Part 9

Lääkärit hyväksyivät hänen valintansa. Zala- ja Vessprimrannikko ovat todellisen paratiisin kaltaisia. Neljäntoista kilometrin pituisessa keskeymättömässä puutarhaketjussa lepää toinen hymyilevä maisema toisensa vieressä, siellä, täällä maalaisaateliston linnat. Komea järvi on meri pienoiskoossa, täynnä kauneutta ja romantiikkaa. Täällä puhaltaa Italian tuuli. Kansa on hyvänluontoista ja sydämellistä, kivennäislähteet ovat terveyttä antavia. Siellä on synkkämieliselle paras lepopaikka syksyksi löytyvä. Lukuunottamatta muutamia hektisiä professoreja ja vatsakatarria sairastavia pappeja, ei Füredissä ole ketään muita vieraita häiritsemässä synkkämielistä, joka kaipaa yksinäisyyttä. Sensijaan on hänen ympärillään ihana luonto. Plattenjärven rannalla on syksy kuin uusi kevät.

Lääkärit lähettivät siis Mikaelin Plattenjärven rannalle.

Mutta yhtä asiaa he eivät tietäneet. He olivat vain unohtaneet ottaa selvää siitä, että nimittäin kesän lopussa raesateet olivat hävittäneet koko seudun Plattenjärven rannalla.

Mutta nyt ei voi olla mitään surullisempaa näkyä kuin tuollainen raesateiden hävittämä seutu.

Viinitarhat, jotka tavallisesti korjuuaikana kajahtelevat iloisista äänistä, seisoivat nyt hylättyinä; uudelleen esiin pistävät viiniköynnökset ovat peittyneet erään piikkisen, punaruskean rikkaruohon alle, joka levittää pahaa hajua suljettuihin puristimoihin. Hedelmäpuiden toinen lehdikkö on kuparinvihreä tai ruosteenpunainen. Se ottaa jäähyväisiä tulevaan kevääseen asti. Viljapelloille on äsken-niitetyn oljen jälkeen noussut nyhtämätöntä rikkaruohoa. Kultaisten tähkäpäiden sijalla kasvaa ohdakkeita, takiaisia ja punakoisoja, eikä kukaan tule niitä niittämään. Kaikki on hiljaista ja synkkää. Tiet ovat ruohottuneet, sillä kukaan ei astu niitä.

Tällaiseen aikaa tuli Mikael linnaansa Balaton'iin.

Tämä linna oli vanha rakennus. Joku ylhäinen herrasväki oli rakennuttanut sen, koska he olivat pitäneet näköalasta ja heillä oli kylliksi rahaa tämän ylellisyyden hankkimiseen. Se oli yksikerroksinen massiivin muurin rakennettu, jossa kuisti antoi järvelle, suurista viikunapuista, ja muutoin täynnä pyhimyksen kuvia.

Ensimmäisen omistajan perilliset olivat polkuhinnasta myyneet aution linnan, jota vain sellainen henkilö voi pitää arvossa, jolla oli sattumalta päähänpistoja.

Neljännestunnin matkan päässä on vasta ihmisasuntoja. Ja nekin nykyään asumattomia. Puristimot ja kellarit eivät ole auki tänä vuonna, sillä ei saada mitään satoa. Füredissä näkyy kaikkialla uutimia suurien rakennuksien akkunoiden edessä ja viimeinenkin kylpyvieras on jo lähtenyt. Höyrylaivatkaan eivät enää kulje. Happikaivon juomasali on tyhjä ja kävelytiellä rapisevat putoilleet plataaninlehdet kulkijan jalkojen alla. Ei kenkään vaivaudu niitä lakaisemaan.

Ei ainoatakaan ihmistä, ei edes haikaraa näy seudulla. Vain majesteettinen Balaton vyöryy salaperäisesti heitellessään aaltojaan, eikä edes kenkään tiedä, miksi se on vihoissaan.

