Part 7

"En voi. Hän heräisi heti, kun minä menen ulos ja äiti nukkuu sikeästi."

"No, mene sitten takaisin hänen luokseen. Minä jään tänne ulos."

"Etkö tahdo panna nukkumaan."

"Pianhan on päivä. Mene takaisin hänen luokseen, mutta anna akkunan olla auki."

Ja niin hän jäi avoimen akkunan ääreen katsellen huoneeseen, jonka lattialle kuu piirteli hopeakuvioita ja koetti käsittää niitä ääniä, joita tunkeutui sisältä, ensiksi lyhyttä valitusta kuin heräävän lapsen itkun alkua, sitten hiljaista laulua, joka ikäänkuin unessa toisti säveltä: "En linnoihinkaan vaihtaisi...", viimeksi suudelman, jommoisen hyvä lapsi saa nukuttuaan kiltisti kehtolauluun.

Käsivarret nojaten akkunalautaan ja kuunnellen nukkuvien hengitystä, odotti Timar kunnes aamu alkoi sarastaa makuuhuoneessa.

Aamuruskon loistoon heräsi ensin lapsi, joka ilmaisi heräämisensä valoon helähtävällä naurulla ja nyt eivät muut voineet ajatellakaan nukkumista: Poika melusi ja leperteli, hänen puhettaan ymmärsivät ainoastaan Noëmi ja hän.

Kun Mikael vihdoin oli saanut lapsen käsivarrelleen, sanoi hän sille:

"Nyt jään tänne niin pitkäksi aikaa, kunnes saan talosi valmiiksi, Dodi."

Lapsi vastasi tähän jotakin, joka Noëmin tulkinnan mukaan merkitsi: "Juuri sitä tahdonkin."

Timar vietti nyt kaksoiselämänsä onnellisimpia hetkiä.

Ei mikään häirinnyt hänen onneaan, ei muu kuin ajatus, että hänen oli vielä palattava toiseen elämään.

Jos hän voisi keksiä keinon, millä päästä tästä toisesta elämästä, miten rauhallisesti hän viettäisikään elämäänsä täällä!

Eikö mikään ollut yksinkertaisempaa kuin päästä siihen. Hän jäisi vain yksinkertaisesti tänne. Häntä etsittäisiin vuoden ajan, ehkä kolmen vuoden aikana joskus muisteltaisiin, sitten hänet unohdettaisiin, maailma unohtaisi hänet ja hän maailman, mutta Noëmi olisi tallella.

Ja Noëmi onkin aarre.

Häneen on kätketty kaikki naisen viehättävyys, kaikki viat puuttuvat. Hänen kauneutensa ei ole sitä lajia, johon pian väsyy. Jokainen mielialan vaihtelu antaa hänen kauneudelleen uutta lumoa. Hänen mielenlaatuunsa on yhtynyt hellyyttä, lempeyttä ja tulta. Neitsyt, hengetär ja vaimo sulavat yhteen hänessä. Hänen rakkaudessaan ei ole mitään itsekästä; koko hänen olemuksensa on sulautunut siihen, jota hän rakastaa. Rakastetun kärsimykset ja ilot ovat hänen kärsimyksiään ja ilojaan, muita hän ei tunnekaan. Kotona hän ajattelee aina rakkaansa mukavuutta, työssä hän auttaa häntä lakkaamatta. Aina hän on iloinen ja reipas ja jos joskus pahoinvointi vaivaa rakasta, niin parantaa hän sen suutelemalla tätä otsalle. Hän on alistuvainen jumaloivan ihailijansa tahtoon. -- Ja kun Noëmi ottaa lapsensa polvelleen leikkiäkseen sen kera silloin täytyy hänen iloita, joka omistaa ja ei omista Noëmia.

Mutta Timar ei vielä ole aivan poissa suunniltaan. Hän hieroo vielä sopimusta kohtalon kanssa. Hinta on vielä liian korkea, vieläpä tästäkin aarteesta, joka oli:

"Nuori vaimo hymyilevä lapsi polvellaan."

