Part 6

"Me menemme molemmat metsään. Pikku Dodille ripustamme riippumaton puiden oksien väliin. Siellä työskentelemme koko päivän. Sinä, äiti, tuot meille ruokaa ja sitten me istuudumme kaadetun puun rungolle ja syömme samasta vadista. Voi, kuinka se on maistuva hyvältä!"

Ja niin tapahtuikin.

Mikael tarttui heti kirveeseen ja meni pähkinäpuulehtoon ryhtyäkseen työhön. Jo ennenkuin hän oli ennättänyt kaataa yhden puun ja karsia sen oksat, olivat hänen kätensä täynnä rakkoja. Noëmi lohdutti häntä sanoen, ettei naisten käsiin ikinä nouse rakkoja.

Kun sitten kolme puuta oli kaadettu, niin että voitiin asettaa kolmas kahden toisen päälle poikittain, oli Noëmin apu tarpeen.

Noëmi piti lupaustaan täytenä totena. Hän ryhtyi toimeen täydellä voimalla. Hänen hento ruumiinsa oli sangen voimakas ja sitkeän joustava. Hän käsitteli suurta sahaa niin taitavasti kuin olisi hän saanut opetusta siinä työssä.

Täten oppi Timar kokemuksesta tuntemaan rakennustyömiehen ja hänen vaimonsa elämän, jotka auttavat tosiaan aamusta iltaan sahaustyössä. Päivällisajan tullessa kannetaan heille ruokaa ruukkuvadissa. He istuutuvat vierekkäin puun rungolle syöden hyvän papukeiton viimeistä pisaraa myöten, juovat yhteisestä ruukusta raikasta vettä ja laskeutuvat sitten hetkiseksi levolle. Vaimo asettuu pehmeille sahajauhoille, mies asettuu pitkälleen maan päälle. Vaimo peittää kasvonsa esiliinalla suojellakseen itseään nukkuessaan kärpäsiltä tai ottaa sylilapsen helmaansa koettaen kaikin tavoin saada sitä vaikenemaan niin kauan kunnes mies on nukahtanut.

Illalla he menevät yhdessä kotiin. Rakentaja ottaa työkalunsa olalleen, vaimo lapsen syliinsä. Kotona leimuaa tuli takassa ja jo kauas tuntuu paistin tuoksu. Lapsi tuuditetaan uneen, vaimo etsii miehen piipun ja menee keittiöön etsimään palavaa tikkua sitä sytyttääkseen. Kun sen jälkeen höyryävä vati kannetaan sisään yrittävät he tehdä huomiseksi kaunista ilmaa ja kertovat toinen toisilleen, mitä lapsi on tehnyt päivän kuluessa.

Ja sitten -- he eivät kysy toisiltaan:

"Rakastatko minua?"

Timar perehtyi pian työhön ja oppi valmistamaan pähkinäpuunpalkeista rakennusainesta. Kirves oli hänelle hyväksi avuksi.

Noëmi katseli ihmetellen häntä.

"Sano minulle, Mikael", hän kysyi eräänä päivänä, "etkö olekin joskus ollut rakentaja?"

"Olenpa kyllä", vastasi tämä, "ja päälle päätteeksi laivanrakentaja."

"Mutta kuinka sinusta on tullut sellainen herra, että voit olla poissa työstäsi koko päivän ja viettää aikasi toisaalla? Sillä nythän olet oma herrasi, etkö olekin? Eihän kukaan voi käskeä sinua?"

"Siihen vastaan sinulle toiste", vastasi Mikael; mutta hän ei milloinkaan kertonut Noëmille mitenkä hänestä oli tullut niin ylhäinen herra, että hän saattoi kokonaisia viikkoja sahata puita.

