Part 5

Herra Levetinczy alkoi nyt vasta nousta komornilaisten silmissä. Ei ole kylliksi, että on rikas. Mutta kun henkilö sitäpaitsi on kuninkaallinen neuvos, silloin täytyy häntä jo kunnioittaa.

Kaikki riensivät onnittelemaan häntä; virkamiehet, ammattikunnat, maistraatti, papisto ja kirkkoneuvosto. Hän vastaanotti heidät kaikki armollisesti.

Herra Johan Fabulakin tuli hänen luokseen onnitellakseen laivurien ammattikunnan puolesta. Hän esiintyi arvonsa mukaisessa juhlapuvussa. Unkarilaisessa lyhyessä, tummansinisestä silkistä tehdyssä takissa loisti kolme riviä pähkinänsuuruista näkinkengänmuotoista hopeanappia, toiselta olkapäältä toiselle riippui kämmenenlevyinen hopeaketju suurine lukkomaisine medaljongeineen, johon Komornin kultaseppä oli painanut Julius Caesarin kuvan. Lähetystön muutkin jäsenet olivat samanlaisissa puvuissa ja yhtä komeasti varustettuja. Vielä siihen aikaan kuului Komornin laivurien juhlapukuun hopeanapit ja ketjut.

Oli tavallista pyytää onnittelijoita jäämään päivälliselle. Fabulaakin kohtasi tämä kunnia.

Fabula oli sangen avomielinen mies, joka puhui suunsa puhtaaksi. Kun viini oli hellittänyt hänen kielensä siteet, ei hän voinut olla sanomatta armolliselle rouvalle, että hän, ensi kerran nähdessään armollisen rouvan neitinä, ei olisi voinut luulla hänestä tulevan niin hyvää perheenemäntää ja sitäpaitsi herra Levetinczyn puolisoa. Olipa hän oikeastaan pelännytkin häntä. Ja kas, miten ihmeellisesti jumalallinen kohtalo johtaa kaiken ja miten lyhytnäköinen ihmisen silmä on! Kuinka kaikki onkaan kääntynyt hyväksi! Mikä onni vallitseekaan tässä kodissa! Kuulkoon vain kohtalo niidenkin huokaukset, jotka rukoilevat taivasta suomaan sydämenhyvälle herra Levetinczylle onnen nähdä uuden vieraan, pienen enkelin haahmossa!

Timar peitti säikähtyneenä lasinsa kädellään. Jos tämä viini saa ihmisen puhumaan kaikki, mitä ajattelee, niin hän ei uskalla juoda enää pisaraakaan. Hänen sielussaan välähti ajatus:

"Se rukous voisi tulla kuulluksi odottamattomalla tavalla!"

Ystävämme Fabula ei vain tyytynyt toivomaan kaikkea hyvää; hän luuli olevansa pakotettu myös antamaan hyviä, käytännöllisiä neuvoja.

"Mutta armollinen herra rasittaa itseään varmasti liian paljon. Ei se kelpaa. Ihminen elää vain kerran ja miksi hän elää? Minä en, totta tosiaan, antaisi niin kauniin ja niin kelpo vaimon olla niin kauan yksin. Mutta mitä sille kukaan voi, että maa polttaa armollisen herran jalkojen alla! Alituisesti hän vaivaa aivojaan jollakin uudella aatteella ja hänen täytyy aina olla itse mukana. Siksi onnistuvat kaikki hänen yrityksensä. Kenen muun päähän olisi pistänyt lähettää jauhoja Unkarista Brasiliaan? Tunnustaakseni totuuden: kuullessani asiasta puhuttavan arvelin itsekseni -- anteeksi karkeuteni! -- Armollinen herra on tullut hulluksi, kun lähettää jauhoja toisesta maanosasta toiseen. Ennenkuin se tulee perille, muuttuu se liisteriksi. Sitäpaitsi kasvaa siellä suurissa puissa kokonaisia leipämetsiä ja pienissä sämpylöitä. Ja nyt -- mitä kunniaa olemmekaan saaneet osaksemme yrityksestä! Mutta tietysti, missä armollinen herra itse pitää silmällä kaikkea..."

