Part 4

Mikael istuutui hiljaa paikalleen, jonka hän tunsi tavanmukaisista veitsestä, kahvelista ja lasista.

"Olemme joka päivä odottaneet teitä, joka päivä on pöytä ollut katettu teitäkin varten."

Mikael jaksoi tuskin odottaa siksi, kunnes ateria oli ohi. Atalia ei enää puhunut mitään, mutta aina kun Timar katsoi häneen, saattoi hän hänen silmistään lukea mitä selvintä suuttumusta.

Tämä oli hänelle rauhoittava merkki.

Kun he olivat aterioineet, pyysi Timea miestään seuraamaan konttoriin. Mikael mietiskeli, minkä sadun hän kertoisi vaimolleen tämän kysyessä hänen matkaansa.

Sellaisenko, jommoisia Teodor Kristyan keksi, niinkö?

Mutta Timea ei sanallakaan kosketellut sitä asiaa.

Hän työnsi kaksi tuolia kirjoituspöydän luo ja laski kätensä avoimelle pääkirjalle.

"Tässä, herrani, näette liikeasioittenne kannan siitä lähtien, kun jätitte niiden hoidon minun käsiini."

"Tekö itse olette hoitanut niitä?"

"Käsitin teidän sitä tarkoittaneen. Kirjeestänne näin teidän alottaneen suurenmoisen yrityksen: unkarilaisten jauhojen ulosviennin. Minä huomasin sekä omaisuutenne että luottonne ja kauppiaskunnianne olevan tässä pantuna alttiiksi, vieläpä tärkeän teollisuushaaran synnyn riippuvan tämän yrityksen onnellisesta ratkaisusta. Minä en ymmärtänyt tätä liikettä, mutta minä ymmärsin asian riippuvan suuremmassa määrin omantunnontarkasta, luotettavasta huolenpidosta kuin liiketottumuksesta. Minä en senvuoksi luovuttanut sitä kolmansiin käsiin. Heti saatuani teidän kirjelmänne lähdin Levetincz'iin ja ryhdyin kehoituksenne mukaisesti johtamaan kaikkea. Opiskelin kirjanpitoa ja opin tulemaan toimeen laskuissa. Luulen teidän löytävän kaikki hyvässä järjestyksessä. Kirjat ja kassansisältö pitävät yhtä."

Timar katseli ihmetellen tuota naista, joka niin levollisesti harkiten osasi johtaa käsiensä kautta kulkevia miljoonia määräpaikkaansa, vetää sisään ja antaa ulos ja nopeasti pelastaa ne pääomat, jotka olivat vaarassa, -- ja joka ymmärsi vieläkin enemmän.

"Onni on suosinut meitä tänä vuonna", jatkoi Timea, "ja on korvannut minun puuttuvat tietoni. Näiden viiden kuukauden nettotulo on viisisataatuhatta guldenia. Tämä summa ei kumminkaan ole vapaana, minä olen, teidän valtakirjaanne käyttäen, sijoittanut sen uusiin liikeyrityksiin."

Minkähänlaatuisia liikeyrityksiä naisen järki keksinee?

"Teidän ensimmäinen jauholähetyksenne Brasiliaan onnistui täydellisesti. Unkarilaiset jauhot tulivat Etelä-Amerikan markkinoilla suosituiksi. Niin kirjoittavat teidän asiamiehenne Rio Janeirosta, jotka kaikki yksimielisesti ylistävät teidän pääasiamiehenne, Teodor Kristyanin kuntoa ja rehellisyyttä."

Timar ajatteli itsekseen: "Menettelen minä kuinka hullusti tahansa, on teollani aina hyvät seuraukset, ja suurinkin hullutus, johon ryhdyn, muuttuu viisaudeksi. Milloin tämä on päättyvä?"