Ja keskellä Plattenjärveä kohoo alaston kallio ja sen huipulla on kaksi-torninen luostari, jossa asuu seitsemän munkkia -- ruhtinaallisten ruumiiden krypta ylhäältä alas asti.

Tällaiseen paikkaan Mikael tuli.

Hän oli tuonut mukanaan vain yhden palvelijan ja tämänkin hän lähetti muutaman päivän perästä takaisin sanoen viinitarhurin, joka vartioi taloa, riittävän häntä palvelemaan. Mutta tämä oli jo vanha mies ja sitäpaitsi kuuro.

Läheisessä kylpylässä oli sentään vielä jonkunverran eloa. Ainoan suuren hotellin omistaja perheineen asui siellä sekä sitäpaitsi muutamien herrasväkien palvelijat, jotka olivat paikkakunnalla koko vuoden läpeensä, ja kappelissa soitettiin joka aamu messuun. Mutta tapahtuipa eräänä päivänä, että hotellinisäntä piti vieraspidot viettääkseen tyttärensä nimipäiviä ja paistinpannun rasva syttyi tuleen ja liekki lensi savupiippuun Hotelli paloi poroksi ja sen kera kylpyläkin, palvelusväen asunnot ja kappeli. Tähän tilaan jäi kaikki aina kevääseen saakka. Asukkaat hylkäsivät mustat rauniot.

Nyt ei enää kuulunut ainoatakaan ihmisääntä koko laaksossa, ei edes kellojen soittoa, ainoastaan suuren järven kohinaa.

Timar istui päivät pitkät kuuntelemassa järven henkikieltä.

Välistä se alkaa kohista, ilman että ainoakaan tuulenhenki puhaltaa. Silloin sen väri muuttuu, niin kauas kuin silmä kantaa, smaragdinvihreäksi, ja tumman vedenpinnan yli ei kulje ainoatakaan purjevenettä, ei laivaa eikä alusta. On kuin oltaisiin Kuolleella Merellä.

Järvellä on ihmeellinen, kaksinkertainen voima: se karaisee ruumista ja synkentää sielua. Rinta laajenee, ruokahalu lisääntyy suuresti, mutta mieleen hiipii haaveellinen, surumielinen mieliala ja uneksii olevansa satumaailmassa.

Sievät vuoriryhmät ovat vielä keskiajan sankarikauden linnanraunioiden kruunaamia. Szigliget-Csobancz'in linnanpihalla viheriöi vielä salvia ja lavendeli, joita kuolleiden sukujen esiäidit ovat istuttaneet sinne. Mutta muurit rappeutuvat yhä vuosi vuodelta. Siellä täällä uhmaa vielä yksi ja toinen korkea torniseinä kuin ihmeeksi myrskyä. Ja sellaisetkin paikat, joissa vielä asuu eläviä olentoja, joutuvat yhä enemmän ja enemmän hävitykselle alttiiksi. Vieläpä Tihanynkin vuorenselkä sortuu lakkaamatta itäpuolelle. Vanha kansa muistaa vielä, kuinka luostarin ympäri ajettiin vaunuilla; sittemmin johti vain jalkapolku muurien ympäri; nyt se on jo syvän kuilun äärimmäisellä reunalla, ja kuningas Andreaksen lujasta rakennuksesta vierii kivi toisensa jälkeen alas syvyyteen. Ylhäällä vuorella oli ennen kaksi pientä järveä; ne ovat nyt kuivuneet. Tien varrella seisoo hylätty, luhistuva kirkko, ja siellä, missä ennen oli kylä, on nyt laidunmaita. Mutta suuri järvi maksaa pudonneet kivet vedenpaisumuksen edellisillä kivettymillä ja simpukoilla, jotka muistuttavat vuohensorkkia. Näitä se viskelee ylös rannalle. Ja kaikki mitä se kätkee syliinsä, on niin vierasta, niin perin pohjin toisenlaista kuin muissa sisäjärvissä, että se näyttää todella olevan meren jättämä tytär, meren, joka kerran on vallinnut täällä, ja kuin se olisi säilyttänyt muistot kauan sitte kadonneesta äidistään. Vallitsevana värinä järvessä elävissä kaloissa, etanoissa, käärmeissä ja sammakoissa on valkoinen; muissa vesissä ei tapaa valkoisia. Järven lieju on täynnä levää, joka koskettaessa sitä kutkuttaa ja parantaa. Kylvyistä nousee ihon pinnalle rakkoja, mutta kaikki vesi on juotavaa ja makeaa siitä huolimatta. Minä tunnen monta ihmistä jotka ovat aivan rakastuneita Plattenjärveen.