Hän kertoi tosin Noëmille paljon matkoistaan eri maissa; mutta hän ei milloinkaan tullut niin pitkälle tarumaisissa kertomuksissaan, että olisi maininnut jotakin itsestään. Hän osasi karttaa Noëmin uteliaisuutta olemalla koko päivän työssä kiinni, ja illalla levolle pannessa häneltä ei saanut mitään tietää -- vaikka useiden vaimojen tapana on juuri silloin kysellä niin paljon kuin mahdollista, kun mies ei voi päästä pakoon. Mutta onneksi oli taivas antanut hänelle suojan tätäkin vastaan. Heti paneuduttuaan levolle hän nukahti ja siten ei kuulustelusta voinut tulla mitään.

Sinä pitkänä aikana, jonka Timar vietti Vapaalla Saarella oli hän vähitellen tehnyt sen huomion, että saari ei ollutkaan niin kätkössä maailmalta, ettei kenkään olisi, tiennyt sen olemassaolosta.

Sen olemassaolosta tietää tosin eräs kokonainen yhteiskuntaluokka, mutta se ei ilmaise mitään. Tämän yhteiskuntaluokan muodostavat sivistyksen villit.

Valtioiden rajalla laukeavat yhteiskunnalliset lait samoin kuin kirkkolainkin käskyt ja säädökset.

Tämä yhteiskuntaluokka asustaa Unkarin ja Serbian raja-alueella. Maaperä on suotuisa. Mutkikas virta metsärikkaine saarineen, jonka toisistaan etäällä olevat rannat ovat aarniometsien peitossa. Puiden oksat ulottuvat veden pintaan asti.

Avonaisia, raivatuita teitä on ani harvassa, kylät hajallaan eikä läheisyydessä ole ainoatakaan suurta kaupunkia. Näennäisesti vallitsee sotilaallinen komento, itse asiassa villikansan vapaus. Sotilaslaitos on menettänyt merkityksensä, syy, joka sen synnytti, nimittäin rajan vartioitseminen, on vuosisatoja sitten lakannut vaikuttamasta; vanha perivihollinen, turkkilainen on jo kauan sitten kadonnut sieltä. Nykyään käytetään aseita vain salakuljetuksen ehkäisemiseksi, ja siitä on ollut seurauksena, että salakuljetus on täällä todellinen elämänkutsumus. Sillä on oma järjestelmänsä, oma koulunsa, oma salainen hallituksensa ja se muodostaa valtion valtiossa.

Timar löysi usein ihmeekseen pajupensaiden väliin kiinnitetyn veneen tai aluksen, jota ei kukaan vartioinut.

Kun hän jonkun tunnin perästä palasi, ei sitä ollut enää.

Toisinaan hän löysi näreiköstä kokonaisia kangaspakkoja, jotka myös olivat poissa silloin kun hän palasi harhailumatkoillaan samoille paikoille.

Kaikki nämä salaperäiset ihmiset, jotka valitsivat saaren lepopaikakseen, näyttivät tahallaan karttavan mökin läheisyyttä. He tulivat ja menivät polkematta polkuja ruohikkoon.

Oli kumminkin toisia tilaisuuksia, jolloin he tulivat mökin luo. Vierailut koskivat silloin aina Tereseä.

Niin usein kuin Almira ilmaisi haukunnallaan vieraita lähestyvän, jätti Timar työnsä, kiirehti mökille ja meni sisimpään huoneeseen. Hän ei uskaltanut näyttäytyä kenellekään. Tosin hänen kasvattamansa parta oli muuttanut hänen kasvojaan; mutta voisihan helposti sattua saarelle tulemaan joku henkilö, joka oli nähnyt hänet toisaalla ja joka tuntisi hänet.

Yhteiskunnan villit tulivat Teresen luo, kun joku onnettomuus oli kohdannut heitä. Nämä ihmiset kulkevat usein sellaisissa paikoissa, joissa he saavat haavoja, pahoja syviä asehaavoja. He eivät voi mennä niitä näyttämään rykmentinlääkärille, sillä seuraus olisi kuulustelu. Mutta saaren rouvalla on lääkkeitä, millä parantaa haavoja; hän osaa sitoa ammottavia haavoja ja antaa heille haavapalsamia; hän osaa myös hoitaa luumurtoa. Näillä seuduin, etenkin Turkin puolella, on eräänlaatuinen ilkeä ihopaise yleinen. Niitäkin osasi Terese parantaa yksinkertaisilla yrteillä, joiden voiman hätä oli opettanut hänen keksimään. Senkintähden etsivät sairaat häntä ja pitävät salassa hänen oleskelupaikkansa, syystä että he tietävät lääkärien ja apteekkarien vihaavan puoskareita.

