Part 8

Pyhän Helenan aasialainen pakanuus esiintyi siinä aivan vertauskuvallisena kristillisyyden ohuen vernissan alta.

Entä itse kirkko sitten?

Se oli ennen ollut osa Helenan omaa, sessorilaista palatsia, jonka kuvan laajoine puutarhoineen ja termeineen Johannes vieläkin saattoi mielikuvituksensa avulla siihen ilmi uneksia. Ja vanha pakanuus puski monituhantisella voimallaan myös itse Scala santan pyhitettyä seinäviertä, jossa vieläkin oli nähtävänä pieni jäännös muinaisroomalaisen Lateraanipalatsin ruokasalista, tricliniumista.

Paikalla, missä nykyhetken italialaiset maassa polvin haudan tuonpuolisen elämänsä takia mateloivat, istuivat kerran siis heidän tästä elämästä iloiset esivanhempansa vatsa pullollaan, falerniset viinimaljat kohotettuina maan hedelmälle ja ytimelle ynnä koko suuren luonnon laupiaille antimille.

Johannes tunsi kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta kuuluvansa jälkimmäisiin.

Kaikista Rooman taide-ilmiöistä olivat Livian talon seinämaalaukset Palatinumilla ja Neron 'Kultaisen talon' freskojätteet Ludovisi Boncompagnin museossa häneen syvimmin pelkällä verenpunaisella, hurjan-punaisella, pakanallisen-punaisella värillään vaikuttaneet. Hän päätteli siitä, että jossakin hänen sydämensä pohjakomeroissa mahtoi asua Minotaurus, joka ei ollut muuta kuin alkuaikaisilla keinoilla lepytettävissä.

Siihen loppuivat hänen uskonnolliset mietiskelynsä. Mutta ne vaikuttivat kuitenkin jonkun verran häneen. Hän sai niiden kautta sekä jonkun verran synnintuntoa että sisällistä kiivautta niitä kohtaan, joita hän piti vieläkin syntisempinä kuin hän itse oli.

15.

Mitä syvemmin Johannes tuli itseään tuntemaan, sitä enemmän hän itse kauhistui.

Oliko lupa elää ollenkaan tällaisen ihmisen? Eikö ollutkin jo aika tehdä loppu kaikesta ja syöstä itsensä Sisilian tarunomaisen vaskihärjän kupuun?

Mutta juuri Sisilia oli lähettänyt hyvän hengettärensä häntä suojelemaan.

Carmela tuli hänen pelastajakseen.

Johannes oli pensionaatista yksinäisyyteensä muutettuaan vain pari kertaa kadulla ja pikimmältään tavannut hänet. Nyt hän rupesi jälleen enemmän hänen kanssaan seurustelemaan.

Carmela kävi usein illalla hänen kotonaan. Siellä oli kolkkoa ja kylmää, mutta kaikki lämpeni ja valkeni heti tuon vakavan, toimeliaan tytön läsnä-olosta. Silloin sytytettiin risukimppu permannolle, kynttilä paloi tyhjän viinipullon päässä, Carmela lauleli kitaran säestyksellä vanhoja sisilialaisia kylälauluja ja Johannes uskalsi tuntea itsensä joskus melkein kuin ihmiseksi.

Carmela toi mukanaan henkäyksen puhdasta ilmaa Johanneksen asuntoon. Ja sitä tarvittiinkin siellä kyllä, myönsi Johannes mielellään.

Eikä Carmela suinkaan tehnyt tuota vain kuvaannollisesti. Hän saattoi ilmestyä Johanneksen luo myös aamulla, harja ja kihveli kädessään, lakaista, pestä, tuulettaa ja puhdistaa, niin että sitä oli sydämen-ilo nähdä. Johannes itse sai vain varoa kinttujaan ja paeta huoneesta huoneesen.

Mitä jos naisin tytön? tuumi Johannes usein. Hänen kanssaan olisi hauska asua jossakin Montmartren vinttikamarissa.

