# Onnen orja

## Part 7

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/onnen-orja-14387/index.md

--Se on totta, hän sanoi, tirkistäen peiliin mielihyvällä ja hieroen poskiinsa puuderia. Eikä minulla ole yhtään ryppyä vielä.

Se oli totta. Päinvastoin olivat Liisan kasvot silinneet ja täytelöityneet. Vieläpä toisen leuankin hän oli saanut. Tuo teki hänet entistään hyväntahtoisemman ja itsetyytyväisemmän, mutta samalla myöskin pintapuolisemman ja arkipäiväistyneemmän näköiseksi.

Jumalan kiitos, hän ei kärsi enää, ajatteli Johannes.

Mutta samalla pälkähti hänen päähänsä, että Liisa oli kenties ollut hyvinkin tyytyväinen elämään Muttilan kanssa. Ja jälleen hän tunsi kipeän piston sydämessään.

Ei ollut hyvä niin eikä näin.

Johannes palasi pahantuulisena työpöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeensä nopeasti valmiiksi ja jäi sitten pää käden varassa ikkunasta ulos tuijottamaan.

Liisa tuli ovelle valmiiksi pukeutuneena, päällysvaippa yllään ja hattuneula suussaan. Nähtävästi hän hankkiutui todellakin ulos lähtemään.

--No, me tapaamme tietysti vielä tänään? kysyi Johannes, nousten häntä hyvästelemään.

--Jos minä pääsen, hymyili Liisa. Tästä ei taida tulla niinkään helppo aamupäivä.

--Koeta nyt laittaa asiasi valmiiksi hänen kanssaan! Mitä pikemmin, sen parempi.

--Hm, mutruili Liisa kevytmielisen näköisesti.

Hän on niin hirveän mustasukkainen.

--Mitä aiot sanoa hänelle?

--Että olin väsynyt, että rupesin voimaan pahoin, tai jotakin muuta semmoista. Ja että sinä korjasit minut johonkin hotelliin.

--Luuletko, että hän uskoo sinua?

Liisa katsoi veitikkamaisesti häneen.

--Varmasti, sanoi hän. Sillä hän rakastaa minua, ja silloin uskotaan mitä tahansa. Hyvästi nyt! Ja kiitos seuran edestä.

--Milloin me tapaamme sitten?

--Kenties huomenna, kenties ylihuomenna. Miten sopii.

--Minulle sopii aina.

--Kyllähän minullekin, kun vain saan Muttilan lepytetyksi.

Siitä hänellä näkyi suurin huoli olevan. Johannes jäi ällistyneenä kynnykselle hänen jälkeensä katsomaan. Hänen oli niin paha olla, että hänen teki mieli itkuun purskahtaa.

13.

Eikä siitä myöhemminkään tahtonut tulla sen enempää.

Johannes huomasi pian, ettei Liisa ollut mitään hänen suhteensa tarkoittanutkaan. Nähtävästi hänestä oli hauska tavata Johannesta, jutella kanssaan, jopa suoda hänelle pieniä lemmenhetkiäkin, mutta tuota kaikkea hän oli valmis suomaan myös Muttilalle yhtä mielellään.

Siihen taas ei Johannes voinut mitenkään suostua. Hän hermostui.

Hän päätti jättää Liisan kokonaan.

Hän oli sitten viikon päivät täydellisesti yksinäisyydessä. Mutta silloin tuli Liisa häntä katsomaan, itki, lupasi, että hän eroisi Muttilasta, ja vannoi, ettei elämä ollut minkään arvoinen hänelle ilman Johannesta. Ja Johannes uskoi jälleen, siksikuin huomasi tulleensa entistä perinpohjaisemmin petetyksi.

Eihän hän olisi Liisalta vaatinutkaan muuta kuin hiukan enemmän rehellisyyttä. Ymmärsihän hän hyvin, että rakkaus voi sammua, sammua niin lopullisesti, ettei ole jälellä enää kyventäkään. Jos Liisa olisi sanonut sen hänelle suoraan, hän olisi surrut ehkä, mutta jäänyt kaikissa tapauksissa Liisaa kohtaan sydämeltään kunnioittavaksi.

