# Onnen orja ## Part 3 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/onnen-orja-14387/index.md Rouva Rabbing oli koettanut tässä kylmyydessä nukkua edes. Johannes oli yöllä huomaamatta luovuttanut hänen peitokseen myös oman päällysvaatteensa. Mutta hän oli kuullut kuitenkin, kuinka toinen oli viluissaan, kuten hän luuli, ääntelehtinyt ja kääntelehtinyt. Eikä Johannes ollut voinut olla sydämensä pohjasta manailematta tuota lemmon junankuljettajaa, joka heidät oli syössyt tähän jäähelvettiin. Täydellinen kylänheittiö! hän oli itsekseen ajatellut. Sellainen sillä naamakin oli. Hupaisen näköinen kyllä, mutta kertoileva monista kestetyistä elämänkohtaloista. --Minä olen nähnyt unta, selitti rouva Rabbing. Sinä taistelit jonkun pedon kanssa. --Pedon? naurahti Johannes väkinäisesti. Karhun vai suden? --Se oli puoleksi eläin, puoleksi ihminen. Sillä oli naisen pää ja kaula, mutta linnun siivet ja alaruumis. --Niinkuin harpyialla? pisti Johannes piloillaan. --Jotakin sinnepäin, jatkoi rouva Rabbing vakavasti. Se tapahtui marmorilinnassa meren rannalla. Ovet olivat merelle auki ja minä seisoin ulkonevalla parvekkeella nojaten pilariin ja odottaen taistelun tulosta. --Kumpi voitti? --En tiedä. Minä heräsin siihen. --Tottahan minä toki linnun voitin! --Älä ole niin varma siitä! Sillä oli pitkät kynnet ja terävä nokka, joita se käytti epätoivon vimmalla ja taituruudella. --Epätoivon? Siis olin minä sittenkin voimakkaampi. --Ehkä olit. Linnun luut ruskivat sinun kourissasi. Mutta sinäkin olit yltä päältä veressä. Se, joka joutui maahan, karkasi taas kaksinkertaisella voimalla ylös. --Ettet sinäkään tullut väliin! --Minä olin asetettu vain katsojaksi. Hyi, se oli inhoittava uni! Rouva Rabbing peitti kasvonsa käsillään. --Olipa kyllä, myönsi Johannes. Mistähän sellaista tuleekaan! Mutta voitko sinä arvata myöskin taistelun syytä. --En. Minä näin ainoastaan, että sinä tahdoit tulla minun luokseni parvekkeelle ja että toinen tahtoi estää sinua siitä. --Ahaa, pieni mustasukkaisuuden näytelmä siis! --Saattoi olla. Mutta se olisi voinut kummaltakin puolen hiukan suuremmalla ritarillisuudella ja vähemmällä väkivaltaisuudella tapahtua. Rouva Rabbing nousi väristen. --Minun on kylmä, hän sanoi. Milloin me tulemme perille? --Oh, siihen on vielä monta tuntia! Mutta toivottavasti me saamme tänne joitakin lämmitysvehkeitä. He saivatkin seuraavalta asemalta joitakin kuumia putkia jalkojensa alle. Myöskin päivä alkoi jo jonkun verran lämmittää. Kuura oli jäänyt ammoin jo jälellepäin, vaikka oltiin keskellä joulukuuta. Huomasi kaikesta, myöskin maiseman aina troopillisemmiksi käyvistä piirteistä, että riennettiin kohti etelää. --Luuletko, virkahti rouva Rabbing mietiskellen, että tulemme hyvin Roomassa viihtymään? --En tiedä, vastasi Johannes. Minä en ole asunut siellä milloinkaan. --Mutta sinä olet ollut siellä kuitenkin? --Kyllä. Kymmenkunnan vuotta sitten. Mutta minä olin silloin vielä liian nuori viihtyäkseni niin vanhassa ja hiljaisessa