Tässä puheessa oli niin paljon tiedotonta ivaa, ettei Mikael voinut pidättäytyä vastaansanomasta.

"Rakas John, jos tämä oli syynä yrityksen onnistumiseen, niin on sinun käännyttävä ylistyksinesi vaimoni puoleen, sillä hän se johti kaikkea."

"Niinpä kyllä, kaikella kunnioituksella puhuen armollisen rouvan ominaisuuksista; mutta armollisen herran luvalla tiedän, mitä tiedän. Tiedän varsin hyvin, missä armollinen herra on oleskellut koko kesän."

Mikael tunsi hiuksiensa nousevan pystyyn. Tietäisikö tämä mies, missä hän oli ollut? Se olisi kauheata.

Fabula iski silmää Timarille kohotetun lasin takaa.

"No, sanonko armolliselle rouvalle, niissä armollinen herra on oleskellut koko kesän? Ilmaisenko sen?"

Timar tunsi kangistuvansa kauhusta. Atalia oli kiinnittänyt silmänsä hänen kasvoihinsa. Hän ei uskaltanut edes ilmeellään ilmaista, miten noloksi viinin autuaaksi tekemä kielikello oli saattanut hänet.

"No, sanoppa sitten, John, missä olen ollut", sanoi Timar ulkonaisesti levollisena.

"Hyvä on. Minäpä sanonkin ja syytän teitä armollisen rouvan edessä!" huudahti Johan Fabula asettaen lasinsa pöydälle. "Armollinen herra matkusti sanomatta kenellekään, minne. Hän nousi kaikessa hiljaisuudessa laivaan ja matkusti Brasiliaan. Hän oli itse Amerikassa järjestämässä kaikkea. Senvuoksi päättyikin kauppa meille niin suotuisasti."

Timar hengähti syvään.

"Te olette suuri hupsu, Janos ystäväni. Pyydän, Atalia, ojennappa herra Fabulalle kuppi mustaa kahvia."

"Asia on kuten sanoin", vahvisti Johan, "minä tiedän, mitä minä tiedän. Minä pääsin selville kaikesta, niin huolellisesti kuin keitto olikin keitetty. Armollinen herra on ollut Brasiliassa. Hän on kulkenut merellä kolmetuhatta penikulmaa. Hyvä Jumala yksin tietää, miten monessa myrskyssä hän on ollut ja miten monen ihmissyöjän kanssa hän on otellut. Mutta että hän tosiaan on ollut siellä, sen tiedämme kaikki varsin hyvin. No, nyt olen minä puolestani ilmaissut armolliselle rouvalle asian, ja nyt voi hän rangaista rikollista ansion mukaan, eikä enää sallia hänen tehdä sellaisia harhahyppäyksiä Atlantin yli."

Timar katsahti molempiin naisiin. Timean piirteissä kuvastui levottomuutta ja hämmästystä; Atalia näytti harmistuneelta. Hän uskoi kertomuksen yhtä todeksi kuin Fabulakin, joka olisi voinut luvata päänsä pantiksi siitä, että se oli tosi.

Nyt Timar hymyili salaperäisen näköisenä. Nyt oli hän valehtelija eikä Johan Fabula.

Kultapojan täytyi valehdella, aina valehdella.

Johan Fabulan kertomus oli Timarille hyödyksi. Unkarin kansa sepittelee mielellään kaskuja etevistä miehistään, ikäänkuin ihailun syyt eivät sinänsä olisi riittävät. Keksijä uskoo itse keksimänsä jutun todenmukaiseksi ja kun yleisö lisäksi alkaa uskoa, saa se historiallisen tositapahtuman leiman.

