Part 8

Noëmi lähti sairashuoneesta ja väänsi oven lukkoon. Sitten he kantoivat ulos kuolleen enkelin, jättäen hänen tomunsa luontoäidin helmaan.

Noëmi ei tahtonut hautakumpua hänen päälleen. Sen nähdessään tulisi Mikael aina surulliseksi, ja se vaikeuttaisi aina hänen toipumistaan. Sensijaan laittoivat he kyynelpajun juurelle sileän kukkapenkin ja istuttivat sen keskelle ruusupensaan, sitä lajia, jonka Mikael itse oli oksastanut, valkokukkaisen, jonka puhdasta valkeutta ei mikään muu väri vivahdus sekoittanut.

Sitten Noëmi palasi sairaan luo.

Mikaelin ensimmäiset sanat olivat:

"Minne jätit Dodin?"

"Ulos puutarhaan."

"Mitä hänellä on pukuna?"

"Valkoinen koltti sinisine nauhoineen."

"Se pukee häntä parhaiten. Onko hän hyvin peitetty?"

"Oi, on, sangen hyvin."

(Kolme jalkaa multaa päällä.)

"Kanna hänet tänne, kun taas menet ulos."

Nämä sanat kuullessaan ei Noëmi enää voinut pysyä huoneessa. Hän meni ulos puutarhaan, heittäytyi Teresen kaulaan ja painoi häntä kiihkeästi vastaansa. Mutta ei hän nytkään itkenyt. Se ei ollut hänelle luvallista.

Sen jälkeen hän hoiperteli kauemmas. Hän meni kyynelpajun luo, taittoi puoliauenneen nupun ruusupensaasta ja meni takaisin Mikaelin luo.

"No, kuinka on Dodin laita?" kysyi Mikael kärsimättömästi.

Noëmi polvistui hänen vuoteensa viereen ja ojensi hänelle ylpeänä hymyillen -- valkoisen ruusun nupun.

Mikael otti sen alkaen haistella sitä.

"Kummallista!" hän sanoi. "Tämä ruusu ei ensinkään tuoksu, aivankuin se olisi kasvanut haudalla."

Noëmi nousi ylös ja meni ulos.

"Mikä hänen on?" kysyi Mikael kääntyen Teresen puoleen.

"Älkää pahastuko", sanoi Terese hiljaisella, lepyttelevällä äänellä. "Te olette ollut vaarallisesti sairas. Taivaalle olkoon kiitos, että se nyt on onnellisesti ohi, mutta tauti tarttuu, etenkin toipumistilassa. Olen senvuoksi kieltänyt Noëmia tuomaan lasta luoksenne, ennenkuin te olette täysin terve. Kenties tein väärin, mutta tarkoitin hyvää."

Mikael puristi Teresen kättä.

"Olette menetellyt aivan oikein. Ja minä tyhmyri, joka en itse ajatellut sitä! Olipa se hyvä ajatus! Kenties hän ei ensinkään oleskele viereisessä huoneessa?"

"Ei. Me olemme valmistaneet pienen asunnon puutarhaan."

Hän ei valehdellut -- raukka!

"Olette hyvin hyvä, Terese. Menkää nyt Dodin luo ja lähettäkää Noëmi tänne. En enää milloinkaan pyydä häntä tuomaan Dodia luokseni. Mutta heti, kun voin nousta ylös, heti kun voin mennä ulos, viette minut hänen luokseen?"

"Viemme kyllä, Mikael."

Tällä hurskaalla petoksella heidän onnistui rauhoittaa. Mikaelia, siksi kunnes hän nousi ylös ja oli onneksi voittanut taudin.

Hän oli kuitenkin vielä hyvin sairas ja saattoi tuskin kävellä.

Noëmi auttoi häntä pukeutumaan. Noëmin olkapäähän nojaten hän lähti huoneesta ja Noëmi vei hänet talon edustalla olevalle penkille. Itse istuutui Noëmi hänen viereensä, pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja antoi hänen päänsä nojata olkapäähänsä.