Hän tiedusteli joskus leikillään myöskin Carmelan mieltä asiasta.

--Mitä jos eräs noin minun ikuiseni ja minun näköiseni vanha herra kosisi Carmelaa? hän kysyi. Minkä vastauksen saisi hän?

--Myöntävän, vastasi Carmela ja iski veitikkamaisesti silmää hänelle.

--Mutta jos hän ottaisi sanasta kiinni? Jos hän kosisi toisen kerran?

--Jälleen myöntävän, vastasi Carmela.

--Ja kolmannen kerran?

--Aina vaan, joka kerran, ilman mitään armahdusta!

Hän nauroi ja ojensi punaiset huulensa hänen suudeltavikseen.

Johannes imi pelkkää nuoruutta, puhtautta ja hyvyyttä hänen huuliltaan. Mutta myöskin nuoruuden sähköttävää intohimoa, joka teki hänet itsensä puolta nuoremmaksi.

Sitten he jälleen istuivat ja juttelivat Messinan maanjäristyksestä.

Mutta ei siitä yksinomaan. Carmelan harrastuspiiri ei ollut niinkään pieni kuin näytti alussa. Hän oli lukenutkin yhtä ja toista, vaikka hänen varsinainen koulunkäyntinsä oli supistunut hyvin vähiin, ja hän oli katsellut terävällä silmällä maailmaa.

Eroottisiin seikkoihin nähden hän oli luonnollinen ja kehittynyt kuin kypsä viinimarja. Hän ei ollut otettavissa, huomasi Johannes heti. Hän oli, silloin kun hän itse näki hyväksi ja viisaaksi, ottava miehen oman mielensä mukaan.

Hänessä ei ollut mitään turhaa keimailua, ei myöskään mitään hentomielistä tai kuivaa ja käsitteellistä. Kaikki oli hänessä tiukkaa, tervettä, keskeistä ja täyteläistä.

Kun hän suuteli, hän suuteli hartaasti ja mielihalulla. Kun hän nauroi, hän nauroi korviin saakka. Kun hän pesi lattiaa, hän riisui ensin varovasti kenkänsä ja sukkansa, kietaisi hameensa ylös ja konttasi keskellä likaisia vesivirtoja paljailla, valkeilla polvillaan, kaikki Johanneksen suurimmaksi ihastukseksi.

Kauneinta hänessä oli hänen käyntinsä, reipas ja pystyrintainen, niinkuin hänen esi-äitinsä olisivat tuhansia vuosia kruunua, vesiruukkua tai appelsiinikoria päässään kantaneet. Vaikka hän ei ollut pitkä kasvultaan, hän vaikutti silloin merkillisen majesteetillisesti.

Sellainen oli Carmela.

Johannes tarvitsi häntä vapautuakseen edes tuokioksi lyijynraskaiden yksinäisyys-ajatuksiensa taakan alta. Ja Carmela tarvitsi takaisin häntä oppiakseen ranskaa ja englantia, jotka oppituntinsa hän maksoi raikkaalla olennollaan ja pienillä naisellisilla palveluksillaan.

Näin voivat he kumpikin olla tyytyväisiä.

Liisaa tapasi Johannes enää hyvin harvoin, sillä hänen hermonsa eivät kestäneet häntä. Hän tunsi, että hänen oli sittenkin helpompi olla yksin, vaikka hän kärsi siitä sanomattomasti.

Mutta Liisa ei suinkaan tahtonut päästää häntä niin hevillä käsistään. Hän näytti pikemmin etsivän Johannesta, mitä enemmän Johannes osoitti oireita paeta häntä, jopa laiminlyövän Muttilaa siihen määrään, että Johannes väkisinkin tunsi tämän suhteen suurta miehistä myötätuntoa.

Olivathan he onnettomuustovereita. Olihan heitä tässä kaksi täysrahkeista miestä, joita tuo nainen tanssitti kuin kahta nukkea kämmenellään.

Ja sitä syvemmin, sitä intohimoisemmin hän tunsi Liisaa vihaavansa.