Mutta Liisa sanoi hänelle aina vaan, että hän rakasti Johannesta ylitse kaikkia ja ettei kukaan mies, kaikkein vähimmän Muttila, ollut mitään hänen rinnallaan. Ja arvattavasti hän oli valmis heti seuraavassa hengenvedossa samaa Muttilalle vakuuttamaan!

Tuota ei Johannes voinut ymmärtää.

Mikä mielenkiinto saattoi olla tuolla naisella näin kahteen suuntaan pettää ja valehdella? Oliko se hauskaa hänestä? Ehkä! Odottiko hän ehkä jotakin etua itselleen siitä? Tuskin! Siis hän vain antoi vallan omille synnynnäisille vaistoilleen? Juuri niin, vieläpä kaikesta päättäen nauttikin siitä sanomattomasti!

Näitä polkuja kävivät Johanneksen ajatukset.

Hänestä tuli kyynikko. Hänestä kului pois kaikki sisällinen arvon-anto Liisaa kohtaan.

Kevytmielinen nainen! ajatteli hän usein. On turha ottaa häntä niin vakavasti. Voihan leikitellä hänen kanssaan hetken kaksi. Mutta on suorastaan järjetöntä panna hänen vuokseen mitään alttiiksi tai sallia hänelle sisäistä, sielullista määräämisvaltaa.

Samalla huomasi hän kuitenkin kauhukseen, että Liisa tässäkin muodossa tai oikeastaan juuri tässä muodossa, oli hänelle hyvinkin haluttava. Eikä hän enää entistä, pyhää ja korkeaa Liisaa niin äärettömästi ikävöinytkään, vaan juuri tätä nykyistä, tätä aistillista, tätä lihallista, joka näytti täydellisesti unohtaneen kaikki elämän ijäisemmät tarkoitusperät ja elävän vain hetkestä hetkeen, päivästä päivään, vaistoilleen, tunnelmilleen ja mieliteoilleen sokeasti antautuneena.

Se oli tuskallinen huomio Johannekselle. Hän ei olisi ikinä moista uskonut itsestään.

Mutta olihan se totta, täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen. Eihän hän enää Liisan sielusta paljoakaan välittänyt. Liisan ruumista hän himoitsi, sen hän olisi tahtonut omakseen, kokonaan, kerrassaan!

Sielua on minulla kyllin itsellänikin! hän oli usein valmis Heinen keralla kyynillisesti hymähtämään.

Liisan laita näytti olevan juuri päinvastoin. Johanneksen sielu näytti hänestä olevan halajamisen arvoinen, eivät hänen ruumiilliset hyväilynsä. Niin loukkautuivat he molemmat ja oppivat vihaamaan, inhoamaan ja ylenkatsomaan.

Nyt tunsi Johannes vasta oikein yksin olevansa.

Hänestä oli kuin olisi Liisa tahtonut häntä alentaa, häntä halventaa. Ja siksi hän puolestaan rupesi Liisaa alentamaan ja halventamaan, ensin vaistoissaan ja mielikuvissaan, sitten ajatuksilla, sanoilla, jopa teoillakin. Mutta kyynillisyys kosti itsensä hänelle ja hän tunsi samalla itse alenevansa, tulevansa rumaksi, ilkeäksi ja saastaiseksi.

Johannes ymmärsi menevänsä tätä tietä ehdottomasti perikatoon. Ja hänestä oli kuin olisi Liisa juuri sitä tahtonutkin.

Niin alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta heidän välillään.

Johannes tahtoi joko kokonaan omata Liisan tai päästä hänestä kokonaan. Liisa tahtoi taas vain pidättää hänet vaikutuspiirissään ja tehdä alistuvaisen orjan hänestä, kuten hän nähtävästi oli tehnyt jo Muttilasta.