kaupungissa. Liisan kanssa hän oli ollut siellä. Liisan kanssa he olivat tulleet sinne keskellä kesää Rivieralta ja matkustaneet heti parin päivän perästä eteenpäin Napoliin ja Sorrentoon. Tuskin he olivat ehtineet paria museota ja muutamia kiviraunioita näkemään. Niihinkin he olivat vilaisseet vain kuin säälistä ja ohimennen. Mitä merkitsivät kaiken maailman museot ja kivirauniot heille kahdelle, jotka juuri silloin olivat ensimmäistä kesäänsä yhdessä viettäneet! Eivät mitään. Eivät enempää kuin hyttysen hyrinä taivaan korkeudessa kiitävälle kotkaparille. Nyt hän päätti korjata tuonkin laiminlyönnin. Siinä olikin jo Tiber-virta, kiemurteleva savisten rantojensa uomassa. Ja tuossa hurahti jo juna ikuisen kaupungin harmaiden muurien sisälle. Jospa jumala nyt vain varjelisi asemalla, ettei hänen olisi tarvis tavata Liisaa! Sitten olisi kaikki hyvin. Kaikki hyvin. Ainakin toistaiseksi. Luoja kuuli hänen rukouksensa. Ja varman englantilaisen gentlemannin hahmolla, vaikka suomalainen epävarmuus sydämessä, istui Johannes kohta rouva Rabbingin vierellä upeissa ajopeleissä, matkalla erääsen ensiluokkaiseen anglosaksiseen hotelliin keskikaupungilla, joka oli kuin vartavasten luotu juuri heidän tapaistensa matkailijain kukkaron keventämiseksi. Ei jälkiäkään Liisasta eikä Muttilasta. 5. Rooma valloitti aluksi Johanneksen kokonaan. Häneltä jäi hyvin vähän aikaa millekään tunnontuskille, mietiskelyille ja hiuksenhienoille sielunerittelyille. Hän oli koko päivät liikkeessä. Jokainen vanha kirkko ja palatsi, jokainen museo, jokainen taulu ja kuvapatsas oli katsottava, tutkittava, tuomittava ja oman aikakautensa puitteisiin asetettava. Rouva Rabbing seurasi uskollisesti mukana. Hänestäkin oli tämä puolitieteellinen, puolitaiteellinen innostuksen puuska kovin hauskaa, sillä niin paljon kuin hänkin oli maailmaa matkustellut, ei hänkään ollut koskaan viitsinyt ottaa perusteellisesti selkoa mistään, saati sitten niin vanhoista asioista kuin tässä oli kysymys. Hänen sivistyksensä oli muodollinen ja pintapuolinen, kuten yleensä nykyaikaisen europalaisen ylimysnaisen. Johanneksen vuoksi hän kuitenkin oli viime vuosina koettanut tarmonsa takaa syventyä erinäisten yhteiskunnallisten kirjailijain ja kansallistalouden tutkijain ongelmiin. Muuten hän lauleli, soitteli, lueskeli, jopa teki käsitöitäkin. Viime talvena hän oli oppinut italiankielen, jota hän taisi melkein täydellisesti. Hän olikin hyväksi avuksi Johannekselle, jonka kielitaito tässä suhteessa oli jotakuinkin alkeellinen. Muuten hän viihtyi hyvin yksin. Johannes ihmetteli sitä usein hänelle itselleenkin, mutta rouva Rabbing vastasi vain hymyillen, että hänellä ei ollut ikävä koskaan. Hänellä oli aina niin paljon ajattelemista, sanoi hän. Täällä Roomassa hän seurasi kaikkialle miestään. He tekivät yhdessä pitkiä kävelymatkoja campagnalle, söivät tien varrella olevissa maalaistrattorioissa ja keskustelivat vilkkaasti saamistaan uusista vaikutuksista. Mutta myöskin he saattoivat