Yhteiskunnan villeillä on myös usein riitaisuuksia keskenään. Näitä he eivät voi jättää tuomarin ratkaistaviksi. He tietävät liian hyvin tämän panevan sekä syyttäjän että syytetyn häpeäpaaluun. He tulevat senvuoksi viisaan saarenrouvan luo ja jättävät riitansa hänen ratkaistavakseen, ja hänen tuomionsa on heille sellainen tuomio, johon jokaisen on tyydyttävä. Useimmissa tapauksissa on kysymys verikostosta. Terese osaa rauhoittaa raivoisia riitapuolueita ja nämä pitävätkin ne rauhanlupaukset, jotka he tekevät hänen edessään.

Välistä eksyy hänen mökkiinsä joku umpimielinen olento, joka arkana karttaa ihmiskatseita ja pakenee ihmisten ilmoilta -- rikollinen, jota omatunto ajaa ja jolla ei ole rohkeutta mennä sielunpaimenen luo peläten helvettiä ja vankeutta. Saarenrouva osaa parantaa niitäkin. Hän vuodattaa lievittävää palsamia heidän sydämiinsä, uskoa jumalalliseen armahdukseen, johon hän itse uskoo.

Välistä tulee vainottu, väsynyt ja nälän ja janon näännyttämä ihminen salaa hänen ovensa kynnykselle. Hän ei kysy: "Mistä olet ja minne menet?" Hän ottaa hänet ystävällisesti vastaan ja päästää hänet luotaan virkistyneenä ja levänneenä täytettyään hänen pussinsa eväillä.

Hänet tuntee moni, jonka uskonto on vaitiolo, eikä ole ainoatakaan salaista liittoa, joka kykenisi liittämään vanhaa ja nuorta niin lujasti yhteen kuin nämä ihmiset ovat kiintyneet saarenrouvaan.

Kaikki myös tietävät, ettei hänellä ole rahoja; ahneudellakaan ei ole mitään syytä tahtoa pahaa hänelle.

Timar tuli siihen vakaumukseen, että hän oli paikassa, minkä ylitse vuosisadat saisivat vierähtää, ennenkuin sen ja sen asukkaiden historia olisi vedetty siihen kaaokseen, jota kutsutaan maailmaksi.

Timar saattoi täällä jatkaa rakennustyötään pelkäämättä, että maailma milloinkaan tulisi tietämään Mikael Timar von Levetinczyn, hovineuvoksen, maatilainomistajan, pankkiirin, joka käsitteli miljoonia, toimivan täällä rakennustöissä ja levätessään raskaan päivätyönsä jälkeen ottavan esiin kynäveitsensä leikelläkseen varjostinta pajunvitsoista lapsiparalle, jolla ei ollut isää eikä äitiä eikä edes kunnon nimeä.

Ja mitä riemua hän täällä tunsikaan! Kuinka hartaasti hän kuunteleekaan lapsen ensimmäisiä puheyrityksiä. Kuinka lapsukainen paneekaan parastaan yritellessään muodostella tottumattomilla huulillaan tätä sanaa!

"Pappa!"

Tietysti oppii lapsi ensinnä tämän sanan.

Sen mielestä ei toisin saata olla, kuin että mies, joka hymyilee hänelle niin hellästi on hänen isänsä.

Kuinka poika tietäisi olevansa köyhän salakuljettajan poika, jonka isä ja äiti ovat kuolleet?