Mutta hintana onkin koko maailma. On uhrattava omaisuus, joka nousee miljooniin, yhteiskunnallinen asema, ylhäinen sääty, ylhäiset tuttavuudet ja alotetut yritykset, joilla on maailman merkitys ja joiden onnellisesta ratkaisusta riippuu tärkeän, isänmaallisen teollisuudenhaaran tulevaisuus. Ja lisäksi Timea!

Kenties hän olisi mukautunut ajatukseen heittää aarteensa maailman jalkojen juureen. Ne ovat tulleet virran pohjalta, menkööt ne takaisin sinne mistä ovat tulleetkin. Mutta hänen turhamaisuutensa ei voinut tyytyä siihen ajatukseen, että valkokasvoinen nainen, jota hänen miehensä hehku ei voinut lämmittää tuli jo tässä elämässä onnelliseksi -- toisen kanssa.

Hän ei kenties itsekään tiennyt, mitä paholaista hän elätti povessaan.

Vaimo, joka ei voi rakastaa häntä, kuihtuu hänen silmiensä edessä.

Mutta hän itse viettää onnellisia hetkiä siellä, missä osataan rakastaa häntä.

Ja näinä onnellisina päivinä kohosi nopeasti se talo, jonka palkkeja nyt oppinut rakennusmestari taitavin käsin liitti yhteen. Jo olivat seinät pystyssä, tehtyinä kauniista, sileäksihöylätyistä pähkinäpuulankuista, jotka olivat sovitetut yhteen niin hyvin, ettei pieninkään tuulenpuuska voinut tunkeutua lävitse. Kattokin oli jo valmiina ja peitettynä leveillä kattopäreillä, jotka szeklien tapaan olivat leikatut suomun tapaisiksi. Puusepäntyö oli nyt aivan valmiina ja sitten alkoi puunleikkaajan työ. Tämän suoritti Mikael ilman apua ja hänet saattoi nähdä aamusta iltaan verstaassa, jonka hän oli valmistanut itselleen uuteen taloon. Siellä hänen kuultiin laulavan höylätessään ja sahatessaan.

Ahkeran käsityöläisen tavoin hän poistui työstään vasta yön tullessa. Silloin hän palasi majaan, missä hyvä ateria odotti häntä. Illallisen jälkeen hän istuutui penkille majan edustalle ja sytytti piippunsa. Noëmi istuutui hänen viereensä ottaen pojan syliinsä antaakseen Mikaelin kuulla, mitä tämä oli oppinut päivän kuluessa. Yhden uuden sanan.

Oi, eikö tämä yksi sana ole suurempaa tietoa kuin koko maailman viisaus?

"Kuinka paljosta möisit Dodin?" kysyi Noëmi kerran häneltä veitikkamaisesti hymyillen. "Koko maailmastako, jos se olisi täynnä timantteja?"

"En edes taivaasta täynnä enkeleitä."

Mutta pikku Dodi oli sinä päivänä hyvällä tuulella. Vallattomasti se tarttui pikku kätösellään piippuun, joka oli Mikaelin hampaiden välissä ja vetäsi varresta, kunnes sai piipun pois suusta ja heitti sen sitten äkkiä maahan. Pää oli savesta ja särkyi tietysti heti.

Timar kiihtyi hiukan ja antoi lapselle rangaistukseksi tehdystä vahingosta kevyen lyönnin kädelle. Pienokainen katsahti häneen suurilla silmillään ja kätki sitten kasvonsa äitinsä povelle alkaen itkeä.

"Näetkö", sanoi Noëmi surullisesti, "sinä olisit antanut hänet yhdestä vaivaisesta piipustakin ja tämä oli lisäksi vain savesta."

Mikael katui syvästi, että oli lyönyt poikaa. Hän koetti rauhoittaa häntä hyväilevin sanoin ja suuteli kättä, jota oli lyönyt, mutta poika pysyi arkana ja piiloutui Noëmin kaulahuivin alle. Hän oli koko yön levoton. Hän ei tahtonut nukkua, vaan itki lakkaamatta. Timar suuttui siitä. Hän sanoi pojalla olevan uhkamielisen luonteen. Hänen itsepäisyytensä olisi murrettava ajoissa. Noëmi katsahti häneen tällöin lempeän nuhtelevasti.