vaieta pitkiksi tuokioiksi ja tuumia kumpikin omia asioitaan. Silloin pyrki Liisan kuva jälleen Johanneksen mieleen nousemaan. Ei enää selvänä ja täsmällisenä tosin, kuten tulomatkalla tuossa junavaunussa, vaan niinkuin epämääräisenä pilvenä, vaarallisena, valohämyisenä aavistuksena, jonka hän vaistomaisesti tunsi uhkaavan nykyistä rauhaansa ja onneansa. Hän ei ollut vieläkään tavannut Liisaa, yhtä vähän kuin enää Muttilaakaan. Mutta hän tiesi heidän olevan kaupungissa. Hän oli kuullut sen muilta suomalaisilta, joita kosolta oleskeli täällä, ja hän tunsi kaikkialla Liisan läsnäolon, vaikka hän ei tahtonut tuntea sitä eikä itselleen tunnustaa. Siksi syventyi hän epätoivon vimmalla tämän merkillisen kaupungin historiaan, joka tuntui olevan yhtä ijäinen kuin oli ihmiskunta itse ja yhtä pohjaton kuin oli sen kautta aikojen, kautta tähtitarhojen tunkeva tiedonhalu. Pitkien kansantaloudellisten tutkimusten jälkeen tuntuikin tämä humanistinen sielun-suihku hänestä varsin suloiselta. Hän ei _tahtonut_ ajatella Liisaa. Hän tahtoi huumata itsensä kaikella muulla älyllisellä, vierailla nimillä ja vuosiluvuilla, ulkopuolisilla mielikuvilla ja ajatuksilla. Ettei tuo yksi pääsisi jälleen nousemaan! Ettei tuo yksi julistautuisi jälleen itsevaltiaaksi, polttaisi poroksi kaikkia muita hänen sielussaan, hävittäisi ja kukistaisi! Jonkun aikaa se onnistuikin hänelle. Hän eli kokonaan entisyyden maailmoissa. Niin vieraissa ja kuitenkin niin tutunomaisissa. Tuota jälkimmäistä tunnelmasävyä hän usein itsekin ihmetteli. Olihan hänestä kuin hän olisi tullut kotiin, tullut jälleen pitkien harhavuosien jälkeen entisille elosijoilleen. Sitten hän huomasi, että olihan se itse asiassa aivan luonnollista. Liittyihän Rooma hänen varhaisimpiin lapsuusmuistoihinsa. Olihan hän lukenut tai kuullut muiden lukevan Romuluksesta ja Remuksesta paljon ennemmin kuin Väinämöisestä, Ilmarisesta tai Lemminkäisestä. Rooma! Mikä ylpeys, mikä mahtavuus, voima ja voitonvarmuus olikaan tuosta sanasta jo kasvavan pojan korvaan soinnahtanut! Todellakin tuntui se jo pelkällä kielellisellä soinnullaan syntyneen maan piiriä vallitsemaan. Mutta samalla kuin se oli niin tuttu, pysyi se kuitenkin aina etäisenä, aina viettelevänä, pohjattomana ja salaperäisenä. Turhaan koki Johannes hallita sitä hengellään. Se liukui aina hänen käsistään kuin sfinksi, kuin kimaira, kun hän tahtoi sen ijäistä arvoitusta selittää. --Tätä sinun unesi mahtoi merkitä, hän oli joskus vaimolleen leikillisesti huomauttanut. Tässä minä todellakin näyn saaneen tekemistä semmoisen linnun kanssa, joka ei hevin antau voittajalle. --Toivokaamme, että se on tämä, rouva Rabbing samaan nuottiin vastannut siihen. Silloin tunnen minä itseni täysin turvalliseksi. --Etkä ole mustasukkainen? --Roomaa saat sinä rakastaa kuinka paljon hyvänsä. Mutta varo itseäsi mustasilmäisistä roomattarista! Selvimpänä, vaikuttavimpana ilmeni hänelle Rooman suuruus kuitenkin eräänä varhaisena aamuhetkenä Janiculuksen