Vihdoin alkaa hänkin tuntea elämän surullisia puolia. Lapsentaudit alkavat. Kuinka paljon tuskaa, kuinka monta unetonta yötä uuden hampaan puhjetessa! Noëmi jää koko päiväksi hänen luokseen ja Mikael lyö joka tunti kirveensä lankkuun ja juoksee kotiin katsomaan, miten pikku Dodi voi. Sitten hän ottaa hänet Noëmin käsivarrelta, kantaa häntä ympäri huonetta tuntikausia laulaen hänelle kehtolaulua:

"En linnoihinkaan vaihtaisi Ma majaa armahaisen..."

Ja kun hänen onnistui tuudittaa lapsi uneen ja lieventää sen tuskat oli hän ylpeä voitostaan.

Eräänä päivänä oli Timar päässyt niin pitkälle, että hän oli jo tehnyt lankuiksi kaikki pähkinäpuut. Tähän saakka hän oli osannut työnsä, mutta ei siitä eteenpäin. Sillä rakennustyö on taidokasta, ja hän ei ollut puhunut totta sanoessaan Noëmille ymmärtävänsä asian perinpohjin. Hän ei tiennyt, miten jatkaa.

Syksy lähestyi. Terese ja Noëmi olivat jo tottuneet, että Timar lähti pois heidän luotaan syksyn tullessa. Olihan hänellä omat toimensa. Hänen toimensa oli varmaankin sen laatuinen, että se meni kesällä itsestään, mutta talvella oli hänen ehdottomasti omistettava sille kaikki voimansa.

Niinhän muutkin kauppiaat menettelivät, ja kauppiaana häntä pidettiin jo laajemmissakin piireissä.

Timea taasen luuli Timarin juuri kesän aikana täytyvän kaikin voimin antautua teollisuus-, maanviljelys- ja kauppatoimiin ja senvuoksi viipyvän poissa kotoa.

Syksystä kevääseen hän petti Noëmia keväästä syksyyn Timeaa. Ei hän voinut syyttää itseään epäjohdonmukaisuudesta.

Tänä vuonna hän lähti saarelta vielä aikaisemmin kuin ennen. Hän riensi takaisin Komorniin.

Hänen poissaolonsa aikana olivat kaikki hänen alotteensa onnistuneet odottamattoman hyvin. Päälle päätteeksi oli hän voittanut päävoiton valtion suurissa arpajaisissa. Kauan sitten unohdettu arpalippu makasi jossakin laatikossa muiden paperien joukossa ja vasta kolme viikkoa vetämisen jälkeen meni Timar nostamaan nuo odottamattomat satatuhatta markkaa, kuten henkilö, joka tuskin kiinnittää huomiota sellaiseen vähäpätöisyyteen. Ihmiset saivat yhä uutta syytä ihmettelyynsä.

"Hänellä on niin paljon rahaa, ettei hän tarvitse enempää", sanottiin.

Ja mitä hän tekisi niillä?

Hän kutsui eteviä rakennusmestareita ja puuseppiä Szeklien ja Zarend'in alueelta, missä osataan rakentaa oivallisia puutaloja, todellisia palatseja puusta. Szeklit ja rumaanilaiset aateliset tilanomistajat asuvat sellaisissa rakennuksissa ja sisustus on samanlaista puutyötä. Talo samoinkuin huonekalut, pöydät, tuolit ja kaapit ovat saman mestarin tekoa. Kaikki on puusta; ei ainoatakaan raudanpalaa eikä edes naulaa ole koko rakennuksessa.

Kuudes luku.

PUUNLEIKKAAJÄ.

Timar tapasi kotiintullessaan Timean jonkun verran sairaana. Tämän johdosta hän kutsui pari Wieniläistä lääkäriä neuvottelemaan hänen tilastaan.

Lääkärit neuvoivat vaihtamaan ilmanalaa ja kehoittivat Timeaa matkustamaan Meraniin.

Mikael saattoi vaimonsa ja Atalian sinne. Tässä lauhkeassa, suojaisessa Tyrolin laaksossa etsi hän Timealle asunnoksi huvilan, jonka puutarhassa oli pieni schweitziläis-tyylinen huvimaja. Hän tiesi sillä ilahuttavansa Timeaa.

