# Onnen orja

## Part 2

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/onnen-orja-14387/index.md

Nähtävästi hänen ajatusjuoksunsa oli kokonaan tuosta tahallisella mahtiponnella mainitusta Englannin alammaisuudesta sekoittunut.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

Tuntuu vähän ylpistyneen, ajatteli Muttila. Mutta onhan sillä syytäkin siihen. Riippumaton mies ja osaa nauttia elämästä. Ehkä tuolta voisi saada jonkun tilauksen?

Hänen huulillaan pyöri jo pieni ehdotus, mutta hän päätti sen kuitenkin lykätä varovaisesti vielä hiukan tuonnemmaksi.

Viisas mies, älykäs mies, ajatteli hän vielä. Perin hijottu mies! Tuollainen kala on pyydettävä taidolla. Miten paljon mahtoi olla totta tuossakaan hänen äskeisessä puheessaan, että hän ei muka koske vaimonsa varallisuuteen?

Tuskin mitään! Muttila jäi kaikissa tapauksissa sangen epäilevälle kannalle tuon seikan suhteen.

Mutta koska toinen kerran väitti kivenkovaan asian olevan niin kuin hän sanoi, täytyi tietysti olla häntä uskovinaan.

Ja vaihtaa puheen-ainetta.

--Lontoossako sinä sitten olet elänyt nämä vuodet, hän kysyi, kun emme ole tavanneet, emme kotona emmekä ulkomailla?

--Lontoossa ja Parisissa, vastasi Johannes. Mutta enimmäkseen Lontoossa. Siellä tuntee sittenkin enimmän olevansa maailman keskipisteessä.

--Et ole kotimaassa käynyt?

--En. Taikka oikeastaan, kyllä kerran. Mutta minä pakenin sieltä tavallista pikemmin.

--Kuinka niin? Ei miellyttänyt?

--Ei. Eihän siellä ole mitään henkistä liikettä eikä elämää. Ihmiset mätänevät paikalleen.

--Niinkö sinun mielestäsi? ihmetteli Muttila. Meidän muiden mielestä Suomi juuri viime aikoina on mennyt erikoisen vilkkaasti eteenpäin.

--Ehkä ulkonaisesti, myönsi Johannes. Mutta ihmiset, mutta ihmisten sisäinen sielun-elämä! Paitsi Venäjää, en tiedä mitään maata, missä se olisi niin painostavaa.

--Juuri Venäjäpä siellä meillä painostaakin.

--Voit olla siinä oikeassa, myönsi Johannes miettiväisesti. Mutta Suomessa suurin vaara ei ole venäläinen virkavalta.

--Mikä sitten?

--Venäläinen kansansielu itse, jatkoi Johannes äskeiseen äänilajiin. Te ette kestä sitä.

--Te? Sanotko sinä _te_? tiukkasi Muttila melkein kiivaasti. Pidätkö itseäsi siis niin kokonaan syrjästä-katsojana?

--Pidän, vastasi Johannes tyynesti. Minä _olen_ syrjästä-katsoja. Sillä minä olen maailmankansalainen.

--Ja Englannin alammainen! hymähti Muttila hiukan pilkallisesti.

--Juuri niin, vahvisti Johannes. _Civis Romanus sum_. Kaikkien pienten kansojen tulisi seurata minun esimerkkiäni.

Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo.

Ylpistynyt, ylpistynyt on herja, päätteli Muttila mielessään. Mutta pannaanpa poika tiukalle! Kysytäänpä häneltä, kuinka hän mahtaa tulla toimeen Englannissa.

Ellei hän vaimonsa varoihin muka koske nimittäin. Eiköhän sittenkin mahda juosta tarpeellinen kultasuoni kotimaasta?

--Kyllähän tässä monikin, hän alotti hitaasti, taitaisi mielellään Englantiin muuttaa, jopa tulla Englannin alammaiseksikin, ellei tuota aineellista kysymystä olisi.

--Niinpä niin, myönteli Johannes. Sehän se ratkaisee.

