Part 4

Hänkin oli itkuun purskahtanut. Hän ei kysynyt mitään, hän ei sanonut mitään, hän kiersi vain käsivartensa Johanneksen kaulaan ja oli tukahduttaa hänet pitkään, palavaan suuteloon. Juoksi sitten samalla kiireellä takaisin saliin ja jätti Johanneksen seisomaan siihen paikkaan tyrmistyneenä tästä odottamattomasta lohdutuksesta.

Mutta hän oli lakannut itkemästä. Niin paljon oli Carmela kaikissa tapauksissa saanut aikaan lahjalla, jonka hänen aavisteleva, epämääräinen ja samalla erehtymätön luonnonviettinsä oli käskenyt hänet tuolle vieraalle miehelle antamaan.

Johannes oli tuntenut siinä silmänräpäyksessä, että Carmela rakasti häntä. Mutta myöskin hänen oman olemuksensa läpi oli kulkenut kultavirta.

Oliko hänkin niin nuori siis? Saattoiko hänkin ehkä vielä rakastua? Tuntea vielä kerran uuden, suuren intohimon tulimyrskyt, alistaa kaiken tämän tasaisen, tämän turvallisen, tämän järjellisen, hyödyllisen ja onnellisen yhdelle ainoalle ihanalle, päätäpyörryttävälle hulluudelle?

Mutta silloinhan oli elämä edessä! Silloinhan hänellä vielä kerran olisi mahdollisuus syntyä uudestaan!

Syntyä uudestaan? Uusiin tuskiin ja taisteloihin siis! Elämä edessä? Ei, ei, hänellä oli jo kylläksi, oli jo liiaksi takanapäin!

Mutta sen hän kuitenkin tajusi selvällä järjellään, että _jos_ tämä oli oikeata rakkautta, silloin ei hänellä enää ollut kadotettavana silmänräpäystäkään.

Oliko hän siis todella rakastunut Carmelaan?

Hullutusta, hassutusta! Ennemmin hän olisi voinut olla Carmelan isä. Mitä tämä siis oli? Nähtävästi aivan tavallista, helposti ymmärrettävää aistikiihotusta.

Tätä tietä hän totesi, että Carmelan outo kiinteä, etelämainen kauneus vaikutti sangen ärsyttävästi häneen. Oli vaikuttanut koko ajan, vaikka hän ei ollut tullut panneeksi merkille sitä.

Mutta heti tuon huomion tehtyään hän tuli toteamansa aistimuksen suhteen ikäänkuin rokotetuksi.

Ahaa, tavallista aistirakkautta siis? Ei kiitoksia, siitä hän oli jo saanut kylläkseen.

Sen edestä hän ei suinkaan enää tyyntä onneaan uhraisi. Kerran hän oli sen tehnyt, silloin Liisan vuoksi. Eikähän hän silloinkaan ollut suinkaan mitään sisällistä onnellisuutta uhrannut, ainoastaan ulkonaista hyvinvointia ja elämän-mukavuutta.

Ja nytkö hän panisi alttiiksi sisäisen hyvinvointinsa? Ei kiitoksia! Minkä edestä, kenen edestä? Lapsen, josta arvattavasti tulisi mitä ihanin ja armain rakastajatar, mutta joka ei häntä ymmärtäisi ja jonka sielun hämäriä ailahduksia ei hänkään milloinkaan tulisi tajuamaan?

Hullutusta, ehdotonta, mielipuolista hullutusta!

Kuitenkin oli hänen eroottisten aistimustensa valta vielä siksi suuri, että se pakotti hänet tästälähtien aina enemmän Carmelaa ajattelemaan. Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä rehellisemmin täytyi hänen tunnustaa itselleen, että tuo tyttö kiinnitti tavattomasti hänen mieltään ja että tuon mielenkiinnon virittimenä oli yksinomaan sukupuolinen intohimo.