Kumpikin koetti parastaan. Ja kumpikin tunsi toisensa kyllin keksiäkseen toistensa heikkoudet, iskeäkseen ja haavoittaakseen.

Liisa oli nyt vuoroin Muttilan, vuoroin Johanneksen oma.

Muttila näytti tyytyvän tähänkin, sillä hänellä ei ollut omaa tahtoa ollenkaan. Kaikki, mitä Liisa teki, oli hänen mielestään hyvin, vaikka hän ei ehkä olisikaan voinut sitä sillä hetkellä tyydyttävästi selittää. Johannes puolestaan oli jo kyllin kyynillinen, niin että asia oli muodostunut hänelle jo yksinomaan alhaisempien vaistojen kysymykseksi.

Hän näki hyvin, ettei Liisa luottanut enää häneen. No niin, eipä hänkään enää juuri Liisaan luottanut!

Hän tunsi hyvin, ettei mikään tosi onni voinut olla enää hänen ja Liisan välillä mahdollinen. No niin, väärä onni siis, onni kiusata, onni kuluttaa, onni kiduttaa toisiaan.

Ja ellei hän muuta voisikaan, voisi hän ainakin yhden: särkeä noiden kahden onnen, Liisan ja Muttilan! Iskeä niin parantumattomia haavoja heidän rakkauteensa, ettei siitä enää tulisi mitään eheää ja sopusointuista.

Niin hän rupesi myöskin heitä molempia vuoroin toistensa silmissä halventamaan.

Ei hän oikeastaan sitä suoraan tehnyt. Mutta laittoi niin, että he itse sen tekivät, vetosivat välillä häneen ja hän taas oli heitä vuoroin toistensa edessä puolustavinaan, mutta tavalla, joka vaikutti päinvastaisesti.

Helvetillinen, diabolinen hävityshalu oli mennyt häneen. Mutta samalla hän hävitti kenties enimmän juuri itseään.

Hän seurusteli nyt vuoroin toisen, vuoroin toisen kanssa.

Myöskin kolmen kesken he olivat joskus. Silloin koetti Johannes aina keksiä puheen-aineita, joista toinen vain voi olla viehätetty eikä toinen. Toisen virheet ja näköpiirin rajoitus kävi silloin luonnollisesti entistä paremmin esille toisen silmissä.

Muttila käytti juuri Liisaa mallina erääsen dryadi-kuvaan, jonka joku rikas helsinkiläinen oli tilannut häneltä puutarhaansa asetettavaksi.

Johannes kehuskeli sitä Muttilalle, mutta moitiskeli Liisalle, kummallekin niin varovaisesti, että he luulivat vain omia mielipiteitään kuulevansa. Seurauksena oli luonnollisesti se, että he kumpikin rupesivat uskomaan Johanneksen taiteelliseen vaistoon, mutta pitämään toisiaan siihen asiaan nähden enemmän tai vähemmän tomppeleina.

Istuessaan jommankumman kanssa kahvilassa tai viinituvassa ehdotteli Johannes usein leikillisesti, että lähetettäisiin näköala-kortti poissa-olevalle. Toinen oli heti suostuvainen. Ja Johannes houkutteli hänet antamaan kirjoitettavalle tekstille juuri sen muodon, jolla tämä voisi olla toiselle vähemmän miellyttävä. Itse hän vain lisäsi terveisensä.

Kerran hän teki oikein konnanteon.

Hän houkutteli Muttilan juomaan itsensä juovuksiin ja miltei työnsi hänet toisen naisen syliin. Sitten hän laittoi niin, että Liisa sai tietää asiasta.

Liisa nauroi vain, mutta Johannes näki kuitenkin, että se koski kovasti häneen. Ja hän päätti koettaa jotakin samantapaista Liisan suhteen.

Se onnistui hänelle helpommin kuin hän oli odottanutkaan.