kukkulalla. Sillä kertaa hän oli yksin. Rouva Rabbing oli jäänyt tutkimaan jotakin taidehistoriallista teosta, jota he vielä tänään tulisivat tarvitsemaan käynnillään Colonnan kokoelmissa. Kukkula oli vielä varsin ihmistyhjä. Automobilit eivät olleet heränneet vielä. Matkailijat nukkuivat vielä kaikessa rauhassa hotelliensa pehmeillä patjoilla. Mutta Rooma valvoi. Se haastoi jo tuhansilla äänillään. Se toimitteli arki-askareitaan. Tänne kukkulalle kuului sieltä alhaalta vain ainainen, epäselvä kohina kuin etäisen kosken pauhu, näkyi vain kattojen huikaiseva päivänpaiste ja aamun kirkas, kostea auer niiden yllä. Mutta eipä aikaakaan, niin alkoi tuosta autereesta kohota kuvia ja kangastuksia, erottua ääniä, jotka eivät olleet enää nykymaailman asukasten. Tuskin ne olivat ihmis-ääniä ollenkaan. Itse paikan, itse kaupungin, itse Rooman kotijumalien ääniä ne olivat, nousivat jokaisesta vanhasta talosta ja kirkosta, jokaisesta puolirapistuneesta palatsista, muurista tahi portinrauniosta. Johannes ajatteli aikojaan. Korva kuunteli, silmä lepäsi siinä. Tuskin muisti hän enää, kuka hän oli ja mistä hän oli tullut tänne. Rooman salaperäinen henki oli hänet täydellisesti valloittanut. Mutta: äänet ilmassa kuiskivat hänen korvaansa kummia sanoja ja niihin vastasivat toiset syvältä hänen sydämestään. Ja punoutui niiden välillä seuraava keskustelu: »Kuka olet, outo matkamies? Mistä tulet ja minne menet? Miksi niin synkästi otsaasi rypistät? Miksi näytät niin miettivältä? Eikö maamme miellytä sinua vai suretko sitä, että täytyy sinun täältä jälleen myrskyn maailmaan?» »Teet liian monta kysymystä yht'aikaa.» »Siispä koeta vastata niihin kuhunkin kerrallaan!» »Oikein sanot, että olen outo matkamies. Sillä on oma itseni jälleen outo minulle. Enkä tiedä, mistä tulen ja minne menen. Sillä niin kauan kuin muistan ovat ajatukseni kiertäneet yksiä ympyröitä.» »Siis on sinulla elämänsuru?» »Lie yhtä suuri kuin on elämän-ilonikin. Mutta en nyt tällä kertaa sitä mieti enkä ylimalkaan itseäni ollenkaan.» »Mitä muuta olet keksinyt arvokasta ajateltavaa?» »Tuumin tuota, kuka olet ja kenen kanssa keskustelen. Tahdon tulla salaisuutesi tuntemaan.» »Tahdot siis päästä pois itsestäsi?» »Juuri niin. Mutta mistä arvasit sen?» »Ja tehdä sen minun avullani?» »Jälleen arvasit oikein, ikuisen kaupungin henki. Auta minut, pelasta minut! Ota minut haltuusi ja varjele minut!» »Miltä? Keneltä?» »Vaaroilta, jotka väijyvät minun omassa sydämessäni.» Kuului ilmassa kuin pitkä pilkkanauru. Ja kului kotvasen, ennen kuin sen keskeltä jälleen alkoivat järjelliset sanat soinnahdella. »Tuhannet ovat tuossa sinun paikallasi samoin seisoneet, tuhannet sinun tavallasi kysyneet, tutkineet, pyytäneet ja valittaneet. Kuinka voisin kaikkia auttaa? Voin auttaa ainoastaan niitä, jotka eivät kysy mitään, eivät tiedustele mitään, vaan antautuvat minulle tuntemattomalle.» »En heihin kuulu. Et niin vähällä pääse minusta, ikuinen henki. Olen maasta, missä tieto on valtaa ja jonka asukkaat