Jos hän olisi ollut entinen Johannes, olisi hänen kohtalonsa ollut ratkaistu. Hänen järkensä olisi rimpuillut jonkun verran vastaan, hänen tahtonsa taistellut niin paljon, että kunnia olisi ollut pelastettu. Sitten olisi kaikki käynyt kuin tanssi!

Intohimo olisi voittanut hänet.

Nykyinen Johannes osasi pitää paremmin puoliaan. Hän ei taipunut tämän uuden mahdollisuuden edessä, mutta ei myöskään sitä koettanut väkivallalla luotaan karkoittaa. Hän herkutteli sillä ja sai monta ilmaista mielihyvän tunnetta siitä, mutta ei tahtonut uhrata mitään, ei kerrassa mitään niiden ansaitsemiseksi.

Nähtävästi alan minä jo tulla jonkun verran kevytmieliseksi, ajatteli hän joskus. Mutta niinhän tulevat kaikki ihmiset ijän mukana eivätkä minunkaan puoli viidettäkymmentä ikävuottani ole menneet ohitse jälkiä jättämättä.

Ja heti kun hän näin ajatteli, hän tunsi karaistuvansa myöskin tuota toista painajaista vastaan, joka vielä uhkasi hänen onneaan hänen omien aivojensa komeroista.

Saattoihan sieltä milloin hyvänsä soinnahtaa tuo kauhun sävel: »Miksi kultani hylkäsit mun?» Siellä vaara piili. Carmela oli sen rinnalla vain varjon varjo, vain heijastuksen heijastua. Kentiespä hänen onnistuisi juuri sen avulla vielä tuhota ja hävittää tuo toinenkin, kuten sammutetaan uhkaava metsänpalo tahallisesti rakennetulla vastavalkealla?

Jos niin kävisi, silloinhan hänellä olisi syytä kiittää ja siunata tuota hurmaavaa luonnonlasta, joka laulullaan oli herättänyt ilmoille hänen mielensä mustimman, sairaimman melankolian, vain sen omalla aistillisella suloudellaan karkoittaakseen ja surmatakseen.

Silloin olisi Johanneksella syytä olla todellinen isä hänelle.

7.

Eräitä päiviä joulun jälkeen oli Johanneksella vakava keskustelu vaimonsa kanssa.

He olivat katsomassa »Pyhää Bambinoa» Ara Coelin kirkossa Capitoliumilla. Ihmeitä-tekevää Kristus-kuvaa, Jerusalemin Öljyvuoren puusta veistettyä, puettua silkkiin ja lukemattomiin jalokiviin.

Lapset saarnasivat, kuten italialaiset itse sitä juhlallisesti nimittivät. Oikeastaan he lausuivat vain tuon kuvan edessä runoja ja rukouksia, kaikki tietysti kotona opittua ja opetettua. Kun esiintymislupa oli kaikkein pienimmilläkin piimäparroilla, muodostui tilaisuus täydelliseksi komediaksi.

Toiset itkivät, toiset tappelivat. Joku puhalsi leikkitorveensa. Oli vaikea tuota pyhyyttä vartioivan munkinkaan säilyttää vakavuuttaan.

Johannes seisoi vaimoineen jonkun verran syrjässä hymyillen tuolle etelämaiselle temppeli-idyllille, joka varmaan olisi ollut omiaan monta pohjoismaista uskonkäsitettä mullistamaan. Mutta he olivat ehtineet täällä jo hyvin tottua siihen.

Olivathan juuri tällä jouluviikolla kirkot yleensä muuttuneet roomalaisen kansan-elämän keskipisteiksi.

Sitä varten ne olivat täysin teatterien tapaisiksi koristetut. Perällä tai sivulla joku näyttämölava, lavalla panoptikon-kuvaelma, esittävä Neitsyt Maariaa ja Kristus-lasta, tietäjiä itäiseltä maalta y.m. asianomaisia merkkihenkilöitä. Siinä seimet, siinä lampaat, siinä aasit, perällä tietä näyttävä tähti ja erämaan näköala. Kaikki tarkoitettu lasten, mutta myös aikuistenkin mielihartautta herättämään.