"Saatuani nämä tiedot harkitsin, miten te itse olisitte menetellyt. Ajattelin, että on käytettävä tilaisuutta hyväkseen ja kaikin voimin vallattava ne markkinat, jotka täten avautuivat. Vuokrasin heti useita myllyjä. Hankin uusia laivoja ja lastautin ne, ja tällä haavaa on teillä uusi jauholähetys matkalla Etelä-Amerikkaan, ja sillä te voitte lyödä laudalta kaikki kilpailijat."

Mikael hämmästyi. Tämä nainen oli rohkeampi kuin moni mies. Jonkun toisen vaimo olisi huolellisesti lukinnut saadut rahat, hukkumisen pelosta, mutta tämä uskaltaa jatkaa puolisonsa alkamaa liikeyritystä kymmenkertaisen mittakaavan mukaan!

"Minä arvelin, että te olisitte menetellyt samalla lailla", sanoi Timea.

"Olisin kyllä."

"Muutoin osottautui alotteemme oikeaksi, koska heti meidän ryhdyttyämme kasvavalla innostuksella yritykseen, tuli jäljessämme heti kokonainen kilpailijoiden sarja, jotka nyt päätäpahkaa jauhattavat vehnää ja kuljettavat jauhoja tynnyreissä Brasiliaan. Mutta teidän ei tarvitse olla huolissanne siitä. Me voitamme ne kaikki. Ei kenkään niistä tunne sitä salaisuutta, jossa unkarilaisten jauhojen etu oikeastaan on."

"Mikä se sitten on?"

"Jos joku olisi kysynyt sitä vaimoltaan, olisi hän kenties voinut saada tietää sen. Minä pääsin perille asiasta vertailemalla amerikkalaisen viljan hintoja. En nähnyt missään niin raskasta vehnää kuin unkarilainen on. Meidän täytyy siis jauhattaa täysipainoista tavaraa, voittaaksemme amerikkalaisen. Mutta tähänastiset kilpailijamme ovat ottaneet kevyempää tavaraa, ja siksi he epäonnistuivat meidän pysyessämme voitonpuolella."

Mikael hämmästyi hämmästymistään. Sillä aikaa kuin hän itse kuukausimääriä oli maannut väijymässä paratiisin kiellettyä hedelmää, uhrasi tämä hento nainen päivät ja yöt voittaakseen ne vaikeudet, jotka liittyivät tähän laajakantoiseen yritykseen. Hän askarteli kuivassa, sieluaherpaisevassa työssä ja hankki uutta ylistystä, loistoa ja kunniaa miehensä nimelle, kieltäytyen itse kaikesta nautinnosta. Hän kätki ihanan, nuorekkaan olentonsa tänne kauas tasankojen suoperäisiin viljaviin seutuihin. Hän tyytyi kaikkiin vaikeuksiin, rasittui, solmi liikeyrityksiä ja piti silmällä kaikkea, -- tekipä hän enemmänkin, hän, suloinen puoliso, joka kaivautui liikeasioiden vaivoihin, vaikka oli luotu elämännautintoihin, ei edes kysynyt kotiinpalaavalta mieheltään: No, mitä sinä olet tehnyt sillä aikaa?

Mikael suuteli Timean kättä pyhällä, aralla kunnioituksella, jommoisella me suutelemme kallista vainajaa, joka ei enää kuulu meille, vaan hautaan eikä enää tunne suudelmaamme.

Kun hän muisteli Timeaa sinä aikana, jonka hän oli viettänyt saarella itseunhotuksen juopumuksessa, ajatteli hän aina: Hän etsii itselleen huvitusta matkustelemalla tai lähtemällä kylpylaitokseen. Rahaahan hänellä oli yllin kyllin ja hän saattoi sillä tehdä, mitä halusi, -- nyt hänen täytyi nähdä, mikä oli ollut Timean huvina: tehdä laskuja, istua konttorissa, vaihtaa kirjeitä ja oppia ilman kielienopettajaa kahta vierasta kieltä -- ja kaikkea tätä hän oli tehnyt täyttääkseen puolisonsa toivomuksen.