ovat tottuneet sanalla luonnon voimia vallitsemaan. Ilmoita minulle syntysanasi!» »_Olet hengen kaltainen, jonka ymmärrät_, sanoi jo hän, joka oli viisain ja suurin Saksan runoilijoiden seassa. Mitä uskot meillä kahdella olevan toistemme kanssa tekemistä?» »Ehkä enemmän kuin luuletkaan. Mutta älä ärsytä minua taikka laulan Lapin taiat tänne, tuon Turjan loihdut keralla pohjoistuulen, joka on pimittävä sinun selkeän taivaasi ja hautaava lumimyrskyyn koko vuosituhantisen kauneutesi. Kesäisten keijujen leikkitanner, tahdotko tulla talven tuskat ja kärsimykset tuntemaan?» »Tunnen talvenkin, valkotukan. Tiedän myös, että te, pimeän pohjolan asukkaat, olette vaarallisia vieraita, jotka tulette tänne minun kukkiani ja aurinkoani oman synkän elämänne iloksi varastamaan. Mutta en silti sinua säiky. Sillä tiedän, että tämän taivaan alla on pimeys heikompi kuin päivänpaiste.» »On iloa itsellänikin, paistaa jumalan päivä omassa povessanikin. En ole tullut tänne ruusujasi rukoilemaan, en päivänsäteitäsi säkkiin pistämään. En ole tullut sinulta ylimalkaan ottamaan mitään. Olen tullut vain tietämään, kuka olet, että voisin vallita sinut niinkuin vallitsen linnut ilmassa ja kalat meressä.» »Ah! Siispä kuulut sinä _Valkean miehen_ rotuun, jonka rohkeus on yhtä kuulu kuin hänen julmuutensa.» »_Homo sapiens_ on nimeni. Kuulun heimoon, jolle soi käsky korkealta: _tehkää maa itsellenne alammaiseksi_!» Syntyi äkkiä syvä hiljaisuus. Nähtävästi ei Rooman henki ollut aivan näin ankaraa manausta tänä kirkkaana aamuhetkenä odottanut. Ja kun se jälleen tuhannet äänensä kohotti, oli niissä jo paljon nöyrempi, mutta samalla petollisempi kaiku kuin on äänessä orjuutetun kansan, kun se itsevaltaista sortajaansa lakki kourassa puhuttelee: »Maan olet omaksesi kesyttänyt, meret lannistanut, temmannut itse tulen taivahalta omassa rinnassasi ja omassa kotiliedessäsi korkealle leimuamaan. Mutta tässä päättyvät sinun sankaritekosi. Tässä on määrä pantu mahdillesi. Kysyt Rooman syntysanoja etkä tiedä, että kysyt oman suuren sukukuntasi alkujuurta.» »Entäpä tuota tahtoisinkin tutkia juuri?» »Sanoit itse, että olet outo itsellesi.» »Outo jälleen, sanoin. Mutta tahdon tulla itseni, koko itseni tuntemaan.» »Ei voi sitä kukaan kuolevainen.» Vielä vähän aikaa kiistelivät he näin keskenään. Niin alkoivat äänet tuolta alhaalta kaupungista kohota kukin erikseen tänne kukkulalle, ensin suurena, sekasortoisena soitantona, sitten jo yhtäjaksoisiin, johdonmukaisiin sävellajeihin järjestyen. Ja jokaisella niistä oli olevinaan jotakin murhaavan, musertavan ivallista sanottavaa. Esimerkiksi näin: »Tahdotko minuun lähemmin tutustua? Olen Rooma ennen etruskeja. Taikka minuun? Tulen Palatinumilta, haastan haudoista, joiden kummuilla jo Romuluksen aikuinen paimen-yhteiskunta voi kesä-iltoina muistella tarujen takaisia esivanhempiaan?» Ja näin: »Et suinkaan heistä välittäne, vaan minusta. Voin kertoa sinulle Rooman kuningastarut, kuinka Capitolium rakennettiin ja Juppiterin