--Ratkaiseepa hyvinkin, jahkaili Muttila. Suo nyt sentähden anteeksi yksi kysymys, koska kerran ollaan vanhoja tuttavia.

--Vaikka sata!

--Suoraan sanoen: millä esim. sinä tulet toimeen siellä?

Johannes oli odottanut kysymystä. Olihan se itse asiassa aivan luonnollinen.

Eikä hän kuitenkaan voinut olla hymyilemättä Muttilan vilpittömälle mielenkiinnolle, joka kuvastui hänen jokaisessa kasvonjuonteessaan.

--Työllä, hän virkahti keveästi. Minä kirjoitan.

--Ai, se on totta! oli Muttilakin vasta muistavinaan. Sinähän julkaisit jo monta vuotta sitten jonkun teoksen, joka herätti suurta huomiota.

--Kyllä.

--Jotakin yhteiskunnallista?

--»Suomi tulevaisuuden valtiona.» Juuri niin. Se on käännetty nyt monelle kielelle, myöskin englanninkielelle.

--Ja sinä ansaitset sillä jotakin?

--En sillä juuri enää, vaan muilla. Minä olen kirjoittanut monta muutakin teosta sen jälkeen.

--Yhteiskunnallisia?

--Kansallistaloudellisia. Mutta minä en kirjoita enää suomeksi mitään. Minä kirjoitan suoraan englanniksi.

Muttila katsoi häneen perin vakavalla ja rehellisellä kunnioituksella.

--Anteeksi, hän sanoi miltei nöyrästi. Minä en ole tiennytkään. Eihän sitä tule kaikkea seuratuksi.

--Eipä tietenkään. Kullakin on omansa. Taitaa olla paljon siellä kotona, jota minäkään en ole tullut niin tarkkaan seuranneeksi.

He vaikenivat jälleen. Ja tunsivat kumpikin syvästi, että kokonaiset maailmat olivat heidän välillään.

--Sinusta olen kuitenkin silloin tällöin lukenut sanomalehtien palstoilta, jatkoi Johannes, kun ei Muttila edelliseen sanonut mitään. Ja useimmin hyvää.

--Äh, sanomalehdet! kiivastui Muttila. Ne eivät tiedä mitään, ne eivät ymmärrä mitään. Taiteesta ne eivät ainakaan tiedä enempää kuin sika hopealusikasta.

--Voivat kuitenkin uutisia välittää, huomautti Johannes. Mutta tosi on, että teillä on maailman turmeltunein sanomalehdistö.

--Älä helkkarissa! Sanotko niin?

Kyllä hänkin maansa sanomalehtiä vihasi, varsinkin silloin, kun ne sisälsivät hänestä epäedullisia arvosteluja. Mutta ei hän kuitenkaan olisi tahtonut mielipidettään aivan noin jyrkästi määritellä.

--Eiväthän ne kuitenkaan ole ostettavissa, koki hän puolustella. Ei meillä niinkuin Ranskassa ja monessa muussa maassa.

--Eivät poliittisesti tosin, myönsi Johannes. Mutta kaikissa muissa suhteissa ne sitten ovatkin täydellisesti selkärangattomia.

--Missä suhteissa tarkoitat?

--Kaikissa henkisissä suhteissa. Niissä ne ovat kokonaan lukijakuntansa enemmistöstä riippuvaisia.

--Eivätköhän mahda olla muissakin maissa?

--Eivät missään niinkuin teillä. Muualla täytyy sentään _sanoa_ jotakin, olla _joku_ vakaumus. Teillä ei kohta ole mitään vakaumusta kenelläkään ja siksi alkavatkin kaikki sivistyneet ihmiset siellä olla yksimielisiä.

--Siihenhän sitä on pyritty, tuumi Muttila. Tarkoitan yksimielisyyteen.

--Mutta tiedätkö, mikä siitä on seurauksena? Maan henkisen tason aleneminen. Harmaa, yksitoikkoinen ikävyys, joka tappaa kaiken yritteliäisyyden ja elämän-ilon.

--Siihenkin on Venäjä syypää.