Timar sai kuulla vaimoltaan suuremmoisesti laajennetun liikkeensä kaikista haaroista. Tämä käsitti välitys-, diskontto- ja pörssiasioita, maanviljelystä ja tehdasteollisuutta, ja kaikista näistä liikkeenhaaroista teki Timea miehelleen tarkan tilin. Konsolin, pörssipaperien ja metallirahan kurssista, vuokrista, alivuokraajista, raskaasta ja kevyestä tavarasta, välityspalkkioista, liikapainosta, tonnipainosta, ulkomaisten rahalajien sekasotkusta, mitasta ja painosta -- kaikessa tässä hän liikkui niin nopeasti kuin hän olisi aivan nuoruudestaan asti ollut tottunut siihen. Hänen oli myös usein täytynyt ajaa riita-asioita ja solmia vaikeita sopimuksia, jotka vaativat suurta asioihin perehtymistä; mutta nämäkin hän oli suorittanut tyydyttävällä tavalla. -- Timar oli varma siitä, että jos hän itse olisi suorittanut kaiken tämän viidessä kuukaudessa, olisi hän ollut työssä aamusta iltaan. Kuinka vaikea olikaan sellainen tehtävä ollut nuorelle naiselle, jonka vielä lisäksi oli ensin perehdyttävä näihin toimiin. Eihän hänelle voinut jäädä kylliksi aikaa edes levätäkseen.

"Mutta tehän olette minun edestäni tehnyt täällä hirvittävän työn."

"Se on tosi; alussa joutui työ hitaasti, mutta sitten minä totuin siihen, eikä se silloin enää väsyttänyt. Työ tekee hyvää."

Mikä surumielinen lohdutus! Nuori vaimo löytää lohdutusta työstä!

Mikael veti Timean käden luokseen. Syvä surumielisyys kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen sydämensä oli niin raskas.

Oi jospa hän vain olisi tiennyt, mitä Timea sillä hetkellä ajatteli! Hän ei voinut saada kirjoituspöydän avainta mielestään.

Jos Timea on päässyt hänen salaisuutensa perille, niin on hänen menettelytapansa vain hirvittävä tuomio, joka on langetettu hänen päälleen osoittamaan, mikä erotus on syyttäjän ja syytetyn välillä.

"Ettekö ole koko tänä aikana oleskellut Komornissa?" hän kysyi.

"Vain kerran kun minun täytyi kirjoituspöytänne laatikosta etsiä Scaramellin kanssa tehtyä sopimusta."

Timar tunsi veren hyytyvän suonissaan.

Timean kasvot eivät ilmaisseet kerrassaan mitään.

"Nyt me lähdemme Komorniin", sanoi Timar; "asiat ovat järjestyksessä; meidän on odotettava tietoja laivojemme kohtalosta, ja ne tiedot eivät voi saapua ennen kuin talvella."

"Hyvä on!"

"Tai tahdotteko kenties mieluummin matkustaa Schweiziin tai Italiaan? Nyt on juuri soveliain aika."

"Ei, Mikael, me olemme kyllin kauan olleet erossa; olkaamme nyt yhdessä."

Mutta ei ainoakaan kädenpuristus osoita, miksi hän tahtoisi olla Mikaelin kanssa.

Mikael ei rohjennut sanoa hänelle ainoatakaan hellää sanaa. Valehtelisiko hän vielä enemmän?

Ja siitä huolimatta -- kuinka paljon hänen olikaan valehdeltava!

Aamusta iltaan! Onhan hänen vaitiolonsakin valhetta!

Kirjojen ja paperien tarkastamiseen meni koko iltapäivä. Illalliseksi oli kutsuttu kaksi vierasta, tilanhoitaja ja korkea-arvoinen herra tuomiorovasti.

Herra tuomiorovasti oli pyytänyt heti saada tiedon herra von Levetinczyn paluusta saadakseen käydä häntä tervehtimässä. Saatuaan sanoman hän heti kiirehti linnaan. Hänellä oli myös rinnassaan kunniamerkkinsä.