Äkkiä koskettaa rouva Rabbing Johannesta kädellään ja kuiskaa:

--Pyhä bambino!

Johannes vilkaisee panoptikon-kuvaelmaan, mutta huomaakin, ettei hänen vaimonsa suinkaan sitä tarkoita. Sitten siirtyvät hänen silmänsä oikeiden elävien lasten lavalle, ja hän hämmästyy.

Sinne on juuri nyt noussut nuori tyttö, ehkä noin kahdentoista vanha, ylevä kuin itse murhenäytelmän jumalatar.

Ääni kirkas kuin hopeakello. Liikkeet, ilmeet, eleet valmiin primadonnan.

Hän ei ujostele ollenkaan. On aivan kuin hän olisi jo täysin itsetietoinen taiteilijatar, joka tuntee todellakin yleisölle esiintyvänsä ja tahtoo saavuttaa tarpeellisen menestyksen.

Kuinka hän deklamoi!

Kuinka hänen silmänsä säteilevät! Kuinka hän välistä lankeaa polvilleen, nousee jälleen ylös, kohottaa käsivartensa, ristii kätensä, vie ne taas sydämelleen, aina kasvavassa runollisessa haltioitumisessa ja kauneushurmiossa!

Kirkon ja kristillisen uskontunnustuksen kanssa hänellä näyttää olevan tällä hetkellä verrattain vähän tekemistä.

Kauneuden uskontoa hän kuuluttaa. Pyhän taiteen papitar hän on, kansan edessä, jolle kauneus on tullut luonnoksi jälleen ja jolla todellakin on suuren taiteen perintämuistot veressään.

--_Pyhä lapsi!_ myöntää myöskin Johannes liikutettuna.

--Se on hän itse, maailman valkeus, kuiskaa rouva Rabbing kyynelsilmin. Kuinka kuolleelta, kuinka kammottavalta tuo jalokivistä kankea pikkupakana hänen rinnallaan vaikuttaakin!

Hän viittasi kuva-Kristusta.

Johannes myönsi hänen jälleen olevan oikeassa, mutta ei voinut olla samalla tekemättä pientä epähurskasta pilaa Kristuksen sukupuolesta. Kristus oli mies ja tämä tyttö oli nainen. Jo yksistään siitä syystä oli kaikki vertailu mahdoton heidän välillään.

--Minä puolestani, virkahti rouva Rabbing suutaan lystikkäästi mutristaen, voin hyvin kuvitella sukupuoletontakin Kristusta.

Näin haastellen he astuivat ulos. Koska oli kaunis ilma ja aurinkokin jälleen tuntui paistavan lämpimästi, he päättivät tehdä yhteisen ajeluretken Via Appialle.

Siellä he eivät olleet vielä ennen olleet. Mutta Johannes oli jo kuitenkin ehtinyt niin pitkälle muinaishistoriallisissa opinnoissaan, että hän kykeni selittelemään matkan merkillisyyksiä.

--Tämä on klassillisen Velabrum-laakson pohjaa, hän sanoi, saman, joka Tarquiniusten aikaisella suurella lokaviemärillä kuivattiin. Tuolla on vielä muuan jykevä-kivinen holvi jälellä siitä. Neljä metriä läpimitaten!

Tämä taas, sanoi hän sitten, on yhtä vanhan Circus Maximuksen areenaa. Kuten näet, ei siitä ole jälellä enää muuta kuin paikka, sekin pahanhajuisen kaasutehtaan ja kurjan vihannestorin turmelema. Kuitenkin on siihen sen parhaina aikoina mahtunut satoja tuhansia katsojia. Marmori ja pronssi on välkkynyt siinä, riemun ja tuskan huudot ilmoja kaiuttaneet. Siten katoo maailman kunnia!

Toisella puolen tietä kohottivat Palatinumin kukkulalta Septimus Severuksen palatsin hyvin säilyneet rauniot harjojaan. Ja Johannes palautti mieleen tämän ankaran sotilaskeisarin kuvan, sellaisena kuin kivet puhuivat hänestä ja maailmanhistoria oli hänen muistonsa säilyttänyt.

