Part 6

--Eikö totta? virkahti Johannes. Täällä ei ole mitään irrallista. Kaikki kuuluu taloon.

--Kyllä, kiirehti Muttilakin myöntämään. Ja juuri siksi ei tällainen taidekokoelma myös ollenkaan väsytä katsojaa.

--Ei, hymyili Johannes. Täällä liikkuu huoneesta huoneesen kummallisen keveällä tunteella niinkuin oikea kutsuvieras eikä vain vahingossa päässyt muiden seuraan pujahtamaan.

--Juuri niin, ja sepä se tekeekin nämä Rooman palatsimuseot niin miellyttäviksi. Muualla muistan vain Schackin galleriassa Münchenissä tunteneeni jotakin samantapaista. Mutta sekin oli tietysti vain heikko varjo tämän rinnalla.

He laskettelivat vielä tuokion samantapaisia mitättömyyksiä. Ja koko ajan katsoi Liisa Johannekseen samalla aurinkoisella, poiskutsuvalla ilmeellä ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä, eikö hän aikonut jo lopettaa.

Miksi viivytellä, kun oli niin kiire? Miksi hukata aikaa tyhjänpäiväisyyksiin, kun oli niin paljon tärkeämpää puhumista, tekemistä ja toimittamista?

Vihdoin syntyi pakostakin vaitiolo.

Johannes paljasti päänsä ja ojensi kätensä Liisalle jäähyväisiksi.

Oli kuin olisi aurinko sammunut Liisan silmissä. Hänen suupieliinsä tuli turvaton, hätääntyvä piirre ja hänen äänensä helähti kuin särkyneen kellon sävel, kun hän kysyi:

--Mitä, milloin? Eikö sinua sitten saa tavata enää ollenkaan?

Aivan kuin lapsi, joka on suuren lahjan saanut ja näkee sen jälleen haihtuvan käsistään!

--Milloin hyvänsä, koetti Johannes hymyillä vastaan hänelle. Vaikka nyt heti!

Aurinko syttyi jälleen Liisan silmissä.

--Nyt heti siis, virkahti hän, pistäen kätensä turvallisesti Johanneksen kainaloon. Me menemme! Emme me nyt viitsi katsoa noita typeriä taideteoksia.

Johannes koetti sillä välin toverillisella hymyllä ikäänkuin rakentaa siltaa Muttilan kanssa.

Muttila seisoi synkkänä ja vakavana. Vasta nyt huomasi Johannes, kuinka paljon tuo mies oli vanhentunut näinä vuosina, vanhentunut ilmeisesti vielä heidän viime näkemästäänkin. Otsassa syviä juovia, hapset jo hopeissa korvallisilta!

Ja vasta nyt pälkähti hänen päähänsä, että tuo toinen, jos hän todella Liisaa rakasti, mahtoi kärsiä suunnattomasti tästä kohtauksesta.

Liisa ei vain näyttänyt huomaavan mitään taikka ei tahtonut huomata mitään.

--Hyvästi, sanoi hän, nyykäyttäen päätään aivan iloisena ja tyytyväisenä Muttilalle. Sinä tapaat tuolla puistossa meidät.

Muttila ei vastannut mitään. Liisa veti Johanneksen kuin leikillään ja puoliväkisin ovesta ulos.

Portailla hän katsahti Johanneksen silmiin vallattomasti ilakoiden ja ikäänkuin pyytäen tunnustusta tälle urotyölleen. Hän näytti vieläkin olevan oikein ylpeä saaliistaan.

--Eikö hän suutu? kysyi Johannes viitaten päällään palatsiin.

--Hän! Mitä vielä! hymyili Liisa. Tietäähän hän, että rakastan sinua. Olen aina rakastanut enkä tule koskaan tässä elämässä ketään muuta rakastamaan.

Johanneksen päätä huimasi.

Tuota sanaa hän oli peljännyt juuri. Ja samalla, kuinka hän tunsi tuota sanaa intohimoisesti toivoneensa ja ikävöineensä!