Heti sisääntultuaan hän sytytti kaunopuheliaan ilotulituksen, jossa hän ylisti Timaria seudun hyväntekijänä. Hän vertasi Timaria Noak'iin, joka rakensi arkin, Josefiin, joka pelasti kansansa nälänhädästä, ja Mosekseen, joka antoi sataa mannaa alas taivaasta; Timarin alkaman jauhokaupan hän sanoi olevan suurenmoisimman yrityksen, joka oli milloinkaan lähtenyt Europasta. Eläköön jauhojen viennin Columbus!

Timarin täytyi vastata tähän tervetuliaispuheeseen. Hän puhui sangen hajamielisesti ja paljon pötyä. Hänen oli vaikea pidättäytyä nauramasta ja sanomasta korkea-arvoiselle herralle: "Hahaha! Älkää kuvitelkokaan minun ryhtyneen tähän yritykseen tehdäkseni teitä onnelliseksi; minulle oli tärkeätä karkoittaa tyhmä poika erään pikku tytön läheisyydestä, ja jos tämä tyhmyys on vienyt joihinkin viisaihin tuloksiin, niin on ansio kokonaan tämän vierelläni istuvan naisen. Naurakaa toki, herrasväki!"

Syödessä nousi hyvä tuuli. Yhtävähän tuomiorovasti kuin tilanhoitaja olivat viinin ylenkatsojia. Herra tuomiorovasti oli "kalugyer", rumanian kielellä pappi, jonka vaimo oli kuollut ja joka ei saanut mennä uusiin naimisiin. Siitä huolimatta hän jatkuvasti ihaili kaunista sukupuolta eikä säästänyt kohteliaisuuksia Timealle ja Atalialle, jolla hän taas joutui tilanhoitajan sukkeluuksien maalitauluksi.

Vanhan, hupaisan herran päähänpistot ja jutut saivat Timarinkin hymyilemään, mutta niin pian kuin hän heitti silmäyksen Timean jääkylmiin kasvoihin, kuoli hymy hänen huulillaan.

Timea oli jättänyt hyvän tuulensa jonnekin muualle.

Oli jo tullut hämärä ennenkuin ateria oli päättynyt. Molemmat vanhat herrat huomauttivat toisiaan vallattomasti siitä, että oli jo aika lähteä, sillä herra puoliso oli äskettäin palannut nuoren vaimonsa luo pitkän poissaolon jälkeen, ja heillä varmaankin oli paljon puhuttavaa toisilleen.

"Tekisivätpä he todella oikein, jos pian menisivät tiehensä", kuiskasi Atalia Timarille. "Timean päätä alkaa joka ilta kivistää niin ankarasti, että hän ei saa nukuttua ennen puoliyötä. Katsokaapa, miten kalpea hän on!"

"Timea, voitko pahoin?" kysyi Timar hellästi.

"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Timea.

"Älkää uskoko häntä. Aina siitä saakka, kun tulimme Levetincz'iin, vaivaa häntä hirveä päänsärky. Se on hermosärkyä, jonka hän on saanut aivorasituksesta ja epäterveellisestä ilmanalasta. Äskettäin näin hänen päässään harmaan hiuksen. Mutta hän salaa tautinsa, siksi kunnes makaa vuoteessa, eikä enää nouse, eikä hän siinäkään valita."

Timar tunsi hengessä samoja tuskia kuin rikollinen, joka on kidutuspenkillä.

Eikä hänellä ollut rohkeutta sanoa vaimolleen: "Jos sinä olet sairas, niin salli minun maata huoneessasi, että voisin hoitaa sinua."

Ei, ei, hän pelkäsi unessa lausuvansa Noëmin nimeä ja vaimon voivan kuulla sen, kun tuskat pitivät häntä valveilla puoli yötä.

Hänen täytyi paeta häävuodettaan.