Tukkukauppias Oikarinen oli saapunut kaupunkiin. He olivat tavanneet hänet eräänä 'corso'-päivänä Pinciolla. Kun he olivat vanhoja tuttavia ja kun kauppias Oikarisella ei ollut muutakaan tekemistä, hän oli kutsunut heidät illalliselle hotelliinsa ja jo siellä jotenkin suoranaisesti Liisaan ihastunut.

Sitten he olivat menneet Muttilan ja Liisan yhteiseen asuntoon. Muttila ollut väsynyt ja mennyt varhain maata, mutta Liisa ollut juuri iloisimmillaan ja tahtonut jatkaa. He menneet jälleen ulos, he kolme.

Johannes käyttänyt tilaisuutta livistää seurasta ja saattanut vain molemmat Oikarisen hotellin ovelle.

Hän oli tuntenut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä että hän oli jättänyt Liisan noin turvattomassa tilassa kohtalolleen. Mutta kun hän oli parin päivän perästä tavannut kaikki nuo kolme muuta jälleen, nähnyt Liisan rinnassa uuden hohtokivikoristeen eikä huomannut mitään erikoista mieliharmia toisissakaan, hän oli tyytynyt ja ajatellut, ettei asia sen merkillisempi ollutkaan.

Vasta Oikarisen muuttuneesta käytöksestä hän saattoi aavistaa, että jotakin kuitenkin oli tapahtunut.

Mutta riippuihan kaikki siitä, miten otti asiat. Koska nuo kolme näyttivät ottavan sen näin, ei siis mitään merkillistä ollutkaan tapahtunut.

Omasta puolestaan hän tunsi, että tässä oli hänen huippunsa. Tästä hän ei voinut enää mennä etemmäksi.

Mutta silloin hän olikin omasta mielestään niin syvällä, että häntä kauhistutti. Kuinka hän enää koskaan pääsisi ylös? Kuinka hän enää koskaan voisi katsoa silmiin itseään? Olihan hän nyt tappanut toisen kerran Liisan. Silloin, kahdeksan vuotta sitten, hän oli tappanut Liisan sielun, nyt ruumiin. Ja samalla hän oli itsekin häväisty, herjattu ja saastutettu sieluineen ja ruumiineen.

Eikä hän kuitenkaan voinut tästä kaikesta syyttää muita kuin itseään. Olivathan nuo toiset enemmän tai vähemmän edesvastuuttomia. Hän yksin tiesi, mitä teki. Häneltä voi siis vaatia jotakin.

Mutta hänhän juuri oli tahtonut niin hyvää. Hänhän juuri oli uneksinut niin hienosti, kauniisti ja korkeasti Liisan ja hänen jälleen-tapaamisesta.

Ei auttanut. Hyvä tahto ei tuntunut riittävän edes selittämään hänen kohtaansa, saati sitten tekemään sitä siedettäväksi ja anteeksi-annettavaksi.

Hänellä ei ollut ollut voimaa siis! Niin se oli! Hän oli heikko, kurja kuolevainen, joka tarvitsi voimaa ulkoapäin, jos hänen mieli kamppailla kunnialla mahdottomuuksien kanssa.

Mitä hän tahtoi, mihin tarvitsi voimaa siis?

Johannes oli jo välistä niin tylsistynyt, että hän tuskin muisti enää alkuperäistä tarkoitustaan. Ah, se oli totta, voimaa nostamaan itsensä ja Liisan tästä siveellisestä rappiotilasta! Mutta Liisahan ei ollut yksin, hänen helmoihinsa näytti voivan tarrautua useampiakin. Pitäisikö hänen nekin nostaa? Olisiko hänen pakko painaa niin alas oma itsekkäisyytensä ja ylpeytensä?

Ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos hän itse vielä kerran aikoi päivän valkeuteen.

Voimaa, voimaa, mutta mistä? Luonnollisesti sieltä, mistä muutkin hänen tapaisensa suuret syntiset olivat saaneet sitä: uskonnosta.

Jospa hän olisi voinut uskoa johonkin ylenluonnolliseen!