Hänkö muka rakasti tuota naista? Päinvastoin! Hänkö muka olisi ollut valmis hänen tähtensä oman itsensä ja oman elämänsä uhraamaan? Ei tullut kysymykseen!

Eikä Johannes kuitenkaan päässyt täydelliseen varmuuteen siitä, eikö hän ehkä vielä kuolemanhetkelläkin olisi valmis riemuhuudolla Liisaa kohti kätensä ojentamaan, jos tämä vain hänelle entisenä, hyvänä Liisana esiintyisi.

Kuollutta hän rakasti. Kuolleen Liisan hän tahtoi väkivaltaisesti tästä elävästä Liisasta ilmi herättää ja siitä johtuivat heidän aina rajummat yhteentörmäyksensä.

Johannes oli henkisesti ja melkeinpä ruumiillisestikin lopussa näinä aikoina. Hän ei tiennyt eteensä eikä taakse. Elämä oli kadottanut hänelle merkityksensä. Ja hän saattoi istua tuntikaudet työpöytänsä ääressä mitään tekemättä, mitään ajattelematta, tylsänä, idioottisena, kuitenkin suunnattomasti tästä alennustilastaan kärsivänä, kylmät kyyneleet silmissään.

Carmela tapasi hänet tässä tilassa kerran.

Kiepsahti hänen polvilleen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Katsoi sitten silmiin hyvin surullisesti ja totisesti ja kysyi:

--Opettaja on taas itkenyt? Miksi?

--Minä rakastan, vastasi Johannes vaikeasti, kääntäen kasvonsa pois ja painaen molemmin käsin ohimoitaan. Minä tulen hulluksi rakkaudesta.

--Ja hän? kysyi Carmela hiljaa.

--Hän ei välitä minusta vähääkään.

Johannes itki ääneen.

Myöskin Carmela itki. Syntyi hetken vaitiolo. Sitten rupesi Carmela tuota miespoloista lapsellisesti hyväilemään ja lohduttelemaan.

--Hän välittää, minä tiedän, minä vakuutan, että hän välittää. Minä menen hänen luokseen, minä sanon hänelle, minä kysyn häneltä...

--Ei, ei, keskeytti Johannes. Se ei auta mitään. Hän sanoo, että hän rakastaa minua ja vain minua iankaikkisesti.

Carmela katsoi häneen ymmärtämättömänä.

--No? kysyi hän silmät suurina. Sittenhän on kaikki hyvin?

--Ei, ei, hän pettää?

--Pettää?

--Niin. Hän vannoo väärin. Hän pettää minua toisen miehen kanssa.

Nyt lakkasi Carmela kokonaan itkemästä.

Hänen otsansa rypistyi. Hänen huulensa vetäytyivät kapeaksi viivaksi kuin veitsenterä. Hänen alaleukansa työntyi julmasti eteenpäin, hänen pienet, ruskeat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hän lausui matalalla äänellä, mutta jokaista sanaa korostaen:

--_Sitten minä tappaisin hänet_.

Johannes kääntyi, unohtaen myöskin kyyneleensä.

--Sinä?

--Niin, jos olisin teidän sijassanne, vastasi Carmela katsoen tiukasti ja kiinteästi häneen.

--Tappaisit?

--Niin. Eihän _ole_ mitään muuta keinoa.

Johannes katsoi vakavasti ja surumielisesti häneen.

--Minä _olen_ jo tappanut hänet.

--Ymmärrän, virkahti Carmela, oppivaisesti päätään nyykäyttäen. Mutta rakkaus ei kuollut hänen kerallaan.

--Niin, ei minun rakkauteni, selitti Johannes. Hän nousi haudastaan.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.

Carmelan silmät saivat hätääntyneen ilmeen. Jotkut Johannekselle tuntemattomat, taika-uskoiset luonnonvaistot liikahtivat hänessä ja hän kysäisi melkein rajusti Johanneksen ranteesta puristaen:

--Kuinka? Hän nousi haudastaan?

Johannes sai vaivoin hänet tyynnytetyksi.