--Maailma, _mundus_, sanoi hän, oli hänen aikanaan sama kuin Palatinumin keskipiste. Palatinum oli Rooman, Rooma valtakunnan keskus, ja valtakunta, _Imperium Romanum_ itse, koko tunnetun maanpiirin samalla kehä ja keskikohta. Ilmankos _Urbs_, kaupunki, ja _Orbs_, maanpiiri, merkitsivätkin muinaisille roomalaisille jotenkin samaa!

Siksi olivat useimmat roomalaiset keisarit kuvatut patsaissaan käsi koholla ja silmä suunnattuna etäisiin äärettömyyksiin. Ja siksi saattoi myöskin keisari Septimus Severus majesteetillisellä ylpeydellä sanoa itsestään: »Maanpiiri ei voinut minua pidättää.»

Ylpeä oli ollut keisari Septimus Severus. Ja olihan hänellä myös ollut syytä siihen.

Afrikalainen hän oli ollut synnyltään, sotainen kunto oli hänet keisariksi kohottanut. Legioniinsa hän oli luottanut, kaikki muu oli ollut hänelle samantekevää. Veltostunutta Roomaa hän oli halveksinut niinkuin Ilmestyskirjan porttoa, istuvaa seitsemällä kukkulallaan.

Babylonian hän oli valloittanut. Riemukaarien kautta hän oli kulkenut ja tänne Roomaan, Palatinumin äärimmäiselle törmälle, hän oli tahtonut pystyttää palatsin, jonka vertaista maailma ei vielä olisi nähnyt ja joka kuuluttaisi jo kauas jokaiselle Afrikasta tulijalle, että tässä asui heidän maanmiehensä Septimus, josta oli tullut maailmanhallitsija.

Epäilemättä nousukas-ylpeyttä. Mutta minkä nousukkaan!

Tässä tapauksessa lähenteli se miltei yksilön suvereenisen minän ilmi-elävää ihantelua.

Eikä hän kuitenkaan ollut voinut estää synkkämielisen elämänfilosofian varjoa sydämeensä hiipimästä. »Olen ollut kaikki», oli hän sanonut, »eikä kaikki ole mitään».

Tuon palatsin katolta hän todellakin oli voinut tuntea kaikki olevansa.

Jo itse näköala oli Rooman juhlallisimpia. Yli campagnan, yli Via Appian, kauas Albanon ja Sabinan kukkuloille. Kaikki se oli hänen, kaikki myös, minkä hurjinkaan ajatus saattoi loihtia hänen sielunsa silmien eteen vuorten tuolta puolen, merien ja maiden takaa.

Eikö sekään siis riittänyt hänelle? Eikö mikään siis ollut mitään hänen mielestään?

Kuka oli ollut tämä mies, joka kuoli tuo vaatimaton ja samalla itsetietoinen, voimakas ja ikuinen sana huulillaan: »_Laboremus_, tehkäämme työtä?»

Tuo oli tarina Septimus keisarista. Johannes itsekin innostui hänestä puhuessaan.

Rouva Rabbing kuunteli uneksien.

--Ihmiset olivat ennen suurempia ja yksinäisempiä kuin nyt, hän virkahti viimein. Etkö usko, että he ymmärsivät myös oikeammin ja syvemmin elämää?

--Kuka uskaltaa siitä sanoa mitään! huomautti Johannes ajatuksissaan. Kaikki on yhtä oikeata ja yhtä syvää. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä varovaisempi olen lausumaan mitään yleisiä määritelmiä elämästä.

--Mahtaa sitten johtua minun kehittymättömyydestäni, lausui rouva Rabbing, kuitenkin ilman mitään ivallista kärkeä äänessään. Mutta tunnen vielä omasta puolestani kaipaavani noita yleisiä arvostelmia. En voi vielä sanoa, että kaikki ei ole mitään.