Talven kuluessa hän kävi siellä usein Timeaa tervehtimässä erään vanhanpuoleisen miehen seurassa ja hän huomasi Timean todella pitävän lempipaikkanaan huvimajaa puutarhassa.

Hän rakennutti nyt Komorniin samanlaisen. Szekliläismestari, jonka hän oli vienyt mukanaan Meraniin oli mestari niissä asioissa. Hän oli piirtänyt huvimajan Meranissa ja sen sisustuksen pienimpiä pikkuseikkoja myöten sekä laittoi nyt työpajansa Timarin taloon Serberkadulle ja ryhtyi toimeen. Ei kukaan saanut tietää asiasta, sillä talo piti tulla yllätyksenä. Mutta nyt tarvitsi mestari sälliä, joka auttaisi häntä työssä. Oli tuskin mahdollista löytää sellaista, joka ei juoruaisi muille. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin että Timar suostui rupeamaan sälliksi, ja nyt hän kilpaa mestarinsa kanssa käsitteli kirvestä, poraa, sahaa, sorvia y.m. puusepänkaluja.

Mutta mitä mestariin itseensä tulee, ei hän olisi, vaikka hänen suunsa olisi suljettu Salomonin sinetillä, voinut pitää salaisuutta takanaan, vaan hän kertoi sunnuntai-iltana läheisimmille ystävilleen, tietenkin salaisuudessa, minkä yllätyksen herra Levetinczy valmisti rouvalleen. Nyt aluksi järjestettiin eri osat ja liitettiin ne yhteen; sitten kun kaikki olisi valmista pystytettäisiin talo Monostorpuutarhaan. Hän itse, upporikas herra von Levetinczy, ei pitänyt itseään liian hyvänä työskentelemään puusepän työssä aamusta iltaan ja hän oli jo niin taitava, että saattoi milloin tahansa ruveta sälliksi. Hän ei ensinkään välittänyt liikeasioistaan, ne hän jätti asiamiesten huoleksi, ja itse hän seisoi koko päivän työpajassa sahaten, höyläten ja sorvaten. Mutta tätä ei saisi kertoa kenellekään, sillä armolliselle rouvalle piti valmistaa todellinen yllätys hänen kotiin palatessaan.

Mutta pian tiesi koko kaupunki salaisuuden, ja siten sai Sohvi-rouvakin tiedon siitä. Hän kirjoitti asiasta Atalialle ja Atalia kertoi Timealle, joten tämä jo edeltäkäsin tiesi, että Mikael hänen palatessaan Komorn'iin keväällä ajaisi ensimmäisenä kevätpäivänä Monostorkukkulalle, missä heillä oli kaunis hedelmäpuutarha. Siellä, kukkulan Tonavan puoleisella rinteellä hän olisi löytävä kauniin Meranilaisen huvimajansa sekä ompelupöytänsä akkunan ääressä, valkopyökistä tehdyn kirjahyllynsä hänen lempikirjoineen, koivunoksista punotun nojatuolinsa kuistilla ja kaikki tämä on oleva hänelle yllätyksenä ja hänen on hymyiltävä ikäänkuin ilostuisi suuresti, ja kun hän kiittelee mestaria, joka on valmistanut kaikki niin hyvin on hän kuuleva tämän sanovan: "Kiitos ei kuulu minulle, armollinen rouva, vaan sällilleni, joka on suorittanut kauneimmat puuleikkaukset. Kuka on laittanut tämän paneelin, nämä keveät ristikot, nämä pilarien kapiteelit? Sällini, ja kuka oli sällini? Armollinen herra Levetinczy itse! Tämä malli on hänen työtään, armollinen rouva."

Ja sitten täytyy Timean taas hymyillä ja etsiä sanoja kiitollisuuttaan ilmaistakseen.

Vain sanoja! Sillä lahjoittakoon hän vaimolleen kalleuksia tai antakoon hän hänelle kovaa ruisleipää, jota hän ansaitsee päivätöillään, vaimonsa rakkautta hän ei kuitenkaan voi ostaa.