--Te olette nyt kerta kaikkiaan tottuneet Venäjää kaikesta syyttämään.

--Mutta _onhan_ se syypää, virkahti Muttila vakaumuksella. _Olisihan_ meillä toisin asiat, jos me olisimme itsenäinen ja vapaa valtakunta.

He olivat kumpikin alkaneet kiihtyä jo jonkun verran.

Johannes huomasi sen ensiksi ja kiirehti myös ensimmäisenä itsensä hillitsemään.

--Se on asia, sanoi hän tyynesti, josta en tahdo mielelläni keskustella. Mutta jos asia olisikin, kuten sanot, sitä suurempi edesvastuu lankeaa siellä teidän puolueittenne ja sanomalehdistönne niskoille.

--Kuinka niin?

--Ne eivät ole rehellisiä. Sinä tietysti sanot, että Venäjä on syypää siihenkin. Mutta minä en usko sitä!

--Itse puhuit venäläisestä kansansielusta äsken. Se tarttuu.

--Kyllä. Mutta sen epärehellisyys ei ole vielä kaikkein vaarallisinta. Paljon vaarallisempi kuin se on tuo ääretön venäläinen haluttomuus ja elämän-ikävä.

--Vapauta sinä vain meidät venäläisestä virkavallasta! Kyllä me sitten aina noista sielullisista asioista selviämme.

--Älä halveksi niidenkään merkitystä! Katso venäläisiä itseään: nyt he hyppivät jo Imatraan pelkästä elämän-väsyneisyydestä.

--Hyvä, että hyppivät. Eiväthän siten ainakaan muille pahaa tee.

--Odottakaa vain, siksi kuin teidän nuorisonne seuraa jäljestä! Minua ei ihmetyttäisi ollenkaan, jos lukisin huomisen päivän sanomalehdestä, että Helsinkiin on perustettu ensimmäinen itsemurhaajaklubi.

--Sitä ei tule ikinä tapahtumaan.

He alkoivat kiivastua jälleen. Siksi he katsoivat kumpikin parhaaksi vaieta hetkisen ja vetää pitkän sauhun sikaristaan.

3.

--Mistä sinä matkustat? kysyi Muttila kotvasen kuluttua aivan toisella, välinpitämättömällä äänellä.

--Münchenistä, vastasi Johannes. Olemme viivähtäneet kuukauden päivät siellä.

--Niinkö? vilkastui Muttila. Mutta sieltähän minäkin tulen.

--Emmepäs ole tavanneet? Asuitko kauan Münchenissä?

--Koko syksyn. Ja nyt sinä matkustat Milanoon?

--Päinvastoin Roomaan.

--Roomaan? Siinä tapauksessa sinun täytyy muuttaa vaunua Veronassa.

--Minä tiedän. Ja sinä? Minne sinä matkustat?

--Roomaan. Me saamme siis matkaseuraa toisistamme.

Johanneksen olisi koko ajan tehnyt mieli kysyä jotakin Liisasta. Mutta hän ei uskaltanut.

Mahtoikohan Liisa olla mukana? Kenties tässä aivan lähellä, jonkun askeleen päässä, ohuen lasioven takana?

Mitä hänestä oli mahtanut tulla?

Kuinka he kaksi katsoisivat silmiin toisiaan? Kuinka puristaisivat toisiaan kädestä ja tekisivät tavallisia, jokapäiväisiä kysymyksiä?

Hänen sydämensä oli oudosti sylkähtänyt, kun hän kuuli, että Muttila oli asunut samaan aikaan kuin hekin Münchenissä.

Kenties oli Liisakin asunut siellä? Kulkenut samoja katuja, syönyt samoissa ravintoloissa? Kenties istunut samoilla tuoleilla, katsellut samoista ikkunoista, ihaillut samoja toreja tai ollut ikävystynyt samoista näköaloista?

Kuinka kummallista!

Tavata hänet? Nähdä hänet? Kuulla hänen äänensä, kenties vielä hänen kättään koskettaa?

Olihan se aivan kuin hän olisi kuvitellut kohtausta jonkun kuolleen kanssa.