--Sekin on yleinen arvostelma, hymyili Johannes.

--Älä viitsi ruveta minua sanoissa solmiamaan, hymyili rouva Rabbing vastaan hänelle. Tiedäthän, että olen siinä suhteessa aivan liian helppo saalis sinulle.

He keskustelivat vielä vähän aikaa Septimus Severuksesta ja Pyhästä bambinosta. Huomauttivat toisilleen, kuinka ne olivat kuin kahden suuren maailmanvallan, aineellisen ja henkisen, vertauskuvat. Ja kuinka toisesta oli jälellä vain rauniot, toisesta naurettava irvikuva.

--Valta siirtyy, henkinen niinkuin aineellinenkin, sanoi Johannes. Jälkimmäistä hoitelee nyt joku Rockefeller. Edellisen suhteen en uskalla lausua mitään arveluja.

--Tahtoisitko sinä hallita maailmaa? kysyi rouva Rabbing miettivästi.

--En, vastasi Johannes nopeasti. En henkisesti enkä aineellisesti. Minun ainoa toivoni, ainoa, mitä enää pyydän elämältä, on se, että kärsisin niin vähän kuin mahdollista.

Rouva Rabbing ojensi kätensä hänelle.

--Minäkin toivon sitä itseni suhteen, sanoi hän. Mutta luuletko, että se on mahdollista? Etkö usko, että kärsimys kasvaa elämän keralla? Tarkoitan, sikäli kuin kehitymme, herkistymme ja hienostumme.

--Siispä minä en tahdo myöskään kehittyä enää! purskahti Johannes miltei kiivaasti. Sama vaikka tylsistyisin ja raaistuisinkin!

--Siitäpä vasta mahtaisit kärsiäkin, huomautti rouva Rabbing hiljaisesti.

--Siis tahdon pysyä sellaisena kuin olen. Mitä muuta hyvänsä, mutta ei kärsiä, ei kärsiä enää! Nähtävästi on se minun itsesäilytysviettini, joka puhuu näin. Sillä minä tunnen, etten kestäisi uutta elämäntuskaa enää.

He vaikenivat hetkeksi. Talot hävisivät tien varrelta, ympäristö alkoi yhä enemmän todellista maaseutua muistuttaa.

8.

Caracallan, Septimus Severuksen pojan, termit liukuivat ohitse juuri.

He pysähyttivät hevosen ja tarkastivat nekin. Nekin olivat jättiläisen rakentamat.

Johannes piti jälleen muinaishistoriallisia esitelmiään.

Muurit olivat vielä varsin hyvin säilyneet. Muuten oli aika huoneiden sisustuksen jo ammoin karistanut, permannon mosaiikkeja siellä täällä lukuunottamatta. Muinoin oli täällä vain marmori välkkynyt, kulta kiiltänyt, salit olleet kuvapatsaita täynnä, seinät ja kaarikatot taitehikkaita maalauksia.

Täällä olivat Rooman ylimykset kylpyammeissaan istuneet, viimeiset päivän-uutiset suusta suuhun lennelleet. Surissut ilma sukkeluutta, älyä, valtio-oppia, filosofiaa, lakitiedettä, raha-asioita, sotaviestejä, juomajuttuja, sanalla sanoen, kaikkea sitä, mikä täyttää nykyaikaisen tupakansavuisen ravintolan ilmakehän.

Rouva Rabbing tuskin kuunteli ollenkaan. Hän näytti ajattelevan omia asioitaan.

Äkkiä hän sanoi ulos mentäessä:

--Johannes, kärsitkö minun kanssani?

Johannes hämmästyi.

--Kuinka tarkoitat? kysyi hän suurin silmin. Olethan ainoa ihminen, jonka kanssa voin olla. Olet ottanut elämäntuskan minulta ja siitä olen sinulle ikuisesti kiitollinen.

--Sinä olet usein sanonut minulle niin. Mutta kuitenkin! Kenties sentään tulisit vielä paremmin toimeen aivan yksinäsi?