Mutta Carmela oli antanut hänelle ajatuksen. Tästälähtien mietti hän vain keinoa ja tapaa, kuinka hän surmaisi Liisan.

16.

Veren ajatus virkisti Johannesta.

Hän sai takaisin entisen reippautensa ja joustavuutensa eikä yksinäisyys tuntunut hänestä enää niin kamalalta ja mielipuoliselta, kun hän oli saanut jotakin uutta mietittävää.

Hän oli jo päättänyt surmata Liisan heti ensi tilaisuudessa. Olipa hän jo sitävarten ostanut revolverinkin, jota hän oli kannellut pari päivää taskussaan, tuntien itsensä heti puhtaammaksi, ylpeämmäksi ja ylevämmäksi.

Hän tekisi oikeutta. Hän pelastaisi Liisan siitä häpeän ja kurjuuden kuilusta, jota kohden tämä ilmeisesti oli syöksymässä.

Samalla myös itsensä, oman pyhemmän itsensä, heidän entisen, yhteisen, suuren rakkautensa.

Hän esiintyisi Herran lähettiläänä.

Mutta täytyi olla myös oikea hetki ja oikea ympäristö. Täytyi kaikki miettiä tarkkaan, kaikki suunnitella tarkkaan, ettei sitten tapahtuisi mitään odottamatonta, pientä ja arkipäiväistä, joka tekisi naurettavaksi koko juhlallisuuden.

Juuri sellaisiahan sattuma usein lähettää tuontapaisiin tilaisuuksiin. Juuri sellaisillahan säälimätön kohtalo niin usein pilkkaa kurjia kuolevaisia.

Täytyi olla tällä kertaa kohtaloa viekkaampi, viisaampi ja voimakkaampi.

Hän päätti surmata Liisan Borghesen puistossa, siellä, missä hän oli pari kuukautta sitten ensi kerran hänet tavannutkin.

Mutta ei museossa, ei palatsissa! Ei saanut taidetemppeliä saastuttaa. Pikemmin puistossa sitten ja mieluimmin tuon suuren lammikon rannalla, jossa mustat joutsenet joutelevat.

Lammessa oli saari ja saaressa temppeli. Olihan siinä kuin paikka varattu pyhälle verityölle. Täytyi olla vain myöhäisen iltapäivän valaistus, auringonsäteiden siivilöityä tuuheiden vehmastojen lomitse ja näkyä matalan muurin takaa campagnan kellahtavat ääriviivat.

He istuisivat temppelin kiviportailla, Liisa ja hän, kahdenkesken jumalan kasvojen alla.

Joutsenet liukuisivat joikuen heidän ohitseen. Päästelisivät punaisesta nokastaan outoja, onttoja, tyhjyyden-kammoisia ääniä kuin puupuhaltimesta.

Todelliset Tuonen virran, todelliset kuoleman työn tummat todistajat.

Hämärä lankeaisi ja he juttelisivat harvakseen, särkyneesti ja soinnuttomasti entisistä. Muistelisivat muinaisia lapsuudenpäiviään yhteisessä kodissa, raikkaan kosken rannalla, jolloin maailma ei heitä vielä ollut turmellut eikä toisistaan vieroittanut. Siirtyisivät sitten puhelemaan rakkaudestaan ja niistä kolmesta vuodesta, jotka he olivat yhdessä ulkomailla eläneet, yhteisistä suruista ja iloista, yhteisistä muistoista ja tunnelmista.

Haastelisivat lempeästi, kauniisti ja anteeksi-antavaisesti. Kaikki loukkaukset, kaikki väärinkäsitykset haihtuisivat heidän väliltään. Vielä viimeisen kerran he olisivat entinen Johannes ja Liisa, vielä viimeisen kerran he sulaisivat suudelmaan, viileään ja kevyeen kuin autuaiden hyvästi-jättö.

Ja Johannes saattoi oikein liikuttua kyyneliin saakka heidän kuolinhetkensä kauneutta yksin-ollen kuvitellessaan.