Timarkin oli rakastunut.

Tuntikausia hän uiskenteli keinuvilla aalloilla; puolen päivää hän vaelteli rannalla ja saattoi tuskin iltahetkellä erota sieltä.

Hän ei etsinyt metsästyksestä eikä kalastuksesta huvitusta. Kerran hän otti pyssynsä mukanaan ja unohti sen jonkun puun oksalle, toisen kerran veti kala sekä koukun että ongen mukanaan.

Hän ei voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään läheiseen. Silmät ja sielu liitelivät kaukana.

Syksy läheni loppuaan; vesi viileni huomattavasti pitkien öiden aikana ja hänen oli lyhennettävä kylpyaikaa. Mutta pitkillä öilläkin oli omituinen, haaveellinen viehätyksensä: tähtikirkas taivas, tähdenlennot ja kuu.

Timar oli tuonut muassaan voimakkaan teleskopin, jonka avulla hän yökaudet tarkasteli taivaan ihmeitä, taivaankappaleita, joita ympäröivät kuut ja renkaat, joissa talvisaikaan näkyy valkeita pilkkuja, jotavastoin kesä ympäröi ne punertavalla loistolla. Ja sitten tämä taivaan suuri ihme, kuu, joka putken läpi katsottuna näyttää loistavalta laavankappaleelta läpinäkyvine vuorenhuippuineen, syvine vuoriseppeleineen, loistavine laaksoineen ja tummine varjoineen. Se on kokonainen maailma, missä ei ole mitään.

Ei mitään muuta kuin niiden sielut, jotka väkivaltaisesti ovat ottaneet itsensä hengiltä vapautuakseen kaikista vaivoista.

Heidät on nyt lähetetty tänne, tähän olemattomuuteen.

Siellä ei ole mitään heitä häiritsemässä. He eivät tunne mitään, ei mikään tuota heille tuskaa eikä iloa, voittoa eikä tappiota. Siellä ei ole ilmaa eikä vettä, ei ääntä eikä värejä, siellä ei tunnu tuulia eikä myrskyjä; ei kukkia eikä eläviä olentoja, ei sotaa, ei suuteloja, ei sydämensykintää, ei syntymää eikä kuolemaa: siellä on vain tämä "olemattomuus" ja kenties -- muistot?

Olisi hirveämpää kuin helvetissä elää siellä, kuussa, olemattomuuden valtakunnassa, sieluna ilman ruumista ja muistella maata, jossa on vihreää ruohoa ja punaista verta, jossa ilma kajahtelee ukkosen jylinää, jossa kuuluu rakastavien suudelmia, jossa vallitsee elämä ja kuolema.

Mitä Noëmi sanoisikaan?

Ja kuitenkin kuiskaa joku lakkaamatta Mikaelin korvaan, että hänen täytyy lähteä niiden luo, jotka ovat karkoitetut olemattomuuden valtakuntaan.

Muuta keinoa ei ole hänen päästäkseen pakoon siitä onnettomasta elämästä, jota hän viettää.

Hän on itse syypää onnettomuuteensa.

Siihen, että hänen on pakko viettää kaksoiselämää kahden naisen kera, joista hän ei voi hylätä kumpaakaan!

Vasta nyt, kun molemmat olivat kaukana hänestä, vasta nyt, kun hän oli aivan yksin, hän tunsi asemansa koko kauheuden.

Eikö hän jumaloi Timeaa?