--Mitä hulluja! Sinähän puhut kuin unessa. Kuinka moinen voi päähäsi pälkähtääkin?

Johannes oikein seisahtui lyhyelle polkutielle, joka heillä oli hevosen ja vaunujen luokse astuttavanaan. Rouva Rabbing katsoi häntä silmiin pelottavalla vakavuudella.

--En tiedä. Minusta on tuntunut joskus viime aikoina niin.

--Tänne Roomaan tultuamme?

--Ehkä enin täällä Roomassa. Suo anteeksi, eihän se mitään pahaa ole. Mutta mielestäni sinä olet ollut niin surullinen ja synkkämielinen täällä.

--Mitä syytä minulla olisi olla synkkämielinen?

--En tiedä. Mutta minä olen ollut näkevinäni, että sinä kärsit. Enkö minä voisi millään sitä lievittää?

Rouva Rabbing sanoi sen niin kauniisti, että Johannes tunsi kostuvan silmäteränsä. Mutta hän ei voinut sanoa mitään. Hänestä oli jälleen niin uutta ja outoa, että he kaksi puhuivat näin intiimeistä asioista.

--Onko se tuo nainen? kysyi rouva Rabbing hiljaa.

Johannes ei voinut kestää hänen katsettaan.

--On, ähkäsi hän raskaasti, kääntäen samalla kasvonsa pois. Et tiedä ehkä, että hän on täällä Roomassa. Vanhat muistot vaivaavat minua.

--Minä tiedän, kuiskasi rouva Rabbing. Minä olen tiennyt sen koko ajan.

--Kuinka? Sinä näit junassa heidät?

--Näin heidät jo Münchenissä, Café Luitpoldissa. Sinä et huomannut heitä.

--Siis olet sinä koko ajan nähnyt lävitseni?

--Luonnollisesti. Nähnyt myös sekä Rooman innostuksesi että muut rehelliset ponnistelusi, joilla olet koettanut kärsimystäsi lievittää. Mutta se ei ole auttanut sinua.

--On!

--Ei, Johannes. Sinä kärsit yhä vieläkin, vaikka et tahdo sitä itsellesi tunnustaa. Tiedän myös, että kärsit minunkin puolestani.

--Mahdollista kyllä. Mutta enin kärsin tästä keskustelusta.

--Sen täytyi tulla. Emmehän me voi vaieten vierautua. Suo anteeksi, jos ehkä tunnun mielestäsi armottomalta. Mutta juuri tällaisissa tapauksissa mielestäni on puhuttava.

Hän oli oikeassa. Johannes tunsi ja tunnusti sen mielessään, mutta ei kuitenkaan keksinyt, miten ruveta kehimään auki sykkyrää, jonka viimeiset viikot olivat luoneet hänen sydämeensä.

Hän viittasi siis vain ääneti viertotielle päin.

Vaunuihin päästyään hän kääntyi rouva Rabbingiin päin, katsoi suoraan silmiin häntä ja kysyi:

--Rakastatko minua vielä?

Rouva Rabbing kesti hänen katseensa silmää räpäyttämättä.

--Kuinka voit sellaista kysyä? hän sanoi. Tiedäthän, että rakastan sinua. Mutta kalliimpi kuin rakkauskin on minulle minun ihmisyyteni.

--_Sinä_ tahdot erota siis? kysyi Johannes tuskallisesti.

--En, vastasi rouva Rabbing. Mutta minä olen valmis eroamaan, jos rakkauteni vaatii sitä ja jos luulen sillä helpottavani sinun elämääsi.

Johanneksen pää painui alas. Mitä saattoi hänellä olla tuohon sanomista?

Sillä aikaa selitteli rouva Rabbing kantaansa. Hän ei suinkaan tarkoittanut eroa, ainoastaan pitempi- tai lyhempi-aikaista yksinäisyyttä.

Hänen mielestään se voisi olla terveellistä heille molemmille.

--Tuskin minulle, yritti Johannes väittää vastaan. Minä olen ollut liian paljon yksin nuorena ollessani.