Mutta jos se olisi _niin_ kaunis, olisiko hänellä sitten enää voimaa toimeenpanna sankarillista, traagillista päätöstään? Jos Liisa vielä viimeisellä hetkellään noin kirkastettuna hänelle esiintyisi, kuka takasi, että siitä todella tulisi hänen viimeisensä ja ettei Johannes sittenkin lankeaisi huikaistuneena hänen jalkojensa juureen?

Hän, hän itse, Johannes, takasi sen! Hänellä olisi se voima, hänellä olisi voimaa heidän kahdenkin edestä.

Saattoihan olla, ettei Liisa vielä ollut niin kypsä kuolemaan kuin hän itse tunsi nyt totisesti olevansa. Voihan tapahtua, että Liisa tahtoisi vielä elää, vielä jatkaa häpeäänsä.

Kenties hän tahtoisi paeta? Ehkä pyytäisi, ehkä rukoilisi polvillaan, ehkä huutaisi apuakin? Mitä oli silloin tehtävä?

Silloin oli Johanneksen surmattava hänet väkisin! Pysyttävä lujana, leppymättömänä; vanhurskaana tuomarina ja annettava armonluoti.

Ensin hänen sydämeensä, sitten omaansa. Niin sen tuli, niin sen piti, niin sen oli pakko tapahtua.

Mutta täytyi vahvistaa itseään tässä päätöksessä. Täytyi jännittää, täytyi virittää koko sielunsa siihen, ettei sitten tarmo viime hetkellä pettäisi eikä sormi lipsahtaisi liipasimelta.

Itseään pyhään tuomarityöhönsä terästääkseen hän meni eräänä iltana Teatro Valleen, jossa eräs kuljeksiva teatteriseurue juuri esitti Othelloa. Varmuuden vuoksi hän pyysi kuitenkin Carmelan mukaansa, sillä hänen hermostonsa oli nykyään siinä kunnossa, että hän ei mielellään yksin tahtonut joutua vieraiden ihmisten joukkoon.

Teatteri oli lähinnä ajelua Carmelan intohimo. Hän suostui mielellään.

Ilma oli hirveä, kuten oli ollut jo yhtämittaa viikon pari. Satoi lumiräntää, ja vaikka heillä oli hevonen, tuntui sentään kolkolta astua nuo pari askelta kadulta teatterin valaistuun, ihmisiä tungeskelevaan eteiseen.

Siinä seisovatkin samalla Liisa ja Muttila heidän edessään!

Kumpikin iloisina ja tyytyväisinä, kumpikin pyylevinä, päivänpaisteisina ja siihen määrään mitään pahaa aavistamattomina, että Johannes rupesi jo epäilemään, oliko hän ehkä uneksinutkin kaikki ja eikö kuoleman enkeli sitten liihoitellutkaan heidän päittensä päällä.

Hänen kätensä meni vaistomaisesti taskuun.

Kyllä oli, kyllä liihoitteli. Ei, ei hän ollut uneksinut. Olihan siellä revolveri.

Seurasi yleinen tervehtiminen ja Carmelan esittely. Liisa heitti kopean, tutkivan ja ylenkatseellisen silmäyksen häneen.

--Minä olen käynyt sinua näinä päivinä monta kertaa hakemassa, hän sanoi sitten, hymyillen rakastettavasti Johannekselle. Mutta sinä et ole suvainnut olla kotona.

Johannes katsoi häneen epäluuloisesti.

--Tuskin, vastasi hän jurosti. Minä olen aina kotona.

--Et laske sisälle sitten?

--Sinä et ole käynytkään minua hakemassa.

Liisa nauroi helakasti.

--Luuletko, että valehtelen ehkä? hän kysyi, nipistäen samalla leikillisesti kädestä Muttilaa.

--Luulen, vastasi Johannes vakavasti. Luulen, että valehtelet aina, tieten taikka tietämättäsi.

--Kuten naiset ylimalkaan, huomautti Muttila huolimattomasti.