Timarilla oli tästä lähtien veruke salaperäiseen katoamiseensa. Jos hänen oli pakko peittää syy poissaoloonsa, niin etsittiin syy hänen salaamiseensa hänen hienotunteisuudestaan, että hän nimittäin ei tahtonut kertoa Timealle niin vaarallisesta matkasta, jommoinen Amerikan matka vielä siihen aikaan oli.

Hän saattoi nyt muodostella kertomusta niin todenperäiseksi, että Ataliakin uskoi sitä.

Itse asiassa petti hän Ataliaa parhaiten. Tämä tyttö tunsi naissydämen. Hän tiesi varsin hyvin, mitä Timea tunsi, mitä sisäisiä taisteluja hän taisteli. Ja alituisesti seurasi hän Timean sieluntilan vaiheita. Tämä nainen, jonka sydän oli sairas, kielsi sielunsa tuskat ja pakeni paikkaan, niissä ei ainoatakaan ystävää ollut hänen lähellään, missä hän ei voinut iloita mistään, missä ei mikään herättänyt eloon intohimoa: unkarilaiselle pustalle. Siellä hän hautautui kauppakirjojen kuiviin laskelmiin ja ryhtyi työhön, joka ei salli sijaa intohimoille, rahanansaitsemiseen. Näin teki vaimo-parka tukahuttaakseen onnetonta rakkauttaan.

Jos kerran vaimo pystyi siihen, miksi ei mieskin pystyisi? Eikö häneltä ollut paremminkin odotettavissa, että hän vetäytyisi toiseen erämaahan, merelle, ja että hän kullanhankkimisen jääkellarissa jäähdytti kaiken sielunsa lämmön.

Mistähän Atalian mieleen oli juolahtanutkin hullunrohkea ajatus, että Timar olisi keksinyt parannuskeinon kuolettavaan tautiinsa ja oli onnellinen ollessaan poissa kotoa?

Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi päässyt salaisuuden perille!

Mutta Vapaata Saarta ympäröivä kaislikko ei juorua kuten se kaislikko, jolle kuningas Midaan parturi uskoi salaisuutensa.

Ataliaa ahdisti keltainen kateus, kun hän turhaan yritti etsiä arvoituksen selitystä.

Timar ja Timea olivat kotona sekä maailman silmissä avioparin esikuvat.

Mikael lahjoitti Timealle koruja, joiden arvo oli kokonainen aarre, ja Timea käytti niitä pidoissa. Hän tahtoi loistaa niillä.

Mika vakuuttaisi miehen rakkautta paremmin kuin vaimon timantit?

Atalia mietti näitä.

Ovatko Timar ja Timea tosiaan niitä, joiden rakkaus näkyy timanttien antamisessa ja ottamisessa? Vai onko ihmisiä, jotka voivat olla onnellisia ilman rakkautta?

Atalian epäluulot olivat yhä kohdistuneet Timeaan eikä Timariin.

Mutta Timar tuskin taisi odottaa talven kulumista ja kevään tuloa. Myllyjenhän piti silloin alkaa käydä ja liikemieshän aina ajattelee sellaisia asioita. Edellisen vuoden onnellisen tuloksen jälkeen jatkettaisiin jauholiikettä vielä suuremmassa mittakaavassa kuin ennen.

Mutta nyt kielsi Timar Timeaa turmelemasta terveyttään johtamalla yritystä, Hän aikoi antaa johdon asiamiestensä käsiin, jota vastoin Timean tulisi viettää kesänsä meren rannalla, jossakin kylpylaitoksessa parantaakseen hermotautiaan.

Minne hän itse aikoi, sitä ei kukaan kysynyt. Arvattavasti hän taas lähtisi Etelä-Amerikkaan ja sitten hellästä hienotunteisuudesta sanoisi olleensa Egyptissä ja Italiassa.

Mutta hän riensikin alisen Tonavan varsille. Poppelipuiden silmujen alkaessa puhjeta ei hänellä ollut enää mitään rauhaa kodissaan. Viehkeä kuva täytti kaikki hänen unelmansa, vangitsi kaikki hänen ajatuksensa.

