Part 3

Vihdoin viimein hän sattui risumajalle ja päätti jäädä sinne yöksi.

Hän kokosi risuja ja laittoi tulen majan eteen. Onneksi oli metsästyslaukku ollut hänen selässään hänen hypätessään ulos vaunuista. Siinä oli leipää ja sianlihaa. Hän paistoi lihan tulella ja pani sen leivälleen. Metsästyslaukusta hän löysi sen kaksoispistoolin, jolla Teodor oli ampunut häntä majasta. Kenties juuri tästä majasta? Mahdollisesti se olikin sama.

Pistoolia hän ei saattanut käyttää, syystä että ruutisarvikin oli jäänyt vaunuihin. Mutta yhden palveluksen teki pistooli hänelle sittenkin. Se vahvisti häntä kohtalonuskossaan. Sillä, jota kohti kaksi laukausta oli turhaan laukaistu, oli varmasti jotakin tekemistä täällä maailmassa.

Tämä lohdutus olikin hänelle tuiki tarpeen, sillä yön tullen muuttui tämä luola kauhukuvien temmellyspaikaksi. Sudet ulvoivat aivan lähellä, ja Timar näki niiden vihreiden silmien kiiluvan pensastossa. Välistä tuli vanha koirassusi hiiviskellen aina majan takaseinustalle ja ulvahti siellä kaameasti. Vain tuli saattoi pidättää petoja etäällä, ja Timar pitikin koko yön sitä vireillä. Jos hän meni majaan, tunkeutui hänen korviinsa kamala sihinä, jommoisella käärmeet tervehtivät ihmistä, ja hänen jalkojensa alla kiemurteli hitaasti muodoton massa. Kenties hän astui kilpikonnien päälle.

Timar viritteli tulta pitkin yötä ja piirteli ilmaan eriskummallisia kuvia pitkän hiilihankonsa palavalla päällä. Kenties ne olivat hänen omien ajatustensa hieroglyyfejä.

Mikä surullinen yö. Hän, jolla on koti kaikkine mahdollisine mukavuuksineen ja oivallisine vuoteineen ja jonka talossa nuori, kaunis vaimo huolehtii hänestä, hän viettää nyt yötä yksinään tukahuttavassa, sienien peittämässä majassa, sudet ulvovat hänen ympärillään, ja hänen päänsä päällä kiemurtelevat vesikäärmeet risukudoksissa.

Ja tänään on hänen syntymäpäivänsä!

Miellyttävä perhejuhla -- sellaisessa ympäristössä!

Mutta tämä on juuri niin kuin pitääkin. Nyt hän ei tahtoisi olevan toisin.

Mikael oli hurskas ja harras luonne. Lapsuudesta saakka oli hänellä ollut tapana rukoilla aamuin ja illoin. Tästä tavastaan hän ei ollut milloinkaan luopunut ja joka vaarassa, joka surussa, joita hänen vaiherikkaassa elämässään oli ollut niin runsaasti, hän oli turvautunut rukoukseen.

Hän uskoi Jumalaan, ja Jumala olikin hänen pelastajansa. Mihin ikänänsä hän ryhtyikin, se onnistui. Mutta tänä kaameana iltana hän ei voinut rukoilla, hän ei tahtonut puhua Jumalalle:

"Katso, missä minä vaellan!" Tästä syntymäpäivästään lähtien hän luopui rukoilemistavastaan. Hän uhmasi kohtaloa.

Aamun alkaessa sarastaa vetäytyivät pedot piiloihinsa. Timar läksi nyt epäystävällisestä yöleiristään ja löysi pian sen polun, joka johti suoraan Tonavan rannalle.

Siellä häntä odotti uusi kauhea näky. Tonava oli paisunut hirveästi ja tulvinut yli äyräittensä.