--Minä puolestani en ole ollut koskaan, huomautti rouva Rabbing järkähtämättömästi. Ja suo anteeksi, jos minun tässä asiassa täytyy ajatella myöskin omaa inhimillistä kehitystäni.

--Siis yksinäisyys on _sinulle_ välttämätön eikä minulle, korosti Johannes toistamiseen. Siltä pohjalta me voimme puhua. Mutta pitäkäämme myöskin lähtöaika mielessämme.

Rouva Rabbing selitteli edelleenkin kantaansa. Voi olla, että Johannes yksinäisyyteen nähden oli oikeassa. Mutta hän, rouva Rabbing, puolestaan _luuli_ ainakin, että se voisi olla hyödyksi heille molemmille.

--Emme siitä nyt puhu, muistutti Johannes. Voimme tulla siihen sitten. Nyt esität sinä ensin kantasi, sillä sinä olet tämän keskustelun ensin alottanut.

Tuo oli kaikin puolin loogillista myöskin rouva Rabbingin mielestä.

--Siis puhumme nyt aluksi yksinomaan minusta, sanoi hän.

Hänellä ei ollut lasta, sillä he olivat heti suhteensa ensi aikoina sen niin päättäneet. Hänellä ei ollut mitään muutakaan sitovaa elämäntehtävää. Myöskään rakkaus ei voinut kiinnittää häntä täydellisesti. Hänen pyhimmän huolenpitonsa esineenä saattoi olla siis vaan hänen oma inhimillinen minuutensa ja sen kehittäminen.

--Tuon minä ymmärrän, nyykäytti Johannes päätään. Juuri samoin on minun laitani. Mutta miksi meillä ei ole lasta oikeastaan?

--Me emme katsoneet itsellämme olevan oikeutta siihen, vastasi rouva Rabbing vakavasti. Pidimme itseämme liian hermostuneina ja epävakaisina luonteiltamme.

--Se oli nyt ehkä liikaa edesvastuun-tunnetta, virkahti Johannes miettivästi, nojaten kyynärpäänsä mukavasti vaununseinään ja puhaltaen paksun kiehkuran sikaristaan. Mutta me nyt haaveilimmekin siihen aikaan niin luonnottoman korkeata ihmisyyttä.

Keskustelu ei vaivannut häntä enää ollenkaan niin paljon kuin alussa. Hän olisi jo ollut valmis kaikki keveäksi leikiksi kääntämään.

Mutta rouva Rabbing ei päästänyt häntä siihen.

--Se oli kaikissa tapauksissa parasta, mitä me silloin osasimme, hän lausui hiukan surumielisesti. En tiennyt vielä, mistä kieltäydyin silloin. Mutta tuolla kirkossa johtui se jälleen mieleeni.

Sanat tukehtuivat hänen huulilleen. Hänen oli vaikea estää kyyneleitään.

--Pyhää lasta katsoessasi? kysyi Johannes varovasti.

--Niin, myönsi rouva Rabbing, purren nenäliinansa pitsiä. Saatoin arvata myös, mitä sinä, jolla on ollut lapsi, silloin ajattelit.

Johannes rypisti kulmiaan.

--Hyvä, että hän on kuollut, sanoi hän matalalla äänellä. _Niin_ minä ajattelin. Sillä hän saisi kärsiä liian paljon, jos hän todella olisi minun tyttäreni.

Seurasi hetken äänettömyys.

Vaunut vierivät Scipioiden hautojen ohitse. Niitä he eivät kuitenkaan joutaneet tällä hetkellä huomaamaan, yhtä vähän kuin Drusuksen riemuporttiakaan tai kaupungin muuria ja Porta San Sebastianoakaan, jotka he samoin vaieten jättivät jälelleen.

Eipä edes portinpielessä tarjoutuva palanen roomalaista kansan-elämääkään, parturinkisälli pöytineen ja maalaiskundeineen paljaan taivaan alla, voinut temmata heitä pienimpäänkään leikilliseen huomautukseen.