Liisa nauroi äskeistä makeammin.

--Hyvä toki, ettei minun tarvitse sitä varten hakea erivapautusta sukupuolestani, hän sanoi. Mutta tosi on, että valehtelin.

--Miksi?

--Siksi, että tahdoin nähdä, kuinka se vaikuttaisi sinuun, nauroi Liisa.

--Ja minuun, lisäsi Muttila happamesti.

--Ei, sinusta minä en ollut ollenkaan huvitettu, pisti Liisa. Vain Johanneksesta! Tiedäthän, että olemme vannoneet ikuista rakkautta toisillemme.

--Minä tiedän, vastasi Muttila.

Johannes katsoi Liisaan synkkämielisesti. Tuo nainen nauroi, tuo nainen teki ilmeistä pilkkaa heistä molemmista. Oliko hänellä siihenkin varaa? Luottiko hän niin lujasti valtaansa sitten? Sepä perhana! Johanneksen suhteen hän ainakin erehtyisi.

--Miksi et ole käynyt sitten katsomassa? hän virkahti harvakseen. Kun kerran olet minusta niin huvitettu.

--En ole uskaltanut, veikisteli Liisa. Minua on pelottanut niin hirveästi.

--Mikä?

Johannes vavahti. Oliko tuo heilakka ehkä aavistanut hänen murhaisat ajatuksensa?

Liisa heitti jälleen voitollisen syrjäsilmäyksen Carmelaan.

--Että tapaisin jonkun toisen naisen siellä! pisti hän sitten. Jonkun, joka pistäisi minut tikarilla!

--Oletko mustasukkainen? härnäsi Muttila.

--Minun tekisi mieli kynsiä silmät hänen päästään, ilvehti Liisa. Vahinko, etten taida hänen kieltään, muuten sanoisin jotakin epäedullista hänen ulkomuodostaan.

--Tahtoisit häväistä häntä? kysyi Johannes lempeästi. Onko viattomuus sinulle niin vastenmielinen?

Liisa näytti hänelle leikillisesti nyrkkiään.

--Sinä! hän sanoi. Taidatpa sinä pitää huolta kummastakin.

--Sekä sinusta että hänestä! oli Johannes vielä väärin-ymmärtävinään.

--Sekä hänen viattomuudestaan että sen kadottamisesta, parkaisi Liisa miltei epätoivoisesti. Ei, minä en jaksa sinun kanssasi!

Sitten hän laski kätensä hyväilevällä eleellä Muttilan käsivarrelle, samalla kuin hänen silmänsä liekehtivät tuttavallisina revontulina kohti Johannesta.

--Tuollainen hän on! hän sanoi Muttilalle. Eikö totta, hän voi ärsyttää ihmisen kuoliaaksi?

--Tuo tyttö voi ärsyttää sinut kuoliaaksi, virkahti Muttila. Sillä hän on todellakin kovin kaunis.

--Kuin luotu kuvanveistäjän malliksi? naljaili Liisa. Ei, mennään pois! Johannes katsoo jo synkkämielisesti sinuunkin. Mennään mieluummin mustasukkaisuutta näyttämöltä katsomaan!

Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi, naurahti vielä kerran ivallisesti, hävyttömästi ja häikäilemättömästi, ja veti Muttilan mukanaan.

Kuinka julkea hänestä oli tullut! Nyt vasta Johannes oikein huomasi sen.

Nähtävästi hänen oli kiirehdittävä murhatyötään, ellei hänen mieli tuhlata ruutia kokonaan harakoille.

Mutta pelkkä mahdollisuuskin, että Liisa todellakin oli käynyt häntä kotoa hakemassa, oli vaikuttanut merkillisesti häneen. Hän pyöritteli tuota ajatusta sinne tänne aivoissaan, miettien, mikä siinä voisi olla totta, mikä leikkiä tai suoranaista pilantekoa.

Eikä hän voinut olla tunnustamatta itselleen, ettei hänellä puolestaan olisi ollut mitään vastaan, jos se olisi tottakin ollut!