Hän ei pysähtynyt edes Levetincz'iin, antoi vain tilanhoitajalle ja asiamiehilleen niin ylimalkaisia ohjeita, että he saattoivat tehdä, mitä halusivat. Sieltä hän matkusti Golovacz'iin, missä asui kunniamerkin saanut tuomiorovasti. Tämän luo hän aikoi jäädä.

Oli jo myöhäinen ilta hänen saapuessaan pappilaan. Hän meni sisään keittiön ovesta. Siellä oli nuori, kaunis tyttö keittämässä ja paistamassa ja sisällä, missä hän tapasi papin yksinään, oli pöytä katettu kahdelle hengelle.

Hänen korkea-arvoisuutensa vastaan otti ylhäisen vieraansa mitä kohteliaimmin. Kaikkein ensiksi hän onnitteli vierastaan ritarimerkin johdosta; sitten hän pyysi lupaa saada mennä keittiöön huolehtimaan arvokkaasta kestityksestä kunnioitetulle vieraalle.

"Sillä", hän sanoi, "me elämme muutoin sangen yksinkertaisesti."

"Me?" kysyi Timar leikillisellä äänellä.

"No, no, no", huudahti leskimies, uhaten sormellaan vierasta. "Älkää toki olko niin häijy."

Isäntä ryhtyi toimenpiteisiin ja palasi muassaan pullo hyvää Syrmeriviiniä, jota hän tarjoili vieraalleen heidän odotellessaan illallista.

Mutta joka kulauksen perästä hän uhkasi Timaria uudelleen sormellaan, aivankuin olisi tahtonut nuhdella ajatuksesta, jonka luki tämän kasvoista.

"Voi, miten maailma sentään on paha! Kaikessa se tahtoo nähdä vain huonoa. Mutta ihminen on ihminen. Ihminen ei ole kivestä, hän ei ole puupölkky eikä ovenpieli."

Timar vakuutteli olevansa samaa mieltä.

Mutta isäntä pudisteli yhä päätään ja kuta enemmän hän joi -- eikä hän säästellyt viiniä edes herkullisen aterian aikana -- sitä puheliaammaksi hän kävi.

Nuori, kaunis tyttö tarjoili ruuat ja aina kun Timar katsahti häneen, uhkasi pappi sormellaan valitellen maailman pahuutta.

"Mutta todistakaa minulle raamatusta edes yksi, joka todistaisi maailman pahuudessaan olevan oikeassa!"

Timar selitti, ettei hän edes piispanistuimesta ottaisi todistaakseen jotakin sellaista.

"Eikö isä Abraham ollut maailman kunnianarvoisin ja jumalaapelkääväisin patriarkka? Sanokaa, eikö hän ollut Saran uskollinen puoliso? Ja kuitenkin, tunnemmehan kertomuksen Hagarista, vai miten? Mutta Abraham oli siitä huolimatta hurskas."

Mikaelin täytyi tunnustaa tämän todistuksen totuus.

"Tai ottakaamme patriarkka Jakob esimerkiksi. Hän menee naimisiin Lean kanssa, mutta on sitä ennen rakastunut Rakeliin ja ottaa hänetkin vaimokseen; mutta kenen mieleen on milloinkaan juolahtanut tehdä kannetta häntä vastaan kaksoisavioliiton tähden? Jatkakaamme! Katsokaamme pyhää kuningas Davidia. Kuinka monta vaimoa hänellä oli? Kuusi. -- Kaikki yhtaikaa. Eivätkä ne hänelle riittäneet. Hän erotti Salthielistä Michal'in ja nai hänet, sitten hän rakastui Batsebaan, Uriaan vaimoon, surmautti Uriaan ja nai Batseban. Eikä hän silti ollut huonompi. David ylistää kuudessa sadassa viidessäkymmenessä psalmissa itseään pyhänä miehenä. -- Ja kuinka viisas Salomo sitten käyttäytyi? Hänellä oli kokonaista 400 vaimoa. Kuka siis vaatisi meitä olemaan viisaampia kuin viisas Salomo?"