Seuraavana aamuna lähti Timar tavallista aikaisemmin työhönsä. Mutta hänen ei kuultu laulavan koko päivänä. Hän jätti työnsäkin aikaisemmin kuin ennen iltapäivällä ja tullessaan kotiin hän saattoi Noëmin katseesta huomata tämän kovin säikähtyvän hänen ulkomuotoaan. Hänen kasvojensa väri oli aivan muuttunut.

"Minä voin pahoin", hän sanoi Noëmille; "minun pääni on niin raskas, jalat tuskin kantavat ja koko ruumistani kolottaa. Minun täytyy panna maata."

Noëmi kiirehti tekemään hänelle vuodetta sisähuoneeseen ja auttoi häntä riisuutumaan. Huolestuneena hän huomasi Timarin käsien olevan kylmät ja hengityksen kuuman.

Terese-rouvakin tuli kiireesti sisälle koetteli hänen käsiään ja otsaansa ja neuvoi häntä peittämään itsensä hyvin, koska hän saisi kuumeen.

Mutta Timar tunsi jotakin vielä pahempaa olevan tulossa. Lavantauti raivosi paikkakunnalla. Tonavan tulviessa se oli levinnyt tavattoman laajalle.

Laskiessaan päänsä tyynylle oli hän vielä niin tajuissaan, että saattoi ajatella, mitä seuraisi, jos hän sairastuisi täällä hermokuumeeseen.

Läheisyydessä ei ole ainoatakaan lääkäriä, joka voisi auttaa häntä. Hän voi kuolla täällä. Ei kenkään ole saapa tietää hänen kohtaloaan. Miten on Timean käyvä? Ja miten Noëmin?

Kuka ottaa huolehtiakseen hänestä, josta on tullut leski ennenkuin hän on tullut vaimoksi. Kuka on kasvattava pikku Dodia ja mikä kohtalo odottaa häntä, kun hänestä on tullut täysi-ikäinen ja Mikael jo makaa maan alla? Ja kuka sanoo Timealle, milloin hänen on pukeuduttava surupukuun ja milloin riisuttava se? Onko Timean odotettava hänen paluutaan aina kuolinpäiväänsä asti?

Kuinka onnettomaksi tuleekaan kaksi naista hänen kuolemansa tähden!

Ja sitten hän kuvitteli, mitä hän kuumehoureissaan sanoisi niiden kahden kuullen, jotka päivät ja yöt valvoisivat hänen vieressään -- miten hän kertoisi aarteistaan, palvelijoistaan, palatseistaan, kalpeasta vaimostaan ja miten hän näkisi Timean edessään, nimittäisi häntä vaimokseen ja kutsuisi häntä nimeltä. Ja Noëmi tuntee jo tämän nimen!

Timarista oli kauheata tajussaan ollessaan ajatella kuinka hän pian joutuisi tilaan, missä kaikki hänen salaisuutensa pujahtaisivat hänen huuliltaan, missä hänen suunsa kuumekohtauksissa juoruisi, kuka hän on.

Paitsi tätä tuskaa ja ruumiillista kipua vaivasi häntä vielä yksi asia, nimittäin se ajatus, että hän oli lyönyt Dodia. Tämä vähäpätöisyys lepäsi nyt suurena sentnerinpainoisena rikoksena hänen sielussaan.

Paneuduttuaan vuoteeseen hän halusi vielä kerran nähdä lastaan suudellakseen sitä.

"Noëmi!" hän huohotti kuumasti hengittäen.

"Mitä tahdot?" kuiskasi Noëmi.

Mutta hän ei enää tiennyt, mitä hän tahtoi.

Kuume puhkesi heti koko voimassaan. Hän oli voimakas mies, ja juuri sellaiset heittääkin viikatemiehen pyövelirenki helpointen maahan ja kiusaa niitä ankarimmin.

Tästä hetkestä alkaen hän houri lakkaamatta.

Ja Noëmin täytyi kuulla joka sana.

Sairas ei enää ollut tajuissaan.