Kuin kuolleen isänsä tai äitinsä. Sillä Liisa oli aikoinaan ollut rakkaampi hänelle niitä molempia.

Äkkiä oli Liisan kuva aivan ilmi elävänä hänen edessään.

Nousi jostakin kaukaa, kahdeksan vuoden takaa ja vielä kauempaa. Nousi kuin paksujen, tomuisten hämähäkin-verkkojen alta, jostakin syvältä hänen sydämensä kellarista, salaperäisen, näkymättömän voiman kohottamana. Laihana, kalpeana, kärsineenä, silmät puoli-ummessa vielä, mutta huulet jo heikosti punertavina ja väreilevinä uutta elämää.

»Kuinka? Sinä elät vielä?» kuuli Johannes jonkun etäisen, kauhistuneen äänen kysyvän sisällään.

»Minä en tiedä», tuskin kuuluvasti humisevan noiden kuin vasten tahtoaan liikkuvien huulien lomitse. »Minä en tiedä. Minusta oli vain kuin olisi joku kutsunut minua elämään.»

»Minä se olin!» tuon toisen äänen kiihkeästi huudahtavan. »Minä, minä, etkö tunne minua? Minä olen Johannes, sinun nuoruutesi sulho ja rakastettu!»

»Rakastin miestä, joka kantoi sitä nimeä. Mutta siitä on niin kauan, niin kauan. En voi muistaa enää.»

»Kuinka? Etkö muistaisi minua enää, joka olen sinua koko ajan muistanut ja ikävöinyt? Missä olet ollut niin kauan? Miksi et ole tullut ennemmin luokseni?»

»En tiedä. Minä lepäsin niin hyvin. Kuka tahtoo herättää minut? Miksi minua vaaditaan jälleen elämään?»

»Siksi, että olisit minun omani. Liisa! Minä rakastan sinua. En ole koskaan ketään muuta naista rakastanut.»

»En voi olla kenenkään oma enää. Minähän olen kuollut. Etkö sitä muista? Joku tappoi minut.»

»Minä se olin! Minä, minä, sama, joka tässä seison ja sinua henkiin-virvoittelen!»

»En tiedä, kuka olet, enkä myöskään, miksi puhelet minulle. Minä olen kuollut. En voi herätä enää koskaan enkä hengittää.»

»Kyllä, Liisa! Varmasti sinä voit. Minä _tahdon_ niin. Meillä on vielä paljon elämänvuosia, onnenvuosia edessämme.»

»Minulla ei ole enää mitään. Ei edessä eikä takanapäin. Etkö ymmärrä? Eihän minua ole, ei voi olla enää olemassa.»

»Sinä olet, sinä elät! Etkö huomaa, että huulesi liikkuvat taas?»

»Kaikki pelkkää näköhäiriötä vain. Etkö ymmärrä? Minä olen poissa. Minua ei ole missään enkä tiedä edes, onko minua ollut milloinkaan.»

»Mutta _olethan_ sinä siinä! Näenhän minä sinut, _kuulenhan_ minä puhuvan sinun! Olethan sinä Liisa.»

»Liisan haamu olen. Sitä Liisaa, jota sinä kerran rakastit ja joka myös kerran rakasti sinua niin palavasti, ei ole enää. Hän meni pois samalla kuin sinä hylkäsit minut.»

»Herra jumala! Olisinko minä sittenkin tappanut sinut?»

»En tiedä. Mutta jos tunnet sen, joka tappoi minut, kysy häneltä, mitä pahaa minä olin tehnyt hänelle!»

»Et mitään, et mitään! Pelkkää hyvää, korkeata ja siunattua.»

»Miksi hän teki sen siis? Minä en olisi tahtonut kuolla vielä. Elämä oli niin ihana, mutta niin lyhyt, niin lyhyt. Minun ainoa elämäni!»

»Liisa, Liisa! Älä puhu noin! Sinä et _saa_ puhua noin! Minä en kestä kuulla sinua, Liisa! Etkö koskaan, etkö koskaan voi antaa anteeksi minulle?»