Hyväsydäminen leskipappi ei aavistanut täten antaneensa vieraalleen matkapassin, jolla tämä saattoi matkustaa Tonavan poikki.

* * * * *

Timar oli vain puolen päivänmatkan päässä Noëmista.

Puoleen vuoteen hän ei ollut nähnyt tyttöä

Hänen kaikki ajatuksensa olivat jälleennäkemisen ilossa. Valveilla ollen ja unessa hän oli täynnä polttavaa kaihoa.

Tuskin hän saattoi odottaa päivän sarastamista. Jo aamun koittaessa hän nousi, ripusti metsästyslaukun selkäänsä, heitti pyssyn olalleen eikä jäänyt odottelemaan isäntänsä ylösnousua. Lähtien pappilasta hyvästiä sanomatta hän riensi alas metsäiselle Tonavan rannalle.

Tonava tekee hyvän työn laajentamalla vuosi vuodelta rantametsikköään, sillä kuta kauemmas virta vetäytyy, sitä kauemmas siirtyvät myös rajavartioiden vahtikojut, jotka rakennettiin jo kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Se, joka aikoo passitta virran toiselle puolelle, tapaa metsikössä täysin puolueettoman alueen.

Timar oli edeltäkäsin lähettänyt uuden veneen yllämainitun kalastajamökin luo, jonne hänellä oli tapana käydä jalkasin. Hän löysikin veneen sieltä ja läksi yksin soutamaan kaislikkoa kohti.

Vene liukui kuin kala veden pinnalla, mutta nopeus ei ollut yksinomaan sen ansio.

Oltiin jo huhtikuussa ja kevät oli tullut. Ostrovasaaren puut olivat vihreinä ja kukassa. Sitä enemmän hämmästyttävä oli näky toisella puolella. Vapaalla Saarella ei näkynyt ensinkään vehreyttä. Se näytti palaneelta.

Kuta lähemmäs hän tuli sitä tarkemmin hän saattoi erottaa kaiken. Saaren pohjoispuolella olivat kaikki puut ruosteenkarvaisia.

Kiihtyvällä nopeudella liukui vene kaislikon halki. Kun Mikael saapui rannalle, huomasi hän suuren joukon puita kuivuneeksi. Ne olivat Terese-rouvan lempipuut -- pähkinäpuut. Ne olivat kaikki, ensimmäisestä viimeiseen aivan kuihtuneet.

Mikael tunsi alakuloisuutta tämän nähdessään. Ennen, hänen saapuessaan tänne seisoivat metsät ja ruusuaitaukset vehreydessään, nyt olivat vastassa kuivuneet puut. Huono enne!

Hän tunkeutui saaren sisäosiin ja odotti tervehdykseksi tavanmukaista koiranhaukuntaa. Ei ääntäkään kuulunut.

Hän kulki huolestuneena edelleen. Tiet olivat hoidotta, kuivien syyslehtien peitossa, ja hänestä tuntui linnunlaulukin vaienneen saarella.

Tullessaan majan läheisyyteen tuli hän levottomaksi. Minne sen asukkaat olivat joutuneet? He saattoivat olla vaikka kuolleina ja hautaamattomina. Hänhän oli puolen vuoden ajan työskennellyt oikeusasioissa, oli loistanut nuorella vaimollaan ja koonnut rahaa. Saaren asukkaista oli taivas saanut pitää huolta, jos sitä halutti.

Hänen tullessaan kuistille avautui eräs ovi ja Terese astui ulos.

Hän näytti vakavalta. Mikaelista tuntui kuin hän olisi ensin säikähtänyt jotakin. Sitten levisi katkera hymy hänen kasvoilleen.

"Oi, oletteko vihdoinkin täällä?" sanoi rouva nähdessään Mikaelin. Näin sanoen hän juoksi Mikaelia vastaan puristaakseen tämän kättä. Ja nyt kysyi vuorostaan Terese, miksi Mikael näytti niin vakavalta.