Eikö Noëmi ole koko hänen elämänsä?

Toisen kanssa hän kärsii, toisen kanssa hän iloitsee.

Toinen on todellinen pyhimys, toinen todellinen nainen.

Hän kävi lävitse koko elämänsä. Missä hän oli langennut?

Siinäkö, että hän pidätti Timean aarteet itselleen?

Siinäkö, että hän nai Timean?

Vai siinäkö, että hän epätoivoissaan jätti hänet ja lähestyi haavotetuin sydämin Noëmia etsien onneaan hänen luotaan?

Häneen ei sovi ensimmäinen nuhde.

Timea hallitsee koko sitä omaisuutta, jonka hän on pelastanut Tonavan pohjalta.

Toiseenkin syytökseen on olemassa anteeksianto. Hän oli nainut Timean rakkaudesta ja Timea oli vapaaehtoisesti suostunut hänen omakseen. Timea oli vastaanottanut hänen naimatarjouksensa lämpimällä kädenpuristuksella. Hän oli esiintynyt Timean edessä kuin mies, joka on naisen arvoinen. Voiko hän aavistaa sitä, että Timea jo oli rakastunut niin kiihkeästi, ettei hänen sydämensä tahtonut tietää mistään muusta?

Mutta kolmanteen syytökseen hän ei keksinyt mitään vastausta.

Kun sinä kuulit, ettei vaimosi rakastanut sinua, syystä että kolmas oli sinun ja hänen sydämensä välillä, ei sinun olisi pitänyt raukkamaisesti lähteä pois, vaan sinun olisi pitänyt mennä sen kolmannen luo ja sanoa hänelle: "Ystävä, nuoruuden toverini; toiselle meistä ei ole kyllin tilaa maailmassa. Minä rakastan sinua, minä syleilen sinua, mutta tule nyt kanssani jollekin kauniille yksinäiselle saarelle ja ampukaamme siellä toinen toisiamme, kunnes jompikumpi meistä jää paikalle."

Niin sinun olisi pitänyt menetellä.

Silloin olisi vaimosikin nähnyt sinussa miehen.

Vaimosi näki tuossa toisessa ihanteensa senvuoksi, että hän ammattinsa perusteella esiintyi hänelle rohkeana ja uljaana sankarina, jotavastoin sinä et ole esiintynyt sillä tavoin. Terävä sapeli kädessäsi sinä olisit voittanut hänet paremmin kuin timantein ja helmin. Nainen tahtoo tulla valloitetuksi eikä pidä siitä, että hänen rakkauttaan kerjätään.

Ja sitten olisi sinun ollut tehtävä itsesi tämän rakkauden arvoiseksi, taisteltava tahi, jos niin olisi pitänyt käydä, pakottaa se itsellesi.

Vaikka sinun olisi täytynyt näytellä tyrannin osaa, olla sen naisen sulttaani, jonka olit ostanut orjattareksesi, vaikka sinun olisi ollut pakko ruoskia häntä, kunnes hän ryömi ristille, niin sinä olisit kuitenkin ollut hänen herransa, olisit omistanut hänet, hän olisi ollut omasi; -- mutta nyt hänestä on tullut aave, joka käy ympärilläsi syyttääkseen sinua.

Eikä sinulla ole rohkeutta luopua hänestä!

Jos edes olisit kyllin rohkea sanoaksesi hänelle suoraan: "Timea, minä olen teidän paha henkenne, purkakaamme liittomme!"

Mutta sinä pelkäät yhtä seikkaa.

Pelkäät Timean vastaavan sinulle:

"Minä en tahdo erota teistä! -- Minä en kärsi. -- Minä olen vannonut pysyväni uskollisena teille. -- Minä en riko valaani!"

Syysyöt tulivat yhä pidemmiksi, päivät lyhyemmiksi ja vähitellen kävi vesi järvessä yhä kylmemmäksi.