Ja millä valkeudella se täyttikään hänet siinä silmänräpäyksessä!

Nyt ei aurinko paistanut yksin Liisan silmistä enää. Nyt se paistoi myöskin Johanneksesta, hänen silmistään, hänen kasvoistaan, hänen koko olennostaan, kun hän lausui tukahtuvalla äänellä, Liisan kättä miltei väkivaltaisesti puristaen:

--Enkä minä ketään muuta kuin sinua. Emmekä me nyt koskaan eroa enää toisistamme.

Liisa nyykäytti päätään sille kuin itsestään selvälle asialle.

Johanneksen jää oli sulanut tuossa tuokiossa kuin kuura päivän alla. Kaikki virallinen, kaikki järjellinen ja täsmällinen, jolla hän ensi hetkessä oli koettanut itsensä haarniskoida, oli karissut hänestä. Ääretön, suunnaton autuus souti läpi hänen sielunsa ja ruumiinsa kiireestä kantapäähän.

Kahdeksan välillä-ollutta vuotta ei merkinnyt mitään. He olivat jälleen nuoria, he olivat toivorikkaita! Ja elämä, rajaton, rannaton elämä, sinertävine, houkuttelevine ulappoineen aukeni heidän edessään.

He melkein juoksivat pitkin puiston polkua.

Heidän askeleensa olivat kevyet kuin kahden luonnonlapsen. Ja onnelliset, järjettömät ja jokeltavat sanat satoivat heidän huuliltaan.

Kumpikaan heistä ei muistanut enää Muttilaa eikä muita ihmisiä. He olivat kaksin maailmassa.

11.

Se päivä ja se ilta olivat onnellisimpia Johanneksen elämässä.

Hän uskoi pyhästi, että Liisa oli hänen ja rakasti häntä yhtä sokeasti ja palavasti kuin ennen heidän eroaan. Itseään hänen ei siinä suhteessa juolahtanut mieleenkään epäillä. Rakastihan hän nyt Liisaa paljon enemmän, kymmenkertaisesti enemmän kuin ennen.

Sehän oli päivänselvää se! Ja olihan siitä todistuksena tämä onnentunne.

He söivät yhdessä päivällistä Rooman hienoimmassa ravintolassa Piazza Colonnan varrella. Mutta monet lautaset sai edeskäypä kantaa pois, ilman että he olivat niihin edes koskeneet.

Heillä oli äärettömästi puhumista. Sitten he taas unohtuivat kyynelkostein silmin katsomaan toisiaan. Sitten he jälleen hymyilivät ja alkoivat kumpikin yht'aikaa laverrella.

Välillä kysyi Liisa kuin leikillään:

--Mikä suhde sinulla on nykyään rouva Rabbingin kanssa?

Sama kuin sinulla Muttilan, ajatteli Johannes vastata vallattomasti. Mutta samalla kulki pilvi hänen aurinkonsa yli ja hän vastasi aivan totisesti:

--Nykyään ei mitään, sillä hän on poissa. Mutta muuten on hän minun vaimoni, kuten tiedät ehkä.

--Onko hän hyvä sinulle?

--Kyllä. Mutta hän on niin ankara. Hän vaatii niin paljon muilta ja itseltään.

--Hän rakastaa sinua?

--Minä luulen niin. Ainakin hän on sen sanonut minulle eikä minulla ole mitään syytä epäillä, ettei hän puhuisi totta minulle.

Liisa katsoi merkillisen viekkaalla ja veitikkamaisella silmäyksellä häneen.

--Ja hän on jättänyt vapaehtoisesti yksin sinut? kysyi hän.

--Niin, vastasi Johannes hiukan hämillään. Hänen mielestään on jonkun ajan kestävä yksinäisyys paras meille molemmille.

Liisa mietti hetkisen ja teki sitten nopeasti johtopäätöksensä.

--Siis hän ei ole sinua ikinä rakastanut! sanoi hän melkein voitonriemulla, joka sekin vaikutti tällä hetkellä yksinomaan miellyttävästi Johannekseen.