Oli kevät ja lumi suli, virran keltaiset laineet olivat kaislanjuurien peittämät. Kalastajamökillä, jonne Timar raivasi itselleen tien, ja joka seisoi korkealla kummulla, nousi vesi aina ovenkynnykselle asti. Vene, jonka hän oli jättänyt sinne, oli sidottuna mökin vieressä seisovaan vanhaan piilipuuhun. Mökissä ei ollut ainoatakaan ihmistä. Veden ollessa näin korkealla ei voi kalastaa. Kalastajat olivatkin vieneet pyydyksensä muassaan.

Jos hän olisi rukoillut Jumalalta merkkiä, olisi hän nyt sen saanut. Tulvinut joki sulki häneltä tien koko majesteetillisellä voimallaan. Tällaisena aikana ei kukaan uskalla lähteä soutamaan virtaa pitkin.

Taivas oli varoittanut häntä -- luonnonvoimat käskivät häntä kääntymään takaisin.

"Liian myöhäistä!" sanoi Timar. "Minä en saata enää kääntyä takaisin, minun täytyy mennä eteenpäin."

Kalastajamökin ovi oli lukossa. Timar mursi sen auki ottaakseen aironsa. Rakosesta hän näki niiden olevan sisällä.

Sitten hän istuutui veneeseen. Hän sitoi nenäliinallaan jalkansa tuhtoon kiinni, irroitti köyden ja työnsi veneen yhdellä sysäyksellä keskelle virtaa. Siellä virta heti tempasi sen mukaansa.

Tonava oli tällä kertaa mahtava herra, joka raivoissaan kiskaisi matkaansa metsiä juurineen. Jokainen kuolevainen, joka uskalsi lähteä sen valtaväylälle, oli vain matonen, joka uiskenteli oljenkorren varassa.

Mutta tämä matonen vaati mahtajan kaksintaisteluun.

Hän teki työtä molemmilla airoilla pitäen niillä samalla perää. Hänen pieni veneensä tanssi kuin pähkinänkuori vuolaassa virrassa, vastavirran koettaessa ajaa sitä takaisin rannalle. Mutta Timar ei väistänyt tuulta eikä vettä.

Hän oli heittänyt hattunsa veneen pohjalle. Hänen hiuksensa liehuivat tuulessa ja veneeseen syöksähtelevä vesi heitti kylmää vaahtoa hänen kasvoilleen jäähdyttämättä niitä. Hän oli helteissään. Hän joutui aivan kuumeeseen kuvitellessaan Noëmin olevan vaarassa saarella. Tämä ajatus antoi hänen käsivarsilleen voimaa ja joustavuutta.

Tonava ja tuuli ovat kaksi väkevää luonnonvoimaa; mutta niitäkin väkevämmät ovat intohimo ja ihmisen tahto. Timar todisti tämän väitteen oikeaksi. Mikä tarmo hänen rinnassaan, mikä kestävyys hänen käsivarsissaan! Oli yli-inhimmillistä pyrkiä Ostrovasaaren niemelle. Timar pääsi perille ja levähti niemen suojassa. Ostrovasaari oli kokonaan tulvan vallassa. Vesi virtaili puiden lomitse. Täällä oli helppoa työntää venettä eteenpäin ponnistamalla airoilla puista. Hänen täytyi kulkea saaren poikki antaakseen veneen sitten liukua virran mukana Noëmin asunnolle.

Kun hän oli saanut veneen kyllin ylös ja päässyt näreiköstä ulos, näyttäytyi uusi, hämmästyttävä näytelmä.

Vapaa saari lepäsi muulloin leveän kaislikon takana, jonka yläpuolella puiden latvat vain kohosivat. Nyt ei kaisloja näkynyt ensinkään, saari lepäsi vapaana Tonavan haarassa. Laineet löivät kaislikon yli, puut seisoivat vedessä ja vain kallionkieleke läheisimpine ympäristöineen kohosi veden pinnasta.

Kuumeentapaisella kiireellä hän työnsi veneen virtaan. Joka aironveto vei häntä lähemmäs kalliota, jonka huippu sinersi kukkivista lavendelipensaista sivujen helottaessa kapusiinilais-krassin köynnösten kullassa.