»Ethän sinä ole tehnyt minulle mitään. Hän teki, se toinen. Hän, jota minä rakastin!»

»Liisa! Minä olin hullu, minä olin mielipuoli silloin. Minä en tiennyt, mitä tein. Liisa! Pyydän polvillani, anna anteeksi minulle.»

»Sinä unohdat, että olen kuollut. Minä en voi antaa anteeksi enää kenellekään.»

»Hyvä, siispä herätän kuolleista sinut!»

»Sinä näet, minä olen noussut haudastani. Joku kutsui minua. En tiedä, kuka se oli, minusta tuntui vain, että minun täytyi nousta ylös ja totella häntä.»

»Minä se olin. Kuoleman syvyydestäkin etsin sinut. Siitä näet, kuinka paljon rakastan sinua.»

»Kuoleman syvyydestäkin nousin sinua kohtaamaan. Siitä näet, kuinka paljon rakastin sinua. Mutta nyt täytyy minun mennä, mennä.»

»Mennä? Mihin? Nyt juuri, kun me kaksi olemme jälleen tavanneet toisemme?»

»Pois, pois! Nukkumaan, nukkumaan. Minä en jaksa enää. Miksi tahdot minua pidättää, vaikka näet, kuinka kuoleman-väsynyt olen?»

»Siksi, että rakastan sinua! Ei, minä en päästä sinua! Liisa, Liisa! Älä mene! Minua kammottaa. Etkö näe, kuinka autiota ja tyhjää siellä alhaalla on?»

»Hyvästi! Minä en jaksa enää. Mutta jos tapaat hänet, joka murhasi minut, sano hänelle, että minä en koskaan, en koskaan lakannut häntä rakastamasta!?»

Kuva haihtui. Se oli kestänyt vain sadannesosan sekuntia.

Johannesta puistatti.

Hän tunsi kylmän hien kohonneen otsalleen. Ja kun hän ojensi kätensä ottaakseen nenäliinansa, huomasi hän vapisevansa kiireestä kantapäähän.

Myöskin Muttila huomasi jotakin.

--Mikä sinun on? hän kysyi huolestuneena. Sinä kävit äkkiä niin kuoleman-kalpeaksi.

--Kuoleman?

Johannes tuijotti häneen kauhistuneena.

Oliko tuokin huomannut? Oliko tuokin nähnyt ehkä, että hän jutteli kuolleen kanssa?

Eivätkö hänen kätensäkin olleet jääkylmät? Ja eikö ollutkin ilmassa kalman ja käärinliinojen hajua?

--Kuoleman? hän toisti toisen kerran. Sanoitko, kuoleman?

--Niin sanoin, naurahti Muttila hiukan väkinäisesti. Sehän oli vain semmoinen sanantapa. En minä sillä mitään sen pahempaa tarkoittanut.

--Et pahempaa?

Johannes oli huomaamattaan tarttunut häntä takinhihaan ja tuijotti häneen nyt niin oudolla ja mielipuolisella katseella, että Muttila kävi oikein levottomaksi hänen puolestaan.

--Istuhan toki! hän sanoi tyynesti ja laski alas erään käytävän-ikkunan edessä olevan sarananiekan tuolin. Istu! Pysythän tuskin pystyssä enää.

Johannes istui koneellisesti.

Hänestä tuntui heti helpommalta. Hän kiitti ja pyysi anteeksi Muttilalta. Häntä oli ruvennut vain äkkiä niin kummasti huimaamaan.

--Se on sydän, se on sydän, selitti Muttila isällisesti. Sydän ja matkarasitus. Kuulepas, minä luulen, että lasi konjakkia tekisi hyvää sinulle.

--Mahdollista kyllä, myönsi Johannes hajamielisesti.

--Minä haen. Minun vaimollani on pieni pullo matkalaukussaan.

Ja ennen kuin Johannes ehti estämään häntä, oli Muttila pyörähtänyt pois jostakin viereisen vaununosaston ovesta.