Hän itsekin oli taipuvainen nyt niin uskomaan.

Riippui siitä, kuinka määritteli rakkauden olemuksen. Ehk'ei se ollutkaan ollut mitään rakkautta, jota he kaksi, rouva Rabbing ja hän, olivat keskenään tunteneet. Ehkä se oli ollut vain ystävyyttä, henkistä sukulaisuutta ja toveruutta.

Hän uskalsi tuosta huomauttaa Liisalle. Mutta silloin Liisa oikein todenteolla synkistyi.

--Juuri siitä minä olen hänelle enin mustasukkainen, sanoi hän kovalla, katkerasti vavahtavalla äänellä, joka säikähytti Johannesta. Rakastella saat sinä ketä hyvänsä. Mutta sinun sielusi, sinun sielusi kuuluu yksinomaan minulle.

Siitä eivät muut tienneet eivätkä koskaan saaneet tietää mitään, sanoi hän sitten. Sen tahtoi hän pitää ijät kaiket yksityisomaisuutenaan.

--Sehän on sinun, vakuutti Johannes kuin lepyttäen, vaikka hän tunsi, että hän valehteli. Minähän olen jo eronnut hänestä, kuten näet. Ja minä olen valmis eroamaan hänestä ijäksi, jos sinä vielä huolit minusta.

Päivänpaiste palasi jälleen Liisan kasvoille. Hän kohotti riemuiten lasiaan.

--Tee sinä niinkuin hyväksi näet, hän sanoi. Mutta muista, että minä en jätä sinua milloinkaan.

Eivätkä he sitten enää puhuneet siitä asiasta mitään. Mutta Johannes päätti kirjoittaa jo huomispäivänä rouva Rabbingille ja ilmoittaa rehellisesti, miten hänelle oli käynyt ja kuinka heidän nyt nähtävästi oli ijäksi erottava.

Eihän tarvittu muuta kuin kirje, kuin päätös. Silloin he olivat erossa. Ja silloin he jälleen voisivat vapaasti yhtyä Liisan kanssa.

Johannes luuli siinä suhteessa rouva Rabbingin hyvin tuntevansa.

Siltä taholta ei ainakaan mikään este nousisi hänen tielleen. Siellä oli teräsharmaa graniitti, joka ei tiennyt, ei ymmärtänyt eikä suvainnut mitään tinkimisiä.

Jos he kaksi, rouva Rabbing ja hän, kerran eroisivat, se tapahtuisi todellakin ijäksi. He kaksi eivät voisi koskaan yhtyä jälleen, kuten hän ja Liisa. Sillä hän ja rouva Rabbing olivat aina tavanneet toisensa pelkästään yli-inhimillisissä ilmakerroksissa.

Ei mitään rikkomuksia, ei mitään anteeksipyyntöjä eikä anteeksi-antoja puolelta eikä toiseltakaan. Ainoastaan jyrkin oikeus, ainoastaan laajin vapaus oli aina vallinnut heidän välillään.

Siksi tuntui Liisan seura Johanneksesta jälleen niin helpottavalta kaiken tuon henkisen, kaiken tuon aatteellisen ja ihanteellisen jälkeen.

Tässä seurassa oli kaikki sallittua. Tässä ei vaadittu mitään itseltään eikä toisiltaan. Tässä oli hyvä olla. Tässä ymmärrettiin kuinka pitkälle tahansa inhimilliset heikkoudetkin.

--Enkä minä sinua, virkahti hän, vastaten Liisan tervehdykseen. Kerran minä olen tehnyt sen tuhmuuden. Mutta muistathan, että me silloinkin päätimme vielä kerran tavata.

--Päätimmekö me? kysyi Liisa suurin silmin.

--Tottahan tuon muistat, puheli Johannes innokkaasti. Sinunhan piti matkustaa vain jouluksi kotiin.

--Niin, niin. Se on totta.

--Mutta sinä jäitkin pitemmäksi aikaa. Paha, paha! Vaikka tiesit, että minulla oli niin ikävä sinua.