Oli kaunis, lämmin kesäinen iltapäivä. Mutta Mikaelista tuntui lakkaamatta, kuin puiden suhina kuiskaisi hänelle jotakin, kuin toisivat surisevat mehiläiset hänelle jotakin tietoa, kuin ruohonkorret soittaisivat hänelle. Kaikki kohisi hänen päässään.

Mutta ylinnä _yksi_ ajatus.

Katsoessaan Noëmia kasvoihin alkoi tuskaisa ajatus herätä hänen sielussaan. Hän ei voinut jotakin selittää Noëmin kasvojenilmeessä.

Hän tahtoi tietää, mitä se oli.

"Noëmi!"

"Mitä tahdot, oma Mikaelini?"

"Rakas Noëmi! Katso minuun!"

Noëmi loi silmänsä häneen.

"Missä pikku Dodi on?"

Tämän kysymyksen kuullessaan ei naisparka enää voinut tukahuttaa tuskaansa. Hän kohotti marttyyrikasvonsa taivasta kohti, ojensi molemmat kätensä ylöspäin änköttäen:

"Tuolla!... Tuolla!"

"Hän on kuollut!?" sanoi Mikael matalalla äänellä.

Noëmi vaipui hänen kaulaansa. Hän ei enää saattanut pidättää kyyneleitään, vaan itki kiivaasti eikä voinut lakata.

Mikael kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja antoi hänen itkeä tarpeekseen.

Olisi ollut rikos Jumalaa vastaan ehkäistä näitä kyyneleitä vuotamasta.

Itse hän ei itkenyt -- hän vain ihmetteli.

Hän ihmetteli sitä sielunvoimaa, joka kohotti tämän naisraukan niin korkealle hänen yläpuolelleen.

Että hän olikin voinut kätkeä niin kauvan hirveän tuskansa hänen tähtensä, jota rakasti.

Kuinka suuri olikaan hänen rakkautensa!

Kun Noëmi vihdoin oli itkenyt kyllikseen, katsahti hän Timariin kuin aurinko sadepilven takaa.

"Ja sinä saatoit salata asian minulta."

"Minä pelkäsin henkeäsi."

"Sinä et uskaltanut itkeä, etten minä näkisi sinun itkeneen!"

"Minä odotin aikaa, jolloin saisin itkeä."

"Kun sinä et ollut luonani, vaalit sairasta lastamme, ja minä toruin sinua siitä."

"Sinä et sanonut minulle pahaa sanaa, Mikael."

"Antaessasi minulle hänen suudelmansa, tiesit sen olevan jäähyväis-suudelman! Kun nuhtelin sinua siitä, että ompelit koristuksia itsellesi, ompelitkin sinä hänen kääreliinojaan. Kun sinä näytit minulle hymyilevät kasvot oli sinun sydämessäsi Jumalan Äidin seitsemän miekkaa. Oi, Noëmi, kuinka sinua jumaloin!"

Mutta Noëmi raukka pyysi vain hänen rakkauttaan.

Mikael veti hänet syliinsä.

Puiden lehdet, ruohonkorret, surisevat mehiläiset kuiskivat nyt niin selvästi; nyt hän alkoi tajuta niiden kieltä.

Pitkän synkän vaitiolon perästä Mikael kysyi:

"Minne olette panneet hänet? Vie minut sinne!"

"Ei tänään", sanoi Noëmi, "sinne on liian pitkä matka sinun kävellä. Huomenna!"

Mutta ei seuraavana eikä vielä seuraavinakaan päivinä Noëmi vienyt Mikaelia haudalle.

"Sinä istuisit vain aina siellä haudalla ja sairastuisit uudelleen. Minä en myöskään ole luonut mitään hautakumpua enkä pystyttänyt ristiä hänen päälleen, jotta sinä et voisi mennä sinne suremaan."

Mutta Timar tuli kuitenkin yhä surullisemmaksi.

Saatuaan voimansa takaisin siinä määrin, että hän saattoi kävellä yksikseen saarella, hän aina kulki etsimässä sitä, mitä hänelle ei tahdottu näyttää.

Erään kerran hän palasi mökkiin kasvot kirkastuneina. Kädessä hänellä oli valkoinen ruusunnuppu, niitä ruusuja, jotka eivät tuoksuneet.