Kaikki kävikin näin.

Keväällä Timea palasi kotiin; Monostor-yllätys oli suunnitelmanmukaisesti järjestetty suurin kemuin ja monin vierain. Timean kasvoilla leijaili raskasmielinen hymyily, Timarin kaino hyvyys, niin yhden kuin toisenkin vieraan kasvoilla kateus.

Naisvieraat arvelivat, ettei mikään vaimo ollut Timarin veroisen miehen vertainen. Hän on aviomiehen ihanne. Mutta miehet olivat toista mieltä. He pitivät sitä huonona merkkinä, että miehen täytyi pyrkiä vaimonsa suosioon lahjoilla ja imartelulla.

Vain Atalia vaikeni. Hän etsi salaisuuden ariadnelankaa, mutta turhaan.

Timeaan nähden hän oli varma asiastaan. Hän kärsi lakkaamatta ja kuihtui. Se myrkky surmaa hitaasti, joka ei ole ruumiissa vain sielussa.

Se surmaa hitaasti mutta varmasti.

Mutta miten on Timarin laita? Hänen kasvoillaan välähti jotakin onnen tapaista, mutta mistä hän oli sen varastanut? Hän oli pelkkää huomaavaisuutta ja pyrkii Timean suosioon kaikin voimin. Mitä hän sillä tahtoo salata? Maailman silmissä hän näyttäytyi mitä hellimpänä ja onnellisimpana puolisona. Mitä etuja hän voisi sillä saavuttaa? Seurassa hän on puhelias ja hyvällä tuulella, Atalian seurassa vapaa, miltei hyväntahtoisen välinpitämätön, ikäänkuin hän jo olisi unohtanut, mitä hän oli tältä kuullut ja mikä oli loukannut häntä sydänjuuria myöten. Vieläpä hän tanssikin Atalian kanssa kotiljonkia.

Onko hän onnellinen? Vai onko hän vain olevinaan? Olisiko hän jo tylstynyt vai tahtoisiko hän saavuttaa mahdottomia? Tahtooko hän valloittaa Timean sydämen? Olisi turha vaiva yrittääkin. Tietäähän Atalia sen omista tunteistaan. Hänelle on ilmestynyt uusia kosijoita, useampiakin -- rehellisiä pikku porvareita, jotka pystyivät elättämään vaimon; mutta hän on hyljännyt heidän tarjouksensa. Hänelle ovat kaikki miehet välinpitämättömiä. Hän ei voi rakastaa muita kuin sitä yhtä, jota hän vihaa. Vain Atalia ymmärsi Timeaa.

Mutta vaikka hän ymmärtääkin Timeaa, ei hän saata käsittää Mikaelia. Tämä mies, jolla on niin hymyilevät kasvot ja imarteleva käytös ja niin hyväntahtoinen mielenlaatu pysyy hänelle arvoituksena. Hän on kultapoika, jossa ei voi keksiä ainoatakaan ruostetahraa.

Mikael huomasi usein Atalian silmissä tutkivan katseen, ja silloin sanoi joku ääni hänen sielunsa tummassa syvyydessä hymyillen:

"Mieti, mieti sinä vain, jos saat selville! Et sinä eikä kukaan muukaan ole saapa selville, miksi minä tein puusepäntyötä koko talven. Minä olen tehnyt sitä oppiakseni rakentamaan samanlaisen rakennuksen eräälle nimettömälle olennolle eräässä maailman etäisessä kolkassa. Rakkaudesta erääseen olentoon, joka asuu siellä, olen tehnyt työtä käteni rakoille. Arvaa sinä, talon suojeluspaholainen, mikä sen olennon nimi on!"