ensimmäinen temppeli perustettiin. Taikka minusta? Tiedän miten tasavalta alkoi, mistä ensimmäiset konsulit puhuivat ja mistä portista oli voitollisten legionain tapa marssia Rooman muurien sisälle.» Ja näin: »Nuo kaikki ovat lastentaruja minun rinnallani. Tahtonet tuntea Rooman kaikessa kunniassaan, maiden ja kansojen valtiaana, Hannibalin voittajana, Jugurthan kukistajana? Ihailetko kansalaiskuntoa, tasavaltalaisia hyveitä, ankaroita ja yksinkertaisia tapoja? Sanalla sanoen, koko tuota vanhan kansan rautatammista polvea, joka jo epäili Hellaan veltostuneen hengen tulevan heidän lastensa ja lastenlastensa turmioksi?» Myöskin näin saattoivat ne sanoa: »Juuri turmeltuminen onkin mieltäkiinnittävin aika kunkin kansan elämässä. Terveet eivät tarvitse parannusta, vaan sairaat, ja kansanhengen täytyy jo potea paljon, ennen kuin se ryhtyy voitelemaan haavojaan tieteen ja taiteen suloisella, pettävällä palsamilla. Tahtonet tutustua Rooman keisariaikaan, sen sivistykseen, sen huvituksiin, sen määrättömään loistoon ja rajattomaan nautinnonhimoon? Niistä kaikista voin _minä_ antaa tarkimmat tiedot sinulle.» Kuuntelija piteli jo korviaan. Mutta nyt vasta ne alkoivat esitellä itseään joukottain ja tukuttain: »Kansainvaellusten Rooma olen. Tahdotko tietää, mikä oli muotoni silloin, kun Alarikin ja Geiserikin laumat hautasivat alleen vanhan maailman sivistysmuistot?» »Ensimmäisen kristillisen kirkon Rooma olen. Tuon terveisiä sinulle apostolien vankiholveista ja sirkustanterilta, jotka ovat tuhansien ja jälleen tuhansien marttyyrien verellä kostutetut.» »Paavin rautainen Rooma olen. Hallitsen ihmishenget ja omattunnot kahleilla lujemmilla kuin ne, joita kerran kantoivat voittamani kansat auringonnoususta hamaan sen laskuun asti.» »Renässansin kukkiva Rooma olen. Tulen Borghesen, Corsinin, Farnesen ja Dorian palatseista. Tahdotko tulla Orsinit, Chigit, Colonnat, Borgiat ja muut sukuni suuret heidän huikaisevissa juhlapidoissaan tuntemaan?» »Suurten taiteilijain Rooma olen. Lienet väsynyt pitopöytiin ja halajat seurustella vain runoilijain, maalarien, kuvanveistäjien ja arkkitehtien kanssa. Taikka et viitsi sitäkään, vaan vetäydyt pois kaupungin hälinästä tuonne Frascatin vuorten varjoisille rinteille. Siellä ovat, paitsi viinitarhoja, Torlonian ja Aldobrandinin linnat kokonaan sinun käytettävissäsi.» Tuo kuulosti jo sangen houkuttelevalta. Mutta äänet jatkoivat yhä vuosisadalta vuosisadalle soipaa seireenilauluaan. Vihdoin suuttui itse Garibaldin jättiläispatsas Janiculuksella tähän loputtomaan puheenpolinaan ja ärjäsi äänellä, joka soi kuin torventoitotus sinertävän ilman halki: »Tukkikaa suunne! Eihän vieras ole tahtonut tuosta kaikesta mitään kysyä. Hänhän on vain tahtonut tietää Rooman olemuksen. Ja sen mahtanen minä voida parhaiten selittää, joka olen tehnyt tämän kaupungin jälleen ihanan isänmaani poliittiseksi keskipisteeksi. Rooman olemus on _vapaus_ ja sillä hyvä!» Sitten hän lisäsi vielä ikäänkuin lempeämmin: »Kuka