatakseen New Yorkin asukkaat, kuten oli nolannut Tonopahilaiset Nevadassa. Wall Streetin oli paras pitää varansa, sillä Klondiken hurjimus oli juuri tullut kaupunkiin. Tai ehkäpä nolaisi Wall Street hänet. Wall Street oli nolannut monta hurjaa miestä, se tulisi tämän Daylightinkin kohtaloksi. Daylight nauroi itsekseen ja antoi haastatteluissa epäselviä vastauksia. Se hyödytti peliä ja hän nauroi taas ajatellessaan, että Wall Street saisi paljon tekemistä ennenkuin se oli saanut hänet nolatuksi.

He olivat varmat siitä, että hän ryhtyisi peliin ja kun Ward Valleyn osakkeita alettiin ostaa, oltiin pian yksimielisiä siitä, että hän oli takana. Liikemaailman lörpöttelijät supattelivat. Hän ahdisti vielä kerran Guggenhammeria. Tarina Ophirista kerrottiin vielä kerran siinä määrin liioiteltuna, että Daylight tuskin tunsi sitä. Hiljaa, se kaikki vain hyödytti hänen tehtäväänsä. Pörssipelaajat olivat selvästi petetyt. Joka päivä hän lisäsi ostotarjouksiaan ja niin innokkaat olivat myyjät, että Ward Valleyn osakkeet nousivat, vaikka hitaasti. "Tämä on varmaan jännittävämpää kuin pokerpeli", kuiskasi Daylight iloisesti itsekseen huomatessaan aikaansaamansa hämmingin. Sanomalehdet esittivät lukemattomia arveluita ja otaksumisia ja Daylightia ahdisti alati reportterilauma. Hikien haastattelunsa olivat mestarillisia. Huomatessaan, miten sanomalehtiä huvittivat hänen klondikelaiset sanasutkauksensa ja kielivirheensä, hän vielä liioitteli näitä puhetapansa omituisuuksia, käytti lausetapoja, joita oli kuullut muiden vanhojen erämiesten käyttävän, ja keksi itse silloin tällöin uusia.

Viikko ennen torstaita, kahdeksattatoista päivää, oli hänelle hyvin jännittävä. Hän ei ainoastaan pelannut kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen elämässään, vaan hän pelasi maailman suurimmalla pelipöydällä ja niin suurilla panoksilla, että karaistuneinkin pelaaja joutui pakosta ymmälle. Huolimatta siitä, että osakkeita rajattomasti myytiin, kohosivat Ward Valleyn osakkeet kohoamistaan ja kun torstai lähestyi, oli asema kireä. Jotakin oli tekeillä. Kuinka paljon aikoi tuo klondikelainen pelaaja ostaa Ward Valleyn osakkeita? Kuinka paljon hän _saattoi_ ostaa? Mitä teki Ward Valleyn joukkokunta koko tämän ajan? Daylightin mielestä eivät heidän haastattelunsa merkinneet mitään -- ne olivat huvittavan tyyniä haastatteluja. Leon Guggenhammer uskalsi ilmaista ajatuksen, että tämä Pohjanperän Kroisos mahdollisesti oli erehtynyt. Mutta eipä silti, että he olisivat olleet huolissaan, selitti John Dowsett. Eivät he tehneet vastaväitteitäkään. Vaikkeivät tienneetkään hänen aikeitaan, olivat he yhdestä seikasta aivan varmat, nimittäin, että hän koetti saada Ward Valleyn osakkeita kohoamaan. Eivätkä he käsittäneet tätä. Vähätpä siitä, miten kävi hänen ja hänen pörssikauppojensa, Ward Valleyn osakkeet olivat varmat ja tulisivat pysymään varmoina, lujina kuin Gibraltarin kallio. Ei, heillä ei ollut Ward Valleyn osakkeita myydä. Tämä keinotekoinen pula rahamarkkinoilla menisi pian ohi, eikä Ward Valleyn tarvinnut muuttaa kantaansa jonkun mielettömän arvopaperipörssi-hämmennyksen takia. "Se on pelkkää uhkapeliä alusta loppuun", sanoi Nathaniel Letton, "ja me kieltäydymme ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin sen johdosta ja ottamasta sitä missään muodossa huomioon."

Tämän ajan kuluessa oli Daylightilla ollut muutama salainen kohtaus osakkaidensa kanssa -- hän oli kerran neuvotellut Leon Guggenhammerin kanssa, kerran John Dowsettin ja kerran herra Howisonin kanssa. Mutta lukuunottamatta onnitteluja, ei niistä ollut mitään todellista tulosta, sillä, kuten hänelle vakuutettiin, kaikki kävi tyydyttävästi.

Mutta tiistaiaamuna tuli Daylightin korville huhu, joka oli omiaan saamaan hänet pois tasapainosta. Se oli niinikään julaistuna Wall Street Journalissa, joka oli saanut sen tietää varmalta taholta. Huhu kertoi, että kun Ward Valleyn johtokunta torstaina kokoontuu, näin päätetään tavanmukaisen osingon määräämisen asemasta ryhtyä verottamaan osakkaita lisämaksuilla. Se oli ensimäinen Daylightia kohdannut este. Samalla hänestä tuntui, että jos se oli totta, oli hän mennyttä miestä. Niinikään hän huomasi, että hän oli suunnattomiin yrityksiinsä käyttänyt yksinomaan omia rahojaan. Dowsett, Guggenhammer ja Letton eivät olleet panneet alttiiksi mitään. Se oli tosin lyhytaikainen säikähdys, mutta kyllin kiihkeä muistuttaakseen hänelle Holdsworthya ja tiilitehdasta ja saadakseen hänet peruuttamaan kaikki ostomääräykset hyökätessään puhelimeen.

"Siinä ei ole perää -- pelkkä huhu", kuuluivat Leon Guggenhammerin kurkku-äänellä lausutut sanat puhelimessa. "Kuten tiedätte", sanoi Nathaniel Letton, "kuulun minäkin johtokuntaan ja tietäisin varmasti jos joku semmoinen päätös olisi tekeillä." Ja John Dowsett; "Varoitinhan jo teitä sellaisista huhuista. Siinä ei ole rahtuistakaan perää -- ei rahtuistakaan. Vakuutan sen teille kunniani kautta."