"Ei kait vain liene tapahtunut onnettomuutta?" kiirehti Timar kysymään.

"Onnettomuuttako? Ei!" huokasi Terese surumielisesti hymyillen.

"Minä tunsin niin suurta ahdistusta nähdessäni kuivuneet puut", sanoi Mikael selittääkseen vakavuuttaan.

"Viime vuoden tulvat saivat aikaan tämän hävityksen. Pähkinäpuut eivät siedä vettä."

"Ja kuinka te molemmat voitte?" kysyi Timar levottomana.

Terese vastasi hiljaa:

"Me voimme hyvin, sekä minä että molemmat toiset."

"Minä ja molemmat toiset?"

Terese hymyili, huokasi ja hymyili. Sitten hän laski kätensä Mikaelin olalle sanoen: "Eräs köyhä salakuljettajan vaimo sairastui luonamme. Nainen kuoli, lapsi jäi tänne. Nyt tiedätte, keitä nuo molemmat toiset ovat."

Timar ryntäsi taloon.

Etäisimmässä huoneen nurkassa seisoi pajunvitsoista punottu kehto. Sen ääressä istui toisella puolella Almira, toisella Noëmi. Noëmi keinutti kehtoa ja odotti istuallaan siksi kunnes Timar oli ehtinyt hänen luokseen.

Kehdossa lepäsi pieni punaposkinen lapsi, jonka kirsikkasuukkonen pisti niin somasti esiin. Se nukkui silmät puoliummessa, pienet kätöset kasvoja kohti kohotettuina.

Mikael seisoi kuin lumottuna kehdon ääressä. Hän katsahti Noëmiin ikäänkuin etsien selitystä arvoitukseen hänen kasvoistaan, joilla leijaili taivaallinen autuus, missä kainous ja rakkaus viettivät sovintojuhlaa. Hän luuli menettävänsä järkensä sinä hetkenä.

Terese laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"No, oletteko nyt pahoillanne siitä, että otimme omaksemme salakuljettajan vaimoparan lapsen. Jumala on lähettänyt sen meille."

Kuinka hän olisi siitä vihainen! Hän heittäytyi maahan kehdon viereen, sulki sen syliinsä puristaen sitä sydäntään vastaan. Sitten hän alkoi kiivaasti itkeä ja nyyhkyttää ikäänkuin hänen rintaansa olisi kokoontunut kokonainen tuskien järvi, jotka kaikki nyt rikkoivat sulkunsa. Hän suuteli pienokaista, Jumalan lähettämää vierasta, missä vain sopi, sen pikku kätösiä ja jalkoja, sen puvun helmaa, sen punaisia poskia.

Lapsi teki enkelimäisiä ilmeitä hänen suudellessaan, mutta ei tahtonut herätä. Äkkiä se avasi silmänsä suuret sinisilmänsä ja katseli hämmästyneenä vierasta silmiin ikäänkuin kysyen: "Mitä tuo mies minusta tahtoo?" Sitten se naurahti ääneen kuin kysyen: "Mitä ihmettä hän minusta tahtoo?" Sitten se sulki jälleen silmänsä ja nukahti yhä hymyillen ja häiriintymättä suudelmien myrskystä. Terese hymyili ja sanoi:

"Sinä isätön ja äiditön lapsi raukka, tällaista et kait olisi osannut aavistaa?" Noin sanottuaan hän käänsi päänsä pois kuivatakseen kyyneleensä.

"No -- ja minulle ei enää riitä mitään", sanoi Noëmi rakastettavalla tavalla yrittäen näyttää suuttuneelta.

Mikael lähestyi häntä polvillaan. Hän ei saanut sanottua sanaakaan, painoi vain huulensa hänen kättään vastaan ja kätki kasvonsa hänen helmaansa. Hän oli vaiti niin kauan kuin lapsi nukkui. Kun pienokainen heräsi, alkoi se puhua omalla kielellään, jota me kutsumme itkuksi. Onpa onni, että jotkut ymmärtävät sitäkin kieltä. Se oli nälissään.