Seuraavana päivänä he läksivät Komorniin. He matkustivat postihevosilla. Mikael istui vastapäätä naisia. Matka oli ikävä. Elo oli jo korjattu ja yksitoikkoiset niittymaat kohtasivat silmää kaikkialla. Ei kenkään ajajista puhunut mitään. Kaikkien kolmen oli vaikea pysyä hereillä.

Mutta iltapäivällä ei Timar enää voinut kestää vaimonsa mykkää katsetta ja hänen salaperäisiä, arvoituksellisia kasvojaan. Muka saadakseen polttaa hän istuutui ajajan viereen ja jäikin sinne.

Noustessaan pois eräällä asemalla valitteli Atalia huonoja teitä, hirvittävää kuumuutta, vaivaavia kärpäsparvia, tukahuttavaa pölyä ja matkan muita vaikeuksia. Majatalot olivat likaisia, vuoteet epämukavia, ruoka vastenmielistä, viini hapanta, vesi ei ollut puhdasta, kasvot, joita näki, aivan kauhistuttavia. Hän tunsi olevansa koko matkan ajan kuolemansairas, hän oli ylönantamaisillaan, hänellä oli kuumetta, pää oli halkeamaisillaan; miten silloin Timea mahtoikaan kärsiä, hän kun oli niin hermostunut.

Koko tien oli Timarin pakko kuunnella tätä valitusta. Timea ei sitävastoin päästänyt kuuluviin ainoatakaan valituksen ääntä.

Kun he tulivat Komorniin, otti Sohvi-rouva heidät vastaan selittäen aivan harmaantuneensa yksinäisyydessään. Hänkö olisi harmaantunut! Päinvastoin hän oli viihtynyt kuin kala vedessä saadessaan päivät päästään vaeltaa talosta taloon juoruamassa oikein sydämensä pohjasta.

Timar tunsi sydäntänsä ahdistavan astuessaan omaan kotiinsa. Koti on joko taivas tai helvetti. Nyt hän vihdoinkin saa kokea, mitä näiden selittämättömien marmorikasvojen kylmyys kätkee.

Seuratessaan vaimoaan tämän huoneeseen sai Timar kirjoituspöytänsä avaimen.

Hän tiesi jo niin paljon, että Timea oli avannut laatikon ja etsinyt hänen papereittensa joukosta mainittua sopimusta.

Kirjoituspöytä oli vanha taidekalu, jonka yläosaa peitti kaareva, viuhkamainen pyöräkansi, jonka saattoi työntää ylös. Sen takana oli suuria ja pieniä laatikoita. Suuremmissa oli sopimuksia, pienemmissä arvopapereita ja kalleuksia. Koko kaappi oli tehty raudasta ja maalattu mahonginväriseksi; lukko oli taideteos, joka ei auennut -- käänsi sitten avainta oikealle tahi vasemmalle, ellei tuntenut salaista koneistoa. Timea oli selvillä salaisuudesta ja hän saattoi helposti päästä laatikkoihin.

Levottomasti sykähtelevin sydämin veti Timar ulos laatikon, jossa hän säilytti niitä kalleuksia, joita hänestä oli varovaisinta olla myymättä. Sellaisilla kalleuksilla on tuntijansa joka taholla; se on tiede, samanlainen kuin muutkin, professoreineen ja opetuslapsineen, jotka määrätyistä tuntomerkeistä erottavat, mistä tämä kivi ja tuo kamé ovat kotoisin. Ja sitten seuraa kysymys: Kuinka te olette joutunut sen omistajaksi? Vasta "hankkijan" jälkeläinen kolmannessa polvessa uskaltaa avoimesti näyttää sen.

Jos Timea on ollut kyllin utelias vetämään ulos laatikon, niin on hän myös nähnyt nämä kalleudet. Siinä tapauksessa hän myös on tuntenut timanttikoristeen, jossa on hyvin hänen näköisensä kuva. Se on varmaankin hänen äitinsä kuva, ja silloin hän tietää kaikki. Hän tietää Timarin ottaneen haltuunsa hänen isänsä kalleudet. Pimein, kenties rikollisin keinoin hän on silloin myös hankkinut itselleen tämän satumaisen rikkauden, jolla hän on voittanut Timean käden, näyttelemällä jalomielisen osaa sitä kohtaan, jonka on ryöstänyt.