Hänen vaimollaan! Hän ei ollut siis yksin, hänellä oli vaimo mukanaan.

Se ei voinut olla kukaan muu kuin Liisa.

Liisa _hänen_ vaimonsa! Liisa tuossa seinän takana! Liisa kenties juuri astumaisillaan esille ja tulemaisillaan häntä tervehtimään, kädessä konjakkilasi!

Johannesta rupesi jälleen pyörryttämään.

Tietysti se oli Liisa. Eihän se voinut olla kukaan muu.

Tiesihän hän ja oli jo vuosikausia tiennyt, että Liisalla oli suhde Muttilan kanssa. Mutta hän ei ollut tiennyt, että Liisa oli Muttilan vaimo!

Eihän siinä itse asiassa mitään ihmeellistä ollut. Kuitenkin se vaikutti häneen tällä hetkellä hyvin kummallisesti.

Samalla hän muisti, että Liisa olikin vuosi pari sitten lakannut kokonaan hänelle kirjoittamasta.

Nähtävästi samoihin aikoihin, jolloin hän oli mennyt naimisiin. Naimisiin Muttilan kanssa! Kuinka hullua! Kuinka äärettömän, määrättömän mielipuolista, typerää ja naurettavaa!

Miksi? Sitä ei Johannes suinkaan olisi voinut itselleenkään selittää.

Mitä saattoi Muttila tietää hänestä? Ei mitään! Vieras mies hän oli. He kaksi, hän ja Liisa, hehän kaksi tunsivat toisensa.

Mutta miksi oli Liisa mennyt naimisiin oudon miehen kanssa?

Sitä oli tuiki vaikea todeksi ajatella. Liisa ja Muttila! Muttila ja hänen Liisansa! Johan hevostenkin täytyi nauraa mokomalle avioliitolle.

Olisi Liisa voinut ennakolta ilmoittaa edes!

Miksi Liisan olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa hänelle avioliitostaan, siitä hän ei myöskään olisi kyennyt itselleen eikä muille tiliä tekemään. Hänestä vain tuntui niin. Hänestä vain tuntui vaistomaisesti, että hänelle oli tehty jotakin hyvin suurta vääryyttä ja että Liisa tahtoen tai tahtomattaan oli syvästi loukannut häntä.

Mitä vääryyttä? Miten loukannut?

Siten, että hän oli viimeiseen saakka kirjoittanut hänelle, Johannekselle, vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta ijäti rakastavansa.

Miksi valehdella, jos asia ei kerran ollut niin? Ja jos taas oli, miksi mennä naimisiin oudon miehen kanssa?

Eikö hän itsekin ollut samoin tehnyt? Oliko hän itsekään ilmoittanut Liisalle avioliitostaan?

Mutta sehän oli toinen seikka!

Eihän hän ollut kirjoittanutkaan vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta ijäti rakastavansa.

Eikä Johannes kuitenkaan voinut oikein syyttää Liisaa tuosta petturuudesta, kuten hän jo sitä kutsui mielessään, niin ankarasti kuin hänen olisi pitänyt. Olihan hän itse alkusyy ollut. Kaikki muu oli vain seurausta siitä, että hän oli hyljännyt Liisan.

Kuinka kalpea Liisa oli ollut äsken hänelle mielikuvana esiintyessään. Kuoleman-kalpea todellakin! Mitä hän oli mahtanut kärsiäkään?

Hyvä, että hänen silmänsä kuitenkin olivat olleet puoli-ummessa. Jos hän ne olisi äkkiä aukaissut ja Johannes niistä nähnyt saman aran, pelästyneen ja armoa anovan katseen kuin kerran Köpenhaminan asemasillalla hänestä erotessaan, silloin olisi Johanneksen hukka perinyt.

Silloin olisi maailman loppu tullut!

Eihän olisi voinut kestää sellaista katsetta. Ei keneltäkään, saati sitten naiselta, jota oli rakastanut, kaikkein vähimmän kuolleelta tai kuolleista heräävältä.

Mutta jos hän nyt äkkiä tulisi tuolta?