Kumpikin ajatteli omia asioitaan. Vihdoin virkahti Johannes:

--Mutta päätimmehän, että puhuisimme aluksi yksinomaan sinusta. Mihin tahdoit siis tulla?

Rouva Rabbing selitti sen nyt suoraan ja kiertelemättä hänelle.

Hän tahtoi matkustaa pois joksikin ajaksi. Hänellä oli Caprilla eräs englantilainen ystävätär, joka oli kutsunut häntä monta kertaa luokseen. Hän voisi olla siellä kevääseen asti, sitten he voisivat jälleen yhtyä vaihtamaan ja toisilleen tilittämään sielullisia kokemuksiaan.

Se oli kaikki hänellä valmiiksi ajateltuna. Kaikki niin selvää, kirkasta ja suoraviivaista, että Johannes miltei loukkautui.

Eikä hän kuitenkaan voinut olla samalla ihailematta vaimoaan, joka hänelle tällä hetkellä esiintyi todellisen tasavaltalaisen Rooman siveellisten, viisaiden ja voimakkaiden naisten vertaisena.

Tuollainen mahtoi Catojen, tuollainen Scipioiden äiti olla!

Mutta nyt oli hänen vuoronsa. Rouva Rabbing katsoi kysyvästi häneen.

--Ymmärrän, että teet tuon kaiken osaksi ja kenties suurimmaksi osaksi minun vuokseni, alotti Johannes.

--Anteeksi, huomautti rouva Rabbing hymyillen. Nyt on kysymys sinusta ja yksinomaan sinusta. Minä olen jo selittänyt asiani.

Hän oli oikeassa. Logiikka ennen kaikkea! Olihan Johannes juuri samaa itse äsken vaatinut häneltä.

Hänen oli pakko siis nyt pitää silmällä vain itseään ja vain omaa sielullista parastaan.

--Tosi on, virkkoi hän hitaasti, että myöskin minun ajatukseni ovat joskus samaan suuntaan kulkeneet. Nuorena kestin minä sangen hyvin yksinäisyyttä. Sitten olen peljännyt ja kammonnut sitä kuin ruttoa, mutta aina tuntenut, etten tule koskaan kyllin eheäksi ja voimakkaaksi, ellen vielä kerran ole tehnyt tuota voimanponnistusta.

--Näetkös, huomautti rouva Rabbing lämpimästi. Vasta kun tuntee voivansa olla yksin, voi olla kaksin. Samaa olen minäkin ajanut takaa tällä suunnitelmallani.

Johanneksen mielestä--hän puhui edelleen varsin hitaasti ja ikäänkuin jokaista sanaansa punniten--se saattoi sittenkin olla paras mahdollinen.

Jos he kerran kestäisivät ehdotonta yksinäisyyttä, olisi heidän sitten helppo kestää toisiaan. Johanneksesta oli tuntunut näiden vuosien kuluessa kuin hän koko ajan olisi rouva Rabbingiin nojautunut. Hänen täytyi saada pois tuo kiusallinen tunne. Ja siihenhän ei ollut muuta keinoa kuin rouva Rabbingin esittämä.

Mitä taas tuli tuohon naiseen, jonka kuva jälleen oli ruvennut Johanneksen mielessä niin vastustamattoman selväpiirteisenä väikkymään, oli se toinen asia.

Johannes ei tahtonut siinä suhteessa mikään profeetta olla. Mutta hän ei tahtonut mielellään uskoa, että siitä voisi seurata enää mitään kohtalokasta. Sehän saattoi olla vain mielikuva ja voimakkain juuri mielikuvana.

--Sinä et ole tavannut häntä vielä, huomautti rouva Rabbing hiljaa.

--En, myönsi Johannes miettivästi, ja juuri siksi minä en voi vielä sanoa mitään. Mutta minä luulisin, että entisyyden pitäisi tässä suhteessa olla voimakkaamman kuin nykyisyyden. Tarkoitan, että kysymyksessä on vain muistojen valta.