Kenties hän ajattelee jotakin vielä pahempaa kuin todellisuudessa on tapahtunut. Hänen isänsä salaperäinen kuolema, hänen yhtä salaperäinen hautaamisensa voisivat helposti johtaa ajattelemaan, että Timarin sormi on mukana tässäkin jutussa.

Ja jos Timea on päässyt perille kaikesta tästä, jos hänellä on sellaisia epäluuloja, mitä silloin merkitsee hänen uhrautuva uskollisuutensa, hänen levoton huolenpitonsa miehensä kunniasta ja maineesta? Eikö se kaikki ole vain sen syvän halveksumisen ilmaisua, jota hänen ylevä sielunsa varmasti tuntee kunniansa unohtanutta miestä kohtaan, jonka nimeä hän kantaa, johon hänet on yhdistetty ja jota ylpeys käskee kunnioittamaan sen valan tähden, jonka hän on vannonut alttarin ääressä.

Tämä olisi toki sietämätöntä miehelle!

Hänen oli hankittava varmuutta! Hänen oli otettava avuksi vieläkin uusi valhe.

Hän otti laatikosta timantteihin upotetun valokuvan ja lähti se kädessään Timean luo.

"Rakas Timea", sanoi Mikael istuutuen vaimonsa viereen, "minä olen oleskellut jonkun aikaa Turkinmaalla. Saatte myöhemmin tietää, mitä olen tehnyt siellä. Ollessani Skutarissa tarjosi eräs amerikkalainen jalokivikauppias minulle erästä timantteihin upotettua kuvaa, joka on sangen suuresti teidän näköisenne. Minä ostin sen ja saan täten jättää korun teille."

Näin hän oli pannut kaikki yhden kortin varaan.

Jos Timean kasvot kuvan nähdessään säilyttäisivät tavallisen, kylmän välinpitämättömyyden ilmeen, jos hän antaisi silmiensä rankaisevan katseen siirtyä koristeesta puolison kasvoille, silloin hän tahtoisi sanoa: "Sinä et ole ostanut tätä koristetta Skutarista -- se on jo kauan virunut pöytälaatikossasi. Herra ties mistä olet sen ostanut. Kuka tietää missä sinä olet kuljeskellut? Kuka tietää, mikä pimeys sinua ympäröi?"

Ja silloin Timar olisi hukassa.

Mutta ei mitään tällaista tapahtunut.

Nähdessään kuvan muuttuivat Timean kasvot äkkiä. Hänen marmoripiirteissään kuvastui sellainen mielenliikutus, jota ei voi peittää eikä salata. Hän taittui molemmin käsin kuvaan ja suuteli sitä kiihkeästi. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. Tunne purkautui esiin. Timean kasvot alkoivat elää.

Mikael oli pelastettu.

Kauan pidätettyjen tunteittensa voittamana Timea alkoi kiivaasti nyyhkyttää.

Silloin astui Atalia sivuhuoneesta esiin. Hän näytti hämmästyneeltä. Hän ei milloinkaan ollut kuullut Timean itkevän sillä lailla.

Kun Timea huomasi hänet juoksi hän häntä vastaan kuin lapsi ja huusi itkun ja naurunsekaisella äänellä: "Katso, katso! Äitini kuva!... Hän on antanut sen minulle!"

Ja näin sanoen hän juoksi takaisin Mikaelin luo, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi liikutettuna:

"Kiitoksia... tuhansia kiitoksia!..."

Timarista tuntui kuin se hetki olisi tullut, jolloin hänen olisi pitänyt suudella noita huulia ja sen jälkeen suudella ja yhä vain suudella niitä.