Noëmi kehoitti nyt Mikaelia menemään ulos huoneesta, hän ei saisi tietää, mitä vieraalle lapselle annettiin ruuaksi.

Mikael meni mökin edustalla olevalle aukealle. Hän oli kuin humalassa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut toisella planeetalla, josta katsellaan alas maahan, josta on lähdetty, kuin vieraaseen taivaankappaleeseen.

Hän on jättänyt maan päälle kaiken, mitä hän on sanonut omakseen, eikä hän enää tunne mitään huimausta, mikä vetäisi häntä sinne alas.

Hän on kadottanut jalkainsa alta sen piirin, jossa hänen elämänuransa ori tähän saakka liikkunut ja uusi painopiste on vetänyt häntä luokseen.

Uusi päämäärä, uusi elämä on hänen edessään -- yhtä hän vain ei ymmärrä: kuinka hänen on mahdollista kadota vanhasta maailmastaan? Ihmishermot eivät kestä oleskelemista toisessa maailmassa samaan aikaan kuin maan päällä, nousemista taivaaseen ja laskeutumista maan päälle, taivaassa seurustelemista enkelien kanssa ja maan päällä rahojen laskemista, oi, sitä ei ihminen kestä tulematta mielisairaaksi!

Pikku lapsia ei suotta nimitetä enkeleiksi, sillä sana enkeli on johtunut kreikkalaisesta "angelos"-sanasta, joka merkitsee lähetti. He ovatkin lähettejä toisesta maailmasta, jonka outo, magneettinen ilmapiiri loistaa lapsenkasvoista, lapsen silmistä siihen, jolle lapsi on lähetetty. Lapsensilmissä on usein ihmeellinen, sininen säde, jolla on sanoin selittämätön taikavoima, joka myöskin puhuu meille. Tämä väri katoo silmistä heti kun lapsi oppii puhumaan, vain vastasyntyneen lapsen silmissä saattaa erottaa tämän sinisen välähdyksen.

Oi, kuinka usein Timar istui tuntikausia ihailemassa tätä sinistä välkettä. Kun lapsi laskettiin ruohikolle lampaannahan päälle, heittäytyi Timar pitkälleen sen viereen katsellen sen ensi leikkejä. Hän poimi silloin tällöin kukkasen, jota kohti lapsi ojenteli kätösiään, sanoen: "No, tuosta sen saat!" ja sitten taas oli hänellä täysi työ saada se pois, sillä lapsella on tapana pistää kaikki, mikä sitä miellyttää, suuhunsa. Hän tutkisteli ensimmäisiä äänneyhtymiä, jotka tunkeutuivat lapsen huulilta, ja koetti selvittää niiden merkitystä. Hän antoi sen vetää itseään parrasta ja lauleli kehtolauluja saadakseen sen nukkumaan.

Hänen tunteensa Noëmia kohtaan oli nyt aivan toisen laatuinen kuin ennen.

Tässä tunteessa ei ollut mitään aistillista himoa, pelkkää ihastusta vain. Himon hehku oli vaihtunut suloiseen, kylläiseen lepoon. Hän tunsi samaa hyväätekevää tunnetta kuin kuumeesta vapautunut sairas.

Noëmikin oli muuttunut suuresti sitten heidän viime tapaamansa. Hänen kasvoillaan oli lempeä, miellyttävä ilme. Vieno kärsivällisyys, jota ei voi teeskennellä eikä salata, ilmeni hänen mielenlaadussaan. Tyyni ylevyys yhtyneenä kainouteen säteili nuoresta naisesta, vaatien ehdotonta kunnioittamista ja arvonantoa.

Timar ei voinut kyllästyä onneensa. Tuli päiviä, jolloin Timar epäili kaikkea uneksi, tätä puoliksi savesta, puoliksi puusta rakennettua mökkiä ja sisällä hymyilevää naista lepertelevä sylilapsi polvellaan.