Mutta juuri senvuoksi hän kylpi siinä niin mielellään. Hänen ruumiinsa oli saanut entisen joustavuutensa, hermot ja lihakset olivat karaistuneet; mutta hänen sielunsairautensa oli juuri nyt pahimmillaan.

Synkkämielisen ihmisen luulotaudin voi vielä parantaa. Ruumiin sairauden mukana häviää sielunkin tauti. Mutta kun terve, voimakas mies vaipuu synkkämielisyyteen, silloin on kyseessä toivoton sairaus.

Luulotautinen pukeutuu lämpimään nuttuun, kääriytyy kiireestä kantapäähän paksuihin pukimiin, liimaa ikkunat papereilla tuulta vastaan, nauttii ravintonsa nauloittain ja valitsee sen lääkärin määräysten mukaan; hän vetää lääkäriäkin nenästä, käyttää puoskarien salaisia lääkkeitä ja tutkii lääketieteellisiä teoksia; hän lämmityttää huoneensa lämpömittarin mukaan ja laskee valtimonsa lyönnit kellon mukaan, hän pelkää kuolemaa. -- Synkkämielinen taasen paljastaa rintansa myrskylle ja kulkee paljain päin; hän ei tahdo pidentää elämäänsä.

Yöt olivat aina valoisat, ja sellaisina kirkkaina syysöinä on taivas tähtiä täynnä. Timar istuu aamuun asti avoimen akkunan ääressä tarkastellen äärettömän avaruuden loistavia pisteitä, toista toisensa jälkeen. Heti kun kuu oli laskeutunut, istuutui hän teleskopin ääreen. Kuu oli hänelle vastenmielinen kuten seutu, joka on meille niin tuttu, että olemme siihen kyllästyneet ja jonka kaikki asukkaat ovat suututtaneet meitä. Samoin kuin valtiopäivämies vihaa sitä vaalipiiriä, missä hän ehdokkaana ollen ei kuitenkaan ole tullut valituksi, mutta missä hänen on siitä huolimatta asuttava.

Näitä havaintoja tehdessään tähtikirkkaalla taivaalla oli hänellä onni sattumalta olla todistajana eräälle ilmiölle, joka tähtientutkijain muistiinpanoissa on merkitty ainoaksi laatuaan.

Eräs pyrstötähti joka palaa vain pitkien väliaikojen perästä, näyttäytyi taivaalla.

Timar sanoi itselleen: "Se on minun tähteni. Se on yhtä rikkinäinen kuin minun sieluni; sen tuleminen ja meneminen on yhtä tarkoituksetonta kuin minun, kaikki sen loistavat ominaisuudet ovat yhtä turhaa loistoa kuin minun."

Ja nyt seurasi hän yön toisensa perään ihmeellisen ilmiön vaiheita.

Samalla suunnalla kuin tämä pyrstötähti liikkui Jupiterkin neljine kuineen; niiden ratojen oli pakko leikata toisiaan.

Heti kun pyrstötähti tuli suuren Jupiterin läheisyyteen alkoi sen loistava pyrstö haljeta. Jupiterin sentripedaalivoima alkoi tehdä vaikutuksensa tuntuvaksi. Suuri tähti uskalsi tehdä yrityksen riistää sumutähden pois valtiattareltaan, auringolta.

Ja tämä tapahtui maanasujainten silmien nähden.

Seuraavana yönä oli pyrstötähden valopyrstö jakautunut selvästi kahtia.

Sitten lähestyi nopeasti suurin Jupiterin neljästä kuusta, se, joka on kauimpana Jupiterista.

"Kuinka nyt on käyvä tähdelleni?" kysyi Timar. Kolmantena yönä alkoi kirkas tähti, joka muodosti pyrstötähden pään, tummua ja särkyä. Jupiterin kuu oli silloin sitä lähinnä.

Neljäntenä yönä oli pyrstötähti haljennut. Nyt näkyi kaksi päätä, kullakin oma loistava pyrstönsä, ja molemmat aavetähdet alkoivat nyt lentonsa ilman päämäärää avaruuden lävitse kahdessa eri parabelissa, jotka muodostivat terävän kulman. "Niinmuodoin tapahtuu 'tällaista' siis taivaallakin?"