Timar kutsui taas etevimmät lääkärit luokseen neuvottelemaan Timean terveyden tilasta. Tällä kertaa ehdotettiin Biarritzin kylpylaitosta. Mikael saattoi itse Timean sinne, järjesti hänen asuntonsa mahdollisimman mukavaksi, huolehtien siitä, että hän puvuissa ja vaunuissa saattoi kilpailla minkä englantilaisen ladyn tai venäläisen ruhtinattaren kanssa hyvänsä sekä jätti hänelle täysinäisen rahakukkaron pyytäen hänen jättämään sen takaisin tyhjänä. Ataliaakin kohtaan hän osottautui sangen jalomieliseksi. Kylpyvieraiden luetteloon hän merkitsi hänet Timean serkuksi ja hänen täytyi samoinkuin Timeankin, muuttaa pukua viisi kertaa päivässä.

Voiko perheenpäämiehen velvollisuuksia täyttää oivallisemmin?

Sitten hän kiiruhti pois, ei kotiin vaan Wieniin.

Siellä hän osti kaiken, mitä hyvin varustetussa puusepän-, rakennus- ja sorvausverstaassa tarvitaan sekä antoi pakata kaikki tarpeet laatikkoihin, jotka lähetti Pancsovaan.

Mutta nyt hänen täytyi keksiä uusi veruke, millä saattoi kuljettaa nämä laatikot Vapaalle Saarelle.

Hänellä olikin täysi syy olla varovainen. Vasemman Tonavan rannan kalastajat, jotka olivat useita kertoja nähneet hänen kulkevan Ostrova-saaren ohitse, olivat jo kauan vaivanneet päitään kysymyksellä, kuka tämä mies oli, ja miksi hän niin usein harhaili näillä seuduin?

Kun laatikot saapuivat Pancsovaan, lastautti hän ne vaunuihin ja kuljetutti ne poppelimetsään Tonavanrannalle, missä ne uudelleen nostettiin pois. Senjälkeen hän lähetti sanan kalastajille ja kehoitti näitä kulettamaan laatikot Vapaalle Saarelle. Niissä oli muka aseita.

Näillä sanoilla hän oli upottanut salaisuuden meren syvyyteen.

Tästälähtien hän saattoi matkustaa edes takaisin sekä auringon- että kuunvalossa; ei kenkään ilmaisisi hänestä sanaakaan. Kaikki tiesivät nyt hänen olevan serbialaisten ja montenegrolaisten vapaussankarien asiamiehen, ja tätä tietoa ei mikään kidutuspenkki olisi voinut pakottaa esiin näistä ihmisistä. Hän oli nyt heidän silmissään pyhä ja loukkaamaton ihminen.

Kätkeytyäkseen itse pimeyteen hän siis petti jokaista, jonka kanssa hän vaihtoi sanankin.

Kalastajat kuljettivat laatikot yöllä ja Timar seurasi heitä. Saarella he etsivät valkamapaikan siinä, missä oli tihein metsä ja kantoivat laatikot maihin. Mikael tahtoi maksaa heille, mutta he eivät ottaneet vastaan äyriäkään, vaan puristivat ainoastaan hänen kättään.

Hän jäi saarelle, kalastajat palasivat takaisin.

Oli kaunis kuutamoyö. Satakieli lauloi pesänsä yläpuolella.

Mikael meni rantaa pitkin etsimään sitä polkua, joka johti taloon. Hän tuli rakennuspaikalle, missä hän edellisenä syksynä oli jättänyt työnsä kesken. Hakatut puunrungot olivat huolellisesti peitetyt kaisloilla, ettei talven lumi vahingoittaisi niitä.

Sieltä johti tie kukkaislehtoon. Ruusut olivat jo ammoin kukkineet siihen aikaan, jonka Timar oli viettänyt Timean kera Monostorhuvilassa ja kylpylaitoksessa. Tänä vuonna hän oli laiminlyönyt ruususadon. Häntä oli varmaankin jo levottomuudella odotettu. Mutta hänen oli täytynyt pitää huolta siitä, että hänellä oli "sumua edessä ja sumua takana."

Hän lähestyy pientä taloa varpaisillaan. On hyvä merkki, ettei kuulu mitään melua. Hän selitti Almiran vaikenemisen johtuvan siitä, että koira oli pantu yöksi keittiöön, jotta se ei herättäisi nukkuvaa lasta. Siitä päättäen siis kaikki talossa elävät ja ovat terveinä.