Kuumesairaan unet ovat sukua mielisairaan kuvitelmille. Ne liikkuvat itsepäisesti yhden ja saman ajatuksen ympärillä; vaihdelkoot unikuvat kuinka paljon tahansa, niin tulee kuitenkin aina se haahmo, joka muodostaa keskipisteen, uudelleen hänen mielikuviinsa.

Timarinkin kuumeisissa unissa oli tuollainen hallitseva haahmo. Se oli eräs nainen. Mutta tämä nainen ei ollut Timea, vaan Noëmi. -- Hänestä Mikael puhui lakkaamatta. Timean nimi ei milloinkaan tullut hänen huulilleen. Hän ei täyttänyt Mikaelin sydäntä.

Noëmille oli sekä kauhuksi että iloksi kuunnella näitä kuumehourailuja.

Kauhuksi senvuoksi, että Mikael puhui niin kummallisia asioita ja vei hänet muassaan niin tuntemattomille paikoille, että hänen täytyi väristen ajatella kuumetta, joka pani hänet näkemään sellaisia ihmeitä -- ja iloksi oli kuunnella senvuoksi, että Mikael puhui lakkaamatta hänestä.

Kerran Mikael oli muka ruhtinaallisessa palatsissa ja puhui ylhäiselle herralle.

"Kenelle teidän armonne aikoo antaa tämän kunniamerkin? Minä tunnen erään tytön Vapaalla Saarella, ei kukaan ansaitse niitä paremmin kuin hän. Antakaa ne hänelle. Hänen nimensä on Noëmi. -- Mikä hänen sukunimensä on? -- Onko kuningattarellakin sukunimeä? -- Ensimmäinen. Noëmi ensimmäinen, Jumalan armosta. Vapaan Saaren ja ruusupensasten kuningatar."

Hän kehitti edelleen tätä ajatusta.

"Kun minusta tulee Vapaan Saaren kuningas, perustan minä ministeristön. Almirasta teen lihantarkastajan, Narcissasta maidontarkastajan. Minä vaadin heidän tekemään tiliä ja kutsun heitä uskollisikseni."

Senjälkeen hän alkoi puhua palatseistaan.

"Mitä pidät näistä saleista, Noëmi? Mitä pidät katon kultauksesta? Nuo kultapohjalle maalatut tanssivat lapset muistuttavat meidän Dodiamme. Eikö niin? Vahinko, että ne ovat niin korkealla. Sinua viluttaa näissä suurissa saleissa? Niin minuakin. Tule, menkäämme pois täältä! Meidän pienen majamme takan ääressä on paljon parempi olla, vai kuinka? Minä en pidä korkeista palatseista. Tätä kaupunkia rasittavat maanjäristykset. Minä pelkään holvien syöksyvän päällemme. Tuolla tuon pienen oven takana on joku väijymässä meitä. Siellä on erään kateellisen naisen kasvot. Älä katso sinne, Noëmi! Hänen paha silmänsä voisi kohdata sinut. Kerran oli tämä talo hänen; nyt hän kulkee täällä kuin aave. Katso, hänellä on tikari kädessään. Hän tahtoo sillä murhata sinut. Menkäämme pian pois täältä!"

Mutta tiellä oli jokin este. Siinä olivat rahasummat. -- Minä en voi nousta ylös, kulta painaa rinnallani. Ota se pois, Noëmi! Oi, minä vaivun kultaan. Katto syöksyy sisään ja kulta kierii päälleni. Minä tukahdun. Noëmi, anna minulle kätesi; vedä minut pois tästä kauheasta kultakasasta.

Hänen kätensä oli jo Noëmin kädessä ja Noëmi ajatteli väristen itsekseen, mikä hirvittävä voima se mahtoi olla, joka tällä tavoin vaivasi _köyhää_ laivuria kullanunelmilla.

Taas tuli Mikael Noëmin luo.