vielä tahtoo jotakin tietää, kysyköön auringolta, jonka säteet tanssivat tuolla pilviä piirtävien lumivuorien yllä. Ne tietävät Roomasta enempi kuin minäkin ja voivat antaa pätevimmän vastauksen.» Tosiaan! Sieltähän kohosivatkin yli kaupungin nuo Rooman vaiheiden mykät todistajat, ikuiset ja järkkymättömät kuin luonnon lait, kuin taivaan vaskiset vallanpitäjät. Päivän ystävälliset säteet niiden rinteillä lupautuivat heti mielellään näitä langattomia sähkösanomia kiidättämään. »Rooman olemus on ympyrä», sanoivat ne. »Se sulkee sisäänsä iankaikkisuuden. Rooman olemus on ikuinen rauha ja sopusointu keskellä ajan pieniä pirskehiä. Rooman olemus on ikuinen onni särjetyille sydämille, mutta kalvava tuska ja kaihomieli niille, jotka vielä halajavat hetken suruja, hetken iloja ja taisteloita.» Johannes tunsi piston sydämessään. Tuo viimeinen tuntui miltei kuin häntä varten tarkoitetulta. Sillä koko ajan hänen siinä päivänpaisteisella kivipenkillä istuessaan oli Liisan kuva, kaikista äänistä ja kangastuksista huolimatta, jälleen liidellyt hänen sielunsilmiensä edessä. 6. Varoittanut oli rouva Rabbing Johannesta mustasilmäisistä roomattarista. Kuitenkin sattui hänen tielleen sellainenkin, joka varmaan joidenkuiden toisten olosuhteiden ja mielentilojen vallitessa olisi voinut käydä hänen kohtalolleen hyvinkin määrääväksi. Se oli eräs orpo tyttö samasta pensionaatista Corson varrella, jossa he itsekin asuivat ja johon he olivat jo parin päivän jälkeen loistohotellistaan muuttaneet. Oikeastaan hän ei ollut roomalainen, vaan sisilialainen, Carmela nimeltään. Hän oli kadottanut vanhempansa ja kaikki sukulaisensa Messinan maanjäristyksessä. Lähetetty sieltä noina hirmun ja kauhun päivinä jonkun hyväntekeväisyys-komitean toimesta Roomaan ja sai nyt ikäänkuin armosta asua tässä pensionaatissa, jonka pitäjät olivat sisilialaisia niinkuin hänkin ja olivat olleet hänen vanhempiensa hyviä tuttavia. Itse asiassa teki Carmela kyllä työtä leipänsä edestä. Koko taloudenhoito lepäsi nimittäin miltei kokonaan hänen nuorilla hartioillaan. Carmela oli kiltti tyttö, ahkera ja iloinen, lauleli aamusta iltaan ja oli kaikkien suosikki, sekä vieraiden että isäntäväen. Myöskin rouva Rabbing oli ensi hetkestä saakka ruvennut hänestä paljon pitämään. Tyttö puolestaan aivan jumaloitsi häntä. Hän tahtoi mielellään oppia ranskaa ja englantia, joista hänellä voisi olla paljon hyötyä vastaisuudessa ja joita hän jo nyt olisi tarvinnut jokapäiväisessä toimessaan. Johannes ja rouva Rabbing suostuivatkin hänelle näissä kielissä tunteja antamaan, kumpi kulloinkin jouti paremmin. Rouva Rabbing opetti hänelle myöskin suomalaisia kansanlauluja, joiden yksinkertaiset sanat hän oppi helposti ulkoa ja joilla hän ilahutti pensionaatin kansainvälistä yleisöä heidän yhteisissä salonki-illoissaan. Niiden kautta myöskin Johannes tuli tuttavallisemmalle jalalle hänen kanssaan. Se tapahtui itse joulu-aaton iltana, jota italialaisetkin olivat tällä kertaa pohjoismaisten vieraittensa