Sitä ei ollut Johannes voinut milloinkaan, yhtä vähän kuin kaivannut edes kristillisen tai muun uskonnon lohdutusta. Luonnontieteellinen maailmankatsomus oli riittänyt hänelle. Julma ja säälimätön se oli aina ollut hänen mielestään, mutta kuitenkin ainoa, jonka hänen järkensä oli myöntänyt oikeaksi.

Nyt hän tunsi kaipaavansa jotakin vienompaa, lempeämpää ja anteeksi-antavampaa. Ja hän päätti rehellisesti yrittää, eikö hänellekin olisi jotakin parantavaa, jotakin lunastavaa ja ylhäältä ilmoitettua totuutta olemassa.

Hän vaipui uskonnollisiin mietiskelyihin. Suru, tuska, yksinäisyys ja voimattomuuden tunto olivat jäytäneet hänen olemuksensa juuret jo niin, että hän ei muuten tuntenut pystyssä pysyvänsä.

14.

Siinä lähellä, omassa kaupungin-osassaan, hänellä olikin hyvä tilaisuus turvata ulkoapäinkin tuleviin uskonnollisiin tunnelmiin.

Olihan siinä Laterani. Oli kärsivälle, uneksivalle ihmissielulle kappale Jerusalemia.

Rooman kirkkojen katolinen loisto oli ylimalkaan jäänyt sangen vieraaksi hänen pohjoismaiselle sydämelleen. Karu luonto, tuimat elin-ehdot ja Wittenbergin munkin yhtä karut ja kylmät opinlauseet olivat siinä suhteessa hänet jo ennen syntymää mieleisekseen leimanneet.

Ei niin, ettei hänenkin kaukaiset esi-isänsä Suomen korpien syvyydessä olisi loistoa rakastaneet. Kaunistamisen, koristamisen vaisto oli kyllä ollut heille yhtä luonnollinen kuin konsanaan viinirintaisen maan ja hehkuvan päivänpaisteen asukkaille. Jos temppelien upeileva komeus siis täällä vaikutti häneen jonkun verran tympäisevästi, ei syynä siihen ollut suinkaan itse kaunis tosiasia, vaan pikemmin, ettei kaikki tuo silmää hivelevä tai korvakalvoja suloisesti soinnuttava tuntunut hänestä olevan oikeassa ympäristössään.

Uskonnolla hän oli aina tottunut jotakin paljon hartaampaa, sisäisempää ja yksinkertaisempaa käsittämään. Kristin-uskolla vielä erityisesti sitä raamatullista ja patriarkallista nöyryyden, köyhyyden ja kärsimyksen apoteosia, jonka oikea kehys on Palestina paimentolaiskansoineen, Genetsaret-järvineen, jerikonruusuineen ja orjantappuroineen.

Tietysti oli tuo kaikki ollut vanhojen roomalaisten kopeilevalle, ulkonaista mahtia rakastavalle luonteelle aivan liian köyhää ja harvaviivaista, samoin kuin kristin-uskon perustotuudet kreikkalaisen ajatuksen kehittämille filosofeille Ateenan tai Aleksandrian oppisaleissa.

Niin olivat kumpikin muuttaneet sen mielensä mukaisiksi.

Rooma oli antanut ulkonaisen loistonsa, Hellas humaanisen sisällyksensä sille. Ja niin oli kalpean galilealaisen hahmo kohonnut maailman valtiaaksi.

Monta paikkaa ja tilaisuutta tarjosi Rooma sille, joka tahtoi kristin-uskon voittokulkua kautta maailman ja maailmanhistorian tunnelmoida, vähemmän niitä, missä sen saattoi taas ensimmäisiin, arkaistisiin viivoihinsa palauttaa. Sitä mieluisampi oli Johannekselle paikka Lateranin edustalla.

Ihmisliike siinä oli vähäinen. Ainoat liikkujat loivasti viettävän torin alipäässä olivat jotkut rauhalliset maalaiset, jotka saapuivat San Giovannin portista kaupunkiin ruokatavaroitaan ja hedelmiään myöskentelemään.