"Sinä et pidä timanteista, Noëmi? Pikku hupakko! Luuletko sinä timanttien tulen polttavan? Sitä ei sinun tarvitse peljätä. -- Haa! Olet oikeassa. Se polttaa todella. Sitä en ole tiennyt ennenkuin nyt. Se on helvetin tulta. Nimetkin ovat sukua: Diamant, Diabolus [lat. Paholainen]. Me heitämme ne veteen. Minä tiedän, mistä ne ovat tulleet. Minä kannan ne takaisin sinne. Älä pelkää, minä en ole kauan veden alla. Pidätä henkeäsi ja rukoile. Niin kauan kuin sinä voit pidättää hengitystäsi, voin minä kestää siellä. Minä sukellan vain uponneeseen laivaan, sen kajuuttaan. -- Haa, kuka tässä vuoteessa makaa?"

Nyt hän alkoi vavista kauheasti ja hypähti ylös vuoteestaan aikoen rientää ulos. Noëmi tuskin saattoi viedä hänet takaisin vuoteeseen.

"Tässä sängyssä makaa joku!"

"Mutta minä en uskalla sanoa hänen nimeään."

"Katso kuinka punainen kuu loistaa sisään akkunasta! Sulje kuunvalo pois täältä! Minä en tahdo sitä kasvoilleni. Se tulee yhä lähemmäksi. Vedä verho eteen!"

Mutta rullaverho oli jo laskettu alas ja ulkona vallitsi syvä pimeys.

Kun kuume lieveni sanoi hän Noëmille:

"Oi, kuinka sinä olet kaunis ilman timantteja, Noëmi!"

Sen jälkeen alkoi uusi mielikuva kiusata häntä.

"Tämä mies seisoo maailman toisella puolella meitä vastassa. Jos maapallo olisi lasia, näkisi hän suoraan meidät. Ja niinkuin minä näen hänet, näkee hänkin minut joka tapauksessa. Mitä hän tekee siellä? Hän pyydystää kalkkarokäärmeitä. Miksi hän niitä pyydystää? Päästääkseen ne takaisin tullessaan irralleen tällä saarella. Älä anna hänen astua tähän saareen. Älä anna hänen tulla takaisin. Almira! Almira! Herää! Raatele hänet palasiksi! Ahaa! Nyt tapasi hän jättiläiskäärmeen, joka heittäytyy hänen ylitseen ja nielaisee hänet. Jospa minun vain ei tarvitsisi nähdä miten käärme nielee hänet! Jospa hän vain lakkaisi katselemasta minua! Nyt on vain pää enää ulkona ja kuitenkin hän yhä tuijottaa minuun. Oi, Noëmi, peitä minun kasvoni, niin että en näe häntä."

Taas muuttui unikuva.

"Kokonainen laivasto keinuu merellä. Millä laivat ovat lastatut? Jauhoilla. Nyt tulee tuulenpuuska, myrskyn vihuri, tarttuu laivoihin, tempaa ne muassaan pilviin ja särkee ne pirstaleiksi. Kaikki jauhot hajaantuvat tuuleen. Koko maailma tulee valkoiseksi siitä. Meri, taivas ja ilma ovat kaikki valkoiset; kuu sukeltaa esiin pilvien takaa, ja kas vain, kuinka tuuli tuhrii sen silmät jauhoilla! Eikö se ole vanhan punanenäisen akan näköinen, joka puuteroi naamaansa? Mutta naura toki, Noëmi!"

Mutta Noëmi väänteli käsiään ja värisi.

Oi, Noëmi raukka istui päivät yöt Timarin vuoteen vieressä. Päivisin hän istui tuolilla, öisin hän muutti oman sänkynsä aivan Timarin viereen ja nukkui hänen vierellään. Välittämättä tartunnasta hän painoi päänsä Mikaelin tyynylle, veti hänen kuumeesta polttavan otsansa poskeaan vasten ja suuteli pois hänen kuumeenkuivilta huuliltaan huokaukset.

Terese-rouva koetti lievittää kuumetta vaarattomin kotilääkkein ja otti pois akkunat, jotta raitis ilma pääsisi huoneeseen. Sehän onkin lavantautisairaan paras parannuskeino.

Hän sanoi Noëmille, että tavallisen ihmisjärjen laskun mukaan tapahtuisi kolmantenatoista päivänä käänne joko hyvään tai pahaan, elämään tai kuolemaan.