Timar seurasi tätä ihmeellistä ilmiötä teleskoopista, siksi kunnes se häipyi erottamattomaan etäisyyteen.

Ilmiö teki hänen sieluunsa mitä syvimmän vaikutuksen.

Nyt hän oli selvillä asioistaan maailman kanssa.

On olemassa satoja itsemurhan syitä, mutta itsepintaisimmat ja voittamattomimmat ovat ne, jotka johtuvat pitkäaikaisista luonnonvaarinotoista. Pidä tarkasti silmällä henkilöä, joka ilman tieteellisiä tarkoituksia tekee huomioita taivaalla ja pyrkii tutkimaan luonnon salaisuuksia! Kätke häneltä terävä veitsi ja pistooli ja tutki tarkoin, onko hänellä myrkkyä.

Niin, Timar oli päättänyt ottaa itsensä hengiltä.

Voimakkaille luonteille ei tämä ajatus tule yht'äkkiä, vaan se kypsyy vähitellen. He valmistautuvat vuosikausia siihen ja valmistavat huolellisesti sen toimeenpanemista.

Timarissa oli ajatus jo kypsynyt ja hän siirtyi nyt järjestelmällisesti sen toimeenpanemiseen.

Kylmän vuodenajan tullessa hän lähti Plattenjärveltä ja palasi Komorniin.

Kaikki, joita hän tapasi, lausuivat ilonsa siitä, että hän oli voimistunut niin huomattavasti ja oli niin reippaan näköinen. Ja Timar osottautui olevansa mitä parhaalla tuulella.

Mutta Timean silmiltä ei jäänyt huomaamatta, että hänen sisällään liikkui jotakin, ja hän kysyi huolestuneena: "Mikä teitä vaivaa, puolisoni?"

Hänen vaikean sairautensa jälkeen oli vaimo sangen hellä häntä kohtaan. Tämä hellyys ajoi häntä vain yhä lähemmäs hiotun teräksen kärkeä kohti.

Jokainen itsemurha on hulluutta ja kaikki hulluus ilmaisee itsensä. Monet tietävät olevansa hulluja, itsemurhaaja tietää sen jotensakin hyvin. Hän tahtoo kätkeä salaisuutensa, ettei kukaan pääsisi sen perille, ja juuri siten hän ilmaisee itsensä. Hän tahtoo puhua oikein järkevästi, ettei kukaan huomaisi häntä hulluksi, mutta kaikki nämä viisaat sanat tulevat sanotuiksi sopimattomaan aikaan ja sopimattomassa paikassa, joten ne herättävät epäluuloja. Hän on tavattoman hyvällä tuulella, luonnottoman iloinen ja leikkisä; mutta hänen iloisuutensa on miltei levottomuutta herättävää, niin luonnotonta, että se, joka näkee ja kuulee sen, sanoo väristen itselleen: "Tämä ennustaa onnettomuutta."

Timar järjesti asiansa siten, että "se" ei tapahtuisi kotona.

Hän teki testamenttinsa.

Hän jätti koko omaisuutensa Timealle ja köyhille, ja siinä hän menetteli niin varovasti, että sääsi erityisen legaatin, josta Timea, siinä tapauksessa, että meni uusiin naimisiin, sekä hänen jälkeläisensä, jos tulisivat köyhiksi, saisivat nostaa satatuhatta guldenia.

Muutoin oli hänen suunnitelmansa seuraava:

Heti kun vuodenaika antaisi myöten, matkustaisi hän pois -- omien sanojensa mukaan Egyptiin, mutta itse asiassa Vapaalle Saarelle. Siellä hän tahtoo kuolla. Jos hän voisi saada Noëmin seuraamaan itseään, niin he menisivät yhdessä kuolemaan.

Oi, Noëmi kyllä suostuisi. Mitä hän tekisi maailmassa ilman Mikaelia!