Mutta hänen sydämensä lyönnit sanoivat hänelle: "Sinun ei tule varastaa."

Kaiken senjälkeen, mitä "Vapaalla Saarella" oli tapahtunut, olisi suudelma näille huulille ryöväystä.

Samassa hän tuli ajatelleeksi jotakin muuta.

Hän meni takaisin huoneeseensa ja otti esille kaikki korut, joita oli säilyttänyt pöytälaatikossa.

(Ihmeellinen vaimo, joka, vaikka avain on hänen käsissään, jättää koskematta salaiset laatikot ja etsii vain sitä paperia, jota tarvitsee!)

Senjälkeen hän sulloi kaikki kalleudet metsästyslaukkuunsa, joka oli ollut hänen selässään hänen tullessaan Levetincz'iin ja palasi sen kera vaimonsa luo.

"Minä en ole vielä sanonut teille kaikkea", hän puhui Timealle. "Samasta paikasta, mistä sain kuvan, löysin nämäkin korut ja ostin ne teille. Ottakaa ne lahjaksi minulta." Ja näin sanoen hän laski korun toisensa jälkeen Timean helmaan, kunnes säkenöivä joukko peitti tämän koko esiliinan. Se oli kuin haltijattaren lahja "Tuhannesta ja Yhdestä yöstä."

Atalia seisoi vieressä, kalpeana kateudesta ja kädet nyrkkiin puristettuna katkeruudesta. -- Sillä kaikki tuo olisi voinut olla hänen!

Mutta Timean kasvot synkistyivät ja muuttuivat jälleen marmorikylmiksi. Hän katseli välinpitämättömänä sylissään olevia jalokiviä. Timanttien ja rubiinien säteet eivät lämmittäneet häntä.

Viides luku.

UUSI VIERAS.

Pitkä talvi kului liikeasioiden hoidossa. Ainakin nimittävät rikkaat raharuhtinaat tätä liikeasiainhoidoksi.

Levetinczy alkoi tottua asemaansa. Rikkaus synnyttää hyviä unia. Hän matkusti usein Wieniin ja otti osaa suurten pankkiirien huvituksiin. Hän näki edessään monta hyvää esimerkkiä. Se, joka omistaa miljoonia, voi sallia itselleen ylellisyyden ostaa jalokivikauppiaalta uudenvuodenlahjoja kaksi kappaletta joka lajia ilahuttaakseen yhtä aikaa kahta sydäntä -- toisella rouvaansa, joka istuu kotona vastaanottamassa vieraita juhlia vietettäessä, muun ajan kuluessa perhehuolissa; toisella jotakin toista naista, joka joko tanssii tai laulaa, mutta kummassakin tapauksessa vaatii hienon hotellin asunnokseen, koruja ja pitsejä. Timar oli kyllin onnellinen saadakseen olla mukana sekä rahaparoonien kotoisissa juhlissa, joissa kunnioitettavat naiset kaatavat teetä ja kysyvät vieraalta, miten hänen perheensä voi, että myös näissä toisin järjestetyissä iltakutsuissa, joissa sangen kursailemattomat naiset ilmeisellä mieltymyksellä antautuvat samppanjan nauttimiseen, ja missä jokainen härnää Timaria kysymyksellä, eikö hänellä vielä ole mitään tuttavuuksia oopperassa.

Punastuminen, jolla hyväluontoinen Timar vastaa sentapaisiin viittauksiin, lisää vain yleistä iloa. "Mitä te ajattelette!" sanoo eräs miljoonanomistaja totisena; "herra Levetinczy on hyveellisen aviomiehen esikuva." -- "Ei siihen mitään taitoa tarvita", sanoo toinen, "kun vaimo on niin kaunis ja sielukas, ettei sellaista ole koko Wienissä." -- "Hän on saituri", sanoo hänen selkänsä takana kolmas, jota puistattaa ajatellessaan, mitä sellainen pitsejä ja silkkiä nielevä olento tulee maksamaan. -- Toiset taas juttelevat keskenään ja levittelevät salaisuutta, että Timar on onneton mies, jonka sydän pysyy kylmänä, vaikka kuka tahansa panisi sen koetukselle. -- Itse asiassa häntä viekottelevatkin monet kauniit ja nerokkaat naiset, jotka ovat opetelleet taitoa valloittaa miehiä ja saavuttaneetkin jonkunlaisen taituruuden; mutta Timar pysyy kylmänä ja luoksepääsemättömänä kaikille viehätyksille, kaikille viekotuksille. Hän on tunteeton.