Oi, kuinka hartaasti Noëmi polvistui näinä päivinä sairaan vuoteen viereen ja rukoili Jumalaa, joka lähetti hänelle niin raskaita koettelemuksia, olemaan armollinen hänen sydänparkaansa kohtaan. Antakoon hän Mikaelin takaisin elämälle, ja jos kuolema välttämättä tahtoisi uhrin, niin olisihan hän itse valmis kuolemaan hänen puolestaan.

Taivasta joskus miellyttää sellainen iva.

Noëmi tarjosi julmalle kuolemalle koko maailman, itsensä siihen luettuna, jos tämä antaisi Mikaelin jäädä eloon. Hän luuli olevansa tekemisissä hyvän ihmisen kanssa, jonka kanssa voi neuvotella.

Ja hirveä murhanenkeli suostuikin vaihtokauppaan!

Kolmantenatoista päivänä lauhtui kuume ja kuumehoureet lakkasivat. Tämä oli merkki siitä, että sairaus oli kääntynyt. Oli toivoa siitä, että potilas jäisi eloon, jos häntä huolellisesti ja rakkaudella hoidettaisiin ja vaalittaisiin sekä osattaisiin elähyttää hänen mieltään sekä poistaa kaikki levottomuuden ja kiihoituksen syyt. Sairas on tässä tilassa erittäin ärtyisä ja hänen paranemisensa riippuu juuri siitä, ettei hänen rauhaansa häiritä. Ankara mielenliikutus voisi viedä häneltä hengen.

Noëmi pysyi koko yön sairasvuoteen vieressä. Hän ei edes mennyt Dodia katsomaan. Poika nukkui Teresen kanssa ulkomaisessa huoneessa.

Neljännentoista päivän aamuna, kun Mikael makasi sikeässä unessa, kuiskasi Terese Noëmin korvaan:

"Pikku Dodi on sangen sairas."

Lapsikin!

Noëmi parka!

Pikku Dodilla oli kuristustauti, pahin lastentauti, johon nähden lääkärien taito useimmiten on aivan voimaton.

Mikael nukkui, kuten sanottu, silloin kun Terese ilmoitti Noëmille asian.

Kuolemankauhussa Noëmi riensi lapsensa luo. Lapsiraukan viattomat kasvot olivat aivan muuttuneet. Se ei itkenyt. Tähän tautiin ei kuulu valitushuutoja, mutta sitä hirveämmät ovat tuskat.

Oi kuinka ne olivat hirveät! Lapsi, joka ei saata valittaa ja ihminen, joka ei saata auttaa!

Noëmi katsahti äitiinsä tuijottavin katsein ikäänkuin kysyen:

"Eikö sinulla ole mitään parannuskeinoa tähän sairauteen?"

Terese ei voinut kestää hänen katsettaan. "Niin monta kurjaa, sairasta, kuolevaa olet sinä auttanut ja häntä yksin et osaa pelastaa?"

"Ei ainoatakaan keinoa!"

Noëmi polvistui pojan vuoteen viereen, painoi huulensa hänen huuliaan vastaan ja änkötti hiljaa:

"Mikä sinua vaivaa, pieni, rakas lapseni, mikä sinua vaivaa, enkelini? Katso minuun kauniilla silmilläsi!"

Mutta lapsi ei tahtonut katsoa häneen kauniilla silmillään, ja kun se vihdoin, monien suudelmien ja rukousten perästä avasi silmänsä, oli sen katse niin kaamea. Lapsen katse, joka jo on tullut siihen, että se pelkää kuolemaa.

"Oi, älä katso minuun, älä katso!"

Lapsi ei itkenyt, vaan päästi vain kuuluviin käheän yskähdyksen.

"Kunhan sairas tuolla sisällä vain ei kuulisi!"

Noëmi piti vavisten lasta sylissään kuunnellen koko ajan, oliko viereisessä huoneessa nukkuja herännyt.

Kuultuaan Mikaelin äänen, hän laski lapsen vuoteeseen ja meni Mikaelin luo.