Minkä arvoinen olisi maailma silloin hänelle, sellaiselle kuin hän on?

He nukkuvat molemmat siellä kaukana Dodin vierellä.

* * * * *

Talven Timar vietti osaksi Komornissa, osaksi Raabissa tai Wienissä. Kaikkialla tuntui elämä hänestä taakalta.

Synkkämielisyyteen vaipuneen suurin onnettomuus on se, että hän luulee lukevansa salaiset ajatuksensa kaikkien kasvoilla. Kaikkien tuttaviensa ilmeistä ja sanoista hän huomaa heidän aavistavan hänessä tapahtuneen muutoksen, hän huomaa heidän kuiskailevan hänen selkänsä takana ja salavihkaa iskevän silmää toisilleen hänen lähestyessään, hän huomaa naisten pelkäävän häntä ja miesten koettavan näyttää levollisilta ja niin tapahtuu hänelle, että hän hajamielisyydessään sanoo asioita, jotka todistavat hänen sielunsa sekavuutta, juttelee hullunkurisia juttuja, joille ei kukaan hänen suureksi harmikseen naura. -- Heitä jo pelottaa nauraa.

Eikä heillä kuitenkaan ole mitään syytä pelätä häntä. Ei hän vielä ole joutunut niin pitkälle, että nousisi pöydästä ja heittäisi pippuria vastapäätä istuvien silmiin, niinkuin häntä kyllä välistä haluttaisi tehdä. Kun Johan Fabula tulee hänen luokseen kirkkoraadin varajäsenenä ja alkaa pitää hänelle pitkiä puheita vakavista asioista seisten suorana kuin seipään niellyt, silloin tuntee Timar palavaa halua -- niin palavaa, että tuskin jaksaa vastustaa sitä -- panna molemmat kätensä herra varakonsulin olkapäille ja hypätä pukkia hänen päänsä yli.

Timarin katseessa oli jotakin, joka synnytti jokaisessa sellaisen tunteen, kuin kaadettaisiin kuupallinen kylmää vettä hänen selkäänsä.

Tämän katseen kohtasi Ataliakin.

Usein heidän istuessaan vastapäätä perhepöydässä, seurasivat Timarin silmät hellittämättä Atalian kasvoja ja vartaloa.

Tuollaisten mielisairaiden katseissa ilmenee palava himo naisen suloihin niin kaamealla tavalla.

Ja Atalia oli tavaton kaunotar. Mikaelin silmät eivät voineet lakata katselemasta tätä kaunista lumivalkoista kaulaa, ja Atalia tunsi levottomuutta tämän mykän ihailun vuoksi, joka omistettiin hänen kauneudelleen.

Mutta Mikael ajatteli: "Jospa vain kerrankin saisin teidät valtaani, sinä kaunis, lumivalkoinen kaula ja sinä, sametinpehmeä, ihana povi -- silloin puristaisin teidät rautaiseen syleilyyni, niin että sielu teistä lähtisi." Tämä himo häntä ahdisti heti kun hän katseli Atalian ihanaa vartaloa.

Vain Timea ei pelännyt häntä. Timea ei milloinkaan pelännyt ja mitäpä hänellä olisi ollutkaan pelättävää.

Timar kyllästyi vihdoin odottamaan viipyvää kevättä. Miksi pitäisi sen, joka lepää turpeen alla, odottaa kukkien puhkeamista?

Päivää ennen lähtöään hän antoi suuret päivälliset, joille hän oli kutsunut koko joukon ihmisiä, vieläpä sellaisiakin, joita hän sangen vähän tunsi. Koko talo oli täynnä vieraita.

Ennen päivällisten alkua hän sanoi Johan Fabulalle;

"Veljeni Kristuksessa, istukaa viereeni, ja kun niinä aamulla tulen juovuksiin ja hulluksi, pitäkää huoli siitä, että minut kannetaan matkavaunuun ja pannaan istuimelle maata. Käskekää sitten valjastamaan hevoset ja antakaa niiden juosta tiehensä vieden minut mukanaan."