Onneksi hän ei tullut. Muttila sieltä vain tuli hopeinen matkapikari kädessään.

--Liisa lähettää terveisiä, hän sanoi. Hänkin on hiukan pahoinvoipa. Saapas tästä, saapas-matti!

_Liisa!_ Se oli siis sittenkin hän.

Johannes tyhjensi pikarin yhdellä kulauksella.

--Kiitos! sanoi hän. Minä voin jo paremmin.

Sitten hän sen enempiin selityksiin antautumatta ojensi kätensä ja hävisi vaunun-osastoonsa. Muttila katsoi hänen jälkeensä päätään pudistaen.

Huonot hermot, ajatteli hän melkein ääneen, huonot hermot! Terveys pilalla tykkänään. Eipä taida olla paljoa iloa tuollakaan pojalla varallisuudestaan eikä Englannin alammaisuudesta.

Samalla ei hän voinut olla mielihyvällä omaa turpeata, tukevaa ruumiinrakennustaan muistamatta. Rinta kuin ryövärillä, hermot kuin laivatouvit.

Oli se sentään hyvä, että ihmisellä oli fysiikkaa.

Sillä fysiikka, se se oli kaikki kaikessa. Mutta fysiikkaa oli myöskin hoidettava ja hoidettava kunnollisesti. Täytyi syödä paljon ja nukkua paljon eikä liiaksi rasittaa itseään, ei työllä eikä edes rakkaudella.

Toistaiseksi ei hänellä kuitenkaan vielä hätää ollut. Oli vain ruvennut viime aikoina tuntumaan umpisuolen paikoilla niinkuin pientä pakotusta.

Sitä täytyi pitää silmällä. Semmoisesta oli terve mies ennenkin keikahtanut ketarat taivasta kohden.

Näissä luvallisissa mietteissä kääntyi Muttilakin hitaasti omaan vaunun-osastoonsa.

4.

Pohjois-Italia sivuutettiin yön pimeydessä. Vasta Firenzestä alkaen rupesi jumalan luonto jälleen junan ikkunassa istujalle pakisemaan.

Aamu-aurinko oli kirkas ja kuulakka. Ilmassa oli ihmeellinen heleys ja tasaisilla vuorijonoilla levolliset, sopusuhtaiset ääriviivat, alpeille täysin vastakkaiset.

Mutta maat olivat kuurassa täälläkin ja jääkylmässä junavaunussa yökauden istuneelta jäsenet kaikki kohmettuneet.

Kuppi kuumaa kahvia olisi nyt ollut tuiki välttämätön etelämaista tunnelmaa kohottamaan. Mutta ruokavaunua ei voinut löytää hakemallakaan.

Saksalaiset kuuluivat tömistelevän asemasilloilla, lyövän ovia, kulkevan läpi vaununkäytävien kiroillen ja haukuskelevan Italian huonoa järjestystä. Annas, jos he itse kerran pääsisivät tässä maassa isännöimään!

Silloin ei muuta kuin »rechts!», »links!», »um die Ecke!» Kuin sotakomennon mukaan.

Johannes ei ollut koko yönä silmää ummistanut.

Hänellä oli ollut paanillinen kauhu nähdä Liisaa. Heti päästyään Muttilasta ja omaan vaunun-osastoonsa sijoituttuaan, missä rouva Rabbing oli ottanut vastaan hänet varmalla, ystävällisellä hymyllään, hän oli ruvennut tuumimaan keinoja, miten estää heidän mahdollista yhteensattumistaan tuon toisen pariskunnan kanssa.

Varsinkin Veronaa hän oli pelännyt kuin kuolemaa.

Siellä oli muutettava toiseen vaunuun. Tietysti satuttaisi kohtalo, joka aina oli täynnä konnanjuonia, heidät neljä samaan osastoon, kenties Liisan vielä häntä, Johannesta, vastapäätä!

Siitä tulisi ihana matka! Mikä perheellinen, mikä sukulaisesti tutunomainen jälleentapaaminen!