Ja hän ajatteli, miten kaikki olisi päättyvä.

Hän harhaili ympäri saarta miettien tulevaisuutta.

Mitä on sinulla annettavaa lapselle? -- Rahojako? -- Suuria maatilojako? -- Tällä saarella ei välitetä rahasta etkä saata liittää tähän saareen uusia maa-alueita. -- Otatko poikasi muassasi ja kasvatatko hänestä hienon herran, arvossapidetyn miehen? -- Suostuisivatkohan naiset siihen? -- Vietkö heidätkin mukanasi? -- Vaikka he haluaisivatkin, et sinä voisi tehdä niin, sillä silloin he saisivat tietää, kuka sinä olet, ja he halveksisivat sinua. Vain täällä he voisivat olla onnellisia, vain täällä, missä ei kukaan kysele sen nimeä, saattaa se kulkea pää pystyssä. Naiset ovat antaneet pojalle vain yhden nimen _Adrodat_, Jumalanantama; muuta ei se tarvitse ja minkä nimen sinä antaisitkaan?

Eräänä päivänä hän ajatuksiinsa vaipuneena tunkien näreikön lävitse harhaili saarella, vailla varsinaista päämäärää, ja joutui silloin äkkiarvaamatta erääseen paikkaan, missä kuiva lehdikkö kahisi hänen jalkojensa alla. Hän katseli ympärilleen: hän huomasi olevansa surullisella tavalla kuivettuneiden pähkinäpuiden alla. Kauniit, jalot puut olivat kaikki kuolleet; kevät ei ollut pukenut niiden oksia tuoreeseen vihreyteen vaan putoilleet, kuihtuneet lehdet peittivät maan.

Täällä puuhautausmaalla teki Timar päätöksen. Kiireesti hän läksi takaisin mökille. "Terese, ovatko ne puusepänkalut vielä tallella, joita te käytitte taloa rakentaessanne?"

"Ne ovat kamarissa."

"Antakaa ne minulle. Minä olen tehnyt suunnitelman. Minä kaadan kuivuneet pähkinäpuut rakentaakseni niistä kauniin talon Dodille."

Terese löi kätensä ihmeissään yhteen ja Noëmi vastasi suutelemalla pikku Dodiaan ikäänkuin sanoakseen hänelle: "kuuletko?"

Mikael käsitti Teresen ihmetyksen hiljaiseksi epäilykseksi.

"Niinpä niin", jatkoi Timar. "Minä rakennan yksinäni, ilman vierasta apua talon -- pienen talon, sellaisen kuin szeklit ja valakialaiset rakentavat tammesta ja jotka ovat sieviä kuin korurasiat. Minä rakennan pähkinäpuusta ruhtinaallisen asunnon, josta tulee Dodin talo hänen tultuaan suureksi."

Terese vain hymyili.

"Hyvä, Mikael, sepä oivallista! Minähän olen itsekin rakentanut pesäni kuin pääskynen. Minä olen itse rakentanut seinät savesta ja peittänyt ne kaisloilla. Mutta puusepäntyö ei ole _yhden_ miehen työtä. Vanhassa sahassamme on kaksi kädensijaa, _yksi_ ei saa sillä toimeen mitään."

"Mutta meitähän onkin kaksi!" huudahti Noëmi vilkkaasti. "Enkö minä voi auttaa häntä? Ettekö usko käsivarsiani kyllin voimakkaiksi?"

Ja hän kääri ylös hihansa aina olkapäähän saakka näyttääkseen, kuinka vahvat ne olivat. Näkyviin tuli voimakas Diana-käsivarsi voimakkaine lihaksilleen. Mikael suuteli käsivartta ylhäältä olkapäästä aina alas sormenpäihin saakka ja sanoi sitten:

"Se käy laatuun."

"Oi, me työskentelemme yhdessä!" sanoi vilkas Noëmi Timarin ajatuksen innostuttamana.