Matalan muurin ja sitä reunustavien harvojen piinjapuiden takaa näkyi Rooman autio campagna, vielä taempana etäisyydessä muhkeat Albanon ja Sabinan vuoret.

Eivätkö käyneetkin tuon tasaisen muurin viertä Jerusalemin tummat tyttäret kaivolle koristeellinen vesiruukku olkapäillään? Ja eikö istunutkin kaivonkannelle siellä jossakin kalpea mies, joka pyysi vettä juodakseen, mutta tarjosi heille suunsa suloista sanomaa takaisin, niin ett'eivät he ikinä enää janonneet?

Tässä oli hyvä miettiä ja uneksia. Istua kirkon portaille varhaisena aamuhetkenä ja kuvitella olevansa tuntematon kerjäläinen, vaeltaja vieraiden maiden, joka oli saapunut rauhaa sielulleen etsimään. Tai nojata muuriin auringon mennessä majoille ja puiden varjojen langetessa pitkinä ja salaperäisinä niinkuin yksinäisen, yöllisen runoilijan ajatukset.

Tähän oli kristillinen Rooma koonnut kaikki pyhimmät muistomerkkinsä.

Itse Basilika, itse San Giovanni in Laterano, jo antoi paljon ajattelemisen aihetta. Muinaisroomalaisena aikana oli siinä asunut mies, nimeltä Plautus Lateranus, joka täten siis oli säilyttänyt kuolemattomuutensa jälkimaailmalle. Monet juhlalliset valtiolliset neuvottelut, monet irstaat orgiat ja huvit oli arvattavasti pidetty tuolla paikalla, lentäneet ilmassa monet viisaat elämäntotuudet ja hyvin sorvaellut sukkeluudet. Myöhemmin oli koko paikka äärettömine palatseineen kuulunut Rooman keisarien alueisiin.

Konstantinus Suuri oli siihen paavien ensimmäisen piispan-istuimen rakentanut. Siksi oli se »kaupungin ja maanpiirin kaikkien kirkkojen äiti ja pää». Ja sen loggialta olivat kaikki paavit, aina siihen saakka kuin heistä tuli Vatikaanin vankeja, siunauksensa _Urbi et 0rbi_ jakaneet.

Siellä olivat Pietarin ja Paavalin päät, siellä myöskin palanen siitä pöydästä, jonka ääressä Vapahtaja opetuslapsineen oli syönyt viimeisen ehtoollisensa.

Olihan sekin jo jotakin. Mutta vastapäätä sitä oli toinen vielä pyhempi paikka.

Se oli Scala santa, se oli _Sancta Sanctorum_, jota paavit olivat kotikappelinaan käyttäneet.

Noilla pyhillä portailla oli Kristus ruoskittu, niitä oli hänen oma verensä kostuttanut. Pyhä Helena oli tuottanut ne neljännellä vuosisadalla Jerusalemista, Pontius Pilatuksen omasta virkatalosta. Kukaan kuolevainen ei saanut nousta niitä muuten kuin polvillaan.

Kun portaat olivat sangen korkeat ja jyrkät, oli se vaivaloinen ponnistus ja vaati tavallista palavampaa uskon-intoa suorittajaltaan. Mutta varmaan olikin sen palkkiona sitten tavallista runsaampi synnin-ane.

Johannes mietti usein, olisiko hänellä itsellään ehkä kyllin intoa siihen.

Ei, ei vielä ainakaan, täytyi hänen tunnustaa itselleen. Kyllä hän vielä oli aivan liian syvällä synnin pauloissa, voidakseen tuosta löytää minkäänlaista lepoa ja lohdutusta sielulleen. Päinvastoin kouristi sääli ja inho hänen sydäntään, kun hän pysähtyi katsomaan noita ryömijöitä.

Milloinkaan hän ei ollut nähnyt ihmisyyttä ja yksilön oman-arvon tuntoa niin ilmeisesti silmiensä edessä tomuun painettuna ja kukistettuna.