kunniaksi yhtyneet viettämään. Olipa hankittu pöydälle pieni joulupuukin ja se pohjoismaiseen tapaan koristettu. Johannes ei oikeastaan pitänyt tästä hommasta ollenkaan. Mieluimmin hän olisi jättänyt kokonaan viettämättä tämän niinkuin niin monet muutkin joulut, sillä ne olivat yleensä omiaan hänessä pelkkiä surumielisiä ajatuksia ja mielialoja herättämään. Mutta kun ystävällinen isäntäväki kerran niin tahtoi, ei hänkään voinut olla raakalainen ja loukata heitä poissa pysymällä. Hänen täytyi olla mukana. Pitää seuraa ja hymyillä, vaikka hänen hermonsa olivat kireällä kuin viulunkielet ja hän huomasi synnynnäisen melankoliansa nousevan joka hetki yhä tummempana sydämen pohjasuosta. Äkkiä hiljenivät kaikki. Carmela lauloi. Hän oli suorittanut jo »Tuoll' on mun kultani» ja »Ainoa olen talon tyttö», jotka kuuluivat hänen vakinaiseen ohjelmistoonsa. Kumpaakin oli palkittu kättentaputuksilla ja jälkimmäinen vaadittu toistettavaksi. Johannes oli kuunnellut tuskin ollenkaan. Hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. Kynttilöiden liekit olivat hänen silmissään kummallisesti siristyneet, heittynyt uuvuttava huntu koko hänen sielullisen olemuksensa yli. Tuskin muisti hän edes koneellisesti taputtaa käsiään tai estää savukkeensa tuhkaa talon hienolle matolle putoamasta. Silloin alkoi Carmela äkkiä laulaa »Aamulla varhain». Se oli uutuus, jonka rouva Rabbing oli hänelle juuri näinä päivinä opettanut. Johannes nousi kalpeana. Kaikkea muuta, mutta ei vain tuota, ei tuota laulua! Olihan se Liisan mielilaulu, jota hän oli hyräillyt vedet silmissä jo paljon ennen kuin heidän eronsa oli edes kummankaan kaukaisimmassa aavistuksessa tapahtunut. »Aamulla varhain kun aurinko nousi.» Herra jumala! Hänen äänensäkin muistutti Liisaa. Siinä oli vain eräänlainen yksitoikkoisempi, metallisempi kaiku, joka teki koko esityksen vielä grammofonimaisemmaksi kuin se muuten olisi ollut. »Silloin ma unestani heräsin.» Hän muisti jokaisen vivahduksen, jokaisen varjostuksen Liisan äänessä, jonka surumielinen sointu oli ikäänkuin hyväillyt jokaista tahtia, hellinyt jokaista tavua ja ääntiötä. Eihän Carmela sitä niin laulaa osannut. Mutta hän lauloi sen tummana, valittavana tuskanhuutona, otsa rypyssä, yhtämittainen jännitetty ilme mustissa silmissään. »Sydämeni oli niin surusta raskas.» Nyt se tuli, nyt se tuli! Tuo hirveä, tuo kaamea, tuo maailmantraagillinen luonnonlapsen syytös, viaton ja ihmettelevä, tappava ja syyntakeeton, kyynelkostea ja kuitenkin omaa yksinkertaista kauneuttaan hymyilevä. Ei ole alkua eikä loppua tuolla laululla, on vain ijäti aaltoava meno, ijäti paisuva tunnepohja, ijäti kysyvä, ijäti kummasteleva tuijotus elämän jähmetyttävään totuuteen. »Miksis kultani hylkäsit mun?» Maailma musteni Johanneksen silmissä. Hän ei voinut hillitä itseään enää, vaan purskahti itkuun, puristi nopeasti ja lujasti kädestä rouva Rabbingia ja syöksyi ulos huoneesta yleisen hämmästyksen vallitessa. Carmela sai kiinni hänet käytävässä.