--Enhän tiennyt, veikisteli Liisa. Luulin, ettet kaivannut minua ollenkaan.

--Minä?

--Niin. Ja ettet minusta vähääkään välittänyt.

--Paha, paha! Paljon suurempihan syy minulla oli luulla niin, kun sinä matkustitkin Muttilan kanssa.

Näin he leikittelivät. Kiertelivät kuin kissat kuumaa puuroa heidän rakkautensa yhteistä onnettomuutta, uskaltamatta kumpikaan syvemmin kajota siihen.

Johannes unohti kokonaan kysyä, kuinka oli Liisan suhteen laita Muttilaan. Hän piti moista kysymystä nyttemmin tarpeettomana.

Niin jatkui päivällinen.

Illalla he menivät saman torin varrella sijaitsevaan trattoriaan, jossa tarjottiin hyvää frascat-viiniä muutamasta kymmenpennistä litra.

He joivat paljon viiniä ja tulivat tunnelmaan. Jälleen he tunsivat olevansa maailman valtiaita, kuten ennen muinoin, heidän ensimmäisellä Italian matkallaan. Ja jälleen heidän sielunsa sulivat toisiinsa, tullen tunteellisiksi, haaveellisiksi, ijäisyyttä etsiviksi ja ikävöiviksi.

Hetken ijäisyyttä, ijäisyyden tuokiota! Sitä he uneksivat.

Ilmestyi oikealla ajalla mandolinin-soittaja ovelle, valmistaen tilapäisen konsertin tilapäiselle kuulijakunnalle. Vanha, puolisokea ukko pienen tyttärensä keralla. Aivan luonnonlaulaja, ilman mitään tietopuolista opetusta, mutta täynnä tunnetta, mielialaa, hetken haltioitumista ja inhimillisen elämän syvää ymmärrystä.

Aito-italialainen tunnelma oli täydellinen. Varsinkin Liisa antautui sen valtaan kokonaan.

Suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Ja kun ukko, laulun loputtua, tuli hattuineen kokoamaan vaatimatonta palkkiotaan, tahtoi hän tyhjentää koko kukkaronsa hänelle.

--Lisää! hän huusi äänekkäästi. Vielä laulua! Eikö totta, Johannes! Voisi kuulla koko yön tuota.

Johannes myönsi hajamielisesti, sillä hänellä oli tämän yön suhteen aivan toiset suunnitelmat.

Myöskin hän viihtyi kuitenkin varsin hyvin täällä. Huone oli lämmin, siisti ja puhdas, taikka toisin sanoen, hänen oman huoneustonsa suora vastakohta. Nyt vasta hän oikein uskalsi myöntää itselleen, kuinka usein häntä oli näiden muutamien päivien ja viikkojen aikana ehtinyt kammoksuttaa mennä sinne.

Hyvä toki, ettei ollut yksin enää ja ettei ollut koskaan tarvis jäädä yksin enää. Olihan tuossa Liisa! Tästälähtien he luonnollisesti asettuisivat sinne molemmat yhdessä asumaan.

»_O, Sole mio_», lauloi ukko Liisalle kiitokseksi.

Liisa itki. Muutkin kuuntelivat hartaina ja hiljaisina, vaikeni ovensuu-pöydän päässä itse valkopäinen garibaldilainen sotavanhuskin, joka muuten oli kova-äänisin ollut ja jota kaikki kohtelivat suurella kunnioituksella.

Myöskin Johanneksen mielestä se oli kovin kaunista. Mutta hän tunsi, että makea viini oli kihahtanut hänen päähänsä, ja hän olisi nyt mieluimmin mennyt kotiin.

Sitäpaitsi hän pelkäsi, että Liisa joisi liikaa.

Tämä ei näyttänyt nimittäin tuon viattoman näköisen, vaarallisen nesteen vaikutuksia ollenkaan pelkäävän tai aavistavan. Kaikissa tapauksissa hän käytteli sitä varomattomasti.

Johannes haukotteli ja katsoi kelloaan.

--Joko mennään? hän kysyi.