Noinko hänenkin ehkä tulisi tehdä? Noin nöyrtyä saadakseen rauhan myrskyävälle, verta-vuotavalle sielulleen?

Ei, ei! huusi ihmisyys koko voimalla hänen povensa pohjasta. Ei tomuun, ei maata matelemaan! Tomusta ylös, aina ylemmä, kohti valkeutta, kohti vapautta! Niin oli opettanut hänen luonnontieteellinen maailmankatsomuksensa.

Se tuntui sittenkin koettavan epätoivon vimmalla pitää puoliaan vasten metafyysillisen mystiikan tarvetta ja nousevan, taistelevan kuin alpit yön uhatessa, joita hän kerran oli junan-ikkunasta tarkastellut.

Ryömijät olivat enimmäkseen vanhoja ihmisiä, köyhiä, kurjia ja raadollisia. Joukossa joku keskenkasvuinen poikanulikkakin.

Etummaisena kaikista konttaa tuossa eräs vanha, hienosti puettu säätyläisrouva, joka nähtävästi on sangen sairas. Vain vaivoin ja pitkin levähdyksin hän jaksaa nostaa polvensa aina ylemmälle asteelle. Nyt hänellä ei ole monta jäljellä enää, nyt, nyt hän on päämäärään pääsemässä!

Ryömiessään vahvistavat kaikki voimiaan hiljaisilla, lakkaamattomilla rukouksilla.

Tuolta portaiden himmeästä, puolipimeästä yläpäästä kiiltää, kutsuu ja kimmeltää jotakin. Kristuspääkö? Krusifiksiko? Jalokivi-koristuksia ne ovat, jotka katolinen kirkko on sinne uskovaistensa rohkaisuksi kiinnittänyt.

Toisia, heikko-uskoisempia varten, joihin Johanneksenkin vielä on pakko lukeutua, on kahdet tavalliset portaat, joita voi nousta pää pystympänäkin.

Johannes kiertää niitä myöten ylös ja huomaa, että ensimmäinen, mikä ryömijöitä kohtaa heidän päämäärään päästyään, on itse pyhäkön ikkuna. Sen avoimesta alasyrjästä on kukin tilaisuudessa heittämään roponsa laudalle, jolla näkyy jo kosolta kolikoita.

Johannes hymähtää. Siinäkö se siis olikin »Pudels Kern»? Olisihan hänen pitänyt aavistaakin.

Vanha rouva ei ole vieläkään ehtinyt ylös, vaan lepää kokonaan lääpästyneenä portaallaan. Eräs kerjäläinen ehtii jo hänen edelleen, nousee onnellisena ja hartaana ja heittää hänkin kolikkonsa kirkon hyväksi.

Mikä usko! Mikä selittämätön, mieltä ahdistava mysteria!

Pyhäkössä itsessään, sen alttarin päällä, säilytetään Kristus-kuvaa, jota Pyhä Lukas alkoi tehdä ja jonka joku enkeli sitten viimeisteli!

Johannes lukee seinäkirjoitusta ja kääntää sen mielessään. »_Pyhempää paikkaa ei maanpiiri tunne._» Häntä kauhistaa. Nuoko korut pyhiä, nuoko kuva-postikortit pyhiä, joita hän näki ovelan munkkiveljen itse kirkon eteisessä ohikulkijoille myyskentelevän?

Hän syöksyy ulos kirkosta.

Mutta aina ei hän samalla reformatorisella tuulella ole. Ja silloin hän saattaa myös pistäytyä siinä vieressä olevaan Pyhän Helenan rakennuttamaan Santa Croce in Gerusalemmeen, jonka kappelissa säilytetään kolmea palasta Kristuksen ristinpuuta, yhtä ristin-naulaa ja ristin otsaketaulua.

Eikä sillä hyvä. Pyhän Helenan omassa maanalaisessa kappelissa hän todellakin seisoo Jerusalemin mullalla!

Se on tuotu Pääkallo-paikasta, monilla laivoilla, saman väsymättömän naisen toimesta.