Tämä oli ärtyinen ja äkäinen.

"Missä sinä taas olet ollut?" hän torui. "Sinä jätät minut aivan yksin! Sinä et milloinkaan ole paikalla, kun minä tarvitsen jotakin!"

"Oi, älä ole pahoillasi!" pyysi Noëmi. "Minä olin hakemassa sinulle raikasta vettä."

"Miksi ei Terese hae sitä? Eihän hänellä ole mitään tekemistä. Akkuna on auki, sisään voi tulla vaikka rotta minun nukkuessani. Etkö näe rottaa missään?"

Lavantautisairailla on päähänpistona nähdä rottia kaikkialla.

"Ei kukaan voi tulla tänne, rakkaani. Akkunan edessä on teräslankaa."

"Vai niin. No missä vesi on?"

Noëmi ojensi hänelle vettä.

Silloin hän taas suuttui.

"Eihän se ole raikasta vettä. Sinä annat minun nääntyä janoon."

Noëmi nieli kärsivällisesti hänen toransa.

Ja kun Mikael nukahti, juoksi hän taas Dodin luo.

Naiset vuorottelivat siten, että Terese istui Mikaelin luona tämän nukkuessa, mutta antoi Noëmille merkin heti kun hän alkoi herätä, joten Noëmi saattoi jättää sairaan lapsensa palatakseen Mikaelin luokse.

Tällä tavoin kuluivat monet pitkät yöt. Noëmi kulki toisen vuoteen vierestä toisen viereen.

Sitäpaitsi piti hänellä aina olla hätävalhe varalla, jos Mikael kysyisi, missä hän taas oli ollut.

Sairaat ovat epäluuloisia. He ovat vakuutettuja siitä, että koko heidän ympäristönsä on liittoutunut heitä vastaan tehdäkseen jonkun ennenkuulumattoman, hirveän petoksen.

Se, joka on tekemisissä heidän kanssaan, saa olla valmistautunut marttyyriksi.

Noëmi oli sellainen marttyyri.

Lapsi tuli yhä huonommaksi. Terese ei tiennyt mitään neuvoa. Eikä Noëmi uskaltanut itkeä.

Eräänä aamuna tunsi Timar voivansa paremmin ja pyysi lihakeittoa.

Noëmi riensi ulos noutamaan sitä. Se oli valmiina Mikaelia varten. Hän söi sen ja sanoi sen tekevän hyvää.

"No", kysyi Mikael, "mitä pikku Dodi toimii?"

Noëmi säikähtyi ja pelkäsi Timarin huomaavan kuinka kiivaasti hänen sydämensä alkoi sykkiä.

"Hän nukkuu", vastasi Noëmi.

"Nukkuuko? Mutta eihän hän tavallisesti nuku tähän aikaan. Onko hän kipeä?"

"Oi, ei, hän voi sangen hyvin."

"Miksi et kanna häntä luokseni kun hän on valveilla?"

"Siksi, että sinä tavallisesti nukut."

"Sehän on totta. Mutta kun me joskus molemmat olemme hereillään yhtäaikaa, niin tuo hänet luokseni ja anna minun nähdä hänet."

"Teen sen, Mikael."

Noëmin oli pakko jatkuvasti salata Mikaelilta, että Dodi oli sairas ja hän kertoili tälle kaikenlaisia juttuja lapsesta, sillä Mikael kyseli alituisesti poikaa.

"Leikkiikö Dodi pienellä puumiehellä?"

"Oi, hän leikkii aina sen kanssa (sen kauhean luurankomiehen!...)"

"Puhuuko hän minusta?"

"Hän puhuu paljon sinusta (hän on pian puhuva sinusta ylhäällä hyvän Jumalan luona!)"

"Mene hänen luokseen ja anna tämä suudelma minulta."

Noëmi meni lapsen luo antamaan sille isän jäähyväissuudelman.

Taaskin oli kulunut päivä.

Aamulla oli sairas yksin herätessään.

Noëmi oli valvonut tämän yön lapsensa luona. Hän oli nähnyt sen kuolinkamppailun ja niellyt kyyneleensä sydämeensä. Ihme, ettei sydän haljennut!