--Keitä ne olivat? kysyi Carmela arasti, heidän astuessaan permanto-aitioonsa.

--Taiteilijoita! murahti Johannes. Minun kansalaisiani. Kuinka niin? Mitä pidit heistä?

--Sillä naisella oli niin hyvät ja viisaat silmät, selitti Carmela.

--Ehkä viisaat, mutta kaukana hyvyydestä, oikaisi Johannes. Mutta mies? Mitä hänestä sanot?

--Hän näytti mielestäni aika pölkkypäältä, hymyili Carmela.

Aika suffragetti! ajatteli Johannes. Joko sinäkin alat? Merkillinen aikakausi tämä! Naiset tuntevat vaistomaista vetovoimaa naisiin. Ja miehet? Niin miehet tuntevat useimmissa tapauksissa samoin.

Miesraukat! Heidänhän täytyi joutua tappiolle tässä epätasaisessa kilpailussa.

Ja Johannes siirsihe hiukan etäämmälle Carmelasta, joka tällä hetkellä tuntui hänelle jo pelkän naisellisuutensa vuoksi vastenmieliseltä.

Esirippu nousi. Shakespearen intohimoiset rytmit alkoivat ryöpytä heidän ylitseen.

Jo ensi hetkestä tunsi Johannes henkeään pidättäen mukana olevansa.

Othellon esittäjä, hänelle kokonaan tuntematon nimi, vaikutti häneen heti suurelta näyttelijältä. Kieli, italian syvä, tummankirkas kieli kajahteli täyden rinta-äänen kannattamana. Ryhti oli korkea ja jalo, liikkeet täsmällisiä ja mittaeltuja.

Mutta mitä välitti Johannes tuosta kaikesta! Olihan hänelle itse näytelmä, itse sen traagillinen juoni ja tärisyttävä naismurha pääasia.

Vähitellen rupesi Othello, tuo miehisen lemmenvihan ikuinen perikuva, nousemaan hänen sielun silmiensä eteen kaikessa imponeeraavassa suuruudessaan.

Suora mies oli Othello, synkän intohimon leimaama kova soturiluonne, vaistojensa ja halujensa vallitsema. Vain Desdemonan lempeä naisellisuus oli voinut hänestä heleämpiä, päivänpaisteisempia puolia ilmi soinnuttaa. Sitä tärkeämmän täytyi olla hänelle hänen rakkautensa, sitä kuumemmin kuohua hänen raskaan, synkänpunaisen verensä, mitä lempeämmin Desdemona hymyili ja mitä kylmempänä kimalteli Jagon pirullisuus.

Mutta Jagohan petti! Desdemonahan oli puhdas ja valkea kuin pulmunen lumella. Mitä siitä, mitä siitä! Nopeasti, nopeammin henki pois häneltä!

Johannes lähti teatterista aivan kiihtyneessä mielentilassa.

Juuri noin sen piti käydä! Ei ampuma-aseella, ei millään aseella eikä koneella ylimalkaan, vaan kuristamalla. Kone oli liian kuollut niin elävää, niin liikkuvaa, pehmeää ja valkeaa rikosta rankaisemaan. Omin korkein käsin, oman miehisen voiman voitollisella, eläimellisellä riemuntunteella se oli suoritettava.

Johannes valvoi koko sen yön ja monta yötä. Nyt ei kukaan, ei mikään voisi enää häntä päätöksestään järkähyttää.

17.

Näin vieri pari viikkoa samassa ainaisessa, kiihottuneessa hermojännityksessä.

Useimmat yöt vietti Johannes unettomana. Sitäpaitsi hän tuskin söi enää ollenkaan. Kun hän katsahti peiliin, hän säikähti. Eihän hän ollut enää ihmisen näköinenkään.

Hän oli laihtunut luurangoksi. Hänen poskensa olivat syvillä kuopilla, hoitamaton parta törrötti ilkeästi esiin hänen ennen niin sileiksi ajetuista, anglosaksisista leuoistaan ja silmissä paloi synkkä loimotus, joka ei näyttänyt olevan enää tästä maailmasta.