"Onko se siellä?" hän kysyi Noëmilta.

Tämä nyökkäsi ihmeissään päällään.

Häneltä ei siis kuitenkaan voinut salata asiaa! Ruusupensas oli vienyt hänet jäljille. Hän tiesi, että se oli vastikään istutettu sinne.

Senjälkeen hän tuli levolliseksi kuin henkilö, joka on lopettanut elämäntehtävänsä.

Koko päivän hän istui pienellä penkillä talon edustalla, kaiveli kepillään sileitä sorakiviä ja höpisi itsekseen:

"Sinä et tahtonut antaa häntä pois koko maailmasta täynnä timantteja, etkä taivaasta täynnä enkeleitä, -- mutta kurjan savipiipun vuoksi olet lyönyt häntä kädelle!"

Pikku Dodin kaunis talo oli jo puolivalmiina, ja korkea nardus-ruoho oli kasvanut sen kaikkien seinien yli; mutta Mikael ei enää astunut jalkoineen sinne sisälle.

Ainoa, mikä piti yllä hänen tuskin palannutta elinvoimaansa ja hänen murtunutta mieltään, oli Noëmi.

Seitsemäs luku.

SYNKKÄMIELISYYS.

Nuppu toisensa jälkeen avautui ruusupensaassa. Päivät pitkät ei Timar tehnyt muuta kuin seurasi näiden nuppujen kehitystä. Kun yksi niistä puhkesi, taittoi hän sen, pani sen lompakkoonsa ja kuivasi sen povellaan.

Se oli surullista ajanvietettä.

Kaikki se hellyys, jota Noëmi osoitti hänelle, ei voinut karkoittaa hänen raskasmielisyyttään. Hänen suloiset hyväilynsä olivat hänelle taakaksi.

Ja kuitenkin olisi Noëmi voinut lohduttaa häntä, se olisi maksanut hänelle vain yhden sanan. Mutta siveä kainous pidätti häntä lausumasta tätä sanaa, ja Mikaelin päähänkään ei pistänyt kysyä häneltä.

Henkilöille, jotka ovat sielustaan sairaita, on omituista se, että he alituisesti askartelevat menneisyydessä.

Kerran sanoi Noëmi Timarille:

"Mikael, sinulle tekisi hyvää matkustaa täältä pois."

"Minne?"

"Ulos maailmaan. Täällä kaikki herättää sinussa surullisia muistoja. Sinun on lähdettävä tullaksesi terveeksi. Minä olen jo laittanut kuntoon matkatavarasi. Huomenna vievät hedelmäkauppiaat sinut toiselle rannalle."

Mikael ei vastannut mitään, antoi vaan päännyökkäyksellä suostumuksen merkin.

Vaikea tauti oli kiihdyttänyt hänen hermonsa ja se tila, johon hän itse oli saattanut itsensä, isku, joka häntä oli kohdannut, vaikutti niin tuskallisesti ärtyneisiin hermoihin, että hän itse huomasi joutuvansa mielisairaaksi tai tekevänsä itsemurhan, jos jäisi kauemmaksi aikaa tänne.

Itsemurhanko? Eihän ole helpompaa keinoa vapautua sietämättömästä tilasta. Vastoinkäymiset, tuskat, sieluntaistelut, ihmisten vainoaminen, vääryydet, petokset, rauenneet toiveet, sydänsurut, epätoivo, mielikuvituksen kauhukuvat, kärsineiden tappioiden muisto, rakkaiden kuolleiden muisto -- kaikki tämä on vain pahaa unta, josta painettua pistoolin liipasinta _herää_. Jatkakoot jälkeenjääneet samaa unta.

Viimeisenä iltana istuutuivat kaikki kolme, Mikael, Noëmi ja Terese illallisen jälkeen mökin edustalle ja Mikael ajatteli, että heitä kerran oli ollut siinä _neljä_. Täysikuu kätkeytyi hopeapilven taa.

Noëmi piti Timarin käsiä sylissään.

"Mikähän tuo kuukin oikeastaan on?" kysyi Noëmi.