Tällä tavoin hän halusi tajuttomassa tilassa poistua kotoaan ja synnyinkaupungistaan.

Kun sitten aamupuoleen yöstä kaikki vieraat olivat kierineet pöydän alle, yksi sinne ja toinen tänne, kuorsasi ystävämme Johan Fabulakin aivan rauhallisesti nojatuolissa pää taaksepäin nojaten. Timar yksin oli tajuissaan.

Mielisairaaseen viini vaikuttaa samoin kuin Mitridates-kuninkaaseen myrkky. Se ei vaikuta ensinkään.

Siten hänen täytyi itse etsiä vaunut ja huolehtia lähdöstään.

Hänen aivoissaan kohisivat todellisuus ja unet, mielikuvitus ja humala, muisti ja harha-aistimus kaikki sekaisin.

Hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut vuoteen vieressä, missä valkokasvoinen, nukkuva pyhimys lepäsi, kuin olisi hän suudellut valkoisen patsaan huulia ja kuin patsas ei olisi edes herännyt tästä suudelmasta.

Kenties kaikki olikin vain humalan luoma tai mielikuvituksen herättämä kuva.

Sitten hän näki toisen ilmiön. Hänestä tuntui kuin kauniit mänaadikasvot, vallattomien kiharoiden ympäröiminä, olisivat katselleet oven takaa eräässä pitkässä, pimeässä käytävässä, jonka ohi hän kulki. Tytöllä oli säihkyvät silmät ja punaiset huulet, joiden välissä hohti kaksi helmiriviä, silloin kun hän, pitäen vahakynttilää hoipertelevan miehen edessä, kysyi tältä: "Minne te lähdette, herra?"

Ja vastaukseksi tähän hän oli kuiskannut kiehtovan haltiattaren korvaan:

"Minä lähden pois tehdäkseni Timean onnelliseksi..."

Silloin olivat haltiattaren kasvot äkkiä vääntyneet Medusanpääksi ja kiharat muuttuneet käärmeiksi.

Kenties oli tämäkin vain harha-aistimus.

Timar heräsi vasta keskipäivällä vaunuissaan, kun ajuri vaihtoi hevosia. Hän oli jo kaukana Komornista.

Hän ei ollut muuttanut päätöstään.

Myöhään yöllä hän tuli alisen Tonavan varsille, missä salakuljettajan vene, jonka hän oli tilannut kalastajamökille, jo odotti häntä. Hän soudatti itsensä jo samana yönä saarelle.

Eräs ajatus välähti hänen mielessään.

Mitä! Jos Noëmi olisi kuollut?

Miksi se olisi niin mahdotonta?

Mikä taakka silloin kohoaisi hänen sielustaan! Kuinka kauheata muutoin olisi vietellä häntä ottamaan tuota kauheata askelta!

Se, joka on saanut päähänpiston, vaatii kohtalolta kaikki olemaan niin kuin hän on kuvitellut.

Valkokukkaisen ruusupensaan vieressä on nyt toinen, jossa keväällä on punaisia kukkia -- Noëmin haudalla. Ja pian tänne tulee kolmaskin keltainen ruusu, -- kultamiehen kukka.

Näihin ajatuksiin vaipuneena hän nousi maihin saarelle.

Oli vielä yö ja kuu paistoi.

Pähkinäpuista rakennettu huone, joka oli jäänyt kesken, seisoi kuin krypta, ruohon peitossa; akkunoiden ja ovien edessä oli kaislamattoja lumen ja sateen suojaksi.

Mikael kiirehti savimökin luo. Almira tuli häntä vastaan. Se ei haukkunut, vaan otti häntä takinliepeestä hampaillaan ja veti hänet akkunan luo.

Kuu paistoi akkunasta ja Mikael katsahti pieneen huoneeseen, joka oli aivan valkoinen.

Hän näki vain yhden vuoteen huoneessa, toinen oli poissa. Vuoteessa nukkui Terese.