Joka päivä hän aikoi tehdä työnsä. Ja joka päivä hän horjui jälleen, kuvitteli uutta onnea Liisan kanssa tai tapasi itsensä haaveksimasta ja himoitsemasta kaikkea outoa, ihmeellistä ja eriskummallista, mitä elämä vielä voisi tarjota hänelle.

Silloin sattuma tuli hänen avukseen.

Hän sai kirjeen Liisalta, jossa tämä ehdotteli yhteistä ajeluretkeä katakombeihin. He eivät olleet Muttilan kanssa vielä olleet siellä ja lykänneet pahojen ilmojen vuoksi käyntinsä aina tuonnemmaksi. Nyt sitä oli turha lykätä enää. Nyt olivat säät paranneet ja siitä voisi tulla mitä ihanin huvimatka.

Katakombeihin! Tuo ajatus kumahti Johanneksen aivoihin kuin kuolinkello.

Siellä oli paikka, siellä oli sopiva ympäristö. Ei Borghesen puistossa, mustien joutsenten joikulammella. Se olisi ollut aivan liian valoisa ja päivänpaisteinen heille. Katakombeihin! Sinne, sinne alas, maan uumeniin, minne ei päivä paistanut, ei kuu kumottanut.

Siellä oli heidän kohdattava toisensa. Siellä seisottava kuoleman Herran edessä.

Kirje päättyi sanoilla: »Olisin hyvin iloinen, jos tulisit.» Ja siihen oli vielä lisätty jälkikirjoituksena: »Myöskin Carmela näkisi sen hyvin mielellään.»

Carmela! Mitä tämä merkitsi?

Johanneksen silmät pimenivät.

Mitä oli Liisalla ja Carmelalla keskenään tekemistä? Miksi Carmela käytti Liisaa sanansaattajanaan?

Olivatko he ehkä hyviäkin ystävättäriä? Tahtoiko Liisa ryöstää Carmelankin häneltä? Vai oliko tämä taas noita hänen tavallisia, valheellisia päähänpistojaan, joilla hän osasi niin perinpohjin ärsyttää Johanneksen?

Olivatko nuo kaksi ehkä tavanneet toisensa hänen selkänsä takana? Hullutusta! Eihän Liisa osannut italiaa, eiväthän he olisi voineet edes puhua keskenään. Mutta saattoi se olla mahdollistakin. Olihan Carmela itse Liisan silmiä niin hyviksi ja viisaiksi kehunut. Ja ehkä Liisa oli jo oppinut senverran kieltä, että saattoi hiukan solkata tavallisinta kanssapuhetta.

Oli, miten oli! Eihän ollut nyt aika enää sellaisia ajatella. Tuomion päivä oli tullut. Nyt oli hänen aika toimia eikä ajatella enää.

Matkan tuli parin päivän perästä määrätyllä hetkellä tapahtua ja Johanneksen oli kirjeellisesti ilmoitettava, mitä hän ajatteli ehdotuksesta.

Johannes kirjoitti kohteliaan kirjeen ja ilmoitti heti suostumuksensa.

Sinä päivänä hän söi kunnollisesti, joi pullon viiniä päälle ja kävi parturissa. Palasi sitten kotiinsa papereitaan järjestelemään.

Vähän oli hänellä tullut mitään omaan alaansa kuuluvaa työtä tehdyksi täällä Roomassa. Hiukan hajanaisia huomioita vain Italian agraariliikkeestä, juuri tapahtuvista vaaleista ja eri puolueiden kannasta maan ulkopoliittisiin kysymyksiin nähden.

Kuitenkin olisi tuota kaikkea nyt ollut erinomainen tilaisuus seurata täällä.

Mihin hän oli käyttänyt, mihin tuhlannut aikansa? Eikö voisi ottaa sitä vielä takaisin? Täytyihän hänellä olla Englantiin palatessaan edes joku käsikirjoitus kustantajalleen.