Timarin käsi puristautui nyrkiksi Noëmin kädessä. Hän sanoi itsekseen: "Minun paha henkeni. Jospa en ikinä olisi nähnyt punaista puolikuuta!"

Terese vastasi tyttärensä kysymykseen:

"Se on palanut, jäätynyt taivaankappale, missä ei ole puita, ei kukkia, ei eläimiä eikä edes ilmaa, vettä, säveliä ja värejä."

"Eikö mitään näistä?" jatkoi Noëmi. "Siis on tuo tähti aivan autio ja asumaton?"

"Sitä ei kenkään tiedä", vastasi Terese. "Tyttöaikanani, ollessani pensioonissa, katselimme usein kuuta kaukoputkella. Se on aivan täynnä luolia. Meille sanottiin niiden olevan kraattereita tulivuorista, joiden tuli oli jo sammunut. Kaukoputket eivät ole niin vahvoja, että voisi erottaa siellä eläviä olentoja; mutta niin paljon tietävät oppineet varmasti, ettei kuussa ole vettä eikä ilmaa. Ja ilman vettä ja ilmaa ei ole olemassa mitään elimellistä elämää ja niinmuodoin ei siellä voi asua ihmisiä."

"Mutta jos kuitenkin jotakin olisi?"

"Mitä sinä arvelet siellä voivan olla?"

"Sanon, mitä ajattelen. Usein lapsuudessani, yksin ollessani valtasi minut raskas ajatus; varsinkin istuessani rannalla ja katsellessani veteen. Jokin veti minua syvyyteen, tuntui kuin joku olisi huutanut minulle, kuinka ihanaa siellä alhaalla oli ja kuinka ihana siellä oli levätä. Ole huoletta, Mikael, siitä on nyt jo kauan, se oli 'ennenkuin.' Mutta sitten minä sanoin itselleni: 'Hyvä, ruumiisi jää lepäämään sinne Tonavan pohjalle, mutta sielusi, minne se joutuu?' Täytyyhän senkin joutua jonnekin. Ja sitten mieleeni juolahti, että sielut, jotka jollakin väkivaltaisella tavalla poistuvat maanpäältä, tulevat juuri kuuhun. Nyt uskon siihen vieläkin varmemmin. Kun siellä kerran ei ole puita, ei kukkia, ei vettä, ei ilmaa, ei värejä eikä säveliä, niin se on määrätty niille sieluille, jotka ovat vapautuneet ruumiista; siellä ne löytävät maailman, missä ei mikään niitä vaivaa, eikä mikään niitä ilahuta."

Hämillään nousivat Terese ja Mikael ylös. Noëmi ei käsittänyt, mikä heidän tuli. Hän ei tiennyt, että hänen oma isänsä oli ollut itsemurhaaja ja että se, jonka kättä hän piti omassaan, oli ollut vähällä tehdä itsemurhan.

Mikael sanoi, että ilta oli viileä ja oli paras mennä sisälle.

Nyt hän oli saanut vielä uuden aaveajatuksen kuusta.

Toisen hän oli saanut Timealta, toisen nyt Noëmilta.

Kauhea rangaistus oli aina nähdä taivaanrannalla loistava merkki, joka lakkaamatta muistuttaa ihmistä hänen ensimmäisistä rikoksistaan, hänen väärään suuntaan suunnatun elämänsä ensimmäisestä, surkeasta harha-askeleesta!

Seuraavana päivänä Mikael lähti saarelta.

Hän kulki keskenjääneen rakennuksen ohi kertaakaan katsahtamatta siihen.

"Kevään mukana tulet sinäkin takaisin!" kuiskasi Noëmi hellästi hänen korvaansa.

Noëmi parka! Hänestä oli niin luonnollista, että Mikael kuului hänelle vain puolen vuoden ajan.

("Mutta kenelle hän kuuluu toisen puolen vuoden ajan?" -- Se kysymys ei milloinkaan johtunut hänen mieleensä.)

Kun Mikael saapui Komorn'iin oli pitkä matka rasittanut häntä vieläkin enemmän.

Timea säikähtyi hänet nähdessään. Hän tuskin tunsi häntä.