Liisa oli heti valmis lähtemään.

Johannes ei ehdottanut, mihin mentäisiin, eikä Liisakaan kysynyt sitä. Mutta kummankin mielestä oli aivan luonnollista heidän torille tultuaan, että he nousivat yhteiseen ajuriin ja että Johannes antoi oman osotteensa hänelle.

12.

Kun Johannes seuraavana aamuna heräsi, täytyi hänen hetkinen tuumia, ennen kuin muisti, missä hän oli ja kuka nukkui hänen vierellään.

Hänen tuli heti hyvä olla tuosta.

Sitten hän aukaisi silmänsä ja totesi, että aurinko paistoi jo paksujen ikkunaluukkujen läpi suoraan hänen päänalaiselleen. Kellon täytyi olla siis vähintään 11.

Hän hyppäsi ylös iloisena kuin nuori peura ja huudahti:

--Hyvää huomenta! Tänä päivänä me matkustamme maaseudulle.

Liisa nukkui vielä. Johannes aukaisi varovasti ikkunaluukut ja päästi päivän häikäisevän valkeuden huoneeseen.

Tämä hetki oli joka aamu hänen nykyisen karun ja yksinäisen elämänsä iloisimpia. Hänen kolkko työhuoneensa, joka oli illoin niin ahdistava kuin laivanruuma, kävi silloin oikein valoisaksi ja ystävälliseksi. Ja mikä oli parasta, se lämpeni. Siitä tuli jälleen ihmisten asuinsija.

Liisa heittelehti vuoteellaan.

Johannes käänsi ikkunaluukun niin, ettei aurinko pääsisi suoraan Liisan kasvoille paistamaan.

Tuohan se juuri oli näiden italialaisten huoneiden helvetti. Illalla oli liian kylmä, aamulla liian kuuma niissä. Jos sattui myöhempään nukkumaan, tuli aurinko suorastaan suuhun ja herätti inhoittavaan päänkivistykseen.

Myöskin Johannes tunsi päänsä hieman raskaaksi. Mutta saattoi se johtua eilisestä viininjuonnistakin.

Hän näki tuolilla pari lasia, joista toinen oli vielä puolillaan. Hän tyhjensi sen koneellisesti ja siirsi syrjään sekä pullon että lasit. Sitten kumartui hän vuoteen yli ja koetti vielä kerran herättää Liisaa.

--Liisa! kuiskasi hän.

Liisa kuorsasi valtavasti, selin ja seinäänpäin kääntyneenä.

Ei, kyllä täällä sittenkin oli liian tukalaa! Johannes aukaisi ikkunan. Raikas, vielä hopea-autereinen aamu-ilma virtaili tanssien sisälle siitä.

Johannes sytytti savukkeen ja istahti vuoteensa laidalle polttelemaan.

Nyt vasta alkoivat hänen ajatuksensa kokoutua. Nyt vasta rupesivat edellisen yön tapahtumat hänen aivoissaan selvenemään ja järjestymään.

Olihan se ollut pieni pettymys, sitä ei Johannes voinut kieltää itseltään.

Mutta se oli tietysti vain sattuma, tietysti vain jotakin tilapäistä. Ensi kerralla kävisi kaikki luonnollisesti paljon paremmin, kun he tässä nyt ehtivät tyyntyä, koteutua ja toisiinsa tutustua.

Olihan hyvin itse pääasia. Olihan tuossa Liisa, hänen oma aamut kaivattu, illat ikävöity armahaisensa. Jäisi tänne eikä koskaan enää täältä erkaneisi.

Heti kun he eilen illalla olivat päässeet tänne turvaan, neljän seinän sisään, he olivat langenneet toistensa kaulaan ja purskahtaneet itkuun. Itkeneet pois monien yksinäisten hetkiensä tuskat, kalvavat muistot, äänettömät epätoivot, mielipuoliset, puoli-ääneen aivoissa pidetyt yksin- ja kaksinpuhelut.

Sitten he olivat jälleen kuivanneet silmänsä ja ruvenneet onnellisina, leikkivinä lapsina loruilemaan.