On kuin olisi katolinen kirkko tahtonut tuoda koko Palestinan tänne ja kaikille kansakunnille kuuluttaa: 'Ei ole tarvis enää tehdä toivioretkiä Pyhälle maalle. Tulkaa Roomaan, langetkaa Paavin jalkojen juureen! Täällä on Kristuksen sijainen, täällä Kristus itse lähempänä kuin missään muualla maailmassa.'

Kuka on sitten ollut tuo merkillinen nainen, tuo Pyhä Helena, joka matkaansaattoi näin suuret asiat, tuoden Jerusalemin synkän, intohimoisen mystiikan selkeän, valoisan, järjellisen Rooman muurien sisälle?

Johannes tutkii kirjoja ja historioita.

Alkuperältään ei hän nähtävästi ollut erittäin pyhä ollut. Syntynyt kapakoitsijan tyttärenä, tullut Constantinuksen jalkavaimoksi, synnyttänyt Konstantinus Suuren ja saanut häneltä keisarinnan arvonimen. Hänen sukunsa ollut bithynialainen, hänen itämainen verensä nähtävästi johdattanut hänet kristin-uskon salaperäisiä tunnelmia ikävöitsemään.

Kristin-usko tietysti ollut vain pinnalla hänessä. Asunut syvemmällä aasialainen pakanuus. Ei surmaa muuten pojanpoikaansa, ei muuten syytä murhasta miniäänsä ja anna häntä syyttömänä tukahduttaa!

Kristillinen hurskaus yhtynyt hänessä byzantiniseen julmuuteen, loiston ja vallan himoon. Vanhemmilla päivillään, kahdeksankymmenen korvissa, hänestä tullut vielä siveyden ja koskemattoman impeyden fanaattinen ihantelija!

Hän hävittänyt Venus-temppelin, jonka keisari Hadrianus oli Pääkallo-paikalle pystyttänyt. Hän antanut runsaita lahjoja naisluostareille. Hän omistanut palavaa kunnioitusta Neitsyt Maarialle, liittyen siten jo myöhäisempään keski-aikaan. Hän tahtonut olla pyhä, kuten katolinen kirkko sittemmin hänet pyhäksi julistikin.

Ja tämän kapakoitsijan tyttären, tämän keisarillisen jalkavaimon kappeliin, hänen, joka kyllä oli maistanut osansa elämän makeudesta, oli yhä vieläkin pannakirouksen ja ekskommunikatsion uhalla pääsy kielletty naiselliselta sukupuolelta!

Tuon naisen historiallinen hahmo vaikutti kummallisesti Johannekseen.

Tuollainen kristitty hänkin olisi voinut olla. Pyhän Helenan hoviin kuuluvana hänkin olisi voinut ehkä hetkellisesti tulla mystikoksi.

Ja yhtyä tuon naisen kanssa aistihartaaseen, ylenluonnolliseen ja hiukenevaan tunnelmaherkutteluun.

Mutta eikö hän voisi samoin yhtyä jonkun muun naisen kanssa? Ehkä Carmelan? Ehkä Liisan?

Aistillinen väristys kulki läpi Johanneksen ruumiin hänen noin ajatellessaan.

Vanha pakana hän tunsi olevansa. Mutta jos tuo uusi oppi saattoi tarjota jotakin, vaikka vähäistäkin, lisää elämän-nautinnon niin köyhään ja puutteelliseen ohjelmistoon, oli siinä jo sellaisenaan jotakin kannatettavaa.

Eipä ollut Pyhän Helenan, yhtä vähän kuin katolisen kirkonkaan, onnistunut hänen pakanallista henkeään roomalaisesta maaperästä pois juurittaa. Se oli muuttanut vain muotojaan, se oli siirtynyt vain uusiin pyhäkköihin ja temppeleihin.

Ja kuin kohtalon ivasta oli itse Santa Croce in Gerusalemmen alttarilla saanut sijansa 'Barberinisen Junon' kuva, vain vähän toisenlaiseksi muovaeltuna!