"Oikean aviomiehen esikuva!" sanovat hänen ihailijansa. "Inhoittava ihminen!" kuuluu sitävastoin hänen vihamiestensä leiristä.

Mutta hän vaikenee ja ajattelee -- Noëmia.

Mikä ijäisyys olikaan tämä kuuden kuukauden aika, jolloin hänen oli elettävä erossa Noëmista, jolloin hänen aina täytyi ajatella häntä, eikä voinut uskoa kenellekään ajatustensa sisältöä!

Usein hän yllättää itsensä juuri kertomassa niistä. Kerran hänen istuessaan aterialla kotonaan, ovat nämä sanat livahtamaisillaan hänen suustaan: "Kas! Juuri tuollaisia omenia saa sillä saarella, missä Noëmi asuu." Kun Timean silmät joskus ilmaisivat hänellä olevan päänsärkyä, tuntee Timar kiusausta sanoa hänelle: "Ah, kun Noëmilla oli päänsärkyä haihtui se heti, kun panin käteni hänen otsalleen." Ja kun hän näkee Timean suosikin, valkoisen kissan, on hänen huulillaan kysymys: "Oi, Narcissa, minne emäntäsi on joutunut?"

Mutta hänellä on täysi syy olla varoillaan, sillä talossa on eräs olento, joka argussilmin vartioi ei ainoastaan Timeaa, vaan myös häntä.

Atalialta ei saattanut jäädä huomaamatta, että Timar paluunsa jälkeen oli vähemmän raskasmielinen kuin ennen. Kaikkia hämmästytti hänen vilkas ulkonäkönsä. Siinä piili joku salaisuus. Eikä Atalia voinut sallia kenenkään tuntevan onnea tämän katon alla. Mistä hän oli varastanut onnensa? Miksi hän ei kärsi, niinkuin Atalia tahtoo nähdä hänen kärsivän?

Liikeasiat kävivät hyvin. Uuden vuoden ensimmäisenä kuukautena tuli tietoja Amerikasta. Jauholähetys oli onnellisesti tullut perille, ja nyt oli menestys varma. Unkarilaiset jauhot olivat saavuttaneet niin suuren maineen Etelä-Amerikassa, että myytiin kotimaisiakin jauhoja unkarilaisina. Brasiliassa oleva Itävallan konsuli kiirehti antamaan hallitukselleen tietoja tästä huomattavasta seikasta, jonka avulla ulkomaankauppaa oli lisätty tärkeällä vientitavaralla. Seurauksena tästä sai Timar kuninkaallisen neuvoksen nimen ja sitäpaitsi Pyhän Stepanuksen ritarikunnan pienemmän ristin tunnustukseksi niistä palveluksista, joita hän oli tehnyt isänmaalle kaupan ja yleisen talouselämän alalla.

Kuinka hymyilikään hänen sisäinen ivanhenkensä, kun ritarikunnan merkki ripustettiin hänen rinnalleen ja häntä kutsuttiin arvonimellä "Teidän armonne." Ja pahahenki kuiskasi hänen korvaansa: "Siitä saat kiittää kahta naista, Timeaa ja Noëmia."

Vähätpä siitä! Purppuraväri keksittiin siten, että erään rakastuneen paimenen pieni koira söi purppurasimpukan, ja sen kuono tuli punaiseksi. Siitä huolimatta on purppurasta tullut maankuulu kauppatavara.