Johannes oli hakenut esille pullon chiantia ja Liisa sytyttänyt risutulen siihen ainoaan tulisijaan, mikä Johanneksen makuuhuoneessa oli, nimittäin syvennys seinässä, josta joku ammottava hormi veti suoraan ulko-ilmaan. Tuli paloi paljaalla kivilattialla. Mitään peltejä tai muita sulkemiskeinoja ei ollut, joten tuo sama aukko muuten pitkin päivää ja yötä päästi vain hohkavaa kylmyyttä huoneesen.

Mutta kun risukimpun heitti siihen, saattoi sen edessä kuitenkin käsiään ja jalkojaan jonkun verran lämmitellä.

Niin he olivat istuneet aikansa sen ääressä ja maistelleet ahkerasti laseista, jotka he olivat viereensä tuolille asettaneet. Sitten oli heitä ruvennut nukuttamaan. He olivat riisuutuneet aivan vaivattomasti ja ujostelemattomasti, kuten ennenkin, ja pujahtaneet peiton alle. Mutta Liisa oli vastannut Johanneksen hyväilyihin uudella itkunpurkauksella.

Tuon oli Johannes ymmärtänyt. Tietysti täytyi vanhojen muistojen vaikuttaa Liisaan kovin kipeästi ja tuskallisesti.

Hän oli koettanut lohduttaa Liisaa, mutta Liisa itkenyt vain sitä enemmän. Hän huomannut turhaksi kaikki mielittelemis-yrityksensä ja päättänyt kärsivällisesti odottaa puuskan ohimenoa. Mutta Liisa itkenytkin itsensä uneen. Siihen Johannes jäänyt sitten yksin valvomaan, tyydyttämättömine lemmenkaipuineen ja hiukan noloine toiveineen menestyksellisemmästä ensikerrasta.

Sitten oli hänkin nukahtanut.

Yöllä oli Liisa ruvennut voimaan pahoin ja Johannes autellut häntä niin hyvin kuin oli osannut. Tuo pieni, epä-esteettinen välikohtaus vienyt viimeisen lemmentoivon, melkeinpä lemmenhalunkin häneltä, eikä hän ollut tiennyt takaisin vuoteesen kömpiessään, oliko hänelle enää oikeastaan mieluista vai vastenmielistä, että Liisakin lepäsi siinä.

Varsinkin eräs seikka oli jäänyt Johannesta vaivaamaan. Hän oli huomannut, että Liisa käytti sangen vahvasti keinotekoisia apuneuvoja tukassaan.

Mutta sitten hän oli muistanut, että olihan hänelläkin tekohampaat yläleuassaan eikä hänen oma tukkansakaan enää juuri kehuttava ollut. Se oli pyyhkinyt pois jo koko joukon saadun vaikutuksen kiusallisuudesta. Tosin oli Liisa monta kertaa vannonut heidän entisen yhdessä-olonsa aikana, ettei hänelle niin suurta kummaa tapahtuisi, että hän koskaan rupeisi mokomilla lisäkkeillä kuvattelemaan. Mutta moiset valathan unohtuvat helposti ja aika on julma kaikille, kenties julmin juuri naiselliselle kauneudelle.

Kuitenkin oli tuo pikkuseikka riittänyt jälleen herättämään hänen kriitilliset vaistonsa, jotka olivat koko päivän ja illan niin suloisesti uinahtaneet.

Nyt aamulla ne vasta hereillä olivatkin.

Olikohan Liisa muutenkin muuttunut ehkä? Oli siinä ollut jotakin outoa tuossa heidän eilisessä seurustelussaan. Jotakin pingoitettua, jotakin keinotekoista, kenties liian äänekästä. Mutta sehän saattoi johtua tämän ensi tapaamisen vieroittavasta eriskummallisuudesta.

Hiukan toiseksi oli Johannes sitä kuitenkin joskus yksinäisissä mietteissään kuvitellut. Paljon herkemmäksi, paljon juhlallisemmaksi ja totisemmaksi. Kuin kaksi mustaa marmoripatsasta he olivat joskus hänen haaveissaan toisiaan lähestyneet, kummallakin ijäinen elämänsuru sydämessään.