Vihdoin oli tuo ajatus käynyt Johannekselle niin kiusalliseksi, että hänen oli täytynyt ryhtyä asiallisiin toimenpiteisiin sen johdosta.

Hän oli noussut ja lähtenyt junankuljettajaa etsimään. Maksoi, mitä maksoi! Hänen oli estettävä tuo yhteentörmäys.

Hän tapasi junankuljettajan.

--Mihin tämä vaunu menee? hän kysyi mahtipontisesti.

--Milanoon, hyvä herra, Milanoon, vastasi toinen.

--Mutta minulla on piletti Roomaan. Minä en aio muuttaa tästä mihinkään.

--Täytyy, hyvä herra, täytyy. Rooman vaunu meni rikki. Me emme voi mitään.

Johannes painoi kultarahan hänen käteensä. Junankuljettaja vilkaisi siihen ja näytti heti yskän ymmärtävän.

--Se menee Roomaan siis, hän lausui kumartaen. Koetan toimia Teidän ylhäisyytenne tyytyväisyydeksi.

Johannes vilkutti hänelle toista kultarahaa peukalonsa ja etusormensa välissä.

--Se ei ole sillä hyvä, hän sanoi, että se menee Roomaan. Mutta teidän täytyy poistaa meidän vaunun-osastostamme kaikki muut matkustajat ja estää uusia sinne tulemasta.

--Se on helposti tehty.

Juna saapui samassa Veronan asemalle. Junankuljettaja syöksyi Johanneksen vaunun-osastoon hirmuisella huudolla ja metelillä, heitellen ulos tavaroita ja ihmisiä, tunkien käsittämättömiä sanoja suustaan, kuurona kaikille vimmastuneille vastaväitteille.

--Muutto! hän hokee vain. Vaunun muutos, hyvät naiset ja herrat!

Muutamassa sekunnissa on osasto tyhjennetty.

Sitten hän rientää asemasillalle. Sieltä alkaa kuulua ankara puheenpolina, tällä kertaa junankuljettajan ja asemapäällikön välillä.

Rouva Rabbing ei aluksi ymmärrä mitään. Hänkin kiirehtii lähtöä vaunusta.

Johannes hymyilee ja selittää hänelle asian. Mutta samassa tulee junankuljettaja läähättäen.

--Ei, se ei käy sittenkään, hän ilmoittaa raivostuneena Johannekselle. Tämän vaunun täytyy Milanoon.

--Mutta tehän lupasitte! tiukkaa Johannes ankarana.

--Ei auta! On ennen käynyt päinsä. Mutta asemapäällikkö on lahjottu. Sellainen sika! Mutta toisen vaunun minä voin herrasväelle hommata.

--Tyhjän vaunun?

--Aivan uuden vaunun, johon ei pääse ristinsieluakaan.

Hän sai toisen kultarahansa. Ja hän hommasi toisen vaunun Johannesta ja rouva Rabbingia varten, mutta jääkylmän, sillä se liitettiin nyt vasta junaan.

Johannes hengähti kaikissa tapauksissa helpotuksesta siihen päästyään. Vaara oli toistaiseksi vältetty siis!

Mutta koko yön hän istui ikkunan poskessa mietiskellen, mitä aamu mahdollisesti toisi tullessaan.

Turhaan hän koetti tyynnyttää itseään. Miksi hän oli levoton oikeastaan? Pelkäsikö hän Liisaa? Rakastiko hän ehkä vielä tuota naista vai vihasiko hän niin sanomattomasti?

Hassutusta! ajatteli hän itse. Minä en yksinkertaisesti halua nähdä häntä. Onhan se aivan luonnollista. Se voisi vaikuttaa kiusallisesti minuun.

Näin oli yö kulunut.

Yö pitkä kuin iankaikkisuus. Aamunkoitossa heräsi rouva Rabbing ja kysyi, mitä Johannes mietiskeli.

Johannes vavahti. Naisilla oli usein merkillinen aavistuskyky.

--Kuinka niin? hän kysyi vain vastauksen asemasta. Oletko nukkunut hyvin?