Oi, kuinka usein hän olikaan uneksinut tästä talosta valveilla ollen ja unessa! Kuinka usein hän olikaan nähnyt itsensä lähestymässä majaa!

Toisinaan hän luuli talon palaneen. Nokiset kattohirret olivat sisään pudonneet ja seinillä kasvoi rikkaruohoa. Ei kukaan voinut kertoa hänelle, miten asukkaiden oli käynyt.

Välistä hän taasen kuvitteli mielessään, että hurjia, aseellisia joukkoja syöksyi hänen sisäänastuessaan häntä vastaan, tarttuen hänen kurkkuunsa huutaen: "Juuri sinua me olemme odottaneet!" sulkien hänen suunsa ja työntäen hänet kellarin luukusta alas.

Välistä hän näki rakkaansa verisen ruumiin edessään. Noëmin pitkät, kultaiset kiharat olivat poljetut tomuun ja hänen vieressään makasi lapsi pää murskana. Oi, mitä tuskia hän olikaan tuntenut näitä kuvia nähdessään! Hänen oli täytynyt jättää rakkaansa niin pitkäksi ajaksi yksin tänne. Välistä hän uneksi Noëmin luo astuessaan kohtaavansa kylmät alabasterikasvot Noettiin hymyilevien kasvojen sijaan ja nämä kasvot kysyivät: "Missä olette viipynyt näin kauan, herra von Levetinczy?"

Mutta nyt, kun hän seisoi pienen rakennuksen edessä hävisivät kaikki kauhunkuvat. Täällä oli kaikki kuten ennen. Täällä asuivat edelleenkin ne, joita hän rakasti.

Kuinka hän ilmoittaisi heille tulostaan? Kuinka hän yllättäisi heidät?

Hän asettui pienen, matalan akkunan eteen, joka oli aivan ruusupensaan peitossa ja alkoi laulaa pientä lauluaan:

"En linnoihinkaan vaihtaisi Ma majaa armahaisen..."

Hän ei ollut erehtynyt. Seuraavassa minuutissa akkuna aukesi ja Noëmin ilosta säteilevät silmät katsoivat ulos.

"Oma Mikaelini!" änkötti pikku raukka.

"Niin, juuri sinun Mikaelisi!" kuiskasi hän tarttuen molemmin käsin Noëmin rakkaaseen päähän. Hänen seuraavat sanansa olivat: "Entä Dodi?"

"Hän nukkuu."

"Hiljaa, niin että emme herätä häntä!"

Ja nyt kuiskasivat vain huulet sanottavansa.

"Mutta tule toki sisään!"

"Hän saattaa herätä ja alkaa itkeä."

"Oi, eihän hän ole enää itkevä lapsi. Hän on jo yli vuoden vanha..."

"Mitä? Kokonaisen vuodenko vanha? Silloinhan hän on jo aika mies."

"Hän osaa jo sanoa sinunkin nimesi."

"Mitä? Puhuuko hän jo?"

"Hän opettelee parhaillaan kävelemään."

"Ei, mutta käveleekö hän myös?"

"Nykyään hän jo syökin joka lajia."

"Se ei ole mahdollista! Se on vielä liian aikaista."

"Mitä _sinä_ siitä ymmärrät? Näkisitpä vain hänet."

"Vedä verho sivulle ja anna kuun paistaa sisään niin saatan nähdä hänet."

"Ei, se ei käy päinsä. Kun kuu paistaa nukkuvaan lapseen, tulee se sairaaksi."

"Lorua."

"Lapsissa on paljon ihmeellistä. Siihen täytyy uskoa. Sentähden uskotaan lapset naisten huostaan, sillä nämä uskovat kaikkea. Tule katsomaan häntä tänne sisälle."

"En minä tule sisälle niin kauan kuin hän nukkuu. Voisin herättää hänet. Tule sinä mieluummin minun luokseni."