Toinen katsonut tummasti ja vakavasti, toinen ymmärtänyt hänet ilman sanojakin. Toinen ehkä päätä nyykäyttänyt ja kätensä hitaasti ojentanut, toinen ehkä peittänyt kasvonsa tai kääntänyt ne pois kokonaan.

Jotakin ylevää, jotakin sydän-öisen, pilkkopimeän, traagillista tai ylenluonnollisen, taivaallisen kirkastettua!

Sellaisena oli aina kangastunut hänelle heidän kohtauksensa.

Eihän ilo heille sopinut. Olivathan he eronsa jälkeen, jos mieli merkitä mitään heidän rakkautensa, elämän tummia, murehtivia orvokkeja.

Tuosta kaikesta hän ei ollut eilen nähnyt jälkiäkään. Taivaallisesta ilosta tosin pienen pilkahduksen ensi hetkessä, mutta sitten oli sekin maalliseksi ja arkipäiväiseksi alentunut. Entä tuo poroporvarillinen tunteellisuus sitten? Niinhän tapaa kaksi piikaa toisiaan, oltuaan vuoden pari eri palveluspaikoissa!

Viini saattoi jossakin määrin olla siinä suhteessa lieventävä asianhaara. Muuten olisi heihin nähden todellakin pitänyt paikkansa saksalainen sananparsi: »Pack schlägt sich, Pack verträgt sich.»

Roskaväki riitelee, roskaväki sopii! Juuri niin, juuri sellaisen leiman oli saanut heidän eilinen kohtauksensa.

Mutta sehän voi vielä nousta siitä. Senhän täytyi nousta siitä. Olihan arpa nyt heitetty. Mikään palajaminen entisiin elämänsuhteisiin ei missään tapauksessa ollut enää mahdollinen.

Sehän on totta, muisti Johannes äkkiä. Minunhan täytyi kirjoittaa eräs kirje!

Mutta hänen oli tullut kylmä siinä vain paitasillaan vuoteensa laidalla istuessaan. Hän nousi ja sulki jälleen ikkunan. Samalla kulki syntinen ajatus hänen päänsä läpi.

Mitä jos kellahtaisi vielä hetkeksi paksujen, lämpimien peittojen alle? Mitä jos herättäisi Liisan rajuilla hyväilyillä?

Olihan turhaa tuumia ja arvostella! Ja olihan tuo elävä, hengittävä, joskin ehkä hiukan liian raskaasti hengittävä todellisuus parempi kuin kaikki arvostelevat ja irvistelevät aivokummitukset!

Hän hylkäsi kuitenkin heti tuon ajatuksen ja rupesi nopeasti pukeutumaan.

Peseytyessään hän tuli pitäneeksi pientä kolinaa. Liisa heräsi.

Heräsi ja haukotteli haikeasti, silmät ummessa vielä. Sitten hän katsoi harailevin silmin ympärilleen niinkuin ei olisi tajunnut vielä, missä oli.

--Hyvää huomenta! huusi Johannes hänelle, kasvot vielä puoleksi pesuvadissa.

--Huomenta, vastasi Liisa hitaasti ja unenpöpperöisenä.

Sitten vasta hän kääntyi ääntä kohden.

Johannes antoi hänen selvitellä ajatuksiaan, siksi kuin oli saanut housut ja kengät jalkaansa ja liivit päälleen. Liisa makasi sillä aikaa kädet niskan takana, silmät suoraan kattoon tuijottavina.

Johannes tuli vuoteen luo ja kumartui häntä suutelemaan.

Liisa salli sen liikkumattomana tapahtua. Sitten hän kohosi käsivarsiensa avulla istumaan.

--Me olemme sinun luonasi? hän kysyi.

Johannes nauroi.

--Missä me muualla olisimme? Tietysti minun luonani! Taidat olla vielä vähän kuin toisessa maailmassa.