Tullessaan Mikaelin luo, hän hymyili jälleen.

"Olitko pikku Dodin luona?" kysyi sairas.

"Olin, olin hänen luonaan."

"Nukkuuko hän nytkin?"

"Nukkuu."

"Se ei ole totta."

"Toden totta, hän nukkuu..."

Noëmi oli juuri painanut hänen silmänsä umpeen ikuiseen uneen.

Eikä hän uskaltanut ilmaista tuskaansa! Hänen täytyi näyttää sairaalle hymyilevät kasvot!

Iltapäivällä Mikael taas oli ärtyinen, kuta pitemmälle päivä kului, sitä hermostuneemmaksi ja kärsimättömämmäksi hän kävi. Hän huusi Noëmille, joka oli viereisessä huoneessa.

Noëmi riensi sisään katsoen häneen hellästi.

Sairas oli epäluuloinen ja huonolla tuulella.

Hän huomasi Noëmin povella neulan, jonka silmässä oli silkkilankaa.

"Voi, neulotko taas? Onko sinulla nyt aikaa siihen? Mitä koristuksia sinä taas teet?"

Noëmi katsoi häneen ja ajatteli itsekseen: "Minä neulon pikku Dodille kuolinpaitaa."

Mutta ääneen hän sanoi:

"Minä neulon pukuuni kaulusta."

Timar sanoi huoaten: "Turhamaisuus, nimesi on nainen."

Noëmi hymyili sanoen: "Se on totta..."

Taaskin valkeni uusi aamu. Mikaelia alkoi vaivata unettomuus. Hän ei voinut sulkea silmiään eikä nukkua. Sitäpaitsi häntä vaivasi ajatus, mitä pikku Dodi teki. Hän lähetti Noëmin lakkaamatta ulos katsomaan, eikä häneltä puuttunut mitään.

Ja joka kerta mennessään ulos, Noëmi suuteli paareilla lepäävää pikku Dodia puhuen hyväileviä sanoja pettääkseen siten Mikaelia.

"Pikku Dodiseni, rakas Dodiseni! Vieläkö nukut? Pidätkö vielä minusta?"

Ja sitten hän tuli takaisin sanomaan Mikaelille, ettei Dodilta puuttunut mitään.

"Poika nukkuu liian paljon", sanoi Mikael. "Miksi et herätä häntä?"

"Minä herätän kyllä hänet pian", vastasi Noëmi hiljaa.

Mikael nukahti nyt vähäksi aikaa. Vain muutamaksi minuutiksi ja sitten hän äkkiä hypähti ylös.

"Noëmi", hän huusi, "Dodi on laulanut. Minä kuulin hänen laulavan ja hän lauloi niin kauniisti!"

Noëmi painoi molemmat kätensä sydäntään vasten pidättäen yli-inhimmillisellä voimainponnistuksella tuskaansa purkautumasta.

Hän laulaa jo taivaassa, enkelien kuorossa, seraafimiljoonien keskuudessa.

Iltapuoleen Mikael lähetti Noëmin ulos.

"Mene panemaan Dodi nukkumaan. Suutele häntä minunkin puolestani."

Noëmi teki niin.

"Mitä Dodi sanoi?" kysyi Mikael Noëmin palattua.

Noëmi ei voinut saada sanotuksi sanaakaan vastaukseksi. Hän vain kumartui Mikaelin puoleen painaen suudelman tämän huulille.

"Sitäkö hän sanoi, pikku aarteeni!" huudahti Mikael ja nukahti suudelmaan. Lapsi oli antanut hänelle osan untaan.

Seuraavana aamuna Mikael taas puhui vain pojasta.

"Kanna Dodi ulos raittiiseen ilmaan. Hänelle ei ole terveellistä aina olla huoneessa. Kanna hänet puutarhaan."

He juuri valmistautuivatkin siihen.

Terese oli tänä yönä kaivanut haudan kyynelpajun juurelle.

"Mene sinäkin nyt ulos. Jää hänen luokseen", sanoi Mikael Noëmille. "Minä nukun sillä aikaa. Voin aivan hyvin."