Ataliakin säikähtyi. Hänellä oli omat syynsä.

"Oletteko ollut sairaana?" kysyi Timea painautuen miehensä rinnalle.

"Hyvin sairaana."

"Tielläkö?"

"Niin", vastasi Timar, jonka mielestä kysymykset tuntuivat kuulusteluilta. Hänen täytyi olla varuillaan joka sanassa.

"Oletteko maannut kauan?"

"Useita viikkoja."

"Jumalani! Ja oliko teillä vieraiden ihmisten joukossa ketään, joka hoiti teitä?"

Sanat: "eräs enkeli", olivat vähällä pujahtaa hänen huuliltaan.

Mutta hän pidätti ne ajoissa ja vastasi:

"Rahalla voi saada kaikkea."

Timea ei osannut näyttää olevansa suruissaan ja siten ei Timarkaan voinut huomata mitään muutosta näissä aina kylmissä kasvoissa. Timeahan oli aina itsensä kaltainen.

Jälleennäkemisen kylmä suudelma ei vienyt heitä lähemmäs toisiaan.

Atalia kuiskasi Mikaelin korvaan:

"Jumalan tähden, varokaa elämäänne!"

Timar tunsi tässä hellässä huolenpidossa piilevän piikin.

Timarin täytyi elää, jotta Timea kärsisi; sillä jos Timea jäisi leskeksi, ei hänen onnelleen olisi enää mitään esteitä. Ja silloin alkaisivat Atalialle helvetin tuskat.

Timarin ajatuksiin tästä vihatusta ihmisestä liittyi lisäksi ajatus, että tämä paholainen, joka vihasi heitä molempia, rukoili hänelle pitkää ikää, jotta heidän molempien kärsimykset kestäisivät kauan.

Kaikki ihmettelivät sitä suurta muutosta, joka oli tapahtunut Timarissa keväästä syksyyn. Lähtiessään hän oli voimakas ja elinvoimainen, nyt hän oli kuin voimaton, hiljainen varjo.

Hän vetäytyi työhuoneeseensa ja vietti siellä koko päivän. Hänen kirjurinsa tapasi iltapäivällä pääkirjan auki samalla sivulla, missä hän oli sen avannut. Timar ei edes ollut katsahtanut siihen.

Asiamiehet, joille oli ilmoitettu hänen paluustaan, kiirehtivät hänen luokseen kyynäränpituisin selonteoin.

"Hyvä on!" hän vastasi kaikkeen ja kirjoitti kaiken alle, mitä hänen eteensä pantiin, monet asiat väärään paikkaan, toiset kahteenkin kertaan.

Lopuksi hän sulkeutui huoneeseensa eikä ottanut ketään vastaan, sanoen syyksi haluavansa nukkua. Mutta kaikki kuulivat, miten hän käveli tuntikausia edestakaisin huoneessaan.

Kun hän syödessä tapasi naiset, oli hän niin synkän näköinen, ettei kukaan uskaltanut puhutella häntä. Hän tuskin koski mihinkään ruokaan, eikä myöskään maistanut viiniä.

Mutta tunti päivällisen jälkeen hän soitti palvelijaa ja kysyi harmistuneena, eikö ruoka vielä ollut valmista. Hän oli unohtanut jo syöneensä.

Iltapuoleen hän ei voinut istua ylhäällä, niin heikoksi hän tunsi itsensä. Heti kun hän istuutui, hän nukahti. Mutta kun hän riisuutui ja paneutui levolle, haihtui uni taas hänen silmistään.

"Oi, kuinka kylmä tämä vuode on!"

Kaikki täällä kotona on niin kylmää! Jokainen huonekalu, valokuvat seinillä, vieläpä vanhat kattomaalauksetkin näyttävät huutavan hänelle: "Miksi olet tullut tänne? Tänne sinä et kuulu! Ei tämä ole sinun kotisi! Sinä olet vieras täällä!"

Oi, kuinka kylmä tämä vuode on! Palvelija, joka tuli kutsumaan häntä illalliselle, tapasi hänet jo vuoteessa.

Tämän sanoman saadessaan tuli Timeakin katsomaan, oliko hän sairas.

"En ole", vastasi Mikael. "Olen vain lopen uupunut matkasta."

"Tuotanko lääkärin?"

"Älä millään muotoa. En ole ensinkään sairas."

Timea toivotti hänelle hyvää yötä ja poistui koetettuaan hänen otsaansa kädellään.

Mutta Timar ei voinut nukkua. Hän kuuli joka kolinan talossa. Hän kuuli, kuinka kaikki puhuivat kuiskaten, jotta eivät herättäisi häntä, kuinka he hiipivät varpaisillaan kulkiessaan hänen ovensa ohitse.

Mutta hän mietiskeli, minne ihminen voisi paeta itseään. -- Untenko maailmaan? -- Sinne juuri, kunpa tie vain löytyisi yhtä helposti kuin kuoleman maailmaan. Mutta väkivalloin ei unten maailmaan voi tunkeutua.

Opiuminko avulla? Se olisi hyvä keino. Unen itsemurha.

Näitä miettien hän huomasi huoneen vähitellen alkavan pimetä. Öiset varjot kietoivat esineet tiheään huntuunsa, yö kävi yhä synkemmäksi. Vihdoin hänet ympäröi pimeys, joka oli paksun sumun tai maanalaisten syvyyksien yön kaltainen, sokeain yön. Sellaisen pimeyden "näkee" ihminen vain unissa.

Mikael tietää nyt nukkuvansa, ja se sokeus, joka hänen silmilleen painuu, on unen sokeutta. Onpa hän aivan tietoinen siitä, että hän nukkuu. Hän makaa vuoteessaan Komornissa; -- vuoteen vieressä on pöytä ja tällä pöydällä vanhanaikuinen pronssilamppu, jossa on kiinalaisesta, maalatusta porsliinista tehty varjostin. Hänen vuoteensa yläpuolella riippuu suuri soipa seinäkello; silkkiverhot ulottuvat lattialle asti. Suuressa, vanhanaikuisessa vuoteessa on sivuosa, joka voidaan vetää uudeksi vuoteeksi. Se on oikea mestariteos. Sellaisia vuoteita tapaa vielä vanhemmissa taloissa. Koko perhe voisi mukavasti viettää yönsä siinä.

Timar tietää myös, ettei hän ole sulkenut huoneensa ovea. Kuka tahansa voi tulla sisälle. Mitä, jos joku tulisi murhaamaan hänet? Ja mikä erotus olisi silloin unen ja kuoleman välillä?

Sitä hän tahtoi tietää unissaan.

Vihdoin hän näki sellaista unta, että ovi avautui hiljaa ja joku astui sisään; ne olivat naisen askeleet.

Vuodeverhot kahisivat hiljaa, joku kumartuu hänen ylitseen. Naisenkasvot.

"Sinäkö se olet, Noëmi?" ajattelee Mikael itsekseen unissaan ja kauhistuu. "Kuinka sinä olet tullut tänne? -- Jos joku näkee sinut!"

On pimeä. Hän ei voi nähdä mitään, mutta hän kuulee, kuinka joku istuutuu hänen vuoteensa reunalle ja kuuntelee hänen hengitystään.

Täten oli Noëmi pitkät yöt istunut saaren pienessä mökissä.

"Sinä tulit siis jälessäni, Noëmi, hoitamaan minua? Siinä teit kiltisti. Mutta mene takaisin, kun tulee aamu. Valoisalla päivällä et saa olla täällä."

Suuri seinäkello lyö; syvät kellonlyönnit ilmaisevat myöhäistä yön tuntia. Vuoteen reunalla istuja nousee ylös ehkäisemään heiluria, jotta ei soitto herättäisi nukkujaa. Hänen täytyy silloin kumartua vuoteen yli, niin että Mikael voi kuulla hänen sydämensä lyönnit.

"Kuinka hitaasti sinun sydämesi nyt lyö!" hän sanoo unissaan.

Senjälkeen hänestä tuntuu kuin käsi etsisi kemiallisia tulitikkuja yöpöydältä.

"Et kait aikone sytyttää valkeata? Sehän olisi hyvin varomatonta. Joku voisi käytävästä nähdä sisään ikkunasta ja huomaisi sinut täällä."

Sytyttävä platinalaatta alkoi hehkua ja yölamppu sytytettiin. Sen teki eräs nainen. Timar ei nähnyt hänen kasvojaan, mutta se oli varmasti Noëmi. Kuka muu valvoisi hänen vuoteensa vieressä?

Nainen vetää varjostimen varovasti lampunvalon eteen, ettei se loistaisi sairaan kasvoihin.

"Oi, Noëmi, aiotko sinä taas valvoa koko yön? Milloin sinä sitten nukut?"

Ikäänkuin vastatakseen tähän kysymykseen lankee nainen polvilleen ja vetää vuoteen sivuosan ulos.

Mikaelin rinnan täyttää samalla kertaa kauhu ja ilo.

"Sinä tahdotkin nukkua vierelläni? Oi, kuinka minä rakastan sinua! Oi kuinka vapisen tähtesi!"

Ja niin valmistaa nainen vuoteen itselleen ja paneutuu levolle.

Nukkujan povessa taistelevat vielä ilo ja pelko.

Hän tahtoisi kumartua hänen puoleensa, syleillä ja suudella häntä ja toiselta puolen hän tahtoisi huutaa hänelle: "Mene, riennä pois! Sinut voidaan nähdä täällä." Mutta hän ei voi liikuttaa jäseniään eikä kieltään. Ne ovat kuin lyijystä.

Ja sitten nukahti nainenkin.

Ja Timarin unet kuljettivat häntä yhä kauemmas. Ne veivät häntä menneisyyden läpi ja tulevaisuuden kautta näkymättömyyden valtakuntaan. Ja yhä uudelleen ne palasivat tuohon nukkuvaan naiseen.

Toisinaan hän uneksi heräävänsä ja näkevänsä haamun yhä vierellään...

Yht'äkkiä alkoi hämärtää ja aurinko paistoi akkunasta sisään. Se loisti niin ihmeellisesti, ettei se milloinkaan ollut niin loistanut.

"Herää jo! Herää jo!" kuiskasi Timar unessa, "mene toki kotiin jo! Sinua ei päivänvalo saa tavata täältä. Jätä minut nyt jo!"

Hän taisteli unensa kanssa.

"Mutta ethän sinä ole täällä. Kaikkihan on vain unta."

Ja näin sanoen hän pakottaa itsensä hereille ja katkoo unen kahleet, ja herää vihdoinkin.

Onkin itse asiassa jo aamu; auringonsäteet tunkeutuvat akkunaverhojen läpi. Lampunliekki lepattaa vielä maalatun porsliinivarjostimen takana ja vuoteessa makaa nukkuva nainen kasvot käsivartta vasten.

"Noëmi!" huudahti Mikael.

Nukkuva nainen heräsi huutoon ja katsahti ylös.

Se oli Timea...

"Tahdotteko jotakin?" hän kysyi, nopeasti nousten.

Hän oli herännyt _ääneen_ eikä _nimeen_.

Mikael oli vielä unensa pauloissa. Hän katseli ihmeissään merkillistä muutosta. Noëmi on muuttunut Timeaksi.

"Timea..." hän änkötti unissaan.

"Tässä minä olen", vastasi Timea laskien kätensä vuoteen laidalle.

"Kuinka tämä on mahdollista?" huudahti Mikael vetäen peitteen leukaansa saakka ikäänkuin peläten niitä kasvoja, jotka kumartuivat hänen puoleensa.

"Minä olin levoton tähtenne. Pelkäsin teille voivan käydä huonosti yöllä ja tahdoin olla luonanne täällä."

Hänen äänessään, hänen katseessaan oli luonnollista, rehellistä hellyyttä, jota ei voi teeskennellä. Naisen vaisto on uskollisuus.

Mikael tuli tajuihinsa. Hänen ensimmäinen tunteensa oli kauhua, seuraava itsesyytöstä.

Hänen vaimoraukkansa makaa tässä hänen vuoteensa vieressä -- leskenä, vaikka miehensä vielä on elossa. Hänellä ei milloinkaan ole ollut yhteisiä iloja miehensä kanssa, mutta nyt, kun tämä kärsii, tulee hän jakamaan kärsimykset.

Mutta nyt seurasi taas ikuinen valhe. Tätä hellyyttä ei saa ottaa vastaan, se täytyy torjua.

Mikael teeskenteli levollisuutta:

"Pyydän, Timea, älkää tulko enää makuuhuoneeseeni. Minä olen potenut vaikeata tautia. Matkalla sairastuin itämaiseen ruttoon. Pelkään henkenne puolesta, jos tulette lähelleni. Pyydän teitä, pysykää loitolla minusta. Tahdon olla yksin -- päivät ja yöt. Nyt ei minulta enää puutu mitään, mutta luulen täytyväni välttää kaikkia, jotka pitävät minusta. Siksi pyydän teitä mitä hartaimmin, älkää tehkö sitä enää, älkää millään muotoa!"

Timea huokasi syvään, loi silmänsä alas ja lähti huoneesta.

Hän ei edes ollut riisuutunut, vaan paneutunut pukeutuneena levolle miehensä jalkojen juureen.

Kun hän oli poistunut nousi Mikaelkin ylös ja pukeutui. Hän oli aivan sekaisin. Kuta kauemmin hän jatkoi tätä kaksoiselämää sitä syvemmin hän tunsi kaksinkertaisten velvollisuuksiensa välisen ristiriidan, niiden velvollisuuksien, jotka hän oli ottanut päälleen, Hän on yht'aikaa ottanut vastuulleen kahden jalon, uhrautuvaisen olennon kohtalon. Hän on tehnyt molemmat onnettomiksi ja on itse vielä onnettomampi. Mistä hän voi etsiä pelastusta?

Jos edes toinen heistä olisi jokapäiväinen olento, jota hän voisi vihata, halveksia tai tyydyttää rahoilla. Mutta toinen on yhtä jalo, yhtä ylevä kuin toinenkin, ja kummankin kohtalo on niin raskas syytös sen aiheuttajaa vastaan, ettei ole mitään anteeksiantoa.

Kuinka hän voisi sanoa Timealle, mikä tämä Noëmi on ja kuinka Noëmille, mikä Timea on?

Entä jos hän jakaisi omaisuutensa molempien kesken? Tahi jos hän antaisi toiselle omaisuutensa, loiselle sydämensä?

Mutta toinen ehdotus on yhtä mahdoton kuin toinenkin.

Sillä ei kumpikaan ole ollut hänelle uskoton, hänellä ei ole oikeutta hyljätä kumpaakaan. Molemmat ovat niin jaloja ja puhtaita.

Oleskelu kotona pahensi Mikaelin tilaa. Hän ei poistunut huoneustaan koko päivänä, ei jutellut kenenkään kanssa ja istui myöhäiseen yöhön saakka samassa paikassa tekemättä mitään. Ei voitu saada selville, mikä häntä vaivasi. Jos joku kysyi, miksi hän oli niin surullinen, niin hän vastasi sen johtuvan jälkitautina itämaisesta rutosta.

Vihdoin turvautui Timea lääkäreihin. Tuloksena neuvotteluista oli, että Mikaelin oli lähdettävä merenrannalle kylpemään saadakseen vedestä takaisin sen, mitä maa oli häneltä riistänyt.

Tähän neuvoon hän vastasi: "Minä en tahdo nähdä ketään ihmistä."

Silloin häntä neuvottiin valitsemaan kylmävesiparantola, missä varsinainen kylpyaika jo olisi ohitse. Schmecks, Flöpatak tai Balaton-Füred. Siellä hän saisi olla kyllin yksin. Kylmä vesi olisi pääasia.

Nyt hän muisti eräässä Plattenjärven rannalla olevassa laaksossa omistavansa pienen huvilinnan, jonka hän oli ostanut muutama vuosi sitten, vuokratessaan Balaton'in kalastusoikeuden. Hän oli sen jälkeen käynyt siellä pari kolme kertaa. Siellä hän viettäisi syksyä.