Liisa ei vastannut mitään. Loi vain ohimenevän, huolestuneen katseen häneen ja vilkaisi sitten kysyvästi ympärilleen.

--Mitä kello on?

--Taitaa olla jo 1/2 12, hymyili Johannes. Oletpa nukkunutkin!

--Olen, vastasi Liisa hajamielisesti.

Hän näytti tuskin kuulevan toisen leikillisiä huomautuksia. Hän näytti miettivän jotakin muuta. Äkkiä keskitti hän katseensa ja huomionsa jälleen Johannekseen.

--Mitä _hän_ nyt sanoo? hän kysyi, katsoen suoraan ja kiinteästi silmiin häntä.

--Kuka? Muttilako?

--Niin. Me syömme tavallisesti aamiaista kello 12, ja nyt en minä ehdi mitenkään oikeissa ajoin kotiin!

Tuo oli Johanneksen mielestä jo liian hassunkurista.

--Olethan ollut poissa koko yön, sanoi hän nauraen äänekkäästi. Aamiainen ei siinä taida paljoa merkitä.

--Kyllä, väitti Liisa. Kuinka monen minuutin matka tästä on meille?

Hän mainitsi osotteensa.

--Ehkä kymmenen, ehkä viidentoista, jos raitiotiellä menet, selitti Johannes. Mutta sitten sinun täytyy ottaa hevonen Piazza Venezialta.

Liisa ja Muttila asuivat jossakin Piazza Cairolin puolella.

--Hyvä on, lausui Liisa päättävästi. Sitten minä ehdin, vaikka vähän myöhästynkin.

Hän nousi kiireesti ja rupesi pukeutumaan. Johannes ei vielä ollut ottanut hänen sanojaan oikein todeksi, vaan koettanut jatkaa heidän eilistä, keveää puhetapaansa. Se ei tuntunut kuitenkaan nyt käyvän ollenkaan. Liisan ajatukset näyttivät olevan varsin kaukana täältä.

Johannes nousi, sytytti savukkeen, käveli pari kertaa läpi huoneen ja siirtyi sitten viereiseen huoneesen työpöytänsä ääreen kirjoittamaan kirjettä vaimolleen.

Siitä piti tulla lyhyt, ytimekäs ja täsmällinen. Pelkkä tosiasia vaan! Rouva Rabbing ei pitänyt mistään turhista kiertelyistä eikä koristeluista.

Työpöytä oli oven edessä. Eikä Johannes voinut olla silloin tällöin kirjainsa yli vilkaisematta Liisan pukeutumista.

--Tuletko toimeen siellä? hän kysyi.

--Kyllä koetan, vastasi Liisa. Mutta missä minun laukkuni on?

Johannes nousi sen hänelle ojentamaan.

--Kaipaan minä vähän toalettitarpeitani, sanoi Liisa.

Tuokin vaikutti Johannekseen hyvin omituisesti. Hänen Liisansa, joka ennen olisi tullut toimeen vain kammalla ja saippuapalasella.

Mutta: kävihän kehitys yleensä siihen suuntaan ja olihan luonnollista, että Liisastakin vielä suurmaailman nainen tulisi.

--Olet sinä lihonnut, virkahti Johannes, heittäen tarkastelevan silmäyksen ystävättärensä ruumiinmuotoihin, joista tämä ei paljoa peittänytkään. Olet jonkun verran höllentynyt sitten viime näkemän.

Liisa ei pitänyt ollenkaan siitä, että sanottiin hänen lihonneen, sillä hän itse pelkäsi samaa ja hän tiesi, ettei se suinkaan häntä kaunistanut.

--Minä lihonnut! hän tiuskasi melkein kiivaasti. Kylläpä sinä osaat! Kun kaikki minun vanhat vaatteeni ovat käyneet liian väljiksi minulle!

Johannes huomasi erehdyksensä.

--Tarkoitan, että olet käynyt niin terveen ja hyvinvoivan näköiseksi kasvoiltasi, sanoi hän.

Liisa leppyi heti.