Ja kuta lähemmäs hän tuli, sitä kärsimättömämmäksi hän kävi.

Hän saattoi jo nähdä hedelmäpuutarhan, jonka puut seisoivat vedessä rungon puoliväliin saakka; mutta ruusutarha oli kuivilla ja sinne olivat lampaat ja vuohet paenneet.

Nyt kajahtaa Almiran iloinen haukunta hänen korviinsa. Koira tulee hypellen alas rantaan, syöksyy jälleen takaisin, hyppää veteen, ui tulijaa vastaan ja sitten taas takaisin.

Näkeeköhän Mikael tuota ruusuista olentoa, joka seisoo kukkivan jasmiinipensaan luona, juosten häntä vastaan aina veden reunaan asti?

Vain yksi airojenveto ja vene on maissa. Mikael hypähtää rantaan ja virta vie veneen muassaan. Sitä ei enää tarvittu, eikä kukaan huomaa vetää sitä maihin. Nuo kaksi näkevät vain toisensa.

Heidän ympärillään on ensimäisten ihmisten paratiisi! Hedelmistä raskaita puita, kukkivia niittyjä ja kesyjä eläimiä, aaltokehän ympäröiminä ja tämän kaiken keskellä -- Aatami ja Eeva.

Neito seisoo väristen, kalpeana tulijan edessä, ja kun tämä syöksyy häntä vastaan ja neito näkee kaivattunsa vieressään, heittäytyy hän hänen syliinsä ja huutaa hurmaantuneena, itsensä unhottaen:

"Sinä olet tullut takaisin! Sinä, sinä, sinä!" Ja sittenkin kun hänen suunsa ei enää voinut puhua, hän yhä kuiskaili: "Sinä, sinä, sinä!"

Heidän ympärillään kukkii Eeden. Jasmiinipensas kaartaa hopeanhohtoisen kukkakruununsa heidän ylleen ja satakielien ja kultarastaiden kuoro laulaa Jumalan ylistystä.

Kolmas luku.

SULOINEN KOTI.

Virta vei veneen muassaan. Alus, jolla saaren asukkaat olivat saapuneet, oli aikoja sitten lahonnut eikä uutta oltu hankittu. Vieras ei voinut lähteä saarelta, ennenkuin ensimäiset hedelmänostajat laskivat maihin. Siihen kuluisi vielä viikkoja ja kuukausia.

Onnen viikkoja ja onnen kuukausia!

Lukemattomia ilon päiviä.

Vapaasta saaresta tuli Timarin koti. Siellä hänellä oli työtä ja lepoa.

Tulvan asetuttua oli hänellä paljon työtä saaren alaviin paikkoihin jääneen veden poisjohdattamisessa. Hän oli koko päivän kanavia kaivamassa. Hänen käsiinsä kasvoi paksu nahka kuten päivätyöläisen. Mutta illalla kun hän palasi lapio ja kirves olalla pieneen majaan, tultiin häntä vastaan jo kauas ja otettiin hänet rakkaudella vastaan.

Alussa tahtoivat naiset auttaa häntä tässä vaivaloisessa työssä, mutta Mikael epäsi hellästi: heidän asiansa oli hoitaa taloustoimia, miehelle kuului lapion hoito.

Ja saadessaan yhden kanavan valmiiksi ja johdattaessaan sitä myöten vettä pois saarelta, katseli hän ylpeänä työtään, aivankuin se olisi ollut hänen elämänsä ainoa ihme, joka saattoi vaatia hyvän työn nimeä, ainoa, johon hän voi vedota sisäisen tuomarinsa edessä. Sellaisen kanavan avaamispäivän aatto oli saarella juhlapäivä. He eivät viettäneet mitään suuria kirkkojuhlia eivätkä edes pitäneet lukua sunnuntaipäivistä. Heille riitti juhlapäiväksi sellainen päivä, jolloin Jumala antoi heille jonkun ilon.

Nämä saaren asukkaat olivat myös hyvin harvasanaisia. Saman, minkä hurskas Daavid sanoi sadassa psalmissa, sen he ilmaisivat yhdellä ainoalla huokauksella, ja sen, mitä runoilijat olivat laulaneet runoiksi, lausuivat he yhdellä katseella. He oppivat lukemaan toinen toistensa ajatukset kasvoista, he oppivat seuraamaan toistensa ajatuksia, niin että he ajattelivat yhdessä.

Mikael ihaili Noëmia päivä päivältä yhä enemmän. Hän oli uskollinen, kiitollinen olento, joka ei oikutellut eikä asettanut suuria vaatimuksia. Hän ei ollut levoton tulevaisuudesta eikä surrut edeltäkäsin. Hän oli onnellinen ja onnellistutti läheisyydellään. Hän ei kysynyt Timarilta: Mitä on minusta tuleva, kun sinä lähdet pois? Jätätkö minut tänne vai vietkö muassasi? Onko minulle onneksi, että rakastan sinua? Mihin kirkkoon kuuluu pappi, joka meidät siunaa? Voitko, saatko olla omani? Eikö kellään muulla ole oikeutettuja vaatimuksia sinuun? Mikä asema sinulla on maailmassa? Missä piireissä elät? Ei edes hänen kasvoillaan, eikä silmissään milloinkaan näkynyt levottomuutta herättävää epäilystä, vaan tuo ainoa, ainainen kysymys: "Rakastatko minua?"

Terese rouva sanoi eräänä päivänä Timarille, että tämä nyt laimin löi paljon, mutta Timar lohdutti häntä sanoen Fabulan pitävän huolta kaikesta; ja kun Terese katsoi Noëmia, jonka siniset, lempeät silmät etsivät Mikaelin kasvoja niinkuin päivänkukka aurinkoa, huokasi hän syvään: "Oi, kuinka tyttö rakastaa häntä!"

Timarin täytyi kaivaa ojaa päivät pitkät, hakata maahan paaluja ja sitoa risukimppuja, tukahuttaakseen sitkeällä ruumiillisella työllä vieläkin sitkeämmin työskentelevät ajatuksensa.

Mitähän tapahtunee ulkona maailmassa? Kolmekymmentä hänelle kuuluvaa alusta ui pitkin Tonavaa, laiva kyntää merta, koko hänen liikkeensä, omaisuus, joka nousee miljooniin, on naisen käsissä.

Ja jos tämä nainen nyt kevytmielisesti ja ylimielisesti hävittää omaisuuden, jakaa sen ja tekee miehensä rutiköyhäksi, voiko hän silloin moittia tuota naista? Eikö hän itse ole tahtonut juuri sitä?

Hän tunsi itsensä onnelliseksi tässä kodissa; mutta hän olisi sentään mielellään tahtonut tietää, mitä toisessa kodissa tapahtui.

Hänen henkensä oli kahtaalla, oli jaettu kahtia. Toisaalla sitoi hänet hänen omaisuutensa, hänen kunniansa, hänen asemansa maailmassa, toisaalla hänen rakkautensa.

Tosin olisi hän helposti saattanut lähteä täältä. Tonava ei ole mikään meri ja hän oli hyvä uimari. Näin ollen hän olisi hyvin voinut uida toiselle rannalle. Häntä ei olisi täällä pidätetty; tiedettiinhän hänellä olevan asioita toimitettavana. Mutta kun hän taas oli Noëmin kanssa, unohti hän koko maailman. Silloin hän tunsi vain rakkautta, autuutta ja ihailua.

"Oi, älä rakasta minua niin suuresti!" kuiskasi tyttö hänelle.

Ja niin meni päivä toisensa perästä.

Näin joutui sekin aika, jolloin hedelmät alkoivat kypsyä. Puiden oksat painuivat maahan suloisen taakkansa alla. Oli ilo nähdä hedelmien kehittyvän päivä päivältä täydellisyyttään kohti. Päärynät ja omenat alkoivat saada heimovärinsä; vihreä ruskettui nahankeltaiseksi tai sai kultaisia ja punaisia viiruja; tämä ruskea värivivahdus muuttui päivän puolella purppuranpunaiseksi; kullankeltaiseen sekaantui karmiinipilkkuja ja karmiinin pieniä, vihreitä pisteitä, ja hedelmä hymyili kuin iloiset lapsenkasvot.

Timar auttoi naisia hedelmien korjuussa. He täyttivät kokonaisia koreja näillä jumalanantimilla. Timar laski hedelmät aina koriin heittäessään. Kuinka monta sataa, kuinka monta tuhatta? Mikä aarre! Oikeata kultaa! Eräänä päivänä auttaessaan Noëmia kantamaan täysinäistä koria hedelmävarastoon näki hän vieraita majan edustalla. Hedelmänostajat olivat saapuneet.

Moniin kuukausiin olivat nämä ainoat, jotka toivat tietoja ulkomaailmasta!

He keskustelivat parhaillaan Terese-rouvan kanssa hedelmien ostosta. Tässäkin harjoitettiin tavanmukaista vaihtokauppaa.

Terese-rouva tahtoi kuten ainakin, viljaa hedelmistään; mutta kauppiaat eivät tahtoneet antaa hänelle vastineeksi niin paljon kuin ennen. He sanoivat viljan tulleen hyvin kalliiksi. Viljakauppiaat Komornissa olivat ostaneet suuret määrät viljaa ja korottaneet hinnat; he jauhattivat sitä ja lähettivät sen meren tuolle puolen.

Tätä ei Terese-rouva tahtonut uskoa, se oli vain kauppurijuorua.

Timar kiinnitti seikkaan sitä suurempaa huomiota. Se oli hänen keksintönsä. Kuinka olisi asia nyt kehittynyt?

Nyt ei hän enää saanut rauhaa. Huolet liikkeestä ja omaisuudesta vaivasivat häntä. Tämä tieto oli hänelle samaa, kuin torven toitotus sotilaalle, joka kuullessaan sotatorven toitahduksen kaipaa takaisin taistelukentälle, vaikkapa rakastajattarensa syleilystä.

Naisten mielestä oli aivan selvää, että Mikael teki lähtöä. Hänen velvollisuutensa kutsui. Ja tulisihan hän ensi keväänä takaisin. Noëmi pyysi vain, ettei Mikael heittäisi matkustettuaan pois niitä vaatteita, jotka hän itse oli kutonut ja ommellut ja joita Mikael oli käyttänyt saarella ollessaan.

Ei suinkaan hän heittäisi, hän tulisi säilyttämään niitä kalleuksinaan.

Ja sitten pitää hänen joskus ajatella pikku Noëmi-raukkaa.

Siihen hän ei voinut vastata sanaakaan.

Hän lahjoi kauppiaat jäämään vielä yhdeksi päiväksi.

Tänä päivänä hän ei tehnyt muuta kuin kulki käsi kädessä Noëmin kera vuoron perään kaikissa tutuissa paikoissa, jotka olivat olleet todistajina heidän mykälle onnelleen. Milloin tempasi Timar lehden jostakin puusta, milloin kukkaistertun ja pisti sen povelleen muistoksi. Näille lehdille oli kirjoitettu kokonaisia satuja, joita vain kaksi ihmistä osasi lukea.

"Rakastatko minua sittenkin, kun et enää näe minua?"

Tämä viimeinen päivä vierähti niin nopeaan! Kauppiaat tahtoivat lähteä illalla saadakseen kulkea illan viileydessä. Mikaelin täytyi sanoa jäähyväiset.

Noëmi oli järkevä. Hän ei itkenyt. Tiesihän hän Mikaelin tulevan takaisin. Hän ajatteli paljon enemmän matkarepun täyttämistä.

"Tulee jo yö siksi kun pääset toiselle rannalle", hän sanoi hellällä huolenpidolla Mikaelille. "Eikö sinulla ole asetta?"

"Ei. Ei kukaan tee minulle pahaa."

"Mutta kas, tuossahan onkin pistooli repussasi", sanoi Noëmi vetäen uteliaana ampuma-aseen esiin.

Mutta silloin hän kalpeni.

"Se on _hänen_ aseensa!"

Timar säikähtyi tytön ilmettä.

"Silloin kun sinä lähdit luotamme viime kerralla", sanoi tyttö kiivaasti, "väijyi hän sinua toisella rannalla ja ampui jälkeesi tällä pistoolilla."

"Kuinka pistää päähäsi sellainen ajatus?"

"Minä kuulin hänen molemmat laukauksensa ja sitten sinun. Niin se on. Sinä otit häneltä pistoolin."

Timar hämmästyi sitä, että rakastavaiset näkevät sellaistakin, jota eivät heidän silmänsä erota. Hän ei voinut väittää vastaan.

"Oletko surmannut hänet?" kysyi tyttö.

"En."

"Mitä olet sitten hänelle tehnyt?"

"Älä enää pelkää häntä. Hän on lähtenyt Brasiliaan. Välillämme on nyt puolet maapalloa."

"Minä näkisin mieluummin välillämme kolme jalkaa maata!" huudahti Noëmi kiivaasti tarttuen Mikaelin käteen.

Mikael katsahti hämmästyneenä Noëmin kasvoihin.

"Sinä? Sinullako on tuollaisia murha-ajatuksia, sinulla, joka et voi nähdä kanaakaan tapettavan, jolla ei ole omaatuntoa polkea kuoliaaksi hämähäkkiäkään eikä pistää perhosta neulaan!"

"Mutta hänet, joka voisi riistää sinut minulta, hänet voisin minä surmata, samantekevää, olisiko se ihminen tai paholainen tai aave!..."

Ja näin sanoen hän syleili intohimoisesti rakastettua miestä. Mies värisi ja hehkui.

Neljäs luku.

SUKUKORUT.

Mikael etsi taas toiselta rannalta kalastajamökin. Kaksi asiaa täytti hänen mielensä. Toinen oli se kuva, joka oli häipynyt hänen katseiltaan iltasumuun: kasvien ja kukkien peittämä kukkula Tonavan keskellä ja sen huipulla hento tyttönen, joka heilutti hänelle jäähyväisiä nenäliinallaan niinkauan kuin hän oli näkyvissä, toinen hänen oman mielikuvituksensa luoma kuva kotoisista oloista Komornissa. No, tätä kuvaa hänellä olisi kyllin aikaa kehittää pitkällä matkalla alisen Tonavan varsilta Komorniin.

Kun vanha kalastaja näki Timarin alkoi hän huokailla. (Kalastajat eivät milloinkaan kiroile.)

"Ajatelkaapa, herra, joku varasnulikka on tulvan aikana varastanut veneenne; hän on päälle päätteeksi murtautunut sisään majaan ja vienyt airot. Voi, minkälaisia lurjuksia maailmassa sentään on!"

Timarille teki hyvää kuulla jonkun sanovan häntä suoraan vasten kasvoja varkaaksi. Varashan hän juuri olikin. Jospa hän vain ei olisi varastanut muuta kuin veneen!

"Älkäämme kumminkaan kirotko sitä ihmistä. Kuka tietää, missä vaarassa hän on ollut ja kuinka välttämättömästi hän on tarvinnut venettä. Me hankimme itsellemme pian toisen. Mutta nyt, kunnon ukkoseni, istuudumme teidän veneeseenne ja koetamme jo tänään päästä satamaan."

Kalastaja suostui suuresta maksusta pyyntöön. Aamun sarastaessa saapuivat he satamaan, missä laivat tavallisesti ottivat lastia. Rannalla olevassa majatalossa oli ajureita. Mikael pyysi yhtä näistä kyyditsemään itseään Levetincz'iin. Hänen aikomuksensa oli hankkia Levetincz'in tilanhoitajalta tietoja kaikesta, mitä hänen viisikuukautisen poissaolonsa aikana oli tapahtunut, joten ei hänelle olisi mikään uutta eikä mikään hämmästyttäisi häntä Komorniin palatessa. Levetincz'issä oli yksikerroksinen herraskartanorakennus, jonka toisessa siivessä asui tilanhoitaja vaimoineen ja toinen oli varustettu Timarin varalle. Tästä rakennuksen osasta veivät eräät portaat entiseen metsästyspuistoon, ja näitä portaita myöten voi päästä suoraan siihen huoneeseen, jonka Timar oli valinnut konttorikseen.

Mikaelin täytyi jännittää huomiokykynsä pienimpiinkin pikkuseikkoihin, voidakseen johdonmukaisesti valehdella.

Hän oli ollut poissa viisi kuukautta ja tehnyt sinä aikana pitkän matkan. Mutta tämän kanssa on huonosti sopusoinnussa se seikka, että häneltä puuttuu kaikki matkakapineet. Metsästyslaukussaan ei hänellä ole muuta kuin se liinainen, paidallinen puku, jonka Noëmi on ommellut, sillä ne vaatteet, jotka hänellä oli yllään saareen tullessa, olivat kylmemmän ajan varalle ajatellut ja ne ovat sitäpaitsi nyt rikkinäiset ja kuluneet, kuten hänen saappaansakin. Hänen olisi vaikeata selittää ulkoasuaan.

Jos hän pääsisi metsästyspuiston ja siipirakennuksen portaiden kautta konttoriinsa, jonka avain hänellä oli taskussaan, pukeutuisi hän nopeasti ja kun sitten hän olisi pitkältä matkalta palanneen näköinen, kutsuisi hän sisään tilanhoitajan.

Alussa kävi kaikki hyvin. Kenenkään huomaamatta Timar pääsi aina konttorinovelle asti.

Mutta juuri aikoessaan avata sitä avaimellaan, teki hän sen yllättävän huomion, että toinen avain jo ennestään oli lukossa.

Joku oli huoneessa!

Mutta siellähän ovat hänen paperinsa, hänen kirjansa; sinne ei kenkään saa mennä. Kuka se hävytön on?

Hän tempasi kiukustuneena auki oven ja syöksyi sisään.

Mutta nyt oli hänen vuoronsa säikähtyä.

Hänen kirjoituspöytänsä ääressä istui henkilö, jota hän kaikkein vähimmin olisi odottanut täällä näkevänsä.

Se oli Timea.

Vähemmän hän olisi säikähtänyt nähdessään haamun toisesta maailmasta kuin tuon hennon olennon valkeine kasvoineen ja levollisine katseineen, olennon, joka hänet nähdessään nousi kirjoituspöydän äärestä laskien kynän kädestään.

Hänen edessään oli avoinna suuri pääkirja, jonka ääressä hän oli työskennellyt.

Ristiriitaisten tunteiden myrsky kuohui Timarin sielussa. Siinä oli hämmästystä siitä, että ensimmäinen henkilö, jonka hän salaperäisen matkansa jälkeen kohtasi, oli Timea, siinä oli iloa siitä, että tämä oli yksin ja yllätys oli se, että Timea istui työssä täällä.

Timea loi hämmästyneenä silmänsä ylös Mikaelin astuessa sisään. Sitten hän heti kiirehti häntä vastaan ja ojensi vaiti hänelle kätensä.

Nämä valkeat kasvot olivat nytkin selittämätön arvoitus hänen puolisolleen. Hän ei osannut lukea niistä mitään. Tiesikö tämä nainen jo kaikki? Aavistiko hän jotakin vai eikö? Mitä oli kätkettynä tämän kylmän välinpitämättömyyden alle? Vaikenevaa halveksumistako? Vai salattua, uhrautuvaa rakkautta? Vai oliko se vain lymfaattisen verenkierron apaattinen ilmaisu?

Hänkään ei tiennyt, mitä sanoa Timealle. Tämä ei ollut huomaavinaan Mikaelin risaisia vaatteita. Naiset osaavat taidon nähdä ja kuitenkin olla näkemättä.

"Minua ilahuttaa, että olette palannut", sanoi Timea vihdoin matalalla äänellä. "Minä olen joka päivä odottanut teitä. Viereisestä huoneesta löydätte vaatteenne. Kun olette pukeutunut, pyydän teitä tänne. Silloin olen minäkin valmis."

Näin sanoen hän pisti kynän hampaidensa väliin.

Mikael suuteli hänen kättään. Kynä, joka oli poikkipuolin hänen suussaan ei juuri ollut omiaan viekottelemaan suutelemaan huulia.

Mikael meni viereiseen huoneeseen, missä hän tavallisesti pukeutui.

Sieltä hän löysi pesuvadin täynnä vettä, puhtaan paidan ja vaatteensa sekä kiiltonahkasaappaat; kuten kotona Komornissa, -- Koska hän ei voinut otaksua Timean tietäneen hänen palaavan juuri sinä päivänä, oli jälellä vain mahdollisuus otaksua Timean joka päivä odottaneen häntä -- ja kuka ties kuinka kauan.

Mutta kuinka oli rouva tullut Levetincz'iin?

Ja mitä hän teki siellä?

Mikael pukeutui nopeasti. Riisumansa vaatteet hän kätki vaatekonttorin nurkkaan. Muutoin voitaisiin kysyä häneltä: "Mistä ovat nämä reiät hihoissa, mistä nämä kuluneet kyynärpäät. Ja ennen kaikkea, mistä tämä liinapuku monivärisine kirjailuineen?" Naiset ymmärtävät koruommelneulan hieroglyyfien kieltä. Jonnekkin oli vaatteet kätkettävä.

Hän teki ankarasti työtä saippualla. Eikö häneltä kysyttäne, mitä hän on tehnyt noilla käsillä, joihin on kasvanut niin paksu nahka ja jotka ovat niin karheat?

Kun hän oli valmis, meni hän konttorihuoneeseen. Timea oli häntä vastassa jo ovella, pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:

"Menkäämme sisälle syömään aamiaista."

Konttorista oli kuljettava Mikaelin pukuhuoneen lävitse, ennenkuin päästiin ruokasaliin. Siellä odotti Mikaelia uusi yllätys.

Pyöreä pöytä oli katettu kolmelle. Kuka olisi kolmas?

Timea soitti. Toisesta salinovesta tuli kamarineiti, toisesta Atalia.

Kun Atalia näki Timarin, leimahti hänen kasvoilleen raivoisan vihan puna, jota hän ei voinut estää nousemasta.

"Ah, herra von Levetinczy, oletteko siis vihdoinkin palannut kotiin? Olipa todella rakastettava päähänpisto kirjoittaa rouvallenne: 'Tässä ovat avaimeni, tässä kirjani. Ole niin hyvä, rakas vaimoni, ja hoida liikeasioita edestäni', ja sitten jättää meidät viideksi kuukaudeksi tietämättömiksi siitä, missä te vaelsitte."

"Pyydän Atalia!" hillitsi häntä Timea.

"Enhän minä nuhtele herra Levetinczyä siitä, että hän on ollut niin kauan poissa; sehän on erittäin rakastettavaa aviomiehen puolelta. Tapahtuuhan muidenkin avioparien kesken sellaista, että toinen matkustaa Karlsbadiin, toinen Emsiin. Mutta me kiitämme tällaisesta huvista. Istua keväästä syksyyn täällä Levetinczyssä, missä paitsi talonpoikia ja sääskiä ei ole ainoatakaan elävää olentoa, riidellä aikaisesta aamusta myöhään iltaan myllärien ja merimiesten kanssa tahi sulkeutua konttoriin, lähettää kirjeitä joka maanosaan ja opiskella englannin ja espanjan kielioppeja voidakseen tulla toimeen englantilaisten ja espanjalaisten asiamiesten kanssa -- se ei toden totta ole mikään huvitus nuorille naisille."

"